February 14, 2005

Kirje Matti Myllykoskelle

TIILILÄSTÄ, TEOLOGIASTA JA "AMMATTILAISTEN" YLIOPISTOSTA

From: Rauno Rasanen [mailto:rauno.rasanen@pp8.inet.fi] Sent: 14. helmikuuta 2005 11:25To: 'matti.myllykoski@helsinki.fi'Subject: teologia, tieteellinen tutkimus ja USKOttavuus

Hei

Katsoin netistä viime vuoden maaliskuussa pidetyn Osmo Tiililä seminaarin, jossa Tiililän nykyinen kolleega Helsingin yliopistossa - dogmatiikan professori Miikka Ruokanen - totesi puheenvuoronsa alkupuolella, että Helsingin Yliopisto on Euroopan 12 huippuyliopiston listalla ja että viisi vuotta sitten tehdyn tutkimuksen mukaan HY:n teologian laitos arvioitiin tieteelliseltä tasoltaan parhaimmaksi ko. yliopiston laitoksista.

Tästä voi tehdä mielenkiintoisia johtopäätöksiä. Edellä mainittu arviointi on tehty tietenkin jollain tulosvastuu-mittarilla (julkaistujen tutkimusten akateeminen status, määrä, arvosanat, ulkomaiset kommentaarit jne.).

Havaitaan, miten markkinatalous on muokkaamassa yliopistoja ammattilaisurheilun kaltaiseksi kilpailufoorumiksi, jonka viimekätisenä yllykkeenä toimii raha - ja siten tietysti valta, mutta valtaa on tunnetusti helpointa ja yksinkertaisinta mitata rahassa. Onhan historiallinen tosiasia, että sodat on hävinnyt aina se osapuoli, jonka talous ensin romahtaa.

Minua suoraan sanottuna vinosti hymyillytti Ruokasen - tosin myös itseironinen - "kissan hännän nosto." En puutu sen enempää siihen, mitä seurauksia tulosvastuulla ja kilpailuttamisella noin yleisesti ottaen tulee olemaan - ja on jo ollut! - sekä yleisen sivistystason että akateemisen sivistystason syvällisyyden kannalta. Sanon vain lyhyesti: vaikutus on katastrofaalisen latistava!
Kannattaa lukea vaikka Allan Bloomin The Closing of the American Mind, -87, niin saa jonkinlaisen aavistuksen, mitä minä - aika lailla akatemian ulkopuolisena (vaikka toistaiseksi sen opiskelijana) - asialla tarkoitan. Myös Paavo Haavikon kritiikki aiheesta osuu naulan kantaan.

Itse opiskelen valtioteteellisessä tk:ssa pääaineena filosofia (jaottelu käytännölliseen ja teoreettiseen filosofiaan on keinotekoinen) ja pääsivuaineena historia (jota näyttää yliopistossa olevan käsittämättömän "monenlaista..."). Hieman on tullut koluttua myös teologiaa (sekä ort. että lut.), psykologiaa, kasvatustieteitä ja kirjallisuutiedettä. Viime aikaiseen harrastuneisuuteen ovat kuuluneet myös nykyfysiikan popularisoinnit (etenkin Kari Enqvistin kautta) ja evoluutioteoria! (Huutomerkit tähän, koska haluan korostaa, etten ole mikään "hienopersehumanisti").

Mutta miten olisi suhtauduttava Miikka Ruokasen ymmärrettävään hybrikseen HY:n teologian laitoksen loistavasta sijoituksesta akateemisessa ranking listauksessa?

Olen ajoittain yrittänyt seurata tavalliseen maallikkoon verrattuna hiukan lähempääkin - tosin valikoiden - teologiaan liittyviä keskusteluja, ja koska itse olen koomisuuteen asti skeptikko, kyynikko ja pessimisti, katson tarkastelevani tätäkin diskurssia ikäänkuin "ulkopuolelta leirin."

Haluan kuitenkin vakavasti kysyä, että eikö ole äärimmäisen paradoksaalista, että tiedekunta, jonka pitäisi olla "elävän ja julistuksellisen uskon - ei vain toteavan uskon (eli tutkimuksen) " ja Bonhoefferin termein "kalliin - ei halvan - armon" (*) opillinen tukipilari, pröystäilee nykyään sillä, että se on muuttunut uskon puolustajasta sen tutkijaksi. Luterilaisesta teologiasta on siis käytännössä tullut eräs uskontotieteen haara, vaikka sen piti ymmärtääkseni olla itsenäinen, ainutlaatuisen Jumalallisen ilmoituksen vaalija!

Ruokanen itse asiassa pröystäilee sillä, että hänen laitoksestaan on tullut määrärahoista taistelevien yliopistolaitosten ykkönen ja ansaitsee siten SM- kultamitalin. Ehkäpä kansainvälinen menestyskin vielä paranee.

Mitä teologiaan tulee - Ruokasen agape (pyyteetön lähimmäisenrakkaus tvs.) on jo niin moneen kertaan latistettu/venytetty käsite ja visio, että minua se ei vakuuta - ainakaan kirkko-opin suhteen.
Jos Tiililä ei kyennyt ratkaisemaan luterilaisen kirkko-opin ongelmia muuten kuin eroamalla, niin onko tämä nykyinen tilanne muka parempi: kirkosta ja teologiasta on tullut aivan samanlaista byrokratiaa kuin mistä tahansa muusta byrokratiasta.

Teologinen tutkimus puolestaan on joko filosofisopillista jaarittelua, historiallisia katsauksia tai (lähinnä idioottimaisia) tilastollisia gallup-analyyseja kuten - Uskotko Jumalaan? Seuraavassa vaihtoehdot myönteisestä kielteiseen ja täydelliseen tietämättömyyteen: 1) täydellisesti, 2) paljon, 3) jonkun verran, 4) kyy-yllä joo, 5) vähän, 6) silloin tällöin, 7) riippuu tilanteesta, 8) tavallaan, 9) ehkä 10) en osaa sanoa, 11) en usko, 12) en ikinä, 13) en tiedä, 14) ai mihin?

Ruokasen yliopistollinen ja teologinen linja (sekä habitus yleensä) tuo mieleen pikemminkin Nokian markkinointijohtajan kuin miehen, jolla on jotain tekemistä niinkin "rankan" asian kuin Jumala-uskon kanssa.

Teologia ei ole filosofiaa, teologia ei ole uskontotiedettä, teologia ei ole evoluution "kelpoisuussopeutuma" tvs. (nämä biologian reduktionismi-uskovaiset eivät ymmärrä itseään ja antropomorfismejaan - kuten eivät ontologiset reduktionistit ylipäätään), ellei "kelpoisuutta" sitten tulkita niin triviaalisti, että sillä ei ole enää mitään selitysarvoa.

On siis paradoksaalista ja kristillisen perinteen kannalta melko järkyttävää, että teologiasta on tullut "huipputiede." Valitettavasti vain tämä asiaintila ei ilmaise (ei tutkijoitten eikä kansalaisten) uskonnollisesta vakaumuksesta muuta kuin sen, että uskosta on tullut täysin sekulaaria nimikristillisyyttä, joka sulautuu muihin yhteiskunnallisiin käytäntöihin.

On kyllä paljon kirjainta (tutkimusta), mutta vähän "henkeä." Laitoskirkko on voittanut, ja teologiasta on tullut pelkkä spesialisoitunut diskurssi, oma suljettu kielipelinsä, jonka sisällä, "ammattilaiskehissä", kyllä taistellaan "oikeasta opista" (ikäänkuin sellaista olisi), mutta jonka ulkopuolelta ei löydä enää oppia - saatikka vakaumusta - lainkaan, vaan tulkinnat kristillisyydestä ovat yhtä leveitä kuin pitkiäkin.

Asiat teologiassa ja uskonnollisessa elämässä ovat nykyään aivan kuten sinä Matti Myllykoski kerran sanoit: Jeesuksesta kyllä riittää kaikille. Minä lisään (ellet sinä jo sitä tehnyt), että taitaa jäädä vielä vähän ylikin.
Ja tästä ylijääneestä osasta minä itse olen kiinnostunut - siitä, joka yleensä hylätään, koska sitä ei saada mahtumaan mihinkään "normaaliin ja mukavaan" eettiseen sapluunaan: pyyteettömän rakkauden - agapen Jeesus, joka kuitenkin on samanaikaisesti esimerkki psyykkisestä tasapainottomuudesta, yhteiskunnallisesta anarkistisuudesta ja jopa kyynisyydestä!

En ole mikään tiukan dogmatismin "asianajaja" (en ylipäätään ole enkä halua olla "asiantuntija" - en tässä enkä missään muussakaan asiassa - se on minun tapani "erikoistua"), mutta Tiililän ero näyttäytyy minulle jotenkin enteelliseltä. Luterilaisuus ei pysty ratkaisemaan reformaatiossa alulle pantua "sairautta": separatismia ja partikularismia, joiden seurauksena osaltaan on ja tulee olemaan kristillisyyden täydellinen maallistuminen, latistuminen ja lopulta katoaminen - ainakin luterilaisen perinteen puitteissa.

I

Mutta tietenkin kirkko-opilliset ongelmat kytkeytyvät aina muuhun opilliseen kontekstiin, etenkin sakramenttioppiin ja soteriologiaan (muistakaamme tässä yhteydessä myös Seppo A. Teinosen liukuminen roomalaiskatolisuuteen).

Luterilainen perinne sisältääkin mielestäni monergismissaan sellaisen psykologisopillisen halkeaman, jota ei voi enää mitenkään korjata. Jumalan ja ihmisen välille on siinä rakennettu niin valtaisa kuilu, että lopulta ihmiset vieraantuvat "hänestä" jo pelkästään mielenterveydellisistä (ja hedonistisista) syistä.

"Erinomaisen pahana" esimerkkinä reaktiosta tähän luterilaisuuteen (ja ehkä koko kristillisyyteen) sisältyvästä halkeamasta eli patologisesta kaksoissidoksesta, mainittakoon kalvinistinen, jopa oman dogmatiikkansa suhteen pätemätön ja valheellinen väite, jonka mukaan varakkuus/korkea sosiaalinen asema on merkki kuulumisesta pelastettujen joukkoon. Toisaalta tämä tekopyhyys on hyvinkin ymmärrettävä ratkaisu suhteessa Calvinin kannattamaan predestinaatio-oppiin, joka mielestäni saattaa aikaan saada pikemminkin psykoosin kuin aidon ja toimivan uskon.
Kirjaimellisesti sisäistettynä predestinaatio-oppi lamaannuttaa ihmisen! (Max Weberin kalvinistit eivät siis itse asiassa ole/olleet kalvinisteja.)

Käytännössä kalvinismista jäi jäljelle pelkkä maallistunut, alkuperästään irrotettu pelagiolaisuus - alkuperäisen predestinaatio-opin absoluuttinen vastakohta eli ko. ennalta määräytymisopin kannalta miltei perisyntiin verrattava asenne.
Tavallaan - jos ironia sallitaan - kalvinistin kuuluukin tuntea itsensä syntiseksi, koskapa hän on konkreettisesti ja kirjaimellisesti asettunut omaa oppiaan vastaan!
Tämä sekasotu on mielestäni kiistämätön osoitus siitä, mitä seuraa reformoidun vanhurskauttamisopin (yksin uskosta, yksin armosta) ja Calvinin lakiuskonnollisuuden "synteesistä."

(Kun sanon nimen George W. Bush, ymmärtänet heti, mihin noin yleisesti ottaen viittaan ainakin nykyajan kalvinismilla. Esimerkki on lähinnä typologinen, ei (teologia-) tieteellinen).

II

Toinen vaihtoehto on pietistinen; - mutta pietismin ääripäässä meitä odottaa kuin odottaakin Friedrich Nietzschen regeneroitunut eli pietistien "uudesti syntynyt" ihminen: Yli-ihminen - Ikuisen paluun imperatiivinsa kanssa.
Pitää ehdottomasti oivaltaa, että Nietzsche oli psykologisesti tarpeeksi terävä asettaakseen perspektivistisen voluntarisminsa (pietistien pyhitys) vastapainoksi fatalistisen amor fati-maksiimin - eli rakasta kohtaloasi (pietistien salattu Jumala).

Tarkennettakoon, että amor fati (rakasta kohtaloasi) on Ikuisen paluun (kaiken toistuminen ikuisesti samana/(samankaltaisena?) hyväksymisen/sisäistämisen kokemuksellinen seuraus.

Minulle Nietzschen Näin puhui Zarathustra on ääriradikaalin pietismin "johdonmukainen heresia" - uskoa ja toivoa ilman Jumalaa tai pelastusta.
On sitten asia erikseen, kenet tällainen "fundamentaalinen perustattomuus" vakuuttaa Nietzschen propagoimasta optimismista elämän suhteen. Sillä - vaikka Nietzsche oivallisesti kritisoi Schopenhauerin pessimististä filosofiaa itseään pettäväksi optimismiksi, niin eikö juuri hänen oman, "dionyysisen" optimisminsa suhteen päde analoginen väite: se on itseään pettävän pessimistin illuusio tai konstruktio?

Tämä Nietzsche-esimerkkini myös implikoi, että joskus/usein(?) pietismiä ja psyykkistä mielenhäiriötä on erittäin vaikea erottaa toisistaan...

Teesi: Kehittämäni teesin mukaan luterilainen, monergistinen soteriologia (yksin armosta) perustuu patologiseen kaksoissidokseen eli ilmentää ihmisen tahdon äärimmäistä mitätöimistä. Tämä soteriologia väittää (yleisesti ottaen), että vaikka ihminen onkin "kutsuttu" Jumalan luo, ja vaikka hänen siis täytyy oman uskonaktinsa (so. oman tahtonsa) kautta vastata tuohon kutsuun, ei hänen tahdollaan lopulta kuitenkaan ole mitään merkitystä/validiteettia itse pelastuksen suhteen. Päinvastoin - se on hänen turmionsa ja suurin esteensä vanhurskauttamisessa.

Ristin teologia ei tässä auta, koska se perustuu Lutherin vielä pessimistisempään ihmiskäsitykseen kuin mitä oli Augustinuksen ankea predestinaatio-oppi, jota Luther ei hyväksynyt, mutta jonka "sadomasokistiset intentiot ja seuraukset" hän vei äärimmäiseen loppuunsa. Jos kadotetuimmat ovat lähinnä pelastusta, niin mitä se merkitsee moraalin kannalta? Vastaus: käytännössä aivan samaa kuin predestinaatio-oppi, eli johtaa suoraan antinomismiin, mikä taatusti tuhoaa ja/tai latistaa kirkon hengellisen ykseyden! Ja näinhän luterilaisuudelle on jo käynyt...

Slogan: Luterilaisille on Jumalansa suhteen julistettu yhtä aikaa sekä lähestymis - että poistumiskielto. Ihmisen henkinen tasapaino kuitenkin järkkyy vähemmästäkin - tai sitten hän yksinkertaisesti vain kääntyy lopullisesti pois tällaisen Jumalan (ylen-) katseen alta kohti maallisempia askareita.


SUMMA:

Kalvinismin opillisen itsepetoksen ja (pietistisen) Nietzschen amor fati eli Ikuinen paluu- maksiimin jälkeen voidaan vetää johtopäätös, jonka mukaan alunperin äärimonergistinen - toisin sanoen fatalistinen - kalvinismi kääntyykin lopulta paradoksaalisesti vastakohdakseen - pelagiolaisuudeksi ja voluntaristinen, pelagiolaisuutta soteriologisesti alunperin muistuttava pietismi puolestaan fatalismiksi.

Monergismi ("fatalismi") ja synergismi ("voluntarismi") ovat siten ikäänkuin dialektisessa liikkeessä koko kristillisen pelastusopin kehityksen alusta lähtien.
Ne eivät kuitenkaan ole dialektisia vastakohtia vaan ihmisen tahdon, intentioitten ja toiminnan ristiriitaisia suhteita perustavasti kuvaava teologinen teoriakehys, jossa ei tapahdu lineaaris/teleologista kehitystä kuten Hegelin Aufhebug-dialektiikassa, vaan jossa dialektiikka on teoriakehyksen (suljetun systeemin) sisäinen, ikäänkuin kyberneettinen (homeostaattinen) ominaisuus.

Pyrkimyksenä on jatkuvasti tasapaino näiden kahden äärimmäisyyden - fatalistisen monergismin (yksin uskosta ja armosta) sekä voluntaristisen synergismin (ihminen on Jumalan "työtoveri") välillä.

*

Yhtä kaikki - jos luterilainen (laitos-) kirkko ei enää vakuuttanut Osmo Tiililää vaan aiheutti hänelle pikemminkin tuskaa, niin minun mielestäni (ehkä en ole ainut) se oli Suomen oloissa eräs konkreettisimmista ja näkyvimmistä oireista, joista pystymme - ainakin näin jälkiviisaasti päättelemään, ettei luterilaisen kirkon uskottavuus-kriisi (todellakin USKOttavuus) ole korjattavissa tai korvattavissa millään "ammattilaisvärväyksillä" eli/tai lisäämällä tehoja tutkimusapparaatistoon samaan tapaan kuin Formulatallit tulevan kauden uuteen automalliinsa.

"Tehot" eivät korvaa "henkeä", ja kun henki on kadonnut - siis usko - silloin on kadonnut koko teologisen tutkimuksen alkuperäinen eli apologeettinen tehtäväkin. Osmo Tiililä oli kuin olikin profeetta, vaikkei hän "konsultti" Ruokasen/ten uutta dogmaattista synkretismiä - "nokialaista agape-agonismia" edustanutkaan.

***************

Terv. Rauno Räsänen

Aiemmin olin "Kotkan poikii ilman siipii." Nykyään olen Pukinmäen "virallinen pessimisti." The (sceptic) pig of Pyrrho.

(Päivitys 8.8.) "Nykyään" ei pidä enää paikkaansa. Olen muuttanut - tosin edelleenkin Pohjois-Helsingin alueelle.

3 comments:

etryer said...

1000's Free Live Web Cams adult friends adult live webcam chat Live web cams! Chat now!

Rauno Rasanen said...

Go to Hell with your commercials!

Anonymous said...

hellin terveisin mika vika paradoksaalisessa ? para doksos, kunnian tuolla puolen