Olemassaolosta uskoon ja takaisin

Valkea kommentoi Ironmistressin päreessä ‘Ja anteeksihan en anna...’: ‘Kysymys Jumalan olemassaolosta ei liity psykologiaan ja on siitä erillinen.’

.

1

Valkean tekemä ero olemassaolokysymysten ja psykologian välillä on lähtökohta, joka pohjalta voi ainakin hieman selventää puhetta Jumalasta eli mitä me tarkoitamme sellaisella puheella. Modaalilooginen päättely osoittaa, että Jumalasta ei voida tietämällä tietää mitään sisällöllistä, mutta Jumalan olemassaoloa ei myöskään voida tiedollisesti kumota. Itse asiassa teistinen oletus Jumalan olemassaolon mahdollisuuden puolesta on modaalisesti pätevä, vaikkei tietenkään sitova, koska Jumalaan ei kenenkään tarvitse uskoa, vaikka ‘hän’ olisi olemassa.

.

Usko on perusteiltaan 1] luottamusta ‘kokemukseen’ Jumalan olemassaolosta [psykologinen/emotionaalinen ‘auktoriteetti’], 2] luottamusta siihen, että Raamatun ilmoitus on Jumalasta lähtevää [tradition auktoriteetti], 3] luottamusta tieteellisesti tutkitusta evidenssistä tehtyihin Jumalan olemassaoloa puoltavin tulkintoihin [tutkimuksellinen auktoriteetti]. Mikään näistä kolmesta uskoa tulevasta luokittelusta ei kuitenkaan ole suoraan oikeutettavissa tiedollisesti, vaikka Jumalan olemassaolo voidaankin Plantingan tavoin, ilman tiedolliseen päättelyyn sisältyvää ristiriitaa, osoittaa olevan ‘kumoamaton kumoaja’, joka pysäyttää naturalistisen evidenssin loputtoman regression, mitä naturalistinen [luonnontieteellinen] metodi ei perustavan metodisen lähtökohtansa [kokeellinen havainto on aina teoreettis-kokeellis-havainnollisesti tarkennettavissa ja/tai falsifioitavissa] vuoksi itsessään pysty tekemään [mitään perimmäistä alkua (tai loppua) on mahdoton todentaa empiirisesti havainnoimalla].

.

Naturalistit useimmiten kiistävät Plantingan argumentin tiedollisen ristiriidattomuuden, mutta toissijainen analyyttinen saivartelu käsitteiden semantiikasta voi tietysti jatkua loputtomiin ja silloin olemassaolon todistusta käsiteleviä tiedollisia kriteerejä laajennetaan yleensä epäsuoraan joskin välittömästi koskemaan myös edellä esitettyjä, uskoa tukevia tai sitä vastustavia perusteluja [ateisti-naturalisti ei luota uskovan perusteluihin ja kieltää ja vice versa], jotka siis eivät ole puhtaasti tiedollisia vaan psykologisia ja/tai tieteellisiä.

.

Modaaliloogiset johtopäätökset osoittavat meille tässäkin asiassa pelkästään loogisen päättelymme mahdollisuuksien tiedollisesti ymmärrettävät rajat eikä väitä mitään sisältökysymyksistä vaan kuten sanottu, metafyysisestä ja/tai teistisestä lähtökohdasta katsoen: pelkästään sen, mitä seuraa, jos emme oleta olemassaoloa ja tietoisuutta transsendenttisiksi [teistisen Jumalan ilmoituksiksi ja ‘ilmentymiksi’]. Siitä seuraa ‘absoluuttinen’ kontingenssi ja kaaos: maailman perimmäinen absurdisuus, jota naturalismi ei voi peruslähtökohtiaan kieltämättä väistää kuin pitämällä koko ongelmaa merkityksettömänä tutkimuksen kannalta [silti myös naturalisti etsii jatkuvasti perimmäistä syytä ja mieltä elämälle empiirisellä tutkimuksella].

.

David Bentley Hart myöntää, että ihminen voi kyllä elää maailmassa, jota pitää täysin absurdina, mutta vähintään älyllisen rehellisyyden vuoksi ei pitäisi totuuden nimissä väittää, ettei Jumalaa ole olemassa, mikäli tietoisuutta ja olemassaoloa on mahdoton ‘todistaa’ luonnontieteen metodein. Sillä nimenomaan totuutta naturalisteilla ei ole – tai sitten heidän totuutensa [esim. alku tai loppu, jossa/johon evidenssin regressio pysähtyy] on 1] joko deflatorinen eli/tai triviaali [yleensä matematiikalla ‘maagisesti’ verifioitu ‘perimmäinen’ havainto], 2] kehäpäättelyä [havainto perustellaan matemaattisesti siihen vaikuttavien syiden summana eli ‘selkokielellä’ sanottuna siitä itsestään käsin (vrt. Russellin paradoksi eli osan ja kokonaisuuden suhteen dilemma)] tai 3] tiedeyhteisön auktoriteetin hyväksymä ‘tilastollinen fakta’. Modaaliloogisesti mikään näistä kolmesta ei voi olla pätevä todiste Jumalan olemassaoloa vastaan. Tiedollinen 'hyvereliabilismi' [tutkimuksen (lähinnä metodiin liittyvien) eettisten periaatteiden noudattaminen takaa tutkimustuloksen luotettavuuden] ei lisää tähän jaotteluun mitään olennaisesti uutta ja kuuluu lähinnä kolmoskategoriaan.

.

2

Erottelu Jumalan olemassaolon [metafyysinen aspekti] ja Jumalaan uskomisen [psykologinen aspekti] välillä on aina syytä tehdä ja pohtia ensin, jotta selkiytettäisiin sitä, mistä puhutaan, kun puhutaan uskosta Jumalan olemassaoloon tai kielletään jopa järkevä mahdollisuus uskoa siihen.

.

Luottamusta on monenlaista ja monenlaisiin asioihin ja ilmiöihin kohdistuvaa. Luottamus tieteelliseen evidenssiinkään ei ole pelkästään ‘tieteellinen’ asia vaan tiettyä vakuuttuneisuutta evidenssin uskottavuudesta, perustuipa tämä vakuuttuneisuus sitten tilastollisiin  tekijöihin, teoreettisiin esityksiin tai uskonnolliseen motiiviin, jota pidän pääosin  psykologisena.

.

‘Valinnan varaa’ ja toisiaan täydentäviä luottamuksen motiiveja sekä ‘indikaattoreita’ siis löytyy. Omalta osaltani en kuitenkaan halua puuttua väittelyyn uskovien ja ei-uskovien ihmisten välisistä psykologisista eroista edes viiden metrin kepillä [ainakaan tässä yhteydessä], joten jatkakoon muut ihan rauhassa sitä polemiikkia. Ihmisten asenteiden välillä suhteessa Jumalaan on väistämättä eroja, mutta minä teen oman valintani itse niin kuin teen ja jätän tieteelliseksi naamioituneen dogmaattis-ideologisen kiistan ateistien ja uskovien luonteenominaisuuksista niille, jotka haluavat puoliväkisin olla oikeassa Jumalan suhteen ja tekemättä [yleensä tiedostamattaan] erottelua Jumalan olemassaolokysymyksen ja Jumalaan uskomisen välillä. Siinä menevät aina ‘metafyysiset puurot’ ja ‘psykologiset vellit’ sekaisin. Lopputuloksena on yleensä vähintäänkin huonosti maustettu ellei peräti pilalle mennyt paisti [usko, joka on pilaantunut ideologiaksi ja/eli vallan välineeksi; vrt. myös: - - “[...] kun kirkon järjestys oli otettu näin valtion suojelukseen (300 luvulla), Hart toteaa tästä tapahtumasta, että ‘se oli epäilemättä laitoskirkolle suureksi eduksi, mutta kristinuskolle ilmeinen katastrofi’”].

.

3

Kysymys Jumalan olemassaolosta on perimmältään eri asia kuin persoonallisuuspsykologiset määritelmät, mutta usko Jumalaan ei ole täysin irrotettavissa persoonallisista ominaisuuksista. Jos niiden pohjalta kuitenkin ryhdytään luokittelemaan ateisteja ja teistejä ikään kuin usko olisi välttämättä riippuvainen ja johdettavissa esim. hyvästä isäsuhteesta ja epäusko huonosta, toimitaan sellaisen motivaation pohjalta, joka kertoo vähintään yhtä paljon luokittelijan/leimaajan omasta kuin luokiteltavien persoonallisuudesta. Mitä tarkoitusperiä tällainen, useinkin lähes pakkomielteinen, leimaaminen lopulta palvelee? Pelkästään tieteellisiä ne eivät nimittäin ole. Tai sitten tieteellinenkin asenne on viime kädessä ideologinen eli vallankäytön ja hallinnan ilmentymä.

*

http://takkirauta.blogspot.fi/2014/04/ja-anteeksihan-en-anna.html

http://www.seurakuntalainen.fi/blogit/lassen_blogi/422/puheenvuoro_henkiloseurakunnista

Uusateististen skientistien älyllinen tilanne on huolestuttava

Uusateistitko ovat tässä matkimassa kreationisteja?

*

Päre on sitaatti uskonnonfilosofian blogista Usko, järki ja filosofia.

*

Miksi tarvitsemme [hyvää] filosofiaa?

Fyysikko Lawrence Kraussin uusin kirja, A Universe from Nothing: Why There is Something Rather Than Nothing, mitä Richard Dawkins muuten kuvailee kyseisen teoksen Jälkisanoissa Lajien synnylle verrannolliseksi “tuhoavaksi iskuksi” supernaturalismille, perustuu itse asiassa silkkaan puheenaiheen vaihtamiseen sekä ekvivokaatio-virhepäätelmään. Krauss aloittaa kirjansa kysymällä Leibnizin ensimmäisen kysymyksen: miksi ylipäänsä yhtään mitään on olemassa, sen sijaan, ettei olisi olemassa yhtään mitään?

Antaessaan vastauksensa Krauss kuitenkin vaihtaa puheenaihetta: hänen vastauksensa on, että moderni fysiikka pystyy selittämään, miten universumi voi tulla esiin kvanttityhjiöstä - jota Krauss harhaanjohtavaksi kutsuu “ei miksikään” tai “tyhjyydeksi”. 

Kysymyksessä “Miksi ylipäänsä yhtään mitään on olemassa, sen sijaan, ettei olisi olemassa yhtään mitään?”, ilmaisu “yhtään mitään” tarkoittaa kirjaimellisesti “ei mitään”, eli kaiken olevaisen puuttumista. Vastauksessa “universumi on olemassa, koska se popsahti olemaan ei mistään fysiikan lakien mukaisesti” termi “ei mitään” puolestaan tarkoittaakin jotain olevaa, eli tarkemmin kvanttityhjiötä. Näin Krauss käyttää termiä “ei mitään” kysymyksessään ja vastauksessaan eri tavoilla ja syyllistyy siksi pahaan ekvivokaatio-virhepäätelmään.

Vastaus “universumi ilmestyi kvanttityhjiöstä fysiikan lakien mukaisesti” ei luonnollisestikaan vastaa kysymykseen “miksi ylipäänsä yhtään mitään on olemassa?”, sillä tämä vastaus olettaa, että jotain on jo olemassa, eikä siksi selitä sitä.  Se, että Dawkins on valmis ylistämään näin heikkoa argumentaatiota, kertookin omaa kieltään uusateististen skientistien älyllisestä tilanteesta.  

(Kattavampiin Krauss-kirjoituksiini voi tutustua täällä ja täällä; Bill Vallicellan kirjoittamiin Krauss-kritiikkeihin puolestaan täältä; Edward Feserin arvio Kraussin kirjasta löytyy täältä; ja fysiikan filosofi David Albertin vastaava täältä.). 

Filosofi William Vallicella ilmaisee turhautumistaan Kraussin teokseen blogissaan Maverick Philosopher. Vallicellan mukaan Kraussin kirjan kaltaisen todella huonon filosofian olemassaolo antaa samalla erään tärkeän perusteen sille, miksi tarvitsemme hyvää filosofiaa. Hänen mukaansa Kraussin A Universe from Nothing  

 is a mishmash of bad philosophy, badly written, and popularization of contemporary cosmology. I cannot comment on the accuracy of the popularization, but the philosophy is indeed bad and demonstrates why we need philosophy: to debunk bad philosophy, especially the scientistic nonsense our culture is now awash in. I am tempted once more to quote some Kraussian passages and pick them apart. But besides being a waste of time, that would be the literary equivalent of beating up a cripple or rolling a drunk.   

Ei ehkä kovin kohteliasta, mutta varsin totta. Joka tapauksessa, Vallicellan huomio (hyvän) filosofian tarpeellisuudesta on toistamisen arvoista: tarvitsemme filosofiaa kumotaksemme huonon filosofian, erityisesti sen skientistisen hölynpölyn, mitä kulttuurimme on täynnä näinä päivinä. C.S. Lewis huomioi aikanaan saman seikan. “Good philosophy must exist”, Lewis kirjoitti, “if for no other reason, because bad philosophy needs to be answered”. Tai kuten Vallicella kirjoittaa eräässä toisessa postauksessaan:

People often question the utility of philosophy. One use of philosophy is to protect us from bad philosophy, pseudo-philosophy, the ‘philosophy’ of those who denigrate philosophy yet cannot resist philosophizing themselves and as a result philosophize poorly. Man is a philosophical animal whether he likes it or not. Philosophize we will - the only question being whether we will do it poorly or well.

*

http://ujjf.blogit.fi/miksi-tarvitsemme-hyvaa-filosofiaa/

http://ujjf.blogit.fi/miksi-maailma-on-olemassa/

http://ujjf.blogit.fi/induktiivinen-kosmologinen-argumentti/

http://ujjf.blogit.fi/miksi-naturalistin-ei-kannata-antaa-argumentteja/

http://ujjf.blogit.fi/

http://en.wikipedia.org/wiki/Equivocation

http://en.wikipedia.org/wiki/Leibniz%E2%80%93Clarke_correspondence

http://atheismisdead.blogspot.fi/2010/01/global-warming-and-intelligent-design.html

Epäilen - siis uskon: Pascal ja fideismi

Onko kuvassa humalainen Blaise Pascal?
*

Kirjoitettu Mummon kommenttiin päreessään Maatalosta Päätaloon.

(Kielimafia korjaili typoja, joita piru vieköön aina jää tekstiin, ja teki joitain pikku lisäyksiä - oltiin jo 3.3 puolella - klo: 12.22).
*
Motto:
“[P]hilosophy can no more show a man what he should attach importance to than geometry can show a man where he should stand.” — Peter Winch, 1968.
*
Pascalin känni!? Huomisen tekstisi otsikko - niinkö sanoit Mummo?! Blaisen? -Annas tulla. Odotan mielenkiinnollla. En ole aiemmin kuullutkaan...(ellet sitten tarkoita: http://fi.wikipedia.org/wiki/Pascal_(ohjelmointikieli)

Pascal on minulle tosi merkittävä tyyppi sekä matemaatikkona, ajattelijana että filosofina/teologina.

Ei Pascal kai varsinaisesti mitään ideoita Montaignelta varastanut. Reagoipahan vain tämän skeptisismiin kuten Descarteskin omalla tavallaan. (Jopa itse ironisen kyyninen Shakespeare on kuulemma saattanut saada vaikutteita Montaignelta).

Descartes ei skeptisismiä hyväksynyt vaan yritti kehittää uutta matemaattis-luonnontieteellistä järjestelmää, jonka perustana oli mentaalinen substanssi = cogito = ajattelun kirkkaat ja selkeät ideat ja toisaalla fysikaalinen todellisuus, josta tuo cogito tekisin selkoa (substanssi-dualismia siis).

Pascal sen sijaan ymmärtääkseni hyväksyi Montaignen skeptisismin tiettyyn rajaan asti ja piti matematiikkaa pelkkänä välineenä kuvata maailmankaikkeuden äärettömyyttä ja mekanistista - jos ei nyt mielettömyyttä niin merkityksettömyyttä.

Mutta teologina Pascal ei ollut Descarten tapaan evidentialisti (vaikeaa se oli D:llekin, koska hänellä ei ollut Jumalalle oikeastaan mitään 'virkaa') - vaan fideisti ja mystikko (siis perimmältään mutatis mutandis skeptikko!) eikä hyväksynyt Montaignen diplomaattis-kulttuurirelativistista sekularismia, jossa Jumala oli vain osa kulttuurillista kontekstia.

Pascal sai mystisen elämyksen, jonka dokumentaatio löytyi hänen kuolemansa jälkeen. Lukekaas tuo:

"Blaise Pascal oli kuuluisa 1600-luvulla elänyt ranskalainen matemaatikko ja filosofi. Kun hän kuoli, löydettiin hänen takkinsa vuorista paperilappu, jonka tämä järjen legendaarinen jättiläinen oli ommellut takkiinsa kiinni jatkuvaksi muistutukseksi Jumalan kohtaamisesta, joka kerta heitolla muutti Pascalin elämän.
Paperilapun sanoissa huokuu kokemuksen intensiivisyys sydämen palo, jollaista Pascal ei ollut aikaisemmin tuntenut. Sanat ovat täynnä elämää, joka oli löytänyt tiensä matemaatikon sydämeen:

'Tämä Armon päivä 1654; Noin puoli yhdeltätoista illalla noin puoli yhteen yöllä; polttava tuli! Tuli! Aabrahamin Jumala, Iisakin Jumala, Jaakobin Jumala, ei filosofien ja viisaitten.

Turvallisuus, turvallisuus, tunne, ilo, rauha. Jeesuksen Kristuksen Jumala.

Sinun Jumalasi on minun Jumalani. Unohtaa maailma ja kaikki paitsi Jumala. Hänet voi löytää vain evankeliumien opettamilla teillä…ilo, ilo, ilo, ilon kyyneleet…'"

Ehkä tämä oli sitten se varsinainen Pascalin 'känni..?'

(Nietzsche lienee ollut sekä kauhusta että kateudesta vihreä/kalpea kyseistä tekstiä lukiessaan. Nietzsche nimittäin arvosti Pascalia ja hänen Mietteitään, joskin myös ikäänkuin surkutteli tämän 'lankeamista kristillisyyden 'orjaksi'. Itse asiassa Nietzsche kritisoi hiukan samoista syistä myös (substanssi-) monistiseen rationalismiin (Jumala eli luonto) hurahtanutta Spinozaa, joka ei taatusti ollut teisti vaan pan-teisti!).

(Edellinen sitaatti löytyy blogista: http://uskonpuolesta.blogspot.com/2009/01/miss-ovat-viisaat-miss-kirjanoppineet.html)
*
Tällä tavalla skeptisismin hyväksyvä uskoo Jumalaan - hänestä tulee fideisti. Toisin sanoen hän ei etsi evidenssiä (näyttöä) eikä esitä argumentteja Jumalan olemassolon puolesta: hän uskoo, jos vain niin kokee - ja totisesti Pascal koki ja uskoi.

Ei Pascal mitään Montaignelta ainakaan tässä asiassa varastanut. Kunhan nyt ratkaisi Jumala-uskon omalla tavallaan skeptikkona.

En puutu tällä kertaa Pascalin kuuluisaan 'todistukseen' Jumalan puolesta (Pascalin vaaka, jonka mukaan Jumalaan uskominen on peliteoreettisesti kannattavaa), koska minun mielestäni, se ei todista lopulta yhtään mitään tai varmemmin kuin tuo hänen mystinen kokemuksensakaan.

Ruletissa ja etenkin pokerissa voi laskea tiettyjä matemaattisia todennäköisyyksiä/odotusarvoja, ja etenkin pokerissa voi kovalla pokalla (eli tietynlaisilla näyttelijänkyvyillä) vaikuttaa jossain määrin vastustajaan psykologisesti, mutta Jumalaan eivät todennäköisyyslaskelmat tehoa, vaikka ne miten näppäriä ja odotusarvolaskelmien kannalta perusteltuja olisivatkin.

Jumalasta me emme tietämällä voi tietää yhtään mitään, emmekä koskaan tule tietämäänkään.
Eri juttu sitten, jos siirrymme, hurahadamme tai 'hyppäämme' (Kierkegaard) mystiikkaan. Siellä kaikki on mahdollista - - - joskaan mitään voida todistaa! Ei edes joku Richard Swinburne.

Joka niin väittää on sekoittanut keskenään järjenkäytön ja matematiikan aksiomaattiset peruslähtökohdat - ikäänkuin nollan ja ykkösen. (En tosin väitä, etteikö todellisuus koostuisi nollan, äärettömän, tyhjän ja ykkösen 'saatanallisen' omalatuisesta pelistä!)

Kokemuksistaan voi toki jokainen puhua mitä tahansa, mutta ollakseen 'uskottava' hänen tulisi pikemminkin vaieta siitä/niistä, kuten teki myös Pascal kuolemaansa saakka kuin julistaa tuntojaan ympäri maailmaa muitten kiusaksi, nauruksi ja siten jopa omaksi häpeäkseen.

Mutta ainahan noita profeettoja on ilmaantunut maailmaan. Pascal tosin ei kuulunut heihin - ei selvin päin eikä edes kännissä. Hän vaikeni, koska tiesi jo silloin wittgensteinilaisittain (joka oli luultavasti fideisti hänkin), että siitä, mistä ei voi puhua, on parempi vaieta. Toisin sanoen: Kel' onni on, se onnen kätkeköön. Ja iloitkoon onnestansa ihan yksin vaan...
*
ttp://fi.wikipedia.org/wiki/Ontologia
ttp://fi.wikipedia.org/wiki/Uskonnonfilosofia
http://plato.stanford.edu/entries/fideism/
http://www.iep.utm.edu/e/evidenti.htm
http://www.google.fi/search?sourceid=navclient&aq=h16&oq=rauno%20räsänen&ie=UTF-8&rlz=1T4PCTA_enFI299FI299&q=descartes
*
http://www.analphilosopher.com/archives/archive_2005_04.shtml
http://www.ohjelmanaiset.fi/superviinuri.htm