Sähköpostia blogikommentaattorille [täydennetty versio]

Hei

 

Olet saattanut lukea tämän kirjan [Pertti Alanen: Einstein ja Wittgenstein, kaksi kulmakiveä], mutta suosittelen sitä siksi, että se sopii erinomaisesti Pauli Pylkön ‘Ajatus ja kädet’ teoksen ‘Esikäsitteellisyyden dialektiikka’-esseen eräänlaiseksi rinnakkaislukemistoksi. Ymmärtääkseni Pylkkö ristiriidan ja esikäsitteellisen dialektiikan korostuksessaan on kuitenkin ‘ontologisesti radikaalimpi’ kuin Alanen, joka taitaa fysikaalisten mittausongelmien analyysissaan päätyä jonnekin Wittgensteinin kielipeliteorian ja analyyttisen fenomenologian/hermeneutiikan ‘väliin’ [tämä on toki hieman retorinen arvio].

.......

Mitä Kari Enqvistiin tulee, niin verrattuna Pauli Pylkköön hän on filosofisena ajattelijana yksipuolisen alkeellinen [vrt. myös Richard Dawkinsin ‘moraali-empiristiset’ naivismit] ja yksipuolisessa reduktionismissaan jopa väärässä [tietoisuutta/mieltä ei voi selittää reduktionistisesti muttei myöskään ‘ontologisesti itsenäisenä’ emergenssinä] verrattuna ‘naturalistis-dialektiseen’ holismiin [mieli on materian=energian dialektinen (ei-lokalisoitavissa oleva) ‘ominaisuus’ ja päinvastoin]. Teknisen kehityksen voittokulku, johon Enqvist usein vetoaa näköjään myös ‘reduktionistisen’ fysiikan teoreettista ‘oikeellisuutta’ puolustellessaan, ei oikeuta reduktionismia edes pragmaattisesti [ellemme ajattele ihmistä pelkkänä informaationsiirtoautomaattina ja computerina eli ‘laskijana’], sillä ovathan ihmisen evolutiivisesta perusluonteesta [vallanhalu, ahneus, mukavuudenhalu eli laiskuus] juontuvat ja senkin takia jo alunperin kohtalokkaat [vain 200 vuoden aikana eskaloituneet!] ongelmamme suhteessa luontoon juuri modernin teknokapitalistisen kasvun katastrofaalisesti kiihdyttämiä. Kapitalismin kaupallisella periaatteella innovoitu ja manipuloitu elintason kasvun teknologia luo enemmän ongelmia kuin se pystyy koskaan ratkaisemaan. - - On sitten toinen joskin edellisestä väistämättä seuraava kysymys, mitä olemme valmiita hyväksymään Pylkön kulttuurisesta antimodernismista ja mitä emme ja miten paljon voimme olla hyväksymättä ilman, että ratkaisumme [ainakin Pylkön mielestä] on pelkkä idealistinen väistöliike eli pään pensaaseen panemista: siis lopultakin pelkkää perustavien ekologis-kulttuuristen ongelmien epärealistista hyssyttelyä ja sovittelua kapitalismin globaalisti itsetuhoisiin ehtoihin. - - Itse olen nykyään yhä suuremmassa määrin taipuvainen ajattelemaan, että Pylkkö on oikeassa ja muistelemaan Foucault’n kuvausta ihmisestä rantahiekkaan piirrettyinä kasvoina, jotka aalto huuhtoo pois [Sanat ja asiat].

*

http://www.mediapinta.fi/isbn/978-952-235-109-8

http://www.uunikustannus.fi/

http://fi.wikipedia.org/wiki/Pauli_Pylkk%C3%B6

http://www.uunikustannus.fi/kadettiedot.htm

http://fi.wikipedia.org/wiki/Holismi

Päivän kommentti

Pauli Pylkön marxilaisen analyysin kritiikki tulee osuvasti esiin ‘Ajatus ja kädet’ viimeisessä esseessä ‘Puuvene muovin aikakaudella’. Se on erittäin suositeltavaa lukemista sekä oikeistolaiselle että vasemmistolaiselle. Kumpikin saa siitä tekstistä ‘piikin lihaansa’.

.....

Jotkut ovat pitäneet minua porvarillisena demarirevisionistina [Sammalkieli], jotkut taas kommunismiin taipuvaisena totalitaristina [Takkirauta]. Kummatkaan eivät ole ymmärtäneet olennaista, jota en ehkä tosin itsekään ole kyennyt tarpeeksi hyvin ilmaisemaan: Marxin universaalissa edistysajattelussa on jotain perustavasti pielessä, vaikka sen oikeudenmukaisuusvaatimus minuun edelleenkin vetoaa. Viimeistään edellä mainitussa esseessä [toki P.P. on kirjoittanut aiheesta jo aiemmin muissakin esseissään] Pauli Pylkkö kuitenkin pystyy mielestäni varsin pätevästi osoittamaan, ettei Marxin teknologiseen edistykseen kausaalisesti ja jopa deterministisesti sidottu tasa-arvon toteutuminen ole muuta kuin valistusajattelusta juontuvan teknokapitalismi- ja demokratiaprojektin suora jatke [tämä ei tietenkään ole mikään uusi uutinen], joka perustavasti rikkoo ihmisen suhteen luontoon ja siten myös ihmiseen itseensä tavalla, joka ilmenee vieraantumisena luonnosta ja jonka  takia ihminen vieraantuu myös itsestään luontoon kuuluvana olentona. Lopussa odottaa totaali ympäristökatastrofi. Tämän kehityskulun voimme nähdä selvästi jo nyt - tehottoman kommunismin romahdettua ja markkinatalouskapitalismin globalisoituessa - modernin teollistumisen ja urbanisoitumisen muodossa ja seurauksina, turhan tuotannon ja kulutuksen noidankehänä. Todellisia vaihtoehtoja teknokapitalistisen kasvun 'edistymiselle' ei ole: aikaa on mahdoton kääntää taaksepäin.

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2014/01/jos-haluat-ajatella-syvallisemmin-kuin.html

http://actuspurunen.blogspot.fi/2014/01/optimistinen-karsimys-ja-rappeutunut.html [mm. eräät kommentit]

http://www.uunikustannus.fi/kadettiedot.htm

http://www.uunikustannus.fi/

Melankolia ja luopumisen dialektiikka

Ote vastauksesta blogikommentaattorille hänen sähköpostiviestiinsä.

.

[....]

Kaikki on siis mahdollista – myös ja etenkin pahin, enkä näin ollen pysty asettamaan itselleni mitään positiivisia ‘optioita’ tulevaisuuden suhteen.

.

Olen saamassa kohta loppuun Juhani Sarsilan esseekirjan ‘Melancholica, poleemisia esseitä’ ja teen siitä, mikäli jaksan, lyhyen esittelypäreen. Jos joku haluaa tietää, minkälainen on maailman- ja  elämänkatsomukseni, niin kannattaa lukea juuri tuo kirja. Myös Pauli Pylkön ‘Luopumisen dialektiikka’ on tietyin varauksin läheinen. - - Kutsun itseäni nykyään ‘myrkylliseksi humanistiksi’. Tätä nimitystä kumpikaan edellä mainituista ei tosin käytä.

.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Juhani_Sarsila

http://yle.fi/uutiset/tuhoon_tuomittu_kulttuuri/6797878

http://www.kansanuutiset.fi/kulttuuri/kirjat/3030233/klassisen-humanistinen-aikalaisanalyysi

http://granum.uta.fi/granum/kirjanTiedot.php?tuote_id=23475

http://fi.wikipedia.org/wiki/Pauli_Pylkk%C3%B6

http://www.adlibris.com/fi/product.aspx?isbn=9529958722

.

Rauno Räsänen

Kateellinen filosofi kiusaa tiedeuskovaisia

Tieteiden välille leimahti ilmiriita

.

Filosofi syyttää fyysikkoja valmiista totuuksista. Fyysikko syyttää filosofia kateudesta.

9.5.2013, HS.fi

Juhani Karila

Helsingin Sanomat

Antti Hämäläinen, Outi Pyhäranta / HS

Kari Enqvist ja Esko Valtaoja.

Fakta

. 

Tieteellisen maailmankuvan puolesta

.

Kuusikymppiset professorit Kari Enqvist ja Esko Valtaoja tunnetaan erinomaisina tieteen popularisoijina, jotka osaavat esittää asiansa selkeästi ja mehevästi myös väittelyissä ja haastatteluissa.
Hiljan kumpikin on käynnyt debattia uskosta, Valtaoja yhdessä Juha Pihkalan kanssa laatimassaan teoksessa Tiedän uskovani, uskon tietäväni, ja Enqvist omalla kirjallaan Uskomaton matka uskovien maailmaan.

Kotona maailmankaikkeudessa toi Valtaojalle Tieto-Finlandian vuonna 2001. Enqvist sai oman Finlandiansa kaksi vuotta aiemmin teoksesta Olemisen porteilla.

Akateemisessa maailmassa käydään kovaa taistelua tiedettä popularisoivien teosten vastuusta.
Teoreettisen filosofian dosentti Juha Himanka kyseenalaistaa Kari Enqvistin ja Esko Valtaojan populaarikirjallisen tuotannon tuoreessa Tieteessä Tapahtuu -lehden numerossa (3/2013).
Dosentti Himangan mielestä teoreettisen fysiikan professori Enqvist ja avaruustähtitieteen professori Valtaoja laukovat totuuksia ihmiselämästä heppoisin perustein.
"Enqvistin ja Valtaojan mielestä he tietävät, mistä todellisuus koostuu", puhelimitse tavoitettu Himanka kertoo.
"Ja että se rakennelma on niin vaikea, että ihmisten ei kannata ajatella itse, vaan luottaa heihin."
Artikkelissa Himanka kirjoittaa, että perustelematta jää muun muassa tämä Valtaojan uskallettu väite:
"Tuhannet vuodet filosofiaa ja teologiaa eivät ole tuoneet meille yhtään [sic] ainoaa oikeaa oivallusta maailmankaikkeudesta; siihen pystyy vain tiede." (Kosmoksen siruja, Ursa, 2002).
Himanka myös vihjaa, että teoksessaan Kaiken käsikirja vuodelta 2012 Valtaoja olisi poiminut virheellisesti ajoittamansa solipsismin synnyn englanninkielisestä Wikipediasta.
Enqvistiä Himanka suomii siteeraamalla filosofi Pauli Pylkköä, joka teki arvion Enqvistin teoksesta Kuoleman ja unohtamisen käsikirja (2009).
Enqvist "on opettelemassa filosofian alkeita julkisuuden valokeilassa", Pylkkö toteaa viime vuonna verkossa ilmestyneessä 70 sivun tekstissä, jossa käsittelee myös muita Enqvistin teoksia.
Himanka kirjoittaa:
"On tietysti ymmärrettävää, että Enqvistin ja Valtaojan nopealla tahdilla ilmestyvät kirjat ovat argumentaatioltaan puutteellisia ja sisältävät virheitä."
Enqvist vastaa, että kritisoijat eivät ymmärrä hänen ja Valtaojan teosten luonnetta.
"Ne eivät ole tieteellisiä artikkeleita vaan yrityksiä popularisoida luonnontieteitä ja filosofiaa. Yhtä hyvin voisi tutkia 7 päivää -lehteä filosofian näkökulmasta."
"[Himangan] artikkeli koostuu kahdesta osiosta. Ensimmäisessä sätitään minua ja Valtaojaa, toisessa kyseenalaistetaan suhteellisuusteoria. Viimeksi mainittu on todennettu hiukkasmaailmassa miljoonin tavoin. Himanka kirjoittaa myös kaksoisparadoksin ongelmista. No, jo ensimmäisen vuoden fysiikan opiskelijat pystyvät ratkaisemaan ne muutamalla laskulla."
Enqvist sanoo olevansa pahoillaan filosofian puolesta tieteenä.
"Kun ihmiset lukevat tällaista kaunaista ja kateellisuuden värittämää tekstiä, he ajattelevat, että tätäkö se filosofia nyt sitten on."
Enqvist syyttää Himankaa asiattomuuksista, ja toivoo rakentavaa keskustelua.
Esko Valtaoja puolestaan toteaa, että "minä teen tieteellisen työni aivan muualla kuin populaareissa julkaisuissa".
Hän myös vakuuttaa, että tuntee solipsismin sen verran hyvin, ettei hänen tarvitse turvautua Wikipediaan.
Himangan mukaan debatin siemen kylvettiin vuonna 2002, kun hänen kirjoittamansa Se ei sittenkään pyöri ilmestyi.
Tammen kustantama teos käsitteli sitä, voidaanko Maan sanoa kiertävän Aurinkoa vai päinvastoin.
"Suhteellisuusteorian mukaan asian voi nähdä molemmin päin", Himanka sanoo.
Enqvistin mielestä epäselvyyttä ei ole, ja viittaa jo aiemmin käytyyn keskusteluun:
"Hän [Himanka] ei ole tajunnut, että Maa kiertää Aurinkoa sen gravitaation takia."
Himanka myöntää, että "luonnontieteiden voittokulku on ollut hämmentävän hieno", mutta perää ennen kaikkea pelisääntöjä, joilla akateemista keskustelua käydään.
"Tiedettä popularisoivia teoksia pitää ehdottomasti tehdä. Mutta jos aletaan väittää asioita ilman perusteluja, pitää selkeästi ilmaista, että kyseessä on spekulaatio."
"Luonnontieteet eivät todennäköisesti ratkaise meidän elinaikanamme vaikkapa ihmissuhteisiin ja rakkauteen liittyviä ongelmia, joista Enqvist ja Valtaoja niin varmaan sävyyn kirjoittavat. Siksi ihmisten on edelleen syytä pohtia perustavanlaatuisia kysymyksiä."
Juha Himangan artikkelin voi lukea osoitteessa www.tieteessatapahtuu.fi
.
2
Pauli Pylkkö upottaa Kari Enqvistin kaulaansa myöten reduktionismin suohon
.

Fyysikkoviikari filosofian ihmemaassa – eli olisiko tiedeuskovaisuutta hoidettava lääkkeillä ja kirurgialla? - - Kari Enqvistin 'Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat' ja muita hänen kirjoituksiaan

http://www.uunikustannus.fi/fysiikkaviikari.pdf

*

http://www.hs.fi/kulttuuri/Tieteiden+v%C3%A4lille+leimahti+ilmiriita/a1367987951707

http://fi.wikipedia.org/wiki/Pauli_Pylkk%C3%B6

Seksistä, tasa-arvosta ja demokratiasta

Päre on sitaatti dialogisesta esseestä Vuorovesi, Pauli Pylkön esseekokoelmasta Luopumisen dialektiikka [2009].

*

Takonen: [.....] Seksi on jokaisen ihmisen pimee kohta ja nainen käyttää aina tätä kohtaa hyväkseen maksimoidakseen valtansa. Tää on universaali laki joka rikkoo kaikki valta-asetelmat, niin tasa-arvoon kuin epätasa-arvoon perustuvat. Tää alkaa jo varhaislapsuudessa. On ihmisii jotka vetää toisia puoleensa ja sit toisia joita vedetään. Tähän lakiin ei mikään taloudellinen tai poliittinen ohjelma, ei varsinkaan tasa-arvo-ideologia, yritä puuttua. Nää seksuaalisesti vetovoimaiset ihmiset ei yleensä epäile sitä, et ne ois jotenkin ansainneet valtansa. Se on täydellinen pimee kohta ihmisessä, niinko kauneus. Jokainen kaunis ihminen ilmeisesti ajattelee että se on jotenkin ansainnut kauneutensa ja tästä syystä se saa käyttää sitä valtansa kasvattamiseen miten tahansa. Ihmiset puhuu komeesti tasa-arvosta mut ku tulee kyse seksistä ja kauneudesta niin ne unohtaa äkkiä puheensa.

Ukko: Eiks toi osota, et vika on tasa-arvon ajatuksessa, ei seksissä ja kauneudessa jotka vaan on ja vaikuttaa.....viattomasti.

Takonen: Ei se mitään tollasta osota. Me vaan ei olla johdonmukaisia ja vaadita tasa-arvon loppuun viemistä. Kyllä jokaisen kauniin parin kohdalla pitäis kysyä onks siinä sovittu kartellihinnat rakkaudelle.

Ukko: Sä ite ajat sun position absurdiks. Toihan just osottaa ettei tasa-arvosta ole ihanteena mihinkään: jos sä otat sen toisissaan sä päädyt umpikujaan.

Takonen: Elämä on siis viidakko missä vahvat syövät heikkoja.

Ukko: No niin vois sanoo mut onneks vahvuuksia on  niin monensorttista et muillekin kuin kauniilla ja tyhmillä riittää mahdollisuuksia siementämiseen.

Takonen: Mut silti tollanen darwinismi on vastenmielistä.

Ukko: Tän mun darwinismin mukaan köyhällä, rumalla, sairaalla ja juopolla filosofilla voi olla paljon lapsia vaikka elämä onkin samalla helvetin vittumaista ja kilpailutilanteesta on mahdotonta vetäytyä.

Takonen: Mä lopetan kilpailun. Maailman on liian vittumainen paikka. Tasa-arvo nyt tai ei mitään. Pitkäaikanen naisen ja miehen liitto on aina toveriliitto.

Ukko: Tasa-arvo on absurditeetti. Toveriliitto on prostituutiota. Eikä tasa-arvoo missään oikeesti ole toteutettu. Se on enimmäkseen tollasta juhlapuhetta. Jopa Ruotsissa. Mä oon ollu siivoojana Ericssonilla. Kukaan perkele ruotsalainen ei koskaan istunu samaan kahvipöytään mun kanssa.

Takonen: Onneks toi on pikkujuttu, joka voidaan korjata.

Ukko: Mä en usko et sitä voidaan oikeesti korjata. Et sä voi mennä sääteleen ystävyyssuhteita, et ees työpaikaikan kahvipöytäjärjestystä.

Takonen: No ehkä ystävyyssuhteet ei kuulukaan valtiovallalle.

Ukko: Mut tutkimukset osottaa et esimerkiks melkein kaikki duunipaikat välitetään ystävyyssuhteilla ja  henkilökohtasilla verkostoilla. Ja eiks ihmisen elämässä kumppanin löytäminen o se tärkein tapahtuma ja siihen ei päästä tasa-arvolla mitenkään käsiks. Tasa-arvo on mahdoton just kaikkein tärkeimmillä yhteisöelämän aloilla. Eikä edes Ruotsiin oteta niin paljon pakolaisia et elintaso vaarantuis. Miksköhän ei. Jos lähetään demokratian ja tasa-arvon tielle niin miksei sitten avata rajoja kokonaan.

Takonen: No eiks vastaus ole selvä. Jos rajat avattais kokonaan niin lopulta demokratiakin vaarantuis.

Ukko: No jaa. Nyt sä joudut puolustaan demokratiaa epädemokraattisin keinoin. Samalla sä tietenkin mukavasti pelastat sun oman lompakkos.  Jos demokratia ja tasa-arvo otettas vakavasti, niin partneri tai elämänkumppani pitäis valita silmät ummessa ja duunia ei sais koskaan antaa sukulaiselle, tutulle, kaverille tai kaverin kaverille. Ja kaikki jotka haluu Ruotsiin pitäis ottaa sisään ilman turhia kysymyksiä.

[.....]

*

http://fi.wikipedia.org/wiki/Pauli_Pylkk%C3%B6

http://www.uunikustannus.fi/dialektiikkatiedot.htm

http://www.uunikustannus.fi/

http://www.vakka.fi/uutinen.phtml?id=3681

Marxin epäuskottava vihreys ja Heideggerin merkillinen Dasein [ei-käsitteellinen ei-subjektiivisuus]

Heidegger ja Marx
*
[K-mafian tarkennuksia (I. 2, 4. kappale ja I. 4, 6. kappale) - klo: 23.10]

I
1
Pauli Pylkön essee Marxin viherpäivityksen vakavasta uskottavuusvajeesta käsittelee yhtä Marx-tutkimuksen ydinkysymyksistä. Miten saada moderneissa sivilisaatioissa elävien ihmisten elintapoja radikaalisti muutettua luontoa vähemmän kuormittaviksi Marxin teksteihin tukeutumalla ja niistä ohjeistusta etsien.

Pylkön uskottava vastaus on ettei mitenkään, ja että marxilainen tutkimus liian usein salailee ja mystifioi tutkimuslähtökohtiaan, on epämääräistä ja tulkitsee myös ekologian kyseessä ollen Marxin ajattelua suuntaan, jonne Marx itse ei eurooppalaisen valistuksen ja edistyksen kannattajana näyttänyt lainkaan olevan menossa.

Jukka Heiskasen tutkimuksen vastaisesti Marx ei siis ajatellut teollistumiskehityksen kohtalokkuutta luonnon kannalta vaan itse asiassa jakoi kapitalistien teknologisen edistysuskon ja heidän valistuksellis-liberaalit imperatiivinsa.

Marxille teknologian väestöllisesti järkevä ja oikeudemukainen kehittäminen toimi ensijaisesti proletariaatin elinolosuhteitten parantamisen välineenä, eikä häntä millään muotoa voi pitää amerikkalaisen Henry Thoreaun [Marxin aikalainen] kaltaisten transsendentalististen luonto-romantikkojen [Pylkön luontorealistien?] aatetoverina.

Pylkkö vertaa Heiskasen viher-marx-tulkinnan ja tutkinnan yleistä epämääräisyyttä ongelmaan, jonka voi kohdata kristinuskon tutkijoitten teksteissä. On monesti hankalaa [joskin välttämätöntä] tietää, mitkä dogmin osat kristinuskoon sitoutunut tutkija lopulta hyväksyy lähtökohdikseen ja mitkä hän on hylännyt. Onko hän ylipäätään teisti vai ei. Sama pätee Marx-tukijoihin, jotka hekään eivät tarpeeksi tarkkaan ekplikoi, mihin Marxin teorian osiin ovat sitoutuneet ja mitä pitävät toissijaisina [ironisena mutta esimerkillisenä poikkeuksena Pertti Lindfors].

Näin ollen nuoren Marxinsa erittäin hyvin tuntevan Jukka Heiskasenkin viher-marx-päivitykset johtavat tietyistä Marxin käyttämistä sanamuodoista päätelmiä, joihin Marx itse ei laajemmassa tekstikontekstissa ja ylipäätään Euroopan valistushenkisen edistysuskonsa vallassa anna juuri mitään aihetta.

Toisin sanoen Marx ei missään kohtaa asetu vastustamaan teknologisoitumista ja taloudellista kasvua jostain proletariaatin välittömälle edulle tärkeämmästä ja itseisarvoisesta syystä johtuen kuten luonnonsuojeleminen vaan vaatii teknologian edistämistä ja elintason nostamista siten, että hänen aikanaan jatkuvasti kasvava työväestö voisi oikeudenmukaisesti saada käyttöönsä teknologiasta tulevan hyödyn ja onnen.

Marxin mielestä tähän 'onnitulonsiirtoon' tarvitaan kommunismia, sillä kapitalisti ei riistoedustaan vapaaehtoisesti luovu - ei senkään vuoksi, koska pääoman logiikka vie kapitalistia kuin pässiä [lue: pörssiä] narussa kohti yletöntä rikastumista ja väistämätöntä taloudellista taantumaa [tämä tilanne on myös meidän arkipäiväämme].

Heiskasen 'tieteellisessä' Marx-tulkinnassa on siis kyse on puna-viher-ideologian poliittisesta indoktrinaatio-projektista, joka näin ollen jo alunperin sitoutuu tuottamaan Marxin teksteistä luennan, joka tarkemmin eri ekologisia linjauksia erottelematta muka tukee nykyisen luonnonsuojeluaatteen pyrkimyksiä. Heiskasen päätelmillä ei Pylkön mielestä ole juurikaan katetta - pikemminkin päinvastoin.

Heiskasen johdatteleva epämääräisyys ei Pylkölle siis riitä, kuten alla oleva risuaitainen [pdf-] sitaattini esseen lopusta osoittaa [lukekaa linkistä koko essee].

2
Mutta jos Heiskasen viher-Marxilla on Pylkön mukaan vakava uskottavuusongelma, ei hän itsekään pääse helpommalla teorian ja käytännön välisen suhteen laatua ja määrää penätessämme, joskin tämä [sala]oppinut filosofian tohtori - nykyinen saunafilosofi ja 'kustavilainen kylähullu' [nämä ovat minun vokabulaarissani esteettisesti ja psykologisesti erinomaisen positiivisia epiteettejä] jättää tässä yhteydessä viisaasti sanomatta sen, mitä hän ei ilmeisesti tiedä tai tohdi [toisin kuin Heiskanen].

Sillä vaikka Pylkön jälleen kerran hieno essee tuo selkeästi esiin ehkä olennaisimman globaalin ongelmamme [teknologisen hyvinvointimme ylettömyyden] ja sen syyt, siinä ei [toisin kuin Pentti Linkolan ekofasismissa] edes ylimalkaisesti hahmotella, miten tätä ongelmaa voisi konkreettisesti ryhtyä ratkomaan [esim. viikatteella, haulikolla vai molemmilla].

Pylkön haluttomuus [jonka tulkitsen myötäsukaan kognitiivisen vaatimattomuuden hyveeksi] antaa esimerkkejä antimodernin regionalisminsa ja luontofiliansa sekä näihin kahteen erottamattomasti liittyvän teknologia- sekä kapitalismi-kriittisen konservatiivisuutensa praktisesta toimeenpanosta juontuu teoreettisesti hänen käsityksestään subjektin ontologiasta ja siihen kytkeytyen länsimaisen rationaliteetin kritiikistä.

Pylkön kohdalla kyse on rationaaliseen ja universaaliin subjektiin kohdistuvasta ontologisesta nihilismistä [tosin Heideggerille juuri olemisen (ei-käsitteellisen mielen) korvaaminen rationaalisella subjektilla (käsitteellisellä olevalla) on nihilismiä]. Augustinolais-kartesiolainen tahtomisen ja ajattelemisen reflektiivinen lähtökohta eli cogito universaalina subjektina todetaan harhaksi ja siirretään metafysiikan museoon.

Mutta miten meidän pitäisi ymmärtää Pylkön Schellingiltä ja Heideggerilta omaksuma gnostilaista alkuperää oleva a-subjekti eli Dasein [täällä olo]? Onko se jokin ajallis-paikallisuudessa performoiva henki vai positiivisesti varautunut tyhjyys puhuaksemme kvantti-metafysiikan kieltä?

Koska pidän itseäni 'diogeneettisenä' individualistina, joka on ajattelussaan vienyt subjektiuden murtumispisteeseensä eli solipsistiseen desisionismiin - siis hulluuden rajoille asti, saatan ymmärtää Pylkön a-subjektia sangen puolueellisista lähtökohdista käsin. Minulle ei nimittäin hulluuden eli yksityisen kielen rajan tuolla puolen ei ole mitään - ei edes ei-käsitteellistä ei-subjektia. Siellä on pelkkä tyhjyys, josta on vaiettava. Ja piste.

3
Pylkön, Heideggerin, Schellingin, buddhalaisten ynnä muiden ei-subjektivistien ongelma fokusoituu siihen, että karkottaessaan [osittain perustellusti] subjekti-metafysiikan takaisin Vanhan testamentin Genesikseen [ja vielä sitäkin varhaisempiin vaiheisiin], jossa persoonallinen Jumala loi maailman ihan vain omasta tahdostaan ex nihilo, he eivät kuitenkaan pysty karkottamaan sinne omaa tahtoaan Jumalan luomistahdon kanssa analogisia päätöksiä tehtäessä.

Oli subjektia tai ei, niin päätös syntyy aina subjektiivisena tekona - muuten se ei ole [aktiivinen] päätös lainkaan vaan lähinnä imitaatiota ja/tai passiivista paternaalis-autoritaariseen indokrinaatioon reagoimista.

Toisin sanoen - asubjektivistit yrittävät mahdotonta siinä missä nuori Wittgenstein Tractatuksessa. Jos jostain voidaan ylipäätään puhua, siitä voidaan puhua selkeästi. Tästä mahdottomasta tieteellis-metafyysisesta vaatimuksesta kuitenkin seuraa, että Wittgensteinin olisi pitänyt vaieta ei ainoastaan uskonnosta, etiikasta ja estetiikasta [koska niistä puhuminen on mahdotonta universaalissa tieteessä eli fysiikassa] vaan myös diskurssista, joka koskee subjektia - eikä edes tämä olisi riittänyt, sillä itse subjektin, joka paitsi olettaa rationaliteetin lähtökohdaksi subjektin on itse juuri tuo sama subjekti fenomenologisessa mielessä [kehä], pitäisi vaieta ja kadota lopullisesti, koska sitä ei ole olemassakaan verifioitavissa olevana kohteena.

Kyseinen päättely vaikuttaisi olevan ad absurdum, mutta se kuitenkin seuraa teoriasta, joka kieltää verifikaation ulkopuolella olevat diskurssit ja oliot - siis lopulta tietoisuuden, joka asettaa nämä ehdot rationaalisena subjektina.

Wittgenstein toki tajusi yrityksensä umpikujan ja luopui kielen kuvateorian pohjalle rakentuneesta verfikationismistaan, mutta verifikationismista hän ei silti luopunut vaan hajotti monistisen ontologian kielipeleiksi, joissa säännön seuraaminen elämänmuodon käytäntönä luo käsitteille niiden merkityksen. Carnapin [Tractatuksen kantilais-positivistisen verifikationismin hengessä] elättelemä metodisen monismin utopia filosofiasta tieteen kielen loogisena syntaksina potkaistiin samalla roskikseen - olkoonkin, että fysiikkaa edelleen pidetiin tieteistä eksakteimpana.

Pitäisikö meidän nyt ajatella heideggerilaisesti, että Tracatatuksen kantilais-wittgensteinilainen kvasitranssendentaali-subjekti hajoaa ja 'maallistuu' kielipeliteoriassa eri elämänmuotojen määrittämäksi olemisen tavaksi? Ilmeisesti pitäisi, mutta sekään ei ratkaise itse desisionismin ongelmaa.

Mikä/kuka päättää, kun minä päätän? Jos se en ole minä [subjekti minuutena], niin sitten se on joku toinen, johon saatan tosin olla jopa intiimissä suhteessa, mutta.yhtä kaikki - kaikkein perimmäisimmän päätöksen akti ei koskaan voi olla kirjaimellisesti yhteinen akti, koska silloin se ei ole päätös lainkaan vaan passiivista reagointia joko rakastamani ja suuresti arvostamani ihmisen toiveeseen tai jonkin supersubjektin [ideologian] minuun kohdistamaan hyvän- tai pahantahtoiseen indoktrinaatioon [interpellaatioon].

4
Yrittäessään mahdotonta eli karkottaa langenneen Daseinin [voluntaristisen subjektin] takaisin paratiisiin, jossa se muuttuu uudestaan a-subjektksi eli luonnoksi tai Schellingin rikkumattomaksi alkuharmoniaksi [tässä tavoitellaan tietysti koko modernin universaalin subjektin trasformoitumista antimoderniksi regionaaliseksi olemiseksi], heideggerilaisten pitäisi tarkoin miettiä, mitä he subjektin mukana [tahtomattaan] tulevat kadottaneeksi.

Joka tapauksessa em. transformaation jälkeen syntyvä ihminen on jotain sellaista, mitä minä en pysty kuvittelemaan yhtä vähän kuin ymmärrän tai pystyn kuvittelemaan buddhalaista meditaatiota ja sen valaistunutta lopputulosta - ihmistä, jolla on oikea tieto ja tietoisuus asioiden ja [subjektittoman] itsensä tilasta universumissa.

Minulle subjekti on zizekiläinen epätäydellisen ontologian [tässä Zizek omaksuu Heideggerin ontologisen eron olevan ja olemisen välillä] minimaalinen subjekti, joka kyllä reflektoi ja päättää, mutta jolla ei ole metafyysistä substanssia samassa mielessä kuin Descartes'n cogitolla. Kyseessä on konstituoitu, strukturalistinen käsitys subjektista - eräänlainen tyhjyyden ympärille rakentunut kuori, mutta se tarvitaan, koska muuten meidän ei olisi mahdollista tajuta sitä tyhjyyttä, joka me olemme.

[Rationaaliteetin subjekti tai subjektiivinen rationaliteetti [oleva] ei ole sama asia kuin fenomenologinen subjekti eli reflektoiva ja kokeva minä [oleminen], mutta niitä ei voi myöskään täysin erottaa toisistaan],

Buddhalaisuuden ja ylipäätään a-subjekti-ajattelijoiden on siis [kuten edellä tuon esiin] omista lähtökohdistaan käsin mahdoton perustella omaa [regionaalis-henkis-fenomenologista] a-subjektiuttaan ilman rationaalista subjektiutta [vrt. Wittgensteinin kritiikki Mooren common sense-tietoa kohtaan; se, joka ei voi epäillä, ei voi myöskään tietää].

Tietenkin he ovat olemassaolevia ja kommunikoivia olentoja, mutta heillä ei ole enää/vielä mahdollisuutta ottaa etäisyyttä paitsi itseensä ei myöskään transsendenssiin, koska heiltä puuttuu itsen ja transsendenssin välisen dialektiikan [tässä ei ole kyse 'vulgaarista' kaksiarvologiikasta] mahdollistava subjekti-rakenne [Lacanin symbolinen], joka konstítuoi tuon dialektiikan [ks. PS.].

Itsen ja transsendenssin välille syntyvä [erottamalla yhdistävä] dialektiikka - transsendentaalinen etäisyydenotto - on tietoisuuden [ja siten 'tyhjän' subjektiuden] synnyn edellyttämä perimmäinen Tapahtuma.

Kyseessä ei ole lineaaris-kausaalinen vaan yhtä aikaa diakroninen ja synkroninen prosessi. Kun ikuisuus tunkeutuu aikaan kairos-hetkenä [kristillisessä kontekstissa Jeesuksen hahmossa], se yhtä aikaa sekä synnyttää subjektin että tyhjentää sen sisällöistään, koska ero sisäisen ja ulkoisen välillä on kuitenkin lopulta keinotekoinen ja ulkoinen on aina jo osa sisäistä.

Subjekti ei siis voi tulla tietoiseksi muusta kuin itsensä ei-mikyydestä, koska tietoisuus subjektiivisena rationaliteettina mahdollistuu vain rajana ja erona olemiseen. A-subjekti sen sijaan on kokonaan täynnä sisältöä, mutta [kärjistetysti sanottuna] ei niinkään [itse]reflektoivan ihmisen kuin eläimen, jumalan tai ohjelmoidun robotin tavoin.
*
Minun tulkintani tietoisuuden [subjektin] synnyn dialektiikasta kallistuu [kuten saatetaan huomata] enemmän Kantin ja Hegelin kuin heideggerilaisuuden [tai varsinkaan buddhalaisuuden] suuntaan, mutta mitenkään lopullisesti selvää tämä jako ei minulle ole.

Ehkä perustan käsityökaupan ja ryhdyn myymään kotitekoisia Daseineja japanilaisille turisteille. Itse asiassa kyseessä on kierrätys, sillä onhan Dasein eurooppalaisesta antimodernismista kumpuavan filosofisen uusanimismin luoma huipputuote. Saavat japanilaiset omansa [animismin] takaisin uudessa paketissa - tietämättään.

PS.
En tietenkään tarkoita, että esim. shamaanin pitäisi välttämättä viestiä 'yksityinen kielensä' eli loveen lankeamisensa länsimaisen rationaliteetin/subjektin viitekehyksessä vaan oletan, että tuo yksityinen kieli [vrt. Adornon ei-identtinen] on mahdollista kommuníkoida pelkästään shamaanin yksityisenä kokemuksena, jonka hän täysin omavaltaisesti tulkitsee muille, miten parhaaksi näkee.

Väitän provosoivasti, että kaikessa kollektiivis-asubjektiivisessa [mitä muuta asubjekti voisi olla kuin kollektiivinen] kokemuksessa - myös natsismin nousussa - havaitaan mainitun shamanistisen käytännön peruspiirteitä. Hitlerin propaganda [nationalistiseen retoriikkaan naamioitu 'yksityinen kieli'] osoittautui saatanalliseksi - olkoonkin, etten itsekään pidä Hitleriä totuutena natsismin perimmäisestä alkuperästä ja luonteesta.

Pylkkö varmaan sanoisi nyt, että mitä muuta länsimainen rationaliteetti ja universaali subjekti ovat kuin länsimaisen ihmiskäsityksen perustana olevan 'yksityisen kielen' tiede-auktorisoitua indoktrinaatiota ja legitimaatiota teknologisten innovaatioiden muodossa. En väitä vastaan.

II
Marxin viherpäivityksen vakavasta uskottavuusvajeesta - Jukka Heiskasen Marx-tulkinnan tarkastelua

Pauli Pylkkö, helmikuu 2011

[...]
Jos kommunistinen talous sattuisikin toimimaan tehokkaasti (eli ›rationaalisesti›
Marxin tarkoittamassa mielessä), ja pystyisi ratkaisemaan
esimerkiksi tavaran ja työn hinnoittelun ongelman, tarjoaako Marxin teoria
mitään tuollaista syytä, vastavoimaa, millä tuotantoa ja kuluttamista
voitaisiin hillitä, ja millä esimerkiksi tarpeiden kokonaisuudesta voitaisiin
karsia keinotekoiset ja vääristyneet tarpeet esiin? Tuskin. Tuskin hän edes
tuli ongelmaa ajatelleeksi. Vaikka etiikka ei riitäkään keinotarpeita hillitsemään,
tämän päivän ympäristöfilosofiassa suositut eettiset teoriat eivät ole
helposti yhdistettävissä Marxin talousreduktionistiseen kohtalonuskoon.
[Pertti] Lindfors kirjoittaa taas ihailtavan suorasukaisesti: »Eetilliset argumentit
eivät ole sosialistisen teorian rakennusosia, ne ovat vain propagandavälineinä
sallittuja.» (mainittu Lindforsin teos, s. 185). Marx halusi antaa
enemmistölle (proletariaatille) sen, mitä vähemmistöllä (porvaristolla) jo
oli. Siihen ei voi päästä tuotannon määrää ja tehoa laskemalla. Valittiinpa
mikä talousjärjestelmä tahansa, porvarin vauraustason saavuttaminen ei
vie työläistä lähemmäs luontoa.

Aidosti dialektinen luonnosta vieraantumisen marxilaishenkinen teoria
vaatisi selvää irtaantumista Marxin edistysoptimismista ja siirtymistä
Horkheimerin ja Adornon valituskriittiselle ja Marcusen hyvinvointikriittiselle
linjalle. Mutta Heiskasen Nuoren Marxin luonnonfilosofia jatkaa marxilaista
salailun kulttuuria eikä katso tarpeelliseksi edes viitata marxilaisen
perinteen elinvoimaisimpaan haaraan, joka kasvaa Valistuksen dialektiikasta
ja Yksiulotteisesta ihmisestä. Tälle linjalle voi lähteä vain se, joka on valmis
hylkäämään Marxin ajattelun pahimmat heikkoudet: eurooppakeskeisen
edistysuskon, joka tekeytyy vieläpä yleismaailmallisesti päteväksi, talousreduktionistisen
ihmiskäsityksen, liian deterministisen historiakäsityksen
ja luottamuksen järjen ja tekniikan mahtiin.

18
Eikä tämäkään vielä riitä. Nykyisessä kohtuuttoman kuluttamisen, turhan
tuotannon ja päättömän hallinnoinnin maailmassa suuri yhteiskunnallinen
antagonismi on vaihtanut paikkaa. Se ei ole enää proletariaatin ja
porvariston välillä, vaan ihmisten suuren enemmistön (johon kuuluu sekä
porvaristoa että työväestöä) ja luonnon välillä. Vain hyvin pieni vähemmistö
(sanoisimmeko ›etujoukko›?) on valmis köyhtymään, jotta luonto
saisi tilaisuuden ja aikaa toipua. Vain tämä vähemmistö edustaa luonnon
intressejä uudessa antagonismissa.

Näkemys jonka mukaan yksityisen omistusoikeuden kumoaminen tai
yksityisen yritystoiminnan kieltäminen jotenkin automaattisesti ja sellaisenaan
ratkaisisi eurooppalaisen tai länsimaalaisen ihmisen luontosuhteen
ongelman, ei ole vakuuttava – ei varsinkaan viime vuosisadan laajojen
reaalikommunististen yhteiskuntakokeilujen valossa. Mutta jos vaihtoehdoksi
tarjotaan oppia, jonka mukaan ihmisen luontosuhdetta edustaa
parhaiten kapitalismin varaan rakentuva hyvinvointivaltio, missä verovaroin
pidetään yllä laajoja hyvinvointipalveluja, ajaudutaan ojasta allikkoon.

Tarvitaan ennen muuta kulutuksen ja tuotannon rajua vähentämistä ja ohjaamista
perustarpeiden tyydyttämiseen. Tarvitaan paikallisen perinteen
luontonäkemystä ja siihen kätkeytyvää luonnon kunnioittamista. Se taas
johtaa paikalliseen köyhyyden filosofiaan, missä kaikkien yleismaailmallisina
esiintyvien oppien (yhtä lailla sosialististen ›internationalismien› kuin
porvarillisten ›maailmankansalaisuusoppien›) pätevyys kyseenalaistetaan.

Tässä liikkeessä Marxista ei ole tiennäyttäjäksi.
Marxin idea kommunismista on kehittynyt eurooppalaisen edistysuskon
ja valistusliikkeen perustalta, ja on tästä syystä erottamattomasti sidottu
tehokkuuden kasvattamisen ja rajattoman laajenemisen ohjelmaan.
Irrottamaton osa tätä perustaa on usko, että eurooppalainen rationaliteetti
on yleismaailmallisesti pätevä ja ohjaa kohtalon tavoin maailmanhistoriaa.
Jos tämä perusta on ympäristökriisin keskeisin aiheuttaja, emme voi odottaa
siltä kriisin ratkaisua.

III
http://www.youtube.com/watch?v=jQsQOqa0UVc
Martin Heidegger criticises Karl Marx - 1969
*
Here, on German television, Heidegger rebuts Marx's famous claim that philosophers only interpret and do not actually change the world ... Heidegger replies that philosophy is essential in any *concept* of social-political change, including, of course, Marx's concept of a classless society:

Richard Wisser: ... Do you think philosophy has a social mission?

Heidegger: No! One can't speak of a social mission in that sense! To answer that question, we must first ask: "What is society?" We have to consider that today's society is only modern subjectivity made absolute. A philosophy that has overcome a position of subjectivity therefore has to say no in the matter.

Another question is to what extent we can speak of a change of society at all. The question of the demand for world change leads us back to Karl Marx's frequently quoted statement from his Theses on Feuerbach. I would like to quote it exactly and read out loud: "Philosophers have only interpreted the world differently; what matters is to change it." When this statement is cited and when it is followed, it is overlooked that changing the world presupposes a change in the conception of the world. A conception of the world can only be won by adequately interpreting the world.

That means: Marx's demand for a "change" is based upon on a very definite interpretation of the world, and therefore this statement is proved to be without foundation. It gives the impression that it speaks decisively against philosophy, whereas the second half of the statement presupposes, unspoken, a demand for philosophy.
*
http://www.uunikustannus.fi/marx.pdf - [Pauli Pylkön essee]
http://fi.wikipedia.org/wiki/Pauli_Pylkk%C3%B6
http://www.benjamins.com/cgi-bin/t_bookview.cgi?bookid=AiCR%2011
http://www.amazon.co.uk/Aconceptual-Mind-Heideggerian-naturalism-Consciousness/dp/9027251312/ref=sr_1_1?s=books&ie=UTF8&qid=1312666607&sr=1-1
http://www.uunikustannus.fi/
http://fi.wikipedia.org/wiki/Karl_Marx
http://en.wikipedia.org/wiki/Karl_Marx
http://fi.wikipedia.org/wiki/Marxilainen_filosofia
http://en.wikipedia.org/wiki/Subject_(philosophy)
http://fi.wikipedia.org/wiki/Martin_Heidegger
http://en.wikipedia.org/wiki/Martin_Heidegger
http://en.wikipedia.org/wiki/Heideggerian_terminology
http://filosofia.fi/node/2403
http://filosofia.fi/node/2404
http://fi.wikipedia.org/wiki/Pertti_Lindfors
http://forums.skadi.net/showthread.php?t=67107
http://www.bibliotecapleyades.net/sociopolitica/codex_magica/codex_magica04.htm

Gnostilaiset Regionalistit Luontoretkellä

Vasemmalla  nuori, varhaiskypsä filosofi Friedrich Schelling, jonka Perustaton, Alkuristiriidan sisältänyt luomisen metafysiikka on gnostilaista alkuperää; oikealla vanha, natsismiin kompastunut kettu, Martin Heidegger, joka melkein kirjoitti koko länsimaisen metafysiikan/ontologian uusiksi liikkuen koko ajan (etenkin vanhemmiten) saksalaisen mystiikan rajan läheisyydessä. Kumpikin filosofi tunnetaan ajattelunsa holistisesta, ei-subjektikeskeisestä 'luontoasenteesta'. 

Ympyräkaavioissa näemme yksinkertaistetusti, miten gnostilaisuus on vaikuttanut eri uskonnollisten suuntausten sisällä.

[K-mafia täydentää ja korjaa - viimeksi klo: 20.25]

I
Pauli Pylkkö on suomalainen filosofi. Hän oli Jaakko Hintikan oppilas ja toimi myöhemmin tutkijana Yhdysvalloissa ja Suomessa. Pylkön käsittelemiin aiheisiin kuuluvat logiikka, semiotiikka, kielifilosofia ja kognitiotiede.

Pylkkö ei sittemmin ole jatkanut kuuluisan opettajansa linjoilla eli kokenut kutsumuksekseen uusintaa matemaattiseksi logiikaksi nimetyn käsitepalikkapelin sääntöjä kuten Hintikka teki - pikemminkin päinvastoin.

Tätä 'kulttuuriregionalistista postfenomenologia' voinee pitää myös saksalaisen (varhais-)romantiikan ja - idealismin sekä ylipäätään saksalaisen aatehistorian tuntijana. Kirjoista kannattaa Luopumisen dialektiikan ohella mainita tässä yhteydessä etenkin The Aconceptual Mind: Heideggerian themes in holistic naturalism, 1998.

Puhukoon alla oleva teksti puolestaan. Ne, jotka tekstejäni ja kommenttejani tuntevat, ymmärtävät kyllä, miksi olen nähnyt vaivaa näiden lainausten pärettämiseksi.

Täysin ongelmatonta hyväksyntäni Pylkön esseissään esittämiä ajatuksia kohtaan ei kuitenkaan ole. Esimerkiksi: vaikkei minulla juuri liene suuria ongelmia antimodernin asenteen kanssa, niin esikäsitteellisyys/ei-käsitteellisyys onkin sitten jotain, mitä en noin vain - ainakaan ilman 'sovittelevia neuvotteluja' - sulata.

Näkisin kuitenkin, ettei Pylkkö missään vaiheessa lankea hörhöilemään jonnekin zenbuddhalaisen 'ei-minkään/tyhjyyden liturgisiin tautologioihin' (nekin menettelevät mutta vain uskonnon harjoittamisena, ei filosofiana) vaan pysyttelee selväjärkisesti 'ei-niin-kovin-tiukasti-subjektiin-kiinnittyvän-kokemuksellisuuden' ('merkillisyyden tunne eloisana tilaolona'/pp/rr) ja filosofis-teologisen gnostilaisuuden rajoilla (esim. valentinolaisuus, Mestari Eckhard, Schelling, Hölderlin, Heidegger), mikä kyllä sopii minulle erinomaisesti, sillä juuri gnostilaisuus toimi yhdistävänä linkkinä, kun itäistä holismia (eurooppalainen ajattelu on saanut ideansa Aasiasta ja Egyptistä) on yritetty rationaalisesti pakottaen kesyttää läntiseksi metafysiikaksi (esim. loogiset tyyppihierarkiat ja cogito eli substanssi- ja subjekti-metafysiikka).

II
Pauli Pylkön kirjan Luopumisen dialektiikka (2009) esittelyteksti:

Tässä teoksessa hahmotellaan dialektiikka-näkemystä, joka ei olisi sitoutunut eurooppalaisen filosofian ja tieteen keskeisiin teknisiin, loogisiin ja valistusfilosofisiin ideoihin ja uskomuksiin. Tämä vaihtoehtoinen, ajatustavoiltaan ikivanha dialektiikka voi auttaa suomalaisia merkityksiä ja ajatustapoja kohtaamaan eurooppalaisia merkityksiä ja ajatustapoja, siten ettei suomenkielen luonne ja kieleen ­kätkeytyvä luontonäkemys vaarannu.

Apu voi kulkea toiseenkin suuntaan: Uuteen tehtävään ohjattu vanha dialektiikka voi auttaa eurooppalaisia merkityksiä ja ajatustapoja sovittumaan suomalaisten ja muiden ei-eurooppalaisten merkitysten ja ajatustapojen läheisyyteen, siten ettei ei-eurooppalaisia kieliä ja kulttuureja pakoteta eurooppalaisen metafysiikan Prokrusteen vuoteeseen.

Tämän vaihtoehtoisen dialektiikan esikuvana ei toimi Aristoteleeseen palautuva klassinen logiikka ja siihen liittyvä dialektiikka (joka ei ole muuta kuin klassisen logiikan soveltamista argumentaatio-tilanteeseen) vaan varhaisempi dialektinen perinne, jonka juuret kulkevat helleenisen maailman uskonnollisen ajattelun kautta etäälle Aasian vanhoihin uskontoihin ja filosofioihin.

Tämän aristotelista dialektiikkaa varhaisemman dialektiikan jälkiä on säilynyt myös eurooppalaisen kulttuuripiirin sisällä - varsinkin Herakleitoksella mutta myös gnostilaisuudessa, alkemiassa, astrologiassa, hermetismissä, uusplatonismissa, myöhemmin Mestari Eckhartilla, Cusanuksella, Schellingillä ja C.G. Jungilla - mutta ne on teologisessa keskustelussa usein syrjäytetty kerettiläisinä ja tieteellisessä keskustelussa epätieteellisinä. Eurooppalaisen järjen kriisin selvittelyssä ja häviävän suomalaisen merkityksen elvyttämisessä näille kerettiläisille ja epätieteellisille ajatustavoille tarjoutuu odottamaton tehtävä.

III
Sitaatteja mainitun kirjan luvusta Luonto kätkeytyy katoavaan kieleen:

1
'Mekanisoituminen ja mekanistinen teoretisointi on keskeinen merkki dialektiikan poissaolosta. Luonto nähdään suurena koneena, jonka toiminta voidaan tarkasti ennustaa, mikäli alkuehdot tunnetaan.

Mutta jo klassisen mekaniikan kehittäjät tiesivät, että mikäli alkuehdot on ilmaistava reaalilukuina, ei alkuehtoja voida tarkasti ottaen koskaan määrätä; he tiesivät myös, että vain kaikkein yksinkertaisimmissa tapauksissa (mikäli funktiot ovat tasaisesti jatkuvia) voidaan liikelakien yhtälöille laskea ratkaisut mekaanisesti, ja että monissa tapauksissa ylipäätään ratkaisun olemassaoloon uskominen edellyttää apuoletuksia joita he eivät olisi hyväksyneet.

He myös uumoilivat, etteivät laskennan vaikeudet ole luonnoltaan vain käytännöllisiä, laskemisen tekniikan rajoituksista johtuvia, vaan vaikeuksien takana lymyää entistä vaikeampia ongelmia: luonnon ennustamaton pohjattomuus, jota reaalilukujen ominaisuudet jossain määrin heijastavat. Reaalilukujen ominaisuuksia ei oikeastaan vieläkään tunneta, eikä käsitteen ristiriidattomuudesta ole takeita.

Jos käytetään selkeitä, yksiselitteisiä ja edes jossakin määrin ristiriidattomiksi uskottavia käsitteitä, ei reaalilukuja pystytä edes erottamaan luonnollisista luvuista - kuten Löwenheim- Skolem-teoreemat osoittavat.

Klassisen fysiikan kehittäjät arvasivat, että liikelakien voidaan sanoa pätevän vain, mikäli olemme valmiit unohtamaan, missä määrin ne eivät päde.

On ensinnäkin unohdettava, ettei vakavasti otettaville liikelaeille löydy yksiselitteisiä ratkaisuja; ja että reaalilukuihin sidottu fysiikka on aina perustaltaan spekulatiivista, ellei huteraa. Kovin monet ovat olleet valmiit unohtamaan hyvin paljon, ja niin on syntynyt edelleenkin erittäin suosittu mekanistinen maailmankuva, jolla ei ole varsinaisia luonnontieteellisiä perusteita. Sen uusimpia saavutuksia on 'kognitiotieteeksi' kutsuttu akateeminen harharetki.

Mihin siis tieteen suurin valta ja arvovalta modernissa valtiossa ja yhteiskunnassa oikein perustuu? Ainakaan se ei perustu ajattelun hyveisiin.

Niin kauan kuin luonto on vain kone tai puisto, siis ihmisen hyödyntavoittelun uskollinen palvelija ja huvittelunhalun tyyssija, se tuskin ansaitsee kunnioitusta.

Koneessa ei ole muuta arvaamatonta kuin se, milloin se menee epäkuntoon. Joskus myös puiston laho puu onnistuu kaatumaan ihmisen päälle.

Koneen toiminnan häiriöitä on usein hyvin vaikea ennustaa ja tästä syystä mieluiten sanommenkin, ettei häiriö oikeastaan kuulu koneen toimintaan. Tekniikka-luonnontieteen mekanistisesti tulkitun maailmankuvan voisikin ottaa vakavammin, jos se osaisi ennustaa sanokaamme ydinvoimalaonnettomuudet tai öljylaivojen haaksirikot - jos siis voisimme pitää myös ydinvoimalaonnettomuutta ja öljylaivan haaksirikkoa koneena.

Kognitiotieteen voisi ottaa vakavammin, jos se osaisi sanoa jotakin mielenkiintoista mielialamuutoksista, todellisuudentajun heikkenemisestä, unista, eroottisesta kaipauksesta, rakastumisesta, Hölderlinin runoista, valentinolaisesta protologiasta...

Kun kone menee epäkuntoon, se ikäänkuin lakkaa olemasta meidän silmissämme varsinainen kone, koska kone on määritelmän mukaan sellainen kone, jonka toiminta on tarkasti ennustettavissa.

Nokkela mekanisti yrittää ehkä sanoa, että epäkuntoon mennessään kone muuttuu toiseksi koneeksi, ihmisen kannalta hyödyttömäksi koneeksi. Mutta nokkeluus ei oikein vakuuta. Sillä jos epäkuntoon mennyt kone olisi myös epäkuntoon mennessään ymmärrettävissä koneeksi, olisi se voitu myös alunperin valmistaa siten, ettei se mene epäkuntoon; tai ainakin meillä pitäisi olla rekursiivinen epäkuntoon-joutumisen teoria.

Mekanistin maailmassa koneen muutos ehjästä epäkuntoiseksi jää vaille (mekanistista) selitystä. Virhe on siis koneen sielu.

Epäkuntoon mennessään kone julistaa kuuluvansa luontoon, siis että koneessakin on jotain arvaamatonta ja ennakoimatonta, ettei se ole ihmisen sieluton orja. Oikeastaan siinä ei ole valmistusvirhettä vaan ulottuvuus, missä sen luonto ei ole täydellisesti mekanisoitavissa. Häiriö kuuluu koneen luontoon, mutta koneen luonto ei kuulukaan koneen tavalliseen määritelmään.

Ei ihme, että laskettavuuden teoria käsittelee aina abstrakteja automaatteja, ei konkreettisia koneita, joilla on luonnollisia heikkouksia. Samasta syystä logiikka erotetaan päättelyn psykologiasta, mikä puolestaan erotetaan aivotapahtumien tutkimisesta. Näin loogikot saavat jatkaa puuhailujaan rauhassa ja väittää esimerkiksi, että ristiriidasta seuraa mitä tahansa.

Abstraktiotason kohottamiseen liittyy aina pikku annos säädyllistä itsepetosta. Sitä kutsutaan tieteeksi' [s. 222-224].

2
'Jos maailma koostuu elävistä ja kasvavista, jatkuvasti toisiinsa vaikuttavista prosesseista, kuten esimerkiksi Alfred North Whitehead opettaa, on maailma oleellisesti alkuristiriitainen, ja totuuskin on ymmärrettävä dialektisesti: totuus pääsee ehkä ilmoille, kun ristiriidan tekijöiden sallitaan kohtaavan ja törmäävän, ja dialektisen hengen annetaan valaista kohtaamista ja törmäämistä.

'Alkuristiriitaisuus' ei tarkoita samaa kuin 'ristiriitaisuus jossain hyvin muodostetussa kielessä ja käsitejärjestelmässä'. Alkuristiriitaisuus on kulttuurin sisäinen, ainutkertainen, kääntymättömästi esikäsitteellinen ja kokemuksellinen tila.

Dialektisesti saavutettu tieto on alueellista eikä kasva (kumuloidu). Tieto voi laadullisesti parantua dialektisen prosessin kypsyessä, mutta laadultaan parantunut tieto ei ole sellaisenaan käytettävissä kulttuurin ulkopuolella' [s. 229].

3
'Kuten Schelling opettaa, viha ja rakkaus ovat juuriltaan yhtä, oikeastaan saman kokemuksen kaksi puolta. Vihassa ja rakkaudessa ei ole etäisyyttä eikä vierautta. Niistä puuttuu seminaarihuoneen, laboratorion, eläintarhan ja puiston saatanallinen ahdistus ja siitä nouseva surumielisyys.

Yksi alkuperäiskulttuurin heimo voi tuhota toisen heimon jäseniä, mutta vain harvoin heimon kulttuurin (paitsi tuhoamalla kaikki jäsenet). Länsimaalainen demokraattinen kulttuuri korostaa rauhanomaisuutta, yleisiä normeja ja yhteisiä merkityksiä, ja näin se tuhoaa alkuperäiskulttuurin kokemus- ja merkitysykseyden sisältäpäin. Itse kulttuurien jäseniä, kulttuurista vieraantuneita uusia 'maailmankansalaisia' se kohtelee suvaitsevaisesti ja väkivallattomasti.

Meille opetetaan, että ennakkoluulojen perusta on vieraiden kulttuurien pelko. Mutta on olemassa myös demokraattista ja tasa-arvoista pelkoa: me länsimaalaistamme vieraat kulttuurit, jotta emme kohtaisi niiden pelottavaa ainutkertaisuutta, kääntymätöntä varjoa ja sotaisaa loistokkuutta.

Juuri demokraattinen ennakkoluulottomuus perustuu erilaisuuden pelkoon: vieras säilyttäköön omat pikku erikoisuutensa, kunhan omaksuu länsimaalaiset perusarvot.

Onko mitään parempaa esimerkkiä demokraattisen kulttuurin syvärasismista kuin kirjallisuuden Nobel-palkinto: sitä ei koskaan ole myönnetty ei-länsimaalaiselle kirjailijalle. Nujertavan ja nihilistisen tasa-arvoisuuden ruotsalaisessa hengessä eurooppalaista porvaria kutsutaan 'maailmankansalaiseksi' ja eurooppalaista ja eurooppalaistettua kirjallisuutta maailmankirjallisuudeksi.

Ennakkoluuloisuus - sen tunnustaminen, että kulttuurit ovat ainutkertaisia, ja että emme voi koskaan aidosti ymmärtää toista ainutkertaista kulttuuria - jättää vieraan kulttuurin 'silleen' ja näin suo sille elosijan, minne laskea olonsa juuret.

Ennakkoluuloisuus ehkä murhaa vieraan kulttuurin jäseniä, harvoin kuitenkaan vierasta kulttuuria: tasa-arvoistava ja nujertava ennakkoluulottomuus murhaa kulttuurin ja jättää sen jäsenet rauhaan, siis kitumaan 'maailmankansalaisina' vailla kulttuurin ykseyden suomaa elämän mielekkyyttä' [s. 239-240; - kaikki kappalejaot RR].

*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Pauli_Pylkk%C3%B6
http://www.uunikustannus.fi/index1.htm
http://filosofia.fi/node/5130
http://www.valt.helsinki.fi/kfil/termit/dialekti.htm
http://fi.wikipedia.org/wiki/Reaaliluku
http://fi.wikipedia.org/wiki/Luonnollinen_luku
http://fi.wikipedia.org/wiki/Martin_Heidegger
http://en.wikipedia.org/wiki/Martin_Heidegger
http://fi.wikipedia.org/wiki/Alfred_North_Whitehead
http://en.wikipedia.org/wiki/Alfred_North_Whitehead
http://en.wikipedia.org/wiki/Friedrich_Wilhelm_Joseph_Schelling
http://en.wikipedia.org/wiki/Gnosticism
http://fi.wikipedia.org/wiki/Gnostilaisuus
http://fi.wikipedia.org/wiki/Regionalismi
http://en.wikipedia.org/wiki/Regionalism
http://en.wikipedia.org/wiki/Regionalism_(politics)
http://www.karikuula.com/91
http://aesthetictraditionalist.wordpress.com/category/quotes/
http://enciclopedie.interactiuni.ro/o_stiri/632.jpg
http://enciclopedie.interactiuni.ro/+filosofie
http://technoccult.net/archives/2005/07/07/underground-stream-venn-diagram/