Toisen kertaluvun taidepäre

Tragikoominen Don Quijote - mies, joka taistelee jonkin sellaisen puolesta, jota/mitä ei enää ole, jotain sellaista vastaan, jota/mitä hän ei täysin ymmärrä.
*
Tämä päre on jonkinlainen epäsuora kommentti Sammalkielen kysymykseen päreessäni 'Kuriton vaimo'. Se toimikoon myös hahmotuksena tavastani ajatella huumoria, ylevää, kulttuuria ja elämää ylipäätään.

1
Sammalkieli kyseli 'Kuriton vaimo'-päreessäni aiemman [myös itse-]satiirisen kommenttini johdosta: Tuo on nyt varmaan sitä toisen kertaluvun satiiria.
*
Jaa mikä on 'tuo' toisen kertaluvun satiiri tässä tapauksessa?

Samanaikaisesti eri tasoilla/suunnissa kohteensa ja intentionsa suhteen liikkuva satiiri voidaan tietysti määritellä vaikka tuolla tavoin, mutta kyllähän jo pelkästään totuus, varmuus ja vakaumuksellisuus ovat minulle eräänlaista toisen kertaluvun satiiria. - Ne kun ovat myös toisen kertaluvun eli metatason tietoa, mitä pidän väistämättä jonkinlaisen korttitalon rakenteluna ja nuorallatanssimisena - olkoonkin, että metatasot samalla ovat loogis-strukturaalisen ymmärryksemme kannalta välttämättömiä.

Katsaus siihen, miten minä huumorin laajassa mielessä ymmärrän, saattaa antaa hieman valaistusta tapaani ajatella ja kirjoittaa.

Minä näen lähes kaiken yhteiskunnallisen kommunikaation ja toiminnan jonkinlaisena teatterina - erilaisten limittäisten dramaturgioitten mukaisina roolituksina.

Optimismi, pessimismi ja muut sen kaltaiset mentaaliset taipumukset kuitenkin määräävät viime kädessä suuntautumisiemme, sitoutumisiemme ja perustelujemme perimmäisen määärän ja laadun.

Enkö sitten ota mitään tosissani/vakavissani? Itse asiassa ja ilmeisesti en mitään muuta kuin komedian ja tragedian, jotka laajasti käsitettynä ovat oikeastaan saman asian kaksi eri puolta.

Komediassa ihminen yrittää hyväksyä ja omaksua heikkoutensa [esim. luonteenpiirre, joka on hänen kohtalonsa] omaan persoonaansa eli tulla toimeen sen kanssa, mutta ei juuri tämän vuoksi voi mitenkään välttyä töppäilemästä kerta toisensa jälkeen ikäänkuin omaa tyhmyyttään.

Komediasta on sanottu, että päinvastoin kuin tragedia, se nauraa ihmisen heikkouksille ja suhtautuu jopa vihamielisesti ihmiseen, mutta ihmisvihamielisyys lienee jossain määrin liioittelua, kun vertaamme komedian ja tragedian [yhteneviä] lähtökohtia toisiinsa.

Tragediassa ihminen joko ei ymmärrä heikkouttaan [ajattelun dilemmoihin jämähtänyt Hamlet] tai pyrkii [turhaan] välttämään lankeamasta siihen ja voittamaan sen - siis väistämättömän kohtalonsa, jonka hän ehkä tietää, tunnistaa tai aavistaa [Kuningas Oidipus, myös Hamlet] tai jonka hän lopulta itse valitsee [Antigone, tavallaan myös Hamlet], mutta ei kuitenkaan mahda sille mitään, ja tämän tietämättömyydestä, pakenemisen turhuudesta tai omasta valinnasta seuraavan musertavan väistämättömyyden pakosta traaginen sankari muuttuu meidän silmissämme yleväksi hahmoksi, jonka tuho saa meidät samaistumaan häneen, ymmärtämään häntä, itseämme ja elämän julmaa indifferenssiä - juuri siksi myös kokemaan puhdistavan elämyksen [katharsis], joka on nimenomaan jotain ylevälle ominaista.

Ja eikö olekin niin, että juuri uskonnot yhä vielä nykyään kykenevät parhaiten tai ainakin monipuolisimmin antamaan ihmiselle tuon katarttisen tunteen, josta saamme voimaa elää elämäämme eteenpäin eikä päätyä kaiken nihiloivan kyynisen pessimismin suohon, josta on vain askel 'ennenaikaiseen' itsemurhaan.

Kreikkalainen tragedia-näytelmä ja juutalainen kulttirituaali [tosin kristityt eivät uhraa eläimiä vaan aina vain sen saman ihmisen] ovatkin toimineet kristinuskon liturgisen dramaturgian alkulähtökohtina. Etenkin ortodoksisuudessa tämä ilmenee alkuperäisimmillään.

Totta kai myös nykyaikainen teatteri tuottaa katarsis-elämyksiä jo senkin vuoksi, että klassisia tragedioita esitetään jatkuvasti. Samoin suuret spektaakkelit ja etenkin massakonsertit tarjoavat elämyksellisyyttä, joka sivuaa katarsista.

Mutta pelkän [maallisen/modernin] teatterin [erotuksena kreikkalaiseen kuoro-tragedia-näytelmään] katarttinen elämyksellisyys on esteettistä [valhe, joka kertoo totuuden], kun taas uskonnollistyyppinen katharsis tapahtuu ikäänkuin toden ja valheen tuolla puolen - uskon dynamiikan ulottuvuudessa.

Rock-konserttien elämyksellisyys sen sijaan on puhtaasti karnevalistista päänsekoitushuumausta. Siitä puuttuu lähes tyystin uskonnollis-tragediseen kokemukseen sisältyvä ylevyyden elementti. Se on kuin kunnon känni - eräänlainen kemiallisesti läpikäyty uudestisyntyminen [mitä 'sukellusta' toki juuri uskonnotkin tarjoavat].

Myös huumori eroaa spektaakkeli-yhteiskunnan massahurmoksen tavoittelusta ja lähenee tragediaa siinä, että komediassakin ihminen nähdään jonkin sellaisen valtaan joutuneena, mitä hän ei välttämättä ymmärrä ja mitä hän ei kykene hallitsemaan - ja mitä hän ei nimenomaisesti tavoittele konserttien huumauksen tavoin.

Paradoksaalisesti huumori on parhaimmillaan spontaaniudessaan hyvinkin pakottavaa, mikä määritelmä sopii tietysti etenkin tragediaan. Kaikenlaiset roolipelit, imagotekniikat ja massatapahtumat sen sijaan ovat täysin keintotekoista ja siten huonoa leikki-imitaatiota komedian ja tragedian - niiden spontaanisti pakottavan naurun ja ylevän katarsiksen rinnalla.

Koominen ihminen ei oikeastaan opi mitään vaan standardikomediassa hän yleensä hieman sadunomaisella tavalla selviää aina mitä hirveimmistä tilanteista, joihin pöhköydessään joutuu ja ajautuu. Silti koominenkin ihminen on koko ajan sillä rajalla, jonka toisella puolella hänen poukkoilunsa alkavat muistuttaa 'toivotonta taistoa taivaan valtoja vastaan'.

Koomisen ja traagisen yhtenevä tematiikka ilmenee mielestäni erinomaisella tavalla Don Quijoten tarinassa, persoonassa ja ajankuvassa. Tämä maailman ensimmäiseksi [ja suureksi] romaaniksi nimetty teos liikkuu aikakauden ja ajattelutavan muutoksen rajamaastossa [myöhäiskeskiaika/renessanssi/barokki] ja se tekee liikaa jo mailleen menevän maailman ritariromaaneja lukeneen Don Quijoten yrityksestä taistella jonkin sellaisen puolesta, jota ei enää ole, jotain sellaista vastaan, jota hän ei täysin [enää/vielä] ymmärrä, tragikoomisen par excellence.

Don Quijotessa on jotain ikuisesti ihmismäistä - hölmöllä tavalla vakavaa ja vakavasti hölmöä - jotain, jolle kaikkein typerimmät skeptikot voivat nauraa ilman, että heidän tarvitsisi tuntea epämukavuutta sen vuoksi, että tajuaisivat Don Quijoten olevan heidän käänteinen pelikuvansa ;\].

Elämän mielettömyyden/mielekkyyden voi kohdata koomisena, traagisena tai spektaakkelinomaisena [massahurmoksen eri muodot], joskin totuus kuitenkin lienee, että elämä on olennaisesti tragikoomista eli kaikki koominen sisältää traagisen elementin [etenkin Chaplin, myös Tati joskin niin kovin eri tavalla kuin Chape] ja [melkein] kaikki traaginen voidaan kääntää koomiseksi [todella vaikea laji, jossa Monty Python 'hallitussa' absurdimissaan onnistui ehkä tyylikkäimmin].

Kuten edellä viittasin, ovat hurmoshenkiset massaspektaakkelit nykyään suurelta osin korvanneet katarttisen ylevän institutionaalisesti organisoidun kokemuksen. Tietenkin [ainakin perinteisempi] taide eri muotoineen yhä vielä saa meidät ajoittain ylevän valtaan, mutta se taide, mitä nykyään tehdään ei tiedä ylevästä enää yhtään mitään ja koomistakin se on vain tahattomasti.

Nykytaide - kuten taide aina - heijastaa aikaansa, ja meidän aikamme taide suoltaa a) tosi-tv:n kaltaista tyylitöntä paskaa [anteeksi tämä ilmaisu, mutta näin todella koen], b) toimii yhä lisääntyvän mainos-pornoistumisen eli nautintoon velvoittavan mielikuva-kapitalismin lakeijana tai c) [edelliseen liittyen] pyrkii ylipäätään luomaan ihmisille imaginaaris-elämyksellistä kulttia, jossa ei ole muuta syvyyttä kuin se hinta, joka siitä maksetaan.

2
Taide on siis kuollut. Analogista tälle kuolemalle on se, että uskonnot [taiteen alkuperäiset inspiroijat] elävät henkitoreissaan [kristinusko] ja totaalisti kriisiytyneinä [islam], vaikka ihmiset niistä aina ja yhä uudestaan yrittävät sekä yhteisöllistä että eksistentiaalista turvaa ja lohtua etsiäkin.

Taiteen näivettymistä ja kuolemaa on kuitenkin ennustettu jo pitkään - modernissa ajattelussa aina Hegelistä alkaen. Mutta tavallaan taiteen katoaminen sekä uskonnon representoijana että modernille ominaisena esteettisenä uskontona itsessään [taide taiteen itsensä vuoksi] ja sen uudelleen syntyminen - niin uskonnossa kuin naturalistisemmassa/maallistuneemmassa muodossaan - on tapahtunut monta kertaa tunnetun historian aikana, vaikka juuri nyt vaikuttaisikin siltä, että jäljellä on enää vain lattea toisto [josta siitäkin toki nerokkaimmat jäävät elämään]: kitch, camp, pastissi, sekopäinen ekspressionismi ja sen 'antiteesi' eli kaikkein tyylittömin: reality-art.

Tässä yhteydessä on syytä muistaa Nietzschen Tragedian synty-klassikossaan esittämä [mm. schopenhauer- mutta myös hegel-vaikutteinen] kulttuurifilosofinen idea, jonka, mukaan Aiskhyloksen ja Sofokleen järkyttävien tragedia-näytelmienkin alunperin [uskonnollis-]katarttinen pessimismi [joka Nietzschen mukaan sisällytti itseensä valtavan optimismin!] muuttui suhteellisen nopeasti rationaalis-realistiseksi luonnekuvaukseksi [Euripides] ja kyynis-emansipatoriseksi komediaksi [Aristophanes]. - - Yleisesti ottaen dionyysinen vietti muuttui apolloniseksi hengeksi.

Nietzschen mielestä kuvattu dramaturginen kehitys myyttiin vielä kytköksissä olleen ylevästi pessimistisen katarsiksen kollektiivisesti yhdistävästä vaikutuksesta kohti psykologisoivampaa ja arkisempaa realismia ilmensi Sokrateehen henkilöityttä [idealistista] rationalismia, joka on niin tyypillistä Kreikan klassisen ajan eetokselle - etenkin sen loppuvaiheelle [n.500-350 ekr.].

Mutta - väittää Nietzsche kiistellyssä esikoisteoksessaan - juuri tuohon rationalismiin sisältynyt optimistinen asenne suhteessa mahdollisuuksiin selvittää maailman, historian, ihmisen ja todellisuuden perimmäiset ongelmat, kätki sisäänsä syvän pessimismin ja väsymisen elämään.

Ihminen tuli pakkomielteisessä rationalismissaan tietoiseksi intellektuaalisista kyvyistään ja mahdollisuuksistaan - mutta samalla myös äärimmäisistä rajoistaan tiedon ja totuuden suhteen. Hän oli kuitenkin samalla kadottamassa elävän yhteyden elämään - sen vietin- ja vaistonvaraisuuteen - sen hurmokseen ja lumoukseen.

Nietzschen mukaan antiikin Kreikan klassinen aika päättyi henkiseen väsymykseen. Hellenismin invaasio Aleksanteri Suuren valloitusten mukana syvälle Vähään Aasiaan ja Egyptiin siirsi samalla intellektuaalisen kulttuurin painopisteen Ateenasta Aleksandriaan. - Sitten tulivat roomalaiset sotapäälliköt, insinöörit ja  lakimiehet leipineen ja sirkushuveineen [aivan samaan tapaan USA - tuo uusi Rooma - tunkee nykyään joka lävestä Eurooppaan].

[Pitää jälleen muistaa, miten jo rationalismin ironisin optimisti - Sokrates - viimeisinä sanoinaan käski uhraamaan kukon terveyden- ja sairaanhoidon jumala Asklepiokselle - ikäänkuin juuri kuolema olisi se viimeinen keino, joka parantaa meidät sairaudesta nimeltä elämä].

3
Olen Nietzschen hahmottelemaa omintakeista mutta heuristista mallia esimerkkinä käyttämällä halunnut esittää [ei mitenkään uuden] väitteen siitä, että antiikin klassisen kauden Kreikassa tapahtunut tragedia-näytelmän dramaturgisen luonteen kehitys toistaa/uusintaa itseään eri muodoissaan Euroopan kulttuuri- ja idea-historian kuluessa.

On sitten toisen päreen [tai useampien päreitten aihe] etsiä Nietzschen esittämän hypoteesin eli antiikin Kreikan intellektuaalis-eettis-esteettis-uskonnollisessa ajattelussa tapahtuneen muutoksen kanssa analogisia episodeja myöhemmästä historiasta, mutta niitä löytyy aivan varmasti joskaan ei sentään ihan Nietzschen esittämän diakronisen kehityksen logiikalla.

Nietzsche ei kuitenkaan kieltänyt sitä itsestään selvyyttä, etteikö yksi ja sama aikakausi sisältäisi toisilleen täysin vastakkaisia ajattelu- ja uskomusjärjestelmiä vaan nimenomaan painotti dionyysisen [romanttisen, vitalistisen] ja apollonisen [rationaalisen, tieteellisen] toisiaan tasapainottavaa vaikutusta kulttuurissa.

Antiikin Kreikan tragedia-näytelmän 'maallistuminen' lienee silti toiminut Nietzschelle paradigmaattisena esimerkkinä kulttuurisesta evoluutio-prosessista, joka toistuu jatkuvasti - ja kuten minusta tuntuu - koko ajan kiihtyvämmällä nopeudella taiteen uusien muotolajien {genre-brändit] ilmaantumisen - niiden fuusioitumisen ja latistumisen kulutuskierrossa.

4
Rock-musiikin synty ja itsenäistyminen [jos se nyt musiikillisesti ylipäätään koskaan itsenäistyi] afrikkalaisista juuristaan [blues, gospel, soul] ja valkoisesta, Euroopan peruja olevasta humppa-hillybillystä sekä tuon - sanokaamme rockin omaleimaistumisesta [eikä itsenäistymisestä] nopeasti alkanut fuusioituminen johti tämän omaleimaisuuden pirstoutumiseen ja lopulta täysin tuottajakeskeiseen markkinointiin kohderyhmiä varten.

Nykyään gigaluokan levy-yhtiöt {EMI, Sony, Universal, Warner] myyvät populaarimusiikkia lähes yksinomaan kysynnän ja tarjonnan [eikä niinkään taiteellisen kunnianhimon] ehdoilla. - Kaupattavat tuotteet ovat melko tarkasti rajattuja ja riskiarvioituja [teollisesti loppuun asti tuotettuja sekä kulutettuja] genre-produktioita eikä suinkaan spontaanisti ilmaantuneitten omaehtoisten bändien ja inspiroituneitten singer-songwritereitten materiaaleja, joissa tuottajien osuus vielä -60- ja 70-luvuilla oli pikemminkin teknistä tukea ja neuvoa antava kuin itse biisi-luonnosten idea-sisältöjä muokkaava ja määräävä kuten nykyään [toki suuria poikkeuksia löytyi silloinkin - muistakaamme esim. Phil Spector].

Kaikki kunnia silti ammattitaitoisille tuottajille, koska nerokas tuottaja saattaa ihan oikeasti saada ihmeitä aikaan biisimateriaalin ja biisi-aihioiden työstämisessä jopa klassikoiksi asti.

Mutta yksi on varmaa - juuri tuo mainitsemani inspiroituneisuus, joka on kaiken uskonnollis-taiteellisen luovuuden [ehkä jopa tieteellisten innovaatioiden] primus motor eli dynaaminen alkujuuri, oli se, joka alkoi rockissa ensimmäisenä pikku hiljaa näivettyä musiikin teon tullessa samanaikaisesti teknologian valtavan kehityksen myötä entistä helpommaksi.

Tässä on jälleen nähtävissä jonkinlainen paradoksi. Teknologia ja kapitalistinen tuotanto- sekä markkinointikoneisto, jonka piti alunperin helpottaa musiikillisen luovuuden ilmenemistä ja esiintuloa, onkin muodostunut sen kaikkein suurimmaksi kahleeksi ja orjuuttajaksi.

Rock on tällä tavoin tarkasteltuna erinomainen esimerkki teknokraattisen edistyksen näivettävästä ja suorastaan rappeuttavasta vaikutuksesta luovaan musiikilliseen inspiroituneisuuteen.

Samalla se hyvin konkreettisesti ilmentää sitä syvältä käyvää sivilisatorista prosessia, joka on ollut nimenomaan kapitalismille, sen utilitaris-teknis-välineelliselle järjelle [esim. Chigacon taloustietelijät], sen biovallalle [Foucault] ja byrokraattiselle konsensus-demokratialle [Habermas] ominainen yksilöllisestä inspiroituneisuudesta vieraantumisen tie kohti yhä tasapäistävämpää populismia ja yksilöllisyyden reifikaatiota kaikkialle tunkevan [aate-mielikuva-]mainos-saasteen ja kulutusnautinnon oravanpyörässä.

Näin sanoessani en edelleenkään esitä mitään uutta 1900-luvun jälkimmäisen puoliskon ja 2000-luvun alun kulttuurisen kehityksen taivaan alla. Max Horkheimer ja etenkin Theodor Adorno sanoivat tämän saman hiukan eri sanoin kirjassa Valistuksen dialektiikka [1944] ollessaan USA:ssa maanpakolaisina toisen maailmansodan aikana.
*
http://actuspurunen.blogspot.com/2010/12/miten-kurittoman-vaimon-ongelma.html#comments
http://fi.wikipedia.org/wiki/Miguel_de_Cervantes
http://fi.wikipedia.org/wiki/Kreikkalainen_tragedia
http://en.wikipedia.org/wiki/The_Birth_of_Tragedy
http://www.vastapaino.fi/vp/index.php?page=shop.product_details&flypage=$flypage&product_id=325
http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Kumpi+tuhoutuu+ensin+maapallo+vai+ihminen/HS20080504SI1KU02po7
http://en.wikipedia.org/wiki/Dialectic_of_Enlightenment
http://en.wikipedia.org/wiki/Art_for_art's_sake
http://christophernorthjr.edublogs.org/2008/09/21/once-upon-a-time/

'Näkis vaan' - tragikomedinen parodia - ensimmäinen näytös, ensimmäinen kohtaus

Hmm. Kuvan nainen muistuttaa tietyin varauksin erästä S:a. Mies ei kuitenkaan muistuta lainkaan minua. Aivan liian komea meikäläiseksi (tai no - kyllä mää vielä parikymppisenä joltain näytin).
*
(Kielimafia täydentää ja viilailee Doriksen repliikkejä - viimeksi klo:19.25 - - - Oh fuck - on tämä tarkkaa puuhaa. Tulee mieleen Oscar Wilde, joka kirjoitti kerran jotenkin tähän tapaan. - - 'Tänään tein runoa koko päivän. Aamupäivällä lisäsin pilkun. Iltapäivällä poistin sen.')
*
Kommentti peeÄR - miehen kommenttiin päreessäni Ajattelemisesta ja itsepetoksesta.

peeÄR-mies kirjoitti em. päreestä:
Tämmösistä jutuista mää tykkään Rauno.
*
Mutta mitäs mää sitten teen, jos en enää luota vilosoohvisen arkumentaatio-apparaatiston pätevyyteen?

Eihän mulle jää sen jälkeen muuta konstia kuin pervormoida eli tramatisoida sanottavaani, jotta mää pystyisin sen eres jotenkin oikeuttamaan - lekitimoinnista nyt puhumattakaan.

No - ei voi mitään. Nyt vaan sitten tramatisoimaan. Noin se alkaa.
***
Prinssi Pathos ja kurtisaani Doris

Tragikomedinen parodia neljässä näytöksessä. Kirjoittanut Wille Pärekeihäs.

Ensimmäinen näytös. Ensimmäinen kohtaus.

(Prinssi Pathoksen huoneistossa).

Pathos:
'Miss olet rakas? En sun kuule ääntäs ma. Huhuu. Pilkkanasko muo piilossasi pitelet?

Doris (viereisessä huoneessa itsekseen):
'Tuo pöljä miekkonen tunteittens vallas liki järjetönnä luulottelee, ett ma häntä muka rakastan. Pitäköön luulons - vaan ma jalon, komean ja rikkaan prinssi Galahadin haluan - en tuota - suurisuista karvaturpaa (jatkaa ääneen): 'Juhuu kulta! Täältä tullaan. Paita hampaissa on mulla. Joko vuoteess asti köllöttelet sa?'

Pathos (itsekseen):
'Ah malta odottaa nyt en. Niin on kyhny olo mulla. Koht armaan kanssa petihommiin pääsen. Hän itse Kleopatraa niiss verrattomamp lienee. (viattoman näköisesti): Niin isot pojat Towerissa mulle kertoivat...'' (ääneen): 'Doris-mussukkani! Tääll odottelen sapelini kans kuin jäykkän vartioss mä seisoisin.'

Doris (itsekseen):
Tään narrimaisen pelle-prinssin, kulissien tavoin ontost kumisevan itsetunnon, ensin taivaisiin ma kohotan. Sitten hänet elävältä syön kuin pentujansa suojeleva karhunaaras uroksens ja syötyäni turhat palat Thamesiin heittelen.' (ääneen): 'Ma tulen nyt. Mut sa et heti tulla saa. Vasta tuiman sänkytaiston jälkeen otan sulta vastaan kiitoksesi tulvavuoksen kiihkeimmän. (itsekseen himokkaasti): Ma taivaallisen saan ruutipaukun nahkain alla tuta silloin itsekin, toisin kuin jos sa pelkäst ensi kosketuksest laukeaisit lailla kurjan musketin. (rauhoitellen viekkaasti): Meill tok aikaa moneen erään tän yönä vielä jää. Siks turhaan huolehdin ma. Siks älä huoli sinäkään. Ole mun. Minä sun.' (hymyilee ivallisesti, kääntyy sitten Pathoksen huoneen puolelle ja juoksee) - Uiiihh! - (tämän suureen sänkyyn vetäen paksun untuvatäkin päälleen).

Pathos (hieman häkeltyneenä mutta pateettisesti):
Oi nymfi. Sa tulit yllättäen kuni säkenöivä keijukainen hiljaa suhisevan usvarannan kaislikost. Vaan nytpä miehen työn ma teen ja sulta samall siivet siinä hommatessain nypin. Et enää karkuun lennä multa. Sen takaan tän yönä sulle kulta.

Doris (hihittää peiton alla):
Näkis vaan.

Esirippu laskee.

Toinen kohtaus.

(to be continued)
*
broadwayworld.com/article/Georgia_Shakespeare...

On aatos vallassamme, päätös ei

Jälkimmäinen linkki on uusittu 24.5

Nähtyään isänsä haamun, joka käskee kostamaan karmean kuolemansa, Tanskan prinssi Hamlet ryhtyy näyttelemään hullua hämätäkseen hovia ja etenkin isänsä murhaajaa, tämän veljeä Claudiusta (saadakseen hänet tapettua), joka nousi valtaistuimelle ja meni naimisiin myrkytetyn kuninkaan vaimon eli Hamletin äidin kanssa heti kuningas Claudiuksen kuoleman jälkeen.

Isän haamu ilmestyy Hamletille toistamiseen äidin kanssa käydyn hurjan välienselvittelyn yhteydessä, emmekä me voi tietää, onko hän juuri niinä kertoina aivan oikeasti hulluuden tilassa. - Äiti Gertrude pitää Hamletia seonneena ainakin tuona hetkenä, koskapa ei itse näe miehensä haamua ikkunaverhojen edessä kuten Hamlet, joka kuulee isänsä jopa puhuvan itselleen. - Mutta Gertrude jumaloi poikaansa, ja sisimmässään hän ikäänkuin ymmärtää tämän hulluuden katuen itse sopimattoman nopeasti solmittua avioliittoa miehensä veljen kanssa.

Mutta hullu tai ei - niin saatanallisen oivallisesti - kuin peilin läpi nähden - tämä nuori aatelismies ajattelee ja etenkin ajatuksensa loihe lausumaan, että se panee lähes haukkomaan henkeä - kerta kerran jälkeen.

Hamlet on merkillisen moniulotteinen persoona, josta löytää jatkuvasti jotain uutta.

Yleisesti ottaen saattaisin sanoa, että Hamlet on:

1) Alunperin ja sisimmältään varsin tasapainoinen ja rauhallinen, filosofiaa, kirjallisuutta ja etenkin runoutta, näytelmiä sekä näyttelemistä rakastava nuori mies (nuori ainakin neljän ensimmäisen näytöksen aikana; - viidennessä - Englannista (jonne Claudius hänet karkotti tapettavaksi, mutta Hamlet vältti salamurhayrityksen) palattuaan Hamlet on hieman vanhentunut ja myös muuttunut: hän ei elä enää kosto mielessään) , 2) hullua näyttelevä (on kuten sanottu ajoittain ehkä oikeasti? hullu, koska uskoo todella näkevänsä murhatun isänsä haamun), 3) miltei sadisti ja julmuri (etenkin yhä rakastamaansa morsiantaan Ofeliaa kohtaan, jonka 'hulluudessaan' hylkää ja käskee tämän yhtäkkiä mennä luostariin - tappaen myöhemmin tarkoittamattaan vahingossa Ofelian isän, koska luulee tätä verhon takana salakuuntelevaksi Claudiukseksi), 4) huippuälykkö, joka ajattelee aivan liian hyvin (ja kärsii sieluntuskia tästä asiasta, koska se estää häntä toimimasta; - Hamlet ei voi tehdä (paitsi aivan lopussa ja silloinkin ikäänkuin kohtalonomaisen pakon sanelemana, koska tietää jo kuolevansa Claudiuksen juonittelun seurauksena) lopullista päätöstä kostosta/murhasta (ainoa yrityskin meni pieleen! - hän tappoi Poloniuksen - siis Ofelian isän), koska hän ymmärtää asioitten monimutkaisen luonteen niin selkeästi), 5) narri (joka nousee jopa itseironian yläpuolelle pilkkaamaan omaa intellektuaalista nerouttaan; - toista Hamletin veroista tragikoomikkoa ei kirjallisuudenhistoria tunne), 6) kostonhimoinen hurjimus, jonka suhde äitiinsä hipoo miltei insestistä mustasukkaisuutta (väittää Freud, vaikkei Harold Bloom tuohon väitteeseen oikein uskokaan Hamletin kuolleelle äidilleen kohdistamien asiallisten - tuossa tilanteessa lähes kyynisten - viimeisten repliikkien takia), 7) runoilija (joka sepittää hovissa esiintyvälle - ikäänkuin 'omalle' - näyttelijäseurueelleen (Claudiuksen teon paljastavia!) tekstejä sekä merkillisiä pikku lauluja), 8) näyttelijä (joka vetää yhtä aikaa ainakin kolmea roolia) jne.
*
Loistava Kenneth Branagh Prinssi Hamletina ohjaamassaan elokuvassa Hamlet.
*
http://www.youtube.com/watch?v=-JD6gOrARk4
Hamlet Act3, Scene1 Soliloquy - 'To be or not to be'.

http://www.youtube.com/watch?v=U8WKtVHBXBg (uusi linkki, joka loppuu tapahtumajärjestystä noudattaen Ofelian yksinpuheluun)
'Hamlet' by Kenneth Branagh and William Shakespeare.

Laajempi näyte, johon sisältyy myös edellinen yksinpuhelu. - - Huomatkaa, että Claudius ja Polonius ovat piiloutuneet juuri sen peilin taakse, jolle Hamlet puhuu. He nimittäin haluavat todisteita Hamletin oletetusta hulluudesta ja sen syistä. - Ja tässähän niitä kyllä tuleekin - roppakaupalla! - ha-ha ;] - - Hamlet ei itse ole tietoinen, että peilin takana luuraa salakuuntelijoita. Hän on siis 'tietoisesti täysissä järjissään' eikä esitä mitään roolia tai hulluutta - hmm - ellei sitten kysyessään itseltään - eli peilikuvaltaan (nerokas näyttämöllinen keksintö!) - näitä 'viimeisiä' kysymyksiä...).
*

To be, or not to be

To be or not to be, that is the question;
Whether 'tis nobler in the mind to suffer
The slings and arrows of outrageous fortune,
Or to take arms against a sea of troubles,
And by opposing, end them. To die, to sleep;
No more; and by a sleep to say we end
The heart-ache and the thousand natural shocks
That flesh is heir to — 'tis a consummation
Devoutly to be wish'd. To die, to sleep;
To sleep, perchance to dream. Ay, there's the rub,
For in that sleep of death what dreams may come,
When we have shuffled off this mortal coil,
Must give us pause. There's the respect
That makes calamity of so long life,
For who would bear the whips and scorns of time,
Th'oppressor's wrong, the proud man's contumely,
The pangs of despised love, the law's delay,
The insolence of office, and the spurns
That patient merit of th'unworthy takes,
When he himself might his quietus make
With a bare bodkin? who would fardels bear,
To grunt and sweat under a weary life,
But that the dread of something after death,
The undiscovered country from whose bourn
No traveller returns, puzzles the will,
And makes us rather bear those ills we have
Than fly to others that we know not of?
Thus conscience does make cowards of us all,
And thus the native hue of resolution
Is sicklied o'er with the pale cast of thought,
And enterprises of great pitch[1] and moment
With this regard their currents turn awry,
And lose the name of action.[2]

*

http://www.flixster.com/actor/kenneth-branagh

http://www.ebertfest.com/ten/frame_hamlet.html

http://www.dreamagic.com/roger/02-03-97.html

Keskustelu

Kielimafia teki jälleen hyvää työtä neljänneksi viimeisen kappaleen kanssa. Tulos on tyylikkäämpi kuin ensimmäinen versio - 21.1.
*
Jätettyään dramaattisen kohtauksen jälkeen estetiikan opiskelija, himphamppu ja honeybee Doris Häkkisen Malmitalon inva-wc:hen käsilaukkunsa ja miestenpokauspäiväkirjansa kanssa, Pathos käveli haikein mielin Pickwick Pubiin vilkaistakseen olivatko Athos ja Typhus vielä paikalla. Kumpaakaan ei näkynyt.

Baarimikko sanoi, että he olivat lähteneet varttitunti aiemmin taksilla ilmeisesti keskustaan. Synkkyys valtasi Pathoksen mielen. Hän tilasi kaksi tuplaviskyä jäillä ja tempaisi lasit viidessä minuutissa tyhjiksi. Baarimikko kysyi, oliko murheita, johon Pathos nyökkäsi myöntävästi ja sanoi: Se sama vanha tarina - ymmärrät varmaan, mitä tarkoitan. Bartender mutristi huuliaan ja kommentoi: No - älä nyt kuitenkaan masennu liikaa. Naisia on maailma täynnään. Valitettavasti, heitti Pathos takaisin.

Pubin ovi kävi, ja kylmä tuulahdus huokui Pathoksen jalkoihin. Tulija oli kirjallisuustieteen professori Ernest Sikanova. Doris Häkkisen rakastaja.

Kappas vain, huudahti Ernest hieman ylipirteästi, itse Fallkullan kuningas, Pohjois-Helsingin äly ja Tapanilan absurdin huumorin ruhtinas on täällä! Pathos yllättyi melkoisesti. Mistä sinä tulet, hän kysyi. Doris on tuolla Malmitalon invavessassa. Mene sinne, sinä haikurunouden huoripukki! Hän varmaan odottaa sinua siellä vieläkin.

Minä tulen sieltä juuri, sanoi Ernest. Doris on häipynyt. Vahtimestari sanoi juuri äsken löytäneensä wc:stä päiväkirjan viedessään vessapaperia eräälle rouvalle jonkun partaniekan pyynnöstä. Arvasin, että se tyyppi olit sinä. Mutta ei siellä kuulemma enää ollut ketään, kun vaxi lopulta aukaisi oven monien koputusten jälkeen. Dorikselle on tullut kiire, sillä hän ei juuri tuota päiväkirjaansa kovin herkästi hukkaa. Olet tainnut järkyttää häntä karpaasi?

Entäs sitten? Mutta etkö sinä ole tänään muka nähnyt Dorista aiemmin päivällä? Kyllä näin ja me sovimme, että tapaan häntä illalla pienellä näyttämöllä - you know. Mutta sinä taisit ehtiä ensin ja yllättää hänet.

Miten sitten on mahdollista, että Doris odotti minua siellä wc:ssä?, ihmetteli Pathos. Miten hän ylipäätään tiesi, että minä olen tulossa kirjastoon ja juuri pienen näyttämön kautta? Hänen on täytynyt seurata sinun liikkeitäsi tarkkaan iltapäivän mittaan, arvioi Ernest.

Pathos ei ihan heti ostanut moista väitettä. Kyllähän minä nyt Doriksen olisin jossain vaiheessa nähnyt, mikäli hän minua seurasi. Hitto - minä olisin vaikka haistanut hänen merkillisen hajuvetensä tuoksun! Ernestoa nauratti. Oletko sinä poloinen noin helvetin rakastunut siihen naiseen? Että ihan hajuvetensä hän haistaa sadan metrin päähän?

Ei - en minä voi uskoa tuota sinun selitystäsi. Ja vaikka se olisikin totta, niin miksi Doris odotti meitä molempia yhtä aikaa?

Kas - nyt alkaa karpaasilla jo hiukan säteillä, veisteli Ernest. Hän on kai halunnut, että me tapaamme kolmistaan siellä vessassa. Saiskos hieman kuulla motiivipuolta, kysyi Pathos sarkastisesti. Minä luulen, että Doris on toivonut meidän - varsinkin sinun - tekevän rauhan keskenämme, pohti Ernest.

Pathokselle alkoi valjeta. Hän sanoi Ernestille päin naamaa: Sinä tiedät enemmän kuin on mahdollista tämän iltapäivän ja illan asioista. Olet itse mukana Doriksen juonessa. Olet itse seurannut minua tämän iltapäivän aikana ja nähnyt minut täällä Athoksen ja Typhuksen kanssa. Tai paremminkin niin, että te molemmat olette tämän kohtauksen takana.

Ernest hymyili hiukan väkinäisesti ja oli pitkään vaiti. Lopulta hän käänsi katseensa Pathokseen päin ja alkoi puhua rauhallisen myöntyvällä äänellä: Ei - kyllä tämä juttu on kokonaan Doriksen ideoima, mutta olen minä sinua seurannut ja soitin Dorikselle heti, kun näin sinun lähtevän täältä, minkä jälkeen hän meni invavessaan odottamaan sinua. En viitsi valehedella, koska näköjään tajusit yhtäkkiä koko jutun olennaisen juonen. Tai ainakin olisit pystynyt sen päättelemään hyvin nopeasti loppuun saakka.

Mutta en vieläkään tajua motiivia, ähkäisi Pathos. Motiivi todellakin on rauhansopimus, ja idea täysin Doriksen omasta päästä - minä sen vain lopulta hyväksyin, koska ymmärsin, että muussa tapauksessa tämä kolmiodraama räjähtää käsiin. Me joko tapamme toisemme, tai sitten Doris vain jättää meidät riitelemään keskenämme ja häipyy lopullisesti kummankin elämästä. Erneston ääni kuulosti hieman kiihtyneeltä.

Jaha, Pathos hymyili sarkastisesti. Oikeinko Doriksella oli rauhansopimuspaperit valmiina? Vain allekirjoitukset puuttuivat? Se helvetin hupakko! Luuleeko Doris Häkkinen tosissaan, että minä teen hänestä sinun kanssasi minkäänlaista sopimusta. Me olemme verivihollisia niin kauan kuin minä sitä naista rakastan. Pidä se mielessäsi Sikanova! Minä en jaa häntä sinun kanssasi koskaan.

Rauhoitus nyt hieman Pathos, tyynnytteli Ernest. Ei tämä minullekaan ole helppoa. Doris rakastaa sinua. Mutta niin hän rakastaa minuakin. Minkäs teemme? Ernest katsoi Pathosta suoraan silmiin - tiukasti mutta samalla miltei anovasti.

Tuossa katseessa ei ollut valhetta, ajatteli Pathos. Kirottu tilanne. Pitääkö minun suostua tähän hemmetin sopupeliin ja jakaa se nainen tuon lipevän kirjallisuus-spesialistin ja naistennaurattajan kanssa? Ei - ei onnistu. Ja sittenkin. Sittenkin. Onko minulle annettu muita vaihtoehtoja? Tuskin. Olen umpikujassa. Tämä on patti. Emme voi Ernestin kanssa tehdä yhtään ainutta siirtoa enää. Doris hallitsee tämän tilanteen täysin.

Pathos katsoi pitkään ja syvän tuskan vallassa pubin ikkunasta ulos katuvalojen kellertävään hämyyn. Hänen sieluunsa koski. Mutta kipuaan enemmän tuo sielu rakasti Dorista. - - Ja kuitenkin juuri silloin siihen sattui entistä enemmän ja yhä syvemmältä. Sielu parka.

Ernest odotti - pitkään - ainakin viisi minuuttia. Sitten hän ei enää jaksanut vaan joi tuoppinsa tyhjäksi ja sanoi kysyvästi - korottaen ääntään niin, että puolityhjän pubin muut asiakkaat käänsivät päätään miesten suuntaan: Pathos!?

Pathos nielaisi tuskasta, huokaisi ja hengitti syvään. Viimein hän sai sanotuksi: Hyvä on. Vie minut hänen luokseen. Sinä kyllä tiedät missä Doris nyt on.

Ernest nyökkäsi helpottuneena, soitti taksin pubin ovelle, ja niin he lähtivät. Tekemään rauhansopimusta yhteisestä naisestaan. Rakastuneet narrit.
*
Kyseessä on jatko-osa päreelle: Pathoksen ja Doriksen viimeinen tapaaminen.