Toisen kertaluvun taidepäre

Tragikoominen Don Quijote - mies, joka taistelee jonkin sellaisen puolesta, jota/mitä ei enää ole, jotain sellaista vastaan, jota/mitä hän ei täysin ymmärrä.
*
Tämä päre on jonkinlainen epäsuora kommentti Sammalkielen kysymykseen päreessäni 'Kuriton vaimo'. Se toimikoon myös hahmotuksena tavastani ajatella huumoria, ylevää, kulttuuria ja elämää ylipäätään.

1
Sammalkieli kyseli 'Kuriton vaimo'-päreessäni aiemman [myös itse-]satiirisen kommenttini johdosta: Tuo on nyt varmaan sitä toisen kertaluvun satiiria.
*
Jaa mikä on 'tuo' toisen kertaluvun satiiri tässä tapauksessa?

Samanaikaisesti eri tasoilla/suunnissa kohteensa ja intentionsa suhteen liikkuva satiiri voidaan tietysti määritellä vaikka tuolla tavoin, mutta kyllähän jo pelkästään totuus, varmuus ja vakaumuksellisuus ovat minulle eräänlaista toisen kertaluvun satiiria. - Ne kun ovat myös toisen kertaluvun eli metatason tietoa, mitä pidän väistämättä jonkinlaisen korttitalon rakenteluna ja nuorallatanssimisena - olkoonkin, että metatasot samalla ovat loogis-strukturaalisen ymmärryksemme kannalta välttämättömiä.

Katsaus siihen, miten minä huumorin laajassa mielessä ymmärrän, saattaa antaa hieman valaistusta tapaani ajatella ja kirjoittaa.

Minä näen lähes kaiken yhteiskunnallisen kommunikaation ja toiminnan jonkinlaisena teatterina - erilaisten limittäisten dramaturgioitten mukaisina roolituksina.

Optimismi, pessimismi ja muut sen kaltaiset mentaaliset taipumukset kuitenkin määräävät viime kädessä suuntautumisiemme, sitoutumisiemme ja perustelujemme perimmäisen määärän ja laadun.

Enkö sitten ota mitään tosissani/vakavissani? Itse asiassa ja ilmeisesti en mitään muuta kuin komedian ja tragedian, jotka laajasti käsitettynä ovat oikeastaan saman asian kaksi eri puolta.

Komediassa ihminen yrittää hyväksyä ja omaksua heikkoutensa [esim. luonteenpiirre, joka on hänen kohtalonsa] omaan persoonaansa eli tulla toimeen sen kanssa, mutta ei juuri tämän vuoksi voi mitenkään välttyä töppäilemästä kerta toisensa jälkeen ikäänkuin omaa tyhmyyttään.

Komediasta on sanottu, että päinvastoin kuin tragedia, se nauraa ihmisen heikkouksille ja suhtautuu jopa vihamielisesti ihmiseen, mutta ihmisvihamielisyys lienee jossain määrin liioittelua, kun vertaamme komedian ja tragedian [yhteneviä] lähtökohtia toisiinsa.

Tragediassa ihminen joko ei ymmärrä heikkouttaan [ajattelun dilemmoihin jämähtänyt Hamlet] tai pyrkii [turhaan] välttämään lankeamasta siihen ja voittamaan sen - siis väistämättömän kohtalonsa, jonka hän ehkä tietää, tunnistaa tai aavistaa [Kuningas Oidipus, myös Hamlet] tai jonka hän lopulta itse valitsee [Antigone, tavallaan myös Hamlet], mutta ei kuitenkaan mahda sille mitään, ja tämän tietämättömyydestä, pakenemisen turhuudesta tai omasta valinnasta seuraavan musertavan väistämättömyyden pakosta traaginen sankari muuttuu meidän silmissämme yleväksi hahmoksi, jonka tuho saa meidät samaistumaan häneen, ymmärtämään häntä, itseämme ja elämän julmaa indifferenssiä - juuri siksi myös kokemaan puhdistavan elämyksen [katharsis], joka on nimenomaan jotain ylevälle ominaista.

Ja eikö olekin niin, että juuri uskonnot yhä vielä nykyään kykenevät parhaiten tai ainakin monipuolisimmin antamaan ihmiselle tuon katarttisen tunteen, josta saamme voimaa elää elämäämme eteenpäin eikä päätyä kaiken nihiloivan kyynisen pessimismin suohon, josta on vain askel 'ennenaikaiseen' itsemurhaan.

Kreikkalainen tragedia-näytelmä ja juutalainen kulttirituaali [tosin kristityt eivät uhraa eläimiä vaan aina vain sen saman ihmisen] ovatkin toimineet kristinuskon liturgisen dramaturgian alkulähtökohtina. Etenkin ortodoksisuudessa tämä ilmenee alkuperäisimmillään.

Totta kai myös nykyaikainen teatteri tuottaa katarsis-elämyksiä jo senkin vuoksi, että klassisia tragedioita esitetään jatkuvasti. Samoin suuret spektaakkelit ja etenkin massakonsertit tarjoavat elämyksellisyyttä, joka sivuaa katarsista.

Mutta pelkän [maallisen/modernin] teatterin [erotuksena kreikkalaiseen kuoro-tragedia-näytelmään] katarttinen elämyksellisyys on esteettistä [valhe, joka kertoo totuuden], kun taas uskonnollistyyppinen katharsis tapahtuu ikäänkuin toden ja valheen tuolla puolen - uskon dynamiikan ulottuvuudessa.

Rock-konserttien elämyksellisyys sen sijaan on puhtaasti karnevalistista päänsekoitushuumausta. Siitä puuttuu lähes tyystin uskonnollis-tragediseen kokemukseen sisältyvä ylevyyden elementti. Se on kuin kunnon känni - eräänlainen kemiallisesti läpikäyty uudestisyntyminen [mitä 'sukellusta' toki juuri uskonnotkin tarjoavat].

Myös huumori eroaa spektaakkeli-yhteiskunnan massahurmoksen tavoittelusta ja lähenee tragediaa siinä, että komediassakin ihminen nähdään jonkin sellaisen valtaan joutuneena, mitä hän ei välttämättä ymmärrä ja mitä hän ei kykene hallitsemaan - ja mitä hän ei nimenomaisesti tavoittele konserttien huumauksen tavoin.

Paradoksaalisesti huumori on parhaimmillaan spontaaniudessaan hyvinkin pakottavaa, mikä määritelmä sopii tietysti etenkin tragediaan. Kaikenlaiset roolipelit, imagotekniikat ja massatapahtumat sen sijaan ovat täysin keintotekoista ja siten huonoa leikki-imitaatiota komedian ja tragedian - niiden spontaanisti pakottavan naurun ja ylevän katarsiksen rinnalla.

Koominen ihminen ei oikeastaan opi mitään vaan standardikomediassa hän yleensä hieman sadunomaisella tavalla selviää aina mitä hirveimmistä tilanteista, joihin pöhköydessään joutuu ja ajautuu. Silti koominenkin ihminen on koko ajan sillä rajalla, jonka toisella puolella hänen poukkoilunsa alkavat muistuttaa 'toivotonta taistoa taivaan valtoja vastaan'.

Koomisen ja traagisen yhtenevä tematiikka ilmenee mielestäni erinomaisella tavalla Don Quijoten tarinassa, persoonassa ja ajankuvassa. Tämä maailman ensimmäiseksi [ja suureksi] romaaniksi nimetty teos liikkuu aikakauden ja ajattelutavan muutoksen rajamaastossa [myöhäiskeskiaika/renessanssi/barokki] ja se tekee liikaa jo mailleen menevän maailman ritariromaaneja lukeneen Don Quijoten yrityksestä taistella jonkin sellaisen puolesta, jota ei enää ole, jotain sellaista vastaan, jota hän ei täysin [enää/vielä] ymmärrä, tragikoomisen par excellence.

Don Quijotessa on jotain ikuisesti ihmismäistä - hölmöllä tavalla vakavaa ja vakavasti hölmöä - jotain, jolle kaikkein typerimmät skeptikot voivat nauraa ilman, että heidän tarvitsisi tuntea epämukavuutta sen vuoksi, että tajuaisivat Don Quijoten olevan heidän käänteinen pelikuvansa ;\].

Elämän mielettömyyden/mielekkyyden voi kohdata koomisena, traagisena tai spektaakkelinomaisena [massahurmoksen eri muodot], joskin totuus kuitenkin lienee, että elämä on olennaisesti tragikoomista eli kaikki koominen sisältää traagisen elementin [etenkin Chaplin, myös Tati joskin niin kovin eri tavalla kuin Chape] ja [melkein] kaikki traaginen voidaan kääntää koomiseksi [todella vaikea laji, jossa Monty Python 'hallitussa' absurdimissaan onnistui ehkä tyylikkäimmin].

Kuten edellä viittasin, ovat hurmoshenkiset massaspektaakkelit nykyään suurelta osin korvanneet katarttisen ylevän institutionaalisesti organisoidun kokemuksen. Tietenkin [ainakin perinteisempi] taide eri muotoineen yhä vielä saa meidät ajoittain ylevän valtaan, mutta se taide, mitä nykyään tehdään ei tiedä ylevästä enää yhtään mitään ja koomistakin se on vain tahattomasti.

Nykytaide - kuten taide aina - heijastaa aikaansa, ja meidän aikamme taide suoltaa a) tosi-tv:n kaltaista tyylitöntä paskaa [anteeksi tämä ilmaisu, mutta näin todella koen], b) toimii yhä lisääntyvän mainos-pornoistumisen eli nautintoon velvoittavan mielikuva-kapitalismin lakeijana tai c) [edelliseen liittyen] pyrkii ylipäätään luomaan ihmisille imaginaaris-elämyksellistä kulttia, jossa ei ole muuta syvyyttä kuin se hinta, joka siitä maksetaan.

2
Taide on siis kuollut. Analogista tälle kuolemalle on se, että uskonnot [taiteen alkuperäiset inspiroijat] elävät henkitoreissaan [kristinusko] ja totaalisti kriisiytyneinä [islam], vaikka ihmiset niistä aina ja yhä uudestaan yrittävät sekä yhteisöllistä että eksistentiaalista turvaa ja lohtua etsiäkin.

Taiteen näivettymistä ja kuolemaa on kuitenkin ennustettu jo pitkään - modernissa ajattelussa aina Hegelistä alkaen. Mutta tavallaan taiteen katoaminen sekä uskonnon representoijana että modernille ominaisena esteettisenä uskontona itsessään [taide taiteen itsensä vuoksi] ja sen uudelleen syntyminen - niin uskonnossa kuin naturalistisemmassa/maallistuneemmassa muodossaan - on tapahtunut monta kertaa tunnetun historian aikana, vaikka juuri nyt vaikuttaisikin siltä, että jäljellä on enää vain lattea toisto [josta siitäkin toki nerokkaimmat jäävät elämään]: kitch, camp, pastissi, sekopäinen ekspressionismi ja sen 'antiteesi' eli kaikkein tyylittömin: reality-art.

Tässä yhteydessä on syytä muistaa Nietzschen Tragedian synty-klassikossaan esittämä [mm. schopenhauer- mutta myös hegel-vaikutteinen] kulttuurifilosofinen idea, jonka, mukaan Aiskhyloksen ja Sofokleen järkyttävien tragedia-näytelmienkin alunperin [uskonnollis-]katarttinen pessimismi [joka Nietzschen mukaan sisällytti itseensä valtavan optimismin!] muuttui suhteellisen nopeasti rationaalis-realistiseksi luonnekuvaukseksi [Euripides] ja kyynis-emansipatoriseksi komediaksi [Aristophanes]. - - Yleisesti ottaen dionyysinen vietti muuttui apolloniseksi hengeksi.

Nietzschen mielestä kuvattu dramaturginen kehitys myyttiin vielä kytköksissä olleen ylevästi pessimistisen katarsiksen kollektiivisesti yhdistävästä vaikutuksesta kohti psykologisoivampaa ja arkisempaa realismia ilmensi Sokrateehen henkilöityttä [idealistista] rationalismia, joka on niin tyypillistä Kreikan klassisen ajan eetokselle - etenkin sen loppuvaiheelle [n.500-350 ekr.].

Mutta - väittää Nietzsche kiistellyssä esikoisteoksessaan - juuri tuohon rationalismiin sisältynyt optimistinen asenne suhteessa mahdollisuuksiin selvittää maailman, historian, ihmisen ja todellisuuden perimmäiset ongelmat, kätki sisäänsä syvän pessimismin ja väsymisen elämään.

Ihminen tuli pakkomielteisessä rationalismissaan tietoiseksi intellektuaalisista kyvyistään ja mahdollisuuksistaan - mutta samalla myös äärimmäisistä rajoistaan tiedon ja totuuden suhteen. Hän oli kuitenkin samalla kadottamassa elävän yhteyden elämään - sen vietin- ja vaistonvaraisuuteen - sen hurmokseen ja lumoukseen.

Nietzschen mukaan antiikin Kreikan klassinen aika päättyi henkiseen väsymykseen. Hellenismin invaasio Aleksanteri Suuren valloitusten mukana syvälle Vähään Aasiaan ja Egyptiin siirsi samalla intellektuaalisen kulttuurin painopisteen Ateenasta Aleksandriaan. - Sitten tulivat roomalaiset sotapäälliköt, insinöörit ja  lakimiehet leipineen ja sirkushuveineen [aivan samaan tapaan USA - tuo uusi Rooma - tunkee nykyään joka lävestä Eurooppaan].

[Pitää jälleen muistaa, miten jo rationalismin ironisin optimisti - Sokrates - viimeisinä sanoinaan käski uhraamaan kukon terveyden- ja sairaanhoidon jumala Asklepiokselle - ikäänkuin juuri kuolema olisi se viimeinen keino, joka parantaa meidät sairaudesta nimeltä elämä].

3
Olen Nietzschen hahmottelemaa omintakeista mutta heuristista mallia esimerkkinä käyttämällä halunnut esittää [ei mitenkään uuden] väitteen siitä, että antiikin klassisen kauden Kreikassa tapahtunut tragedia-näytelmän dramaturgisen luonteen kehitys toistaa/uusintaa itseään eri muodoissaan Euroopan kulttuuri- ja idea-historian kuluessa.

On sitten toisen päreen [tai useampien päreitten aihe] etsiä Nietzschen esittämän hypoteesin eli antiikin Kreikan intellektuaalis-eettis-esteettis-uskonnollisessa ajattelussa tapahtuneen muutoksen kanssa analogisia episodeja myöhemmästä historiasta, mutta niitä löytyy aivan varmasti joskaan ei sentään ihan Nietzschen esittämän diakronisen kehityksen logiikalla.

Nietzsche ei kuitenkaan kieltänyt sitä itsestään selvyyttä, etteikö yksi ja sama aikakausi sisältäisi toisilleen täysin vastakkaisia ajattelu- ja uskomusjärjestelmiä vaan nimenomaan painotti dionyysisen [romanttisen, vitalistisen] ja apollonisen [rationaalisen, tieteellisen] toisiaan tasapainottavaa vaikutusta kulttuurissa.

Antiikin Kreikan tragedia-näytelmän 'maallistuminen' lienee silti toiminut Nietzschelle paradigmaattisena esimerkkinä kulttuurisesta evoluutio-prosessista, joka toistuu jatkuvasti - ja kuten minusta tuntuu - koko ajan kiihtyvämmällä nopeudella taiteen uusien muotolajien {genre-brändit] ilmaantumisen - niiden fuusioitumisen ja latistumisen kulutuskierrossa.

4
Rock-musiikin synty ja itsenäistyminen [jos se nyt musiikillisesti ylipäätään koskaan itsenäistyi] afrikkalaisista juuristaan [blues, gospel, soul] ja valkoisesta, Euroopan peruja olevasta humppa-hillybillystä sekä tuon - sanokaamme rockin omaleimaistumisesta [eikä itsenäistymisestä] nopeasti alkanut fuusioituminen johti tämän omaleimaisuuden pirstoutumiseen ja lopulta täysin tuottajakeskeiseen markkinointiin kohderyhmiä varten.

Nykyään gigaluokan levy-yhtiöt {EMI, Sony, Universal, Warner] myyvät populaarimusiikkia lähes yksinomaan kysynnän ja tarjonnan [eikä niinkään taiteellisen kunnianhimon] ehdoilla. - Kaupattavat tuotteet ovat melko tarkasti rajattuja ja riskiarvioituja [teollisesti loppuun asti tuotettuja sekä kulutettuja] genre-produktioita eikä suinkaan spontaanisti ilmaantuneitten omaehtoisten bändien ja inspiroituneitten singer-songwritereitten materiaaleja, joissa tuottajien osuus vielä -60- ja 70-luvuilla oli pikemminkin teknistä tukea ja neuvoa antava kuin itse biisi-luonnosten idea-sisältöjä muokkaava ja määräävä kuten nykyään [toki suuria poikkeuksia löytyi silloinkin - muistakaamme esim. Phil Spector].

Kaikki kunnia silti ammattitaitoisille tuottajille, koska nerokas tuottaja saattaa ihan oikeasti saada ihmeitä aikaan biisimateriaalin ja biisi-aihioiden työstämisessä jopa klassikoiksi asti.

Mutta yksi on varmaa - juuri tuo mainitsemani inspiroituneisuus, joka on kaiken uskonnollis-taiteellisen luovuuden [ehkä jopa tieteellisten innovaatioiden] primus motor eli dynaaminen alkujuuri, oli se, joka alkoi rockissa ensimmäisenä pikku hiljaa näivettyä musiikin teon tullessa samanaikaisesti teknologian valtavan kehityksen myötä entistä helpommaksi.

Tässä on jälleen nähtävissä jonkinlainen paradoksi. Teknologia ja kapitalistinen tuotanto- sekä markkinointikoneisto, jonka piti alunperin helpottaa musiikillisen luovuuden ilmenemistä ja esiintuloa, onkin muodostunut sen kaikkein suurimmaksi kahleeksi ja orjuuttajaksi.

Rock on tällä tavoin tarkasteltuna erinomainen esimerkki teknokraattisen edistyksen näivettävästä ja suorastaan rappeuttavasta vaikutuksesta luovaan musiikilliseen inspiroituneisuuteen.

Samalla se hyvin konkreettisesti ilmentää sitä syvältä käyvää sivilisatorista prosessia, joka on ollut nimenomaan kapitalismille, sen utilitaris-teknis-välineelliselle järjelle [esim. Chigacon taloustietelijät], sen biovallalle [Foucault] ja byrokraattiselle konsensus-demokratialle [Habermas] ominainen yksilöllisestä inspiroituneisuudesta vieraantumisen tie kohti yhä tasapäistävämpää populismia ja yksilöllisyyden reifikaatiota kaikkialle tunkevan [aate-mielikuva-]mainos-saasteen ja kulutusnautinnon oravanpyörässä.

Näin sanoessani en edelleenkään esitä mitään uutta 1900-luvun jälkimmäisen puoliskon ja 2000-luvun alun kulttuurisen kehityksen taivaan alla. Max Horkheimer ja etenkin Theodor Adorno sanoivat tämän saman hiukan eri sanoin kirjassa Valistuksen dialektiikka [1944] ollessaan USA:ssa maanpakolaisina toisen maailmansodan aikana.
*
http://actuspurunen.blogspot.com/2010/12/miten-kurittoman-vaimon-ongelma.html#comments
http://fi.wikipedia.org/wiki/Miguel_de_Cervantes
http://fi.wikipedia.org/wiki/Kreikkalainen_tragedia
http://en.wikipedia.org/wiki/The_Birth_of_Tragedy
http://www.vastapaino.fi/vp/index.php?page=shop.product_details&flypage=$flypage&product_id=325
http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Kumpi+tuhoutuu+ensin+maapallo+vai+ihminen/HS20080504SI1KU02po7
http://en.wikipedia.org/wiki/Dialectic_of_Enlightenment
http://en.wikipedia.org/wiki/Art_for_art's_sake
http://christophernorthjr.edublogs.org/2008/09/21/once-upon-a-time/