David Bentley Hart, Eastern Orthodox theologian, philosopher, writer, and cultural commentator
I
Aloin ensin kirjoittaa kommenttia Androgyynihullumiehelle hänen päreeseensä [5.1] ja päädyin lopulta tähän versioon.
Osasta I tuli hyvin vapaamuotoinen kommentti [pääosassa Daniel Dennett ja D. B. Hart] AHM:lle, jonka päreessä islamin genitaali-silpomista ja Sam Harrisin ajatuksia käytetään esimerkkeinä/lähtökohtina pohdittaessa uskontojen ja moraalin suhdetta sekä argumentoitaessa moraali- ja kulttuurirelativismin logiikkaa, joka on lopultakin yhtä sekavaa kuin relativismi nyt ylipäätään voi olla.
Osasta II löytyy pitkä lainaus David Bentley Hartin kirjasta Ateismin harhat, joka on tämän hetken ehdoton ellei suorastaan loistava ykkösteos uskontokritiikin kritiikin alueella [lisää esittelyjä tekstissä].
Joku saattaa nyt huokaista: taas tätä samaa huttua, johon voin itse puolestani vain todeta: kyllä ja lisää tulee, sillä minä olen enemmän kuin tosissani silloin, kun kritisoin dogmaattista materialismia.
1
Pilkkua viilaava kaavamainen argumentatiivisuus ei ymmärrä eikä halua ymmärtää uskontoja niiden aate- ja sosiaali-historiallisesta kontekstista käsin - ikäänkuin uskonto olisi trivial pursuit-pelin eräs muunnelma.
On niin perin helppoa argumentoida yksittäisistä epäkohdista ja yleistää ne koko uskonnon olemukseksi, vaikka kyseessä ovat yleensä kulloisenkin uskonnon omat sisäiset ristiriidat ja kriisit, jotka ennenpitkää tulevat koitumaan sen kohtaloksi, mikäli se ei kykene muuttumaan niiden suhteen pystyen kuitenkin samalla säilyttämään olennaisimman ja integroivimman osan alkuperäisesta etiikastaan ja dogmatiikastaan.
Sam Harrisin närkästyneisyys on tyypillistä silmälappuisen demagogin provokaatiota. Selkiyttäisi ensin omia 'inspiraatioitaan', koska niissäkin nayttää olevan ihan tarpeeksi tietämättömyyteen perustuvia piirteitä uskonnon suhteen [esim. Harrisin suuri haltioituneisuus jostain buddhalaisesta mantrasta, joka D.B. Hartin mukaan on aivan tyypillinen (jokaisen) mystisen tien ensimmäinen askel].
Kehotankin vakavasti lukemaan David B. Hartin
Ateismin harhat ja hänen artikkeli-/esseekokoelmansa
In the Aftermath: Provocations and Laments.
Hartilla vaikuttaisi minun mielestäni olevan toistaiseksi paras näkö- ja tulokulma kristinuskon, pakanuuden, tieteen ja uusateismin välillä vallitseviin historiallis-teologis-filosofis-argumentatiivisiin kiistoihin - näiden ajattelu- ja uskomusjärjestelmien/-tapojen eroihin ja yhteyksiin.
Ikäänkuin vastustajilleen näyttääkseen, Hart osaa tyyliniekkana myös käyttää poleemista retoriikkaa - ja sitäkin paljon osuvammin ja hallitummin kuin he [Dennett, Dawkins, Hitchens ja Harris].
[Hartin mukaan Hitchens osaa kyllä kirjoittaa nautittavasti, mutta hänen argumenttinsa tuppaavat yleensä hajoamaan ennenkuin virkkeet on saatu loppuun.]
Uskova ihminen ei usko johonkin abstraktiin uskontoon vaan siihen, miten hänen uskontonsa käytännössä toimii - mitä se kertoo, mitä se vaatii, mitä se lupaa, miten se integroi hänen jokapäiväistä elämäänsä.
Ja tällaisena meidän tulisi uskontoja myös ymmärtää, eikä tarkastella niitä argumentatiivisina abstraktioina tai maagis-primitiivisinä jäänteinä, jotka ovat pelkkiä evoluution loisia [Dennett] paljastaen olevamme itse jonkinlaisen materialistis-rasistisen magian harjoittajia.
Myös jokaisen 'gene-memeetikon' pitäisikin lukea Hartin loistava teksti
Daniel Dennett Hunts the Snark [löytyy kirjasta In the Aftermath mutta myös netistä:
D. B. Hart Appreciation Blog, First Things] havaitakseen [ymmärryksestä en mene takuuseen, hyväksymisestä nyt puhumattakaan], mikä Dennetissä ja hänen kaltaisissaan geeni-meemi-silmänkääntäjissä oikein mättää.
Dennettin metodologia on hataraa, epäloogista ja epäkoherenttia: jo pelkkä geneettinen kausaalisuus, joka synnyttää maagis-antropomorfiseen ajatteluun perustuvat uskonnot luonnonvalinnan periaatteella [ne siis alunperin hyödyttävät populaatiota nimenomaan lajin säilymisen/evoluution kannalta] on itsessään kyseenalainen päätelmä.
Unfortunately, all evolutionary stories about culture suffer from certain inherent problems. Evolutionary biology is a science that investigates chains of physical causation and the development of organic life, and these are all it can investigate with any certainty. The moment its principles are extended into areas to which they are not properly applicable, it begins to cross the line from the scientific to the speculative. This is fine, perhaps, so long as one is conscious from the first that one is proceeding in stochastic fashion and by analogy, and that one’s conclusions will always be unable to command anyone’s assent. When, though, those principles are translated into a universal account of things that are not in any definable way biological or physically causal, they have been absorbed into a kind of impressionistic mythology, or perhaps into a kind of metaphysics, one whose guiding premises are entirely unverifiable.
In fact, the presupposition that all social phenomena must have an evolutionary basis and that it is legitimate to attempt to explain every phenomenon solely in terms of the benefit it may confer (the "cui bono? question," as Dennett likes to say) is of only suppositious validity. Immensely complex cultural realities like art, religion, and morality have no genomic sequences to unfold, exhibit no concatenations of material causes and effects, and offer nothing for the scrupulous researcher to quantify or dissect.
An evolutionary sociologist, for instance, might try to isolate certain benefits that religions bring to societies or individuals (which already involves attempting to define social behaviors that could be interpreted in an almost limitless variety of ways), so as then to designate those benefits as the evolutionary rationales behind religion. But there is no warrant for doing so. The social and personal effects of religion, even if they could be proved to be uniform from society to society or person to person, may simply be accidental or epiphenomenal to religion. And even if one could actually discover some sort of clear connection between religious adherence and, say, social cohesion or personal happiness, one still would have no reason to assume the causal priority of those benefits; to do so would be to commit one of the most elementary of logical errors: post hoc ergo propter hoc- "thereafter, hence therefore" (or really, in this case, an even more embarrassing error: post hoc ergo causa huius-"thereafter, hence the cause thereof"). - [DD Hunts the Snark]
Kun Dennettin evoluutiobiologinen peruskysymys cui bono? [kenen hyödyksi?] ei enää näyttäisi riittävän uskontojen [meemien] olemassaolon selitykseksi [sillä onhan cui bono'n lähtökohdista outoa, ettei ihmisen intellekti ole comtelaisesti jo täysin irtaantunut hyödyttömästä magiasta (Dennettille kaikki uskonnot ovat siis magiaa - ei suinkaan tiede) kohti tieteellisen maailmankuvan hegemoniaa], hän olettaa, että [joka paikkaan ja käyttöön sopivat] meemit [tässä uskontoina] ryhtyvät kloonautumaan ja replikoimaan itseään eri muodoissa täyttämällä näin jotain kummaa memeettistä tyhjiötä/lokeroa [analogia ekologisesta lokerosta] - nyt siis kuitenkin evoluution kannalta tarpeettomina loisina [mutta mistä ihmeestä (sic) Dennett taikoo nämä meemit sisällöllisesti olemassaoleviksi; jotain taikuuteen tai vähintäinkin fantasiaan rinnastettavaa ne kuitenkin ovat].
Entä miten tämä katkos hyöty-kausaalisuudesta hyödyttömään kloonaukseen/toistoon on selitettävissä [ja miksi uskonnot eivät siis jo ole evoluution kannalta hyödyttöminä hävinneet]? Ei ainakaan argumentiivisesti uskottavalla tavalla, koska Dennettille tällainen asetelma on ikäänkuin annettu ja siten sekä metodologisesti itsestään selvä että johtopäätöksenä tosi.
In fact, in Dennett’s case, it becomes especially difficult to distinguish conclusions from premises. After all, he wishes to argue, first, that the most rudimentary religious impulses sprang from purely natural causes, which originally involved useful evolutionary adaptations, and, second, that most subsequent developments of religion have come about not because they make any useful contributions to the species but because certain memes have spun off into self-replicating patterns of their own and metastasized into vast self-sustaining structures without much practical purpose beyond themselves. Sadly, these claims render one another useless as explanatory instruments for evaluating the evidence Dennett would like to see collected. Wherever his primary premise proves inadequate as a predictive model for explaining the phenomenon of religion, he need only shift to his secondary premise-from genes to memes, so to speak-which means he has effectively insulated his results against the risk of falsification. If one proceeds in that fashion, all one can ever really prove is that, with theories that are sufficiently vacuous, one can account for everything (which is to say, for nothing).- [DD]
Mutta mikä merkillisintä ja koko kirjan [
Breaking the Spell/Lumous murtuu] perusargumentin kannalta epäillyttävintä - Dennet tukitsee uskonnoksi ties mitä tahansa uskomuksia, liikkeitä, tapoja jne. Hän ei siis tiedä eikä kai ole selvillä edes siitä, mitä hän uskonnolla ylipäätään tarkoittaa, ja tämä on jo vakavampi puute ellei suoranainen kardinaali-munaus, koska juuri uskonnostahan Dennettin pitäisi kirjoittaa eikä mistään vähänkin ideologis-aatteellisuuteen rinnastettavien ilmiöiden sekasotkusta.
This, though, may be the least of Dennett’s problems. Questions of method, important as they are, need not be raised at all until the researcher can first determine and circumscribe the object of his studies in a convincing way. And here it seems worth mentioning-just for precision’s sake-that religion does not actually exist. Rather there are a great number of traditions of belief and practice that, for the sake of convenience, we call religions but that could scarcely differ from one another more. It might seem sufficient, for the purposes of research, simply to identify general resemblances among these traditions, but even that is notoriously hard to do, since the effort to ascertain what sort of things one is looking at involves an enormous amount of interpretation and no clear criteria for evaluating any of it. One cannot establish where the boundaries lie between religious systems and magic, or folk science, or myth, or social ceremony.
There is not even any compelling reason to assume a genetic continuity or kinship between, say, shamanistic beliefs and developed rituals of sacrifice, or between tribal cults and traditions like Buddhism, Islam, and Christianity, or to assume that these various developed traditions are varieties of the same thing. One may feel that there is a continuity or kinship, or presuppose on the basis of one’s prejudices, inklings, or tastes that the extremely variable and imprecise characteristic of a belief in the supernatural constitutes proof of a common ancestry or type. But all this remains a matter of interpretation, vague morphologies, and personal judgments of value and meaning, and attempting to construct a science around such intuitions amounts to little more than mistaking "all the things I don’t believe in" for a scientific genus. One cannot even demonstrate that apparent similarities of behavior between cultures manifest similar rationales, as human consciousness is so promiscuously volatile a catalyst in social evolution.
*
Vielä kerran kehotan aiheesta kiinnostunutta lukemaan tuon artikkelin kokonaisuudessaan, koska se on yhtä aikaa laaja [en esim. referoi tässä lainkaan arvoituksellisen Snark'in 'käyttötarkoitusta' Hart'illa], syvällinen että nautittava lukea - loistavaa esseistiikkaa yhdistyneenä filosofiseen terävyyteen, joka on 'helppoa' oivaltaa senkin takia, että se on niin 'helposti' ja tyylikkäästi kirjoitettu, mikä viestii yksinomaan siitä, että tälle miehelle hänen käsittelemänsä ongelmat ovat helppoja - tai ainakin niin sanotusti täysin hallussa.
Moderni ortodoksinen ajattelu on saanut D. B Hart'issa - käsittämätöntä kyllä - Friedrich Nietzscheen verrattavan sanataiturin ja kulttuurifilosofin. Jo on siis aikoihin eletty ;?\]
*
http://actuspurunen.blogspot.com/2011/01/daniel-dennett-hunts-snark.html
2
Edellinen kritiikki ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö itse pitäisi esim. sukuelinten silpomista uskonnollisin perustein tuomittavana barbariana, joka viestii, että islam on tältä osin jäänyt oman lakiuskonnollis-sovinistisen historiansa vangiksi.
En kuitenkaan lähde protestoimaan tätä asiaa muuten kuin yksityisesti, sillä en katso edustavani enkä pystyväni edustamaan mitään sellaista universalismia [koska sellaista ei ole], joka oikeuttaisi minut tuomitsemaan kokonaisen uskonnon sen tiettyjen riittien vuoksi [tämä ratkaisu ei mielestäni ole relativismia vaan nimenomaan realismia asennoitumisessa uskontoihin].
Mitään makromoraalisia yleistyksiä jostain yksittäisestä uskonnosta [tai uskonnoista ylipäätään] en siis vielä lähtisi tietyn [kuvottavankin] yksityiskohdan perusteella tekemään, enkä halua myöskään ottaa mitään kantaa siíhen pilkunviilaukseen, mitä moraalirelativismista käydään.
Väitän jopa, että liberaali-demokraattiset ihmisoikeus-humanistit ovat tässä asiassa ainakin ajoittain paljon suurempia rasisteja kuin ikinä kykenevät itselleen myöntämään. Ylipäätään 'humanismiin pakottaminen' on täysin epäillyttävää politiikkaa, josta meikäläiselle tulee välittömästi mieleen Giorgio Agambenin tulkinta Carl Schmitt'in Poikkeustilasta [State of Exception].
Uskontoja tulee ymmärtää ja kritisoida kokonaisvaltaisesti niiden teologisesta perinteestä sekä idea-, sosiaali- ja poliittis-historiallisesta kontekstista käsin - ei johonkin tiettyyn tietyn uskonnon piirteeseen takertuen ja siitä sitten [kuten alussa esitin] kuin trivial pursuitia pelaamalla kaksiarvo-loogisesti argumentoiden: tuomittava vai ei-tuomittava = tosi vai epätosi = tuomittava vai ei-tuomittava jne.
3
Miksiköhän nykyiset uusateistit tosiaan ovat niin kertakaikkisen nurkkakuntaisia, fundamentalistisia, alentuvia ja demagogisia, omaten lähes surkeat tiedot siitä, mitä kritisoivat [uskonnot, niiden historia, perinteet ja teologia], puhumattakaan siitä, että heidän argumenteissaan metodiset virhepäätelmät sekoittuvat omahyväiseen muka-tiede-dogmatiikkaan?
En yhtään ihmettele, että D.B. Hart [mm. Terry Eagletonin tavoin] kaipaa Nietzschen, Marxin ja Freudin kaltaisia epäilyn mestareita, joilla oli todella pitkälle ajateltuja perusteita ja teorioita ateismilleen - ei pelkästään hätäisesti rakenneltuja yksittäisiä argumentteja, jotka nekin usein kärsivät älyllisestä hivutustaudista ja narsistisesta tarpeesta olla ehdottomasti oikeassa - ikäänkuin tällaista asennetta voisi ja olisi missään mielessä edes syytä pitää tutkivan journalismin - tieteellisestä asenteesta nyt puhumattakaan - perimmäisenä ihanteena.
Jos siis David Bentley Hart itse iskee retorisen täyslaidallisen näitä tyyppejä vastaan, niin se vain hivelee mieltäni, koska hän ei unohda [kuten Dennettin kohdalla havaittiin] upottaa heitä myös faktojen ja argumenttien tasolla.
4
Lainaan tähän pitkähkön pätkän Hartin kirjasta
Ateismin harhat luvusta
Pimeä aikakausi. On nimittäin jo tasapuolisuudenkin vuoksi hoideltava tässä 'laivanupotuspelissä' myös Richard Dawkins, jonka logiikan ymmärrys kuulemma vastaa Hartin mukaan johdantokurssin ensimmäisen luentotunnin jälkeistä tasoa.
Tämä sitaatti ilmentää mielestäni briljantilla tavalla Hartin filosofista ajattelua laajemminkin, hänen argumentaatiotapaansa, hänen retoriikkaansa että poleemista purevuuttaan, joka on tyylillisesti mestarillista.
Haluan kuitenkin muistuttaa, että kaiken osa kahdessa esitetyn jälkeen Hart, aloittaessaan uuden kappaleen, toteaa [ikäänkuin hän ei jo olisi lyönyt pöytään tarpeeksi kovia valtteja]:
'Kaikki tämä on kuitenkin itse asiassa merkitykseltään toisarvoista.'
Sitten alkaa läpitunkeva hahmotus nykyajan, 'järjen aikakauden' luonteesta, sen eetoksesta: tahdon ja valinnan vapauden palvonnasta - ajankuvaus, jota osuvampaa en liene koskaan lukenut mistään tai keneltäkään - lukuunottamatta ehkä Nietzscheä [joka on tietysti Hartin antipodi, mutta jota Hart kuitenkin arvostaa kaikkein briljanteimpana modernin ajan ateistina].
Saatan palata siihen tekstiin vielä. Mutta ensin pohditaan kysymystä materialismista ja olemassaolosta. Miten suorastaan nautinnollisen tyylikkäällä helppoudella Hart käsitteleekään filosofian historian erästä kaikkein vaikeimmista ellei peräti vaikeinta ongelmaa.
[Haluan itse painottaa, että aina kun puhumme olemassaolosta, puhumme samalla myös tietoisuudesta, koska tietoisuuden 'kautta' ja tietoisuudessa me ymmärrämme olemassaolosta sen, mitä siitä ylipäätään voimme ihmisinä ymmärtää].
II
Loppujen lopuksi ei ole millään tavalla luonnollisesti järkeenkäypää ajatella, että todellisuus olisi pelkästään fysikaalisten tekijöiden satunnaista yhteisvaikutusta ilman mitään korkeampaa aiheuttajaa tai päämäärää.
Materialismi ei perustu kokemukseen tai loogiseen päätelmään; se on metafyysinen ennakko-oletus, ei mitään sen enempää, ja sellaisena sitä voidaan lähimain pitää kaikkein irrationaalisimpana. Vannoutunut materialisti on yleensä jonkinlainen lapsellisen itsetyytyväinen fundamentalisti, joka on sitoutunut materialistiseen maailmankuvaan niin kiihkeästi, että jos hän kohtaisi jonkin ongelman - loogisen tai kokemuksellisen - joka voisi kyseenalaistaan sen lähtökohdat, tai vaikkapa vain rajan, jonka toisella puolella nuo lähtökohdat eivät enää pysty selittämään todellisuutta, hän ei yksinkertaisesti kykenisi tunnistamaan sitä.
Richard Dawkins on täydellinen esimerkki tästä; hän ei epäröi väittää, että 'luonnonvalinta on meidän olemassaolomme perimmäinen selitys'. Tämä on järjetön väittämä, joka paljastaa vain sen, ettei Dawkins ymmärrä käyttämiään sanoja.
Kysymys olemassaolosta ei koske sitä, kuinka nykyinen maailmanjärjestys syntyi syistä, jotka jo sisältyivät maailmaan, vaan siitä, kuinka mikään muukaan [mukaan lukien mikään alkusyy] voi ylipäätään olla olemassa. Tähän kysymykseen Darwin ja Wallace eivät koskaan vastanneet; niin toivottoman ymmällä he eivät myöskään olleet, että olisivat luulleet niin tehneensä.
Tämä on kysymys, johon mikään teoreettinen tai kokeellinen tiede ei koskaan voi vastata, koska se on laadultaan erilainen kuin ne, joihin fysikaaliset tieteet pystyvät etsimään vastauksia. Vaikka teoreettinen fysiikka saisi jonakin päivänä selville useimmat peruslait, joiden varaan tila ja aika on rakennettu, vaikka evoluutiobiologia löytäisi maanpäällisen elämän alkeellisimmat kehitysmuodot ja vaikka paleontologia pystyisi laatimaan täysin saumattoman sukuhistorian jokaiselle lajille, olemassaolon arvoituksen ratkaisua ei olisi päästy rahtuakaan lähemmäksi.
Kuinka perustavalle tai yksinkertaiselle tasolle tutkija sitten voikin päästä - protoplasman, aminohappojen, molekyylien, atomia pienempien hiukkasten, kvanttitapahtumien, yhtenäisten fysiikan lakien, alun singulariteetin, pelkkien loogisten mahdollisuuksien tasolle - olemassaolo on jotakin aivan muuta.
Kaikkein yksinkertaisimmankin asian ja pohjimmaisimmankin periaatteen täytyy ensin olla, eikä mitään maailmankaikkeuden sisältämistä, toisistaan riippuvaisista asioista ja esineistä [eikä edes itse maailmankaikkeutta, vaikka se olisikin jollain tavalla 'ikuinen'] voida ymmärrettävällä tavalla pitää sen oman olemassaolon lähteenä tai selityksenä.
On totta, että monet sekä mannermaiseen että angloamerikkalaiseen traditioon lukeutuvat filosofit ovat käsitelleet asiaa toisesta näkökulmasta. He ovat pyrkineet häivyttämään pois kysymyksen olemassaolosta väittämällä, että se jää rationaalisen tutkimuksen ulkopuolelle tai on kielen luoma harhakuva tai perustuu virheelliseen käsitykseen 'olemisen' luoteesta.
Kukaan ei ole kuitenkaan koskaan onnistunut poistamaan sitä neuvottomuutta, jonka olemassaolon arvoitus saa aikaan niinä ihmetyksen hetkinä, joita kaikki aika ajoin kokevat ja jotka ovat [Platonin ja Aristoteleen mukaan] kaiken todellisen filosofian alku.
Tuomas Akvinolaisen sanoin rajallisen esineen tai asian olemus [se, mitä se on] ei pysty millään tavalla selittämään sen olemassaoloa [se, että se on]; ja eräs hyvin kunnioitettava ja johdonmukainen kristillinen ajattelutraditio katsoo, että kun tosiasiaa tarkastellaan riittävän täsmällisesti, se osoittaa kohti ääretöntä ja äärettömän yksinkertaista todellisuutta, joka on kaikkien aineellisten, eri osista koostuvien ja äärellisten alkusyiden ja sattumien yläpuolella: 'olemassa olevaa olemista' [käyttääkseni yhtä kiehtovimmista nimityksistä, joita Akvinolainen antoi Jumalalle], jonka olemus ja olemassaolo ovat täysin yhtäläiset.
Tämä ei luonnollisesti ole oikea paikka ryhtyä pohtimaan tällaisia asioita; riittää, kun pannaan merkille, että järki johtaa eri ihmiset erilaisiin ja jopa keskenään ristiriitaisiin päätelmiin. Lienee mahdollista tutkia todellisuuden luonnetta aidon rehellisesti ja tulla siihen tulokseen, ettei ole olemassa mitään muuta kuin aineellinen maailma.
On kuitenkin myös mahdollista ja loogisesti kenties uskottavampaa päätellä, että materialismi on karkean epäjohdonmukaista taikauskoa: että ehdoton materialisti on kuin tietämätön, säälittävä raakalainen, jonka on sokaissut irrationaalinen sitoutuminen loogisesti mahdottomaan maailmankuvaan, ja että jokainen 'luonnonihminen', joka katselee ympärillään olevaa maailmaa ja miettii, mikä jumala sen on tehnyt, on syvällisempi ajattelija kuin vakaumuksellinen ateisti, joka hylkäisi tällaisen kysmyksen lapsellisena.
Itse asiassa olisi jopa mahdollista päätellä, että todellinen ero niin kutsutun 'uskon aikakauden' ja 'järjen aikakuden' välillä on se, että edellinen edustaa vakuuttavaa älyllistä ja moraalista kulttuuria, joka pystyi tarkastelemaan olemassaolon arvoitusta jokseenkin kurinalaisesti, jälkimmäinen sen sijaan rajoittunutta, latteaa dogmatismia, jolta puuttuu aito looginen perusta. Järki on häilyväistä.
Kaikki tämä on kuitenkin itse asiassa merkitykseltään toisarvoista. [...] [to be continued /kappalejako rr]
*
David Bentley Hart: Ateismin harhat, ss. 153-156, luvusta
Pimeä aikakausi.
*
http://en.wikipedia.org/wiki/David_Bentley_Hart
http://orthodoxwiki.org/David_Bentley_Hart
http://davidbhart.blogspot.com/
http://www.firstthings.com/
http://cruciality.wordpress.com/2010/03/08/david-bentley-hart-interview/
http://www.nettikirjakauppa.com/fin/tuotekategoriat/?id=33&selProduct=2737&selGroup=77
http://www.sro.fi/index.php?option=com_content&view=article&id=1076:mitae-kristinuskon-jaelkeen&catid=103:paeaekirjoitus&Itemid=549
http://www.amazon.com/Aftermath-Provocations-David-Bentley-Hart/product-reviews/0802845738
http://en.wikipedia.org/wiki/Thomas_Aquinas
http://en.wikipedia.org/wiki/Terry_Eagleton
http://savant.vuodatus.net/blog/2772268/050111/
http://www.flickr.com/photos/lambethpress/4666104981
