JUMALASTA, ARMOSTA JA USKOSTA

(Keskeneräinen. lisäyksiä 29.8)

Kirjailijan häiriöklinikalla käydyn kommenttikeskustelun satoa (Surusta ja suremisesta, 27.8).
Vastauksia mm. lady Pällille - Raivoa rakkautta ja Blogisiskolle.

***
29.8

Sanoiko joku kommentaattori tämän jo? (ainakin jossain muodossa varmaan)."Jokainen kiintymys sisältää eron." Tai jotenkin näin.

***
"Uuuden lemmikin ottamalla alkaa jo saman tien rakentamaan itselleen uutta aukkoa."Kirjoitti Saara. Sama asia kuin, minkä tuossa edellä kirjoitin.

***
Entäs tämä. Edellisen dramaattisempaa täydennystä."Siellä, missä on eniten rakkautta, siellä on myös eniten kärsimystä?"Pitäisikö meidän sis tyystin kieltäytyä ("katoavaisesta") kiintymyksestä ja rakkaudesta/rakastamisesta, jos se lopulta on näin julmetun tuskaista?

*
Kuten Augustinus kirjoitti jotenkin näin:" Sydämeni oli levoton, kunnes se lopulta sai rauhan sinussa (=Jumala).
"Pyhä Augustinus oli maailmanmies 33:een ikävuoteensa asti: mm. rakastajatar (jalkavaimo sanottin siihen aikaan) ja lapsi tämän kanssa.

*
Freud pitäisi Augustinuksen valintaa (Jumala) seksuaalisesti neuroottisen (tai sadomasokistisen ja pakkoneurottisen) ihmisen kyvyttömyytenä rakastaa ja nauttia (antamastaan ja saamastaan) rakkaudestaan toiseen ihmiseen!

***
Jumala ymmärrettiin keskiajan kristillisessä teologiassa absoluuttiseksi kauneudeksi, joka on ikuinen ja täydellinen. Ei se kuole eikä petä niinkuin ihminen.Mikäpäs sellaista on rakastaessa...(sorry ironiani)

***
Luterilaisen vanhurskauttamisopin Jumala on ainakin minulle pikemminkin kosminen sadisti kuin luotujaan rakastava kaikkivaltias "alku ja loppu."
Mutta tämä nyt on - kuten sanoin - minun kokemukseni Lutherin sadomasokismista, joka mielestäni heijastuu hänen teologiaansa.

***
Blogisisko.
Näytät tuntevan kirkkohistoriaa ja luterilaista teologiaa.Mutta kerro minulle, mikä oli Lutherin naiskuva...Olen ymmärtänyt, että sellaista ei hänen teologiastaan ole edes löydetty - ei eksplisiittisessä eikä implisiittisessä muodossa.

Naimisiinkin Luther meni entisen nunnan, Katarina von Boran kanssa varsin myöhäisellä iällä, ja kuulemma vain sen vuoksi, ettei kukaan muukaan tuota rumaa naista huolinut.

Ja tietty - Lutherin antisemitismi on pahamaineista, puhumattakaan siitä, että hän oman nahkansa turvatakseen asettui 1524-25 tapahtuneen todella verisen talonpoikaiskapinan tuomitsijaksi, jonka alkamiseen osaltaan oli syypää.

***
Verrattuna ortodoksiseen "luontopanteismiin" (luonto, nainen on pyhä, jos saa hieman ironisesti mutta selventävästi kärjistää) ja katoliseen Maria-kulttiin (nainen on joko neitsyt tai huora - madonnaksi hänet "ylennnetään") Lutherilta puuttuu lähes kaikki viittaukset naiseen.

Lutherin Jumala (ja teologia) on sukua (juutalaistyyppiselle) vihaiselle isä-Jumalalle - lainsäätäjälle, joka Lutherilla kaiken lisäksi on muuttunut saavuttamattomaksi ja arvaamattomaksi.
Tätä ihmis-ja jumalakäsitystä kuvaa juuri tuo viittaamasi "laina-armo."
Ihminen on ikuisessa velassa Jumalalle, jonka hän naulitsi ristiin Kristuksen hahmossa.

Lues Rene Girardia. "Väkivalta ja pyhä." Olli Sinivaara on sen vastikään kääntänyt Suomeksi. Tietysti, jos ranska taittuu kuten hanhensulalta (olen kateellinen hänen ranskan taidostaan!) niin alkukielellä sitten.
Girardilta saa lisää sattumia tähän soppaan.

Ai niin. Tuli mieleen eräs nuoruuteni klassikko - psykoanalyytikko Erik H. Erikson: "Nuori Luther." Kandee myös lukea.

***
Jumala on sekä pyhä että rakastava. Hänen pyhyytensä ilmenee hänen vihassaan syntiä kohtaan. Hänen rakkautensa ilmenee hänen teoissaan ihmisiä kohtaan, ennen kaikkea siinä, että Jeesus kuoli ristillä, JOTTA jokaikinen ihminen voisi päästä eroon synnistä ja kaikesta pahasta ja kärsimyksestä ikuiseen hyvään oloon ja onneen Jumalan luo. Mikä tässä on sadistista?

(Kirjoitti Pälli)

***
28.8 Vastaan: se, että ihmistä pidetään täydellisessä epävarmuudessa Jumalan armon suhteen - jopa siinä määrin, että hänen omalla tahdollaan väitetään uskon suhteen olevan ehdottoman turmiollinen ja siten tuomittava vaikutus.

Halutessaan Jumalaa, ihminen haluaa lopultakin vain itseään, riimitteli Luther.

Mutta jos uskonvarmuuden mahdollisuus käsitetään pelastusopillisesti näin pessimistisellä tavalla, niin eikö tuo retorinen temppuilu eli puhe "laina-armosta" tai "hyväksi luettavasta armosta" tätä tahdon-kieltoa vasten näyttäydykin paradoksaalisesti - ellei jopa koomisesti - vain uutena joskin heikennettynä ja "rappeutettuna" versiona paavillisesta auktoriteetista, jota luterilaisen papin pitäisi - Jumalan välittäjä kun on - kuitenkin edustaa.
Hänhän sen ulkopuolelta (yksin Jumalasta) tulevan/annettavan armon julistuksen virallinen välikappale on!

Mutta ei - ei armoa lainata. Kyllä se annetaan uskossa periaatteessa pysyvästi. Ja ihmisellä on kyky ottaa se vastaan. Tai sitten ei.
Mutta mitään retorisia kikkailuja "laina-armosta tai hyväksi luettavasta armosta" tässä ei tarvita. Sellainen temppuilu vain todistaa kyseisen teologian harhautuneen uudelleen skolastisen jaarittelun umpikujiin.

Olen jo pitkään asettunut äärimonergistista soteriologiaa vastaan, koska sen seuraukset ovat ihmiselle sekä 1) psyykkisesti että 2) moraalisen rehellisyyden kannalta tuhoisia - vrt. 1) hihhulipietismi ja 2) tekopyhistä tekopyhin eli kalvinismi!

Jos siis usko ei saa olla tahdon akti (ihmisen oma aloite ja siten teko), niin mitä se on?

Olen jo vastannut tähän muualla: patologinen kaksoissidos, joka saattaa joko vapauttaa (tehdä sekopäisen onnelliseksi) tai lamauttaa (ajaa ihmisen depressioon, jopa skitsofreniaan).

Tässä oli Pälli vastausta myös aiempaan keskusteluumme - vai mitä?

***
PS. Sen verran tarkennusta, että pietismin pelastusopillinen perusta ei ole äärimonergistinen, mutta palaan asiaan myöhemmin.

***
Lisäys. 29.8

Pälli.

Kyse on siis filosofisemmin sanottuna fatalismin (monergismi) ja voluntarismin (synergismi) välisestä kiistasta.

Samaa asiaa kuvaa myös analyyttisemmin filosofisen päätösteorian jako rationalistiseen ja tahdonvaraiseen päätökseen eli kumpi päätöksen lopulta ratkaisee - järki ("fatalistinen usko") vai tahto ("voluntaristinen valinta").

Usko ei toki voi olla vain itsestä kiinni, mutta mikäli ihmisen uskolla on mitään "järjellistä" validiteettia, niin hänen on kyettävä reflektoimaan eli tietoisesti käsittelemään asiaa omien lähtökohtiensa ja motiiviensa näkökulmasta.

Muussa tapauksessa ihminen menee uskostaan totaalisti sekaisin - ihan niinkuin me kaikki rakastumisen pahimmassa/parhaimmassa vaiheessa (miksei saisi mennä - kysyt...hmm...?).
Tässä nyt on kyse kristillisen teologian ikuisuusongelmasta, jossa kumpikin ääripää on väärässä. Itse siis kallistun kuitenkin enemmän voluntarismin puolelle, mutta tämä ei ole pelkkää narsistista itsevalintaa.

Kuitenkin on aina vaara, että tuohon narsismiin langetaan (Luther(kin) oli kyllä ihan oikeilla jäljillä tässä asiassa!) - niin Jumala-uskossa kuin inhimillisessä rakastamisessa.

Sillä - eikö olekin niin, että rakastun aina siihen, joka minusta/-lta puuttuu - siihen, joka tekee minut täydellisemmäksi. Inhimillisesti ottaen se on rakastettuni, teologisesti Jumala.

Mutta vain inhimillisessä suhteessa tämä tunne voi olla konkreettisesti vastavuoroinen/symmetrinen, mikä vähentää ratkaisevasti sen narsistista luonnetta. Ja muun muassa tämän vuoksi Jumalan rakastaminen onkin niin pirun vaikeaa...

***
Okei. Tiedän, että monergistiset teologit sanovat asian olevan juuri päinvastoin eli, että vain Jumala-suhteessa ihmistä riivaava (ja huom! samalla myös motivoiva) perimmäinen narsisimi saattaa ikäänkuin raueta ja seestyä, koska usko täydellisen, kaikkivaltiaan ja ylivoimaisen "olennon" rakkauteen murskaa itsekkyytemme - ja siten - armahtaa meidät himojemme riivauksilta.

No - nyt lopetan, etten ala löpisemään liian runollisia...