Uskosta ja rooleista

Tässä opetetaan ymmärrettävää uskoa uskottavalla ymmärryksellä
*
Herra, en yritä päästä kohoamaan korkeuksiisi, siihen ei ymmärrykseni mitenkään yllä. Mutta jotakin toivoisin ymmärtäväni totuudestasi, jonka sydämeni jo uskoo ja jota se rakastaa. Ei niin, että pyrkisin ymmärtämään, jotta uskoisin, vaan uskon, jotta ymmärtäisin. Uskon nimittäin myös, että ilman uskoa minun on mahdotonta ymmärtää - [Anselm Canterburylainen: Ymmärrystä etsivä usko, 1. luku]

[Kielimafia korjasi yhdestä kappaleesta peräti neljä kirjoitusvirhettä! Oli jäänyt oikoluku tekemättä. - Toivottavasti ei päähäni tule oikosulku, joskin Ironmistressin mielestä siellä sellainen ilmeisesti lymyilee katkoen ajoittain sähköt aivotoiminnastani]

Tämä päre on jatkoa edelliselle

I
1
Usko [tai uskonto] ei ole perimmältään argumentatiivisen päättelyn ulottuvilla oleva asia, vaikka sitä pitääkin yrittää järjellä ymmärtää.

Mutta ei uskonto [tai natsismi - herrajumala miten mautonta!] ole myöskään roolipelaamista kuten Ironmistress ja/tai Finnsanity ajattelevat.

Itse asiassa roolipelaaminen on aidon uskonnollisuuden pilkkaamista. Senkin vuoksi inhoan luterilaista kirkkoa, joka on langennut näihin markkina-hypetyksiin.

Uskoon pitää kasvaa kuten järjen käyttöönkin. Järki ei ole matematiikkaa eikä edes shakkipeliä [niin hieno peli kuin shakki onkin].

Todellisessa viisaudessa järki on sopusoinnussa uskon kanssa.

2
Tarkkanäköisimmät huomauttavat nyt, että ajaudun viimeisessä lauseessani ainakin muodolliseen ristiriitaan epistemologisen fideismini [Kant, Wittgenstein, Barth] kanssa, mutta olkaa huoleti - muodollista ristiriitaa ei uskon ja järjen suhteen voi koskaan välttää, mutta pitääkö pelkän muodollisen ristiriidan antaa tuhota kaiken uskon mahdollisuus?

Eikö asia ole pikemminkin päinvastoin? Usko on silta ja tie, joka yhdistää mahdottoman mahdolliseen.

Pitää myös Nietzschen tavoin muistaa, että nihilismi on tietyssä mielessä yhä vielä jumalainen ajattelutapa [jokin puuttuu - Jumala, mikä merkitsee, että nihilismi on ottanut uskon paikan tietoisena Jumalan poissaolosta].

Toisaalta - onko järjelle ylipäätään mahdollista tuhota todella vahvaa uskoa?

Kerrattakoon, että metodinen [syntaktinen, kvantifioiva] järki itsessään - mikäli se haluaa olla muutakin kuin pelkkä organum [väline] - on puhdasta uskoa järjen absoluuttisiin ['metajärki'] ja siten muka kaikkivoipiin ehtoihin [Kant] ja/tai yhteen muka luotettavaan metodiin [Ockhamin partaveitsi].

Tätä tosiasiaa varsinkaan luonnontieteilijät eivät yleensä halua muistaa.

Uskon ja järjen välillä ei oikeastaan ole olemassa ristiriitaa, koska [liikkeen ja kaaoksen mahdollistava] ristiriita [metafyysinen dualismi] lymyää aina jo kaiken [jopa tukahduttavan] sopusoinnun [monistisen harmonian] ytimessä [PS.]. Sen kanssa vain pitää yrittää ja osata elää [ei mikään helppo missio;\].

Niinpä minunkin on pakko elää uskoni suhteen [edellyttäen että uskon] eräänlaista Tohtori Jekyllin ja Mr. Hyden elämää. Hyväksyn monergistisen soteriologian, joka kuitenkin loogiseen päätepisteeseensä vietynä johtaa joko fatalismiin ja/tai ateismiin.

Olen vakaasti [joskin tietenkin vain ajatuksen tasolla] sitä mieltä, että mitään kirkkoa ei tällaisen opin pohjalle voi tai pitäisi rakentaa. Se hajoaa kuitenkin pirstaleiksi, muuttuu pelkäksi byrokratiaksi ja lopulta sirkushuvien kaltaiseksi pinnalliseksi roolipelaamiseksi.

Usko on maailman vakavin asia, ja juuri tästä vakavuudesta kumpuaa sen 'keveys sekä vapauttavuus'.

Roolipelaamisessa [anteeksi nyt vain roolipelaajat, mutta roolipeli on tässä liian hyvä metafora ollakseni käyttämättä sitä omiin tarkoituksiini] sen sijaan keveys on yhtä aikaa sekä lähtökohta että lopputulos. Mihinkään ei tarvitse sitoutua tosissaan.

Jopa karnevaaliin sisältyy aina ja väistämättä traagisuutta. Kaiken maailman pelit [Hessen kiusallisen yliharmoninen Lasihelmipeli mukaan luettuna] sen sijaan ovat sekä kilpailemisen että taikauskon [tässä etenkin spiritismin] viihteellisiä versioita.

Toisaalta hyväksyn jotakuinkin täysin ortodoksisen kirkon ekklesiologian ja tietyin varauksin [hyvin ehdottomin, koska tässä järjen on vaikea antaa periksi] myös ortodoksien sakramentaalisen synergismin, jonka kuitenkin samalla erotan ehdottomasti pelagiolaisuudesta, jota pidän äärimonergismin syöpäkasvaimena.

Uskon ja järjen välisen loogis-metodisen mutta ei ontologisen ristiriidan äärellä haluan toistaa ja melkein kirjaimellisesti hyväksyä Anselm Canterburyläisen Augustinukselta johtaman suuren viisauden: Credo ut intelligam - uskon jotta ymmärtäisin.

II
Tarkoitukseni on paneutua myöhemmin roolien merkitykseen ryhmäkäyttäytymisen ja jopa yhteiskunnallisen elämän selittäjinä tai ainakin selitysyrityksinä.

Rooliteoria on mielestäni tärkeä ja heuristinen mutta lopultakin pelkästään viitteellinen - silti kuten sanottu ymmärrystämme merkittävästi lisäävä - käsitteellinen apuväline yhteisöllisten suhteiden ja tehtävien luonteen hahmottamisessa.

Erwin Goffmannin Arkielämän roolit ja Minuuden riistäjät vaikutti aikoinaan [20-30-vuotiaana] monen muun antipsykiatrian suuntaan kallellaan olevan kirjan ohella merkittävästi käsityksiini psykiatriasta [Foucault tuli hiukan myöhemmin], ja vaikka olenkin vuosien mittaan hieman lieventänyt [siten myös 'realistisoinut'] antipsykiatrisia kantojani, en koskaan ole luopunut siitä käsityksestä, että mielisairaalat ja psykiatrinen hoito eivät paranna ketään, ja että koko käsite mielisairaus tai mielen parantaminen on käsitteellis-kategorinen virhe.

Siirtyminen mielisairauden käsitteestä mielen häirön tai mielenterveyden käsitteisiin ei kuitenkaan tuonut mitään oleellista muutosta aiemmin vallitseviin käytäntöihin, joten ainakin minun mielestäni tuo siirtymä oli lähinnä psykiatrisen leiman poistamiseen tähtäävää semanttista kikkailua eli terveyspoliittinen silmänkääntötemppu, jolla - humanistisen 'eufemistiikan' innoittamana - pyrittiin vähentämään ihmisten ennakkoluuloja mielenterveyspotilaita kohtaan.

Näitä semanttisia silmänkääntötemppuja on käytetty ja käytetään - selkokielellä: väärinkäytetään - jokaisen yhteiskunnallisen diskurssin alueella yhä enevässä määrin. Kapitalistinen mainos-media-manipulaatio kyllä pitää siitä huolen.

Jotta mieltä voitaisiin parantaa, täytyisi tietää, mikä/mitä mieli on ja vielä enemmän: mitä on ihminen. Jos me tämän muka voimme tietää, niin silloin geeni-manipulaatiolle voidaan antaa myös neurologiassa täysin vapaat kädet.

Hämmästyttävää ehkä mutta aina on ollut ja tulee olemaan tiedemiehiä ja etiikan tekno-besserwissereitä, joiden mielestä kaikkea teknologiaa kuten geeni-manipulaatiota voidaan kokeilla, koska onhan geneettinen muuntelu ja vaihtelu jo itsessään evoluutiolle ominainen kehitystapa.

Siitä vaan Frankensteinit - kuka tarttuu ensimmäisenä siihen todella radikaaliin geenipuukkoon? Uusi uljas ihminen odottaa syntymistään kuin Hermes Praksitelestaan tai David Michelangeloaan ;\].

PS.
Sitäpaitsi tiedollinen oikeutus itsessään on aina eräänlainen argumentin transsendoiva maailmankatsomuksellinen uskon akti, jossa/jolla siunataan johtopäätöksen premisseistä seuraamisen ainutlaatuinen/itsenäinen luonne.

[Johtopäätöksen] oikeutus ei siis syy-seurausketjun osana [kuten kuvassa]

seuraa kausaalisesti premisseistä, koska silloin mitään erillistä tiedollista oikeutusta ei tietenkään tarvittaisi. - Ilmiöiden täydellinen riippuvuus [kausaalinen vuorovaikutus] toisistaan on ilmaistavissa perimmältään tautologisena vastavuutena - esim. 2 + 2 = 4.

Joku sanoisi nyt, että emme pysty oikeuttamaan näillä kriteereillä mitään tietoa. Okei. Ei sitten. Skeptisismi ei ole väheksyttävä kanta. Se vain tuppaa nihiloimaan kaikki perspektiivit - ainakin tieto-opin kannalta. - Mutta jäähän meille silti - - usko.
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Proslogion
http://en.wikipedia.org/wiki/Credo_ut_intelligam
http://fi.wikipedia.org/wiki/Anselm_Canterburylainen
http://en.wikipedia.org/wiki/Anselm_of_Canterbury
http://fi.wikipedia.org/wiki/Erving_Goffman
http://en.wikipedia.org/wiki/Erving_Goffman
http://hikipedia.info/wiki/Eufemismi
http://www.praedica.de/Heilige2.html
http://en.wikipedia.org/wiki/Causality_(physics)