*
Tämä on mitä tyypillisin rönsyämään lähtenyt kommentti, joka oli pakko pärettää tai jättää hautumaan. Otsikon välisoitto on olevinaan viittaus jonkinlaiseen keskeneräisyyteen ja se on kupattu Kierkegaardilta, joka käytti monikkoa. - No - eiväthän nämä päreet koskaan valmiita ole tai valmiiksi tule. - Tällä kertaa kuitenkin julkaisen tekeleeni [hautumassa on ainakin kymmenkunta tekstiä viime syksyn ja talven ajalta].
*
Ironmistress kirjoitti:
Rauno, eikö tällöin itsemurhapommi-isku ole yksi äärimmäisimmistä eksistentialistisista teoista? - Mistä päästäänkin kysymykseen: onko eksistentialismi egoismin (lue: k*sipäisyyden) äärimmäisin muoto?
1
Onko uhrautuminen jonkin itseään korkeampana ja arvokkaampana pitämänsä puolesta egoismia?
No - onhan se tietysti, mikäli [kaikki] muut ihmiset eivät jaa samaa ihannetta/uskoa.
Mutta niin on sitten äidinrakkauskin. Se ei ole eikä voi olla eikä sen pidäkään olla puolueetonta [jälkimmäisessä vaihtoehdossa ei tosin ole enää kyse egoismista vaan universaalista velvollisuudesta].
Emme me kuitenkaan tällä tavoin pääse etenemään egoismin kehästä yhtään mihinkään. Joko se on hyväksyttävä tai sitten tuomittava - egoistista syistä - ja keskustelu loppuu siihen. Kierrämme kehää. Piste.
Onhan tietysti ihmisoikeudet, puolueettomat oikeudenkäynti-proseduurit sun muut demokraattisiksi legitimoidut käytänteet, joilla voimme ylläpitää järjestystä, joka estää nihilistisen asenteen ylilyönnit [mihin eksistentialismin ei suinkaan käytännössä tarvitse johtaa, vaikkei se loogisesti perimmäisen totuuden sitovuutta eli nihilismiä kielläkään].
Nuorempana olin henkeen ja vereen eksistentialisti. Poltin jopa pari kolme vuotta Gaulois'ta [1974-76], jota tiesin Camus'nkin poltelleen ;\]. Värjäsin jopa viikseni mustiksi Nietzscheä imitoiden [neuroottista - yes]. Sittemmin minusta tuli kalju kuten Dostojevskista, joka ei oikeastaan edes ollut kalju [ehhehe].
Nykyään ymmärrän eksistentialismin kuitenkin melko sekavaksi ja hämäräksi hällä väliä asenteeksi - nihilistiseksi pseudo-uskonnoksi - pahimmillaan rappeutuneeksi väsähtäneisyydeksi, joka on seurausta elämän kauhistuttavan indifferenssin tajuamisesta - niin sotien kuin universaalin moraalin haurauden tai jopa mahdottomuuden vuoksi.
Tällainen asenne lähestukoon lamautti merkittävän osan ranskalaisista intellektuelleista moraalisesti [ei niinkään toiminnallisesti, koska eihän tappaminen ei vaadi moraalia - päinvastoin] natsien miehityksen aikana [ja sotien jälkeisinä vuosina] - olkoonkin, että monet heistä osallistuivat vastarintaliikkeeseen joko heti alusta lähtien [kuten Camus] tai paljon myöhemmin [kuten Sartre].
Toisaalta juuri tämän nihilistisen shokkivaikutuksen vuoksi varmaankin jokaisessa, joka vähänkään on sisimmästään taiteilija, piilee ainakin ripaus eksistentialistia elämänsä loppuun saakka - niin kai minussakin.
Arto Melleri kuvasi runoilijan eläytyvyydellä eksistenssin raadollisuuden ihanaa kauhistuttavuutta ja/tai sietämätöntä keveyttä enemmän kuin vakuuttavasti. Hän oli hyvin nuorena nähnyt, kun sirkuksen boa-käärme nielaisi sille ruuaksi annetun kaniinin elävältä - tuosta vain: - 'Siitä lähtien olen tiennnyt, että lumous on aina läsnä'.
Tämä on syvästi eksistentialistinen kokemus jos mikä. Se ei kuitenkaan kehoita ihmisiä syömään toisiaan elävältä. Olkoon se nyt sitten - jos ei muuta niin vaikka muistutus tai huomautus siitä, ettei ruokaa pidä hotkia kokonaisena, ellei satu olemaan boa-käärme [naurua, aplodeja].
Eksistentialismi on nimenomaan individualistista uhmaa elämän yhdentekevyyden kaiken nihiloivaa ja siten lamauttavaa voimaa vastaan.
Eksistentialismi nimittäin uhmaa tuota yhdentekevyyttä hyväksymällä sen ja yrittäen katsoa sitä silmästä silmään - loppuun asti - aivan kuten Mersault haistattaessaan typerän sattumanvaraisella elämällä pitkät - joskin yrittäen olla ainakaan tietoisesti vahingoittamatta muita ihmisiä [itsestä ei niin väliä], vaikkei sillekään mahdollisuudelle loppujen lopuksi löydy mitään moraalista estettä - ellei sitten eksistentialismin eettisen umpikujan ratkaistakseen sitoudu esim. marxismiin kuten Sartre.
Mutta Sartren valinta oli paitsi naivi myös epäjohdonmukainen suhteessa hänen omaan filosofiaansa.
Kun Sartre kritisoi huonoa uskoa [mauvaise foi oli ihmisen omaksuma yhteisöllinen rooli eksistenssin muka autenttisena tapana = itsepetos], hän tavallaan lankesi itse tuohon itsepetokseen ryhtyessään [hyväuskoisuudessaan?] nuoleskelemaan Moskovaa [jonne sai kutsun], missä ilmeisesti vain salaa naureskeltiin 'ihminen valitsee itse oman elämänsä'- maksiimille, joka suurvaltapolitiikan avaruudessa oli pelkkää hyttysen ininää jos sitäkään.
.....
Sartren varhais-eksistentialistisen nihilisminsä ratkaisuksi omaksuma situationistinen sitoutumisen etiikka on poliittiselta kannalta yleensä pelkkä päiväperho [kuten persujen pinnallisempi yksilö-populismikin], vaikka pidänkin sitä täysin vakavasti otettavana yksilötason ratkaisuja tehtäessä. Ihmisellä täytyy olla edes jokin moraalikonteksti, jolla perustella valintojaan.
En jatka perustelujani ko. aiheesta tämän pitemmällä nyt - muistutan vain taas, että Sartre kirjoitti -40-luvun lopussa 600-sivuisen teoksen etiikasta, muttei koskaan julkaissut sitä. Hän kyllä tajusi selvästi, minkälaisen moraalisen umpikujan eksistentialismi sisälsi. - Heideggerin situationismi oli erilaista - tavallaan universaalimpaa, mutta oliko se vakuuttavampaa - hmm - -].
.....
Moskovan komendantit eivät sitäpaitsi piitanneet ihmisarvosta yhtään sen enempää kuin natsit, ja jos Sartre ei muka tiennyt Stalinin terrorista, hän oli - ei ainoastaan naivi vaan jopa poliittisesti tyhmä.
No - ymmärrän kyllä, että taustalla oli toki harkittu strateginen valinta, jonka perimmäisenä päämääränä oli nostaa sodan loputtua kommunistinen puolue valtaan poliittisesti levottomassa Ranskassa. - Ei onnistunut.
Mutta eihän ranskalaisista olisi edes voinut tulla kommunisteja. He ovat isänmaallisuudestaan huolimatta liian epäyhtenäinen kansa - mentaliteetiltaan liian anarkistisia ihmisiä, joita ei koskaan saisi marssimaan suuren johtajan perässä samaan tapaan kuin erään toisen nimeltä mainitsemattoman kansan enemmistön on saanut useampaankin kertaan [Napoleon oli poikkeus, joka vahvistakoon tässä säännön] .
2
Camus oli kuitenkin se, joka lopulta kohdisti Dostojevskin Kellariloukon miehen hengessä terävimmän kritiikin myös entiseen itseensä [ja siten myös eksistentialismiin] kirjassaan Putoaminen.
Se kirja kohoaa Sivullisen yläpuolelle ja siitä hän sen Nobelin sai eikä Sivullisesta, niinkuin tuo edellisen päreen linkistä löytyvä kriitikko-Teemu 'melkein' väitti.
Jos ei ole lukenut Putoamista, ei ymmärrä Camus'n ajattelun kehitystä eikä myöskään hänen sekä itseensä että kaiken maailman itsetyytyväisiin [kuten myös Sartre] puoluepoliitikkoihin tai hienoperse-humanisteihin tai ylipäätään omahyväisiin besserwissreihin kohdistamaa kritiikkiä.
Putoaminen muuttaa Outsider-Mersaultin, jolla ei ole omaatuntoa Jean-Babtiste Clamenceksi - katumuksentekijä-tuomariksi, jonka hänen omatuntonsa lähes skalpeeraa elävältä.
Putoamisessa - jos saan hieman paradoksaalisesti ja ehkä romantisoiden liioitella - Camus muuttui ikäänkuin 'vaeltavaksi perisyntiseksi' - Mersaultin ollessa vielä tunteettomuuteen/välinpitämättömyyteen asti totuudellinen.
Edelleen voimme sanoa, että Putoamisessa Camus'n eksistentialismi yhdistyi lopullisesti 1600-luvun ranskalaisten moralistien perinteseen [kuten Sartre aivan oikein Camus'n hautajaisissa pitämässään puheessa hänet luokitteli]. Myös Nietzschen voi tietyiltä osin lukea tuohon perinteeseen kuuluvaksi.
Jostain noitten 1600-luvun moralistien kulttuuri-kriittisen elämän- ja ihmisluonteen filosofian sekä Frankfurtin koulukunnan kriittisen teorian perinteestä [nämä kaksi eivät tietenkään ole samojen aatteellisten vaikutteitten ilmentymiä] minä[kin] itseni löydän, joskin paljon ivallisempana kuin minua stoalaisempi Camus.
Samalla kuitenkin/tietenkin paljon nietzscheläisempänä - myös jossain määrin zizek'läisempänä ja toivottavasti tulevaisuudessa myös David Bentley Hartin teologisen ja filosofisen kulttuurihistoriallisuuden yhä suuremmassa määrin omaksuneena.
David B. Hart saattaa viimeinkin olla se henkilö, joka lähentää minua takaisin ortodoksiseen kirkkoon [mikä ei tarkoita, että tulisin uskoon: se lienee ('onneksi') täysin mahdotonta] tai ainakin saattaisi antaa minulle perspektiivin ajatella uskontoa aate- ja sosiaalihistorian kautta eikä pelkästään analyyttisena totuusarvo-pelinä, joka omasta mielestäni ei voi[nut] johtaa muuhun kuin eri ratkaisumallien väliseen joko-tai-erotteluun, loogiseen selkiyttämiseen ja lopulta ikäänkuin pattitilanteeseen - umpikujaan - eikä suinkaan siihen, mitä olen aina kaivannut: lopulliseen avautumiseen juuri aate-, idea-, ja oppihistoriasta kumpuavalle mahdollisuudelle uskoa ortodoksiseen kirkkoon [sanoin kirkkoon - en Jumalaan] edes hiukan vahvemmin kuin pelkästään as if - ikään kuin.
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Primal_scene
http://fi.wikipedia.org/wiki/Arto_Melleri
http://fi.wikipedia.org/wiki/Jean-Paul_Sartre
http://en.wikipedia.org/wiki/The_Fall_(Albert_Camus_novel)
http://en.wikipedia.org/wiki/David_Bentley_Hart
http://www.life.com/image/50500924
13 comments:
Niin. Onko meillä eksistentialsimin pohjalta mitään oikeutta moraalisesti tuomita sen enempää kapitalismia kuin kommunismia tai kansallissosialismiakaan? Ne vain ovat. Viis siitä, että ihmisiä kaapataan kodeistaan, kaasutetaan hengiltä ja poltetaan kuin koksia. Ne ovat vain eksistentiaalisia tapahtumia.
Se puhe ranskalaisista selkärangattomista juustonsyöjäantautuja-apinoista ei ole täysin vailla katetta.
Fjodor Dostojevski mietti eksistentiaalista kysymystä romaanissaan Karamazovin veljekset. Ivan Karamazov sanoo:
Kuvittele turkkilaisten sotilaiden piirittämää, pelosta vapisevaa äitiä, jolla on pieni vauva sylissään. Sotilaat ovat suunnitelleet mahtavan pilan. He kutittavat vauvaa ja nauravat saadakseen sen nauramaan. He onnistuvat, ja vauva nauraa. Silloin yksi sotilaista ojentaa pistoolin kymmenen sentin etäisyydelle lapsen kasvoista. Lapsi nauraa ja ojentaa pienen kätensä tarttuakseen pistooliin, jolloin sotilas painaa liipaisinta ja ampuu vauvan pään hajalle. Taiteellista vai mitä? . ..Olen sitä mieltä, että jos paholaista ei ole olemassa, niin ihminen on luonut hänet oman kuvansa kaltaiseksi.
Lapsen ampuminen äitinsä syliin, kas siinäpä todella eksistentiaalinen kokemus!
Kun pohja pettää synapsien suunta vaihtuu: se ei ole katkennut hermo mutta hermosolun tilanne menee hetken mahdottomaksi. Ei tiedä minne suuntaa energiaa ja se teettää päänsärkyä. Eheällä virtaa virta: kaikki virtaa mutta tämä estetään tyylikkäällä indoktrinaatiolla joka tarkoittaa ryhmälle a että ryhmä b on väärässä ja ryhmälle b että a on väärässä. Kyse on siitä, että historia on lukkiuttanut tietyt ajattelijat ajattelemaan koko ajan samaa; eivät saa synapseja siirrettyä ajan ja realismin mukaan; se on heille vaikeaa (ja kun heillä on silti runsaasti omaisuutta me muut joudumme selittämään maailman heidän maailmankuvan mukaan jossa Jumala on siirtynyt ihmiseen; paaviin ja sen mukaan myös kaikki laskennalliset suhteet (tästä kirjoitti Leonardo da Vinci; jonka kirjoituksia jemmattiin tietysti kuten muiden matemaattisten joilla on paitsi lukusarjat niin myös suhteet tallella).
1
Suhtautumisesi ranskalaisiin, Ironmistress, osoittaa jälleen kerran sen, miten kyynisyytesi sekoittaa ja suorastaan lamauttaa kaikki perspektiivisi esim. suhteessa niin sanottuihin historiallisiin tosiasioihin [jotka ovat tulkinnallisia faktoja jos mitkä].
Olisit kerta kaikkiaan puolueellinen tutkija. Väität totuus-fiksaatiossasi kumma kyllä jotakuinkin samaa luit sitten 5 tai 500 kirjaa. Ja tämä [anteeksi nyt vain] on minun mielestäni ikäänkuin sionistinen [tai kohteliaammin partikularistinen] ominaisuus sinussa.
Se tarkoittaa, että pidetään paranoidisesti ja paniikin vallassa kiinni omasta alueesta/reviiristä ja haukutaan pahat pojat mennen tullen lyttyyn - mieluummin ennemmin kuin myöhemmin.
Ja niitä pahoja, kuten tiedämme, sinun maailmastasi kyllä löytyy.
Suhtautumisesi pahoihin on kuitenkin hieman outoa. Ikäänkuin suorastaan tarvitsisit heitä/niitä. Ilmeisesti jopa minä kiinnostan sinua juuri 'pahuuteni' takia?
Taidat siis freudilaisittain toistaa alkuperäistä traumaasi, jonka ehkä vahingossa paljastit eräässä tekstissäsi, jossa puhuit tyhmästä tytöstä, joka tunteittensa sokeasti viemänä tunkee johonkin äijäporukkaan ja saa turpaansa [tai mitä siinä sitten tapahtuikaan].
Kaikki polemiikki, mitä kirjoitat, pyörii tämän saman trauman ympärillä. Näet ['kiihottavia'] uhkia joka puolella.
2
En oikein ymmärrä, miksi miltei mässäilet noilla kauhukuvauksillasi [jotka itse kävin Dostojevskilta läpi jo alta 20:nä]. Ne ovat ihan oikeasti kauheita ja sillä siisti, mutta - käyttääkseni mauttomasti mustaa huumoria: sinä itse sanot aina, että 'sellaista elämä on'.
Entäs sitten? Jäätkö kuitenkin itse kiinni 'lumoavan' hirvittävään - suorastaan oksettavaan - kauhukuvaan kuten Melleri tuossa boa-käärme-kokemuksessaan?
Ehkä nyt tajuat, miksi minä sen kuvan tuohon valitsin. Eksistentialistinen kokemus par excellence!
Se on kauheudessaan jotain lumoavaa, koska näemme siinä elämän eli kuoleman silmästä silmään - ilman nukutusta.
3
Mitä ranskalaisiin tulee, niin vastarintaliike oli toki hajanainen mutta urhea. Ainakaan sitä ei voida ilman vääristelyjä syyttää Ranskan ajautumisesta Vichyn hallituksen moraalittomaan yhteistyöhön natsien kanssa [esim. juutalaisten ja romanien luovutus].
On sitten toinen juttu, että Ranskan poliittinen tilanne oli 1930-luvulla revetä käsistä eri poliittisten allianssien kykenemättömyyden vuoksi, ja että Ranska oli poliittisesti [passiivinen puolustuspolitiikka] sekä sotilaallisesti [Maginot-linjalla oli lopultakin lähinnä kulissiarvoa + vanhentunut sotakalusto verrattuna Saksaan] jotakuinkin valmistautumaton Saksan suurhyökkäykseen.
[Tosin 1940-42 tuskin mikään mahti maailmassa olisi mahtanut mitään Wermachtille - paitsi tietysti Hitler itse strategia-virheineen].
Eksistentialismi oli ja on shokki-reaktio sen maailman ja elämän mielettömyyteen, joka toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen avautui eurooppalaisen ihmisen - tässä tapauksesa etenkin raskalaisen intellektuellin tajuntaan.
Jumala oli kuollut. Moraali ja metafysiikka olivat kuolleet - konkreettisesti.
Hauku sinä makkabealainen vain tuota eksistentialistien reaktiota juustosyöjä-apinoitten selkärangattomuudeksi, mutta silloin sinä olet pelkkä pahantahtoinen - historiallis-kulttuurisia mentaliteetteja ymmärtämätön populisti-paskiainen jostain fucking juutalaisesta reservaatista.
Saat sitäpaitsi maistaa tätä omaa makkabilais-lääkettäsi sitä enemmän, miten paljon sitä itse muihin kohdistat. Kyseinen roomalaisten 'keksimä lääke' on kautta historian ollut kaikkien sionistien kohtalo ja olisi yhä vielä, ellei USA [tuo uusi Rooma] tukisi Israelia.
Eksistentialisteja et siis tässä blogissa ilmaiseksi hauku - et ainakaan noin kornilla tavalla.
4
On varmasti olemassa muodollisesti tosia mutta ei koskaan sisällöllisesti puolueettomia argumentteja. Ja juuri sinä olet paras esimerkki tästä väitteestä.
Hei hyvä Rauno,
Tuo David. B. Hart on varmaan hyvä.
Olen itse myös siitä innostunut.
Mutta eikö uskominen ole olennaisempaa kuin kirkkoon liittyminen? Et kai hae (enää) mitään
filosofista ja/tai rationaalista argumenttia Jumalan olemassaolon puolesta. Minusta Wittgenstein sanoi hyvin sanoessaan muun muassa:
" The point is that if there were
evidence, this would in fact destroy the whole business."
ja jatkaa "The best scientific evidence is just nothing."
Kyllä uskovalla on paljon todistusaineistoa Jumalan olemassaolosta, ajattele esim. Anselmia ja hänen Monologion tai
Proslogion ( puhuttelu tai rukous) kirjojaan.
yst. terv. Matti
1
Terve pitkästä aikaa Matti.
Pari pärettä sitten siteerasin juuri Anselmin Proslogionia.
Kuten varmaan tiedät, evidenssiin voi teologisesti suhtautua kahdella tavalla: katafaattisesti tai apofaattisesti. Wittgensteinin kanta on ilman muuta jyrkästi apofaattinen.
[W. muuten oli lukenut melkoisella innolla itse Gregorios Nyssalaista; ei mikään ihme fideismiin taipuvaiselle, vaikkei Nyssalainen mikään täysi fideisti olekaan - edes mystiikan teologiassaan].
Katafaattinen [positiivinen] suhtautuminen tietoon Jumalasta on luonnollisen teologian lähtökohta. Apofaattinen [via negativa] taas pikemminkin dialektisemman ja mystisemmän teologian tie.
Nämä kaksi tapaa eivät ole antagonistisessa suhteessa toisiinsa, mutta ne ilmentävät silti hyvin erilaisia näkemyksiä suhtautua ylipäätään kaikenlaiseen evidenssiin - Jumalasta saatava ikäänkuin paradigmaattisena mallina 'äärimmäisestä' tiedosta.
En kuitenkaan halua mennä niin pitkälle kuin Wittgenstein, koska äärimmäinen fideismi johtaa myös periaatteelliseen solipsismiin, mikä merkitsee teoriassa, ettei kukaan voi kommunikoida uskoaan/tietoaan kenellekään toiselle [tämähän on Gorgiaan kolmas 'sääntö' nihilismille].
Kuitenkin me joka tapauksessa kommunikoimme tavalla tai toisella myös uskostamme/epäuskostamme - halusimmepa tai emme.
Mutta mihinkään fakki-idioottimaisen muodolliseeen argumentti-peliin [a la Swinburnen probabilistinen uskontodistus, Plantingan episteeminen uskonvarmuus contra uusateistien epistemologis-ontologiset kategoriavirheet] en ainakaan kovin mieluusti lähtisi enää mukaan.
Se tie on kuljettu loppuun, 'sillä' sen päässä minua odotti eräs 'makkabealainen buddhalais-judaisti'. Hänen tukahduttavan rautaisten argumentti-kahleittensa objektiivinen totuusarvo yritti syleillä subjektiivisen luovuuteni lähes kuoliaaksi ;§[.
Pakenin tuota materian ja muodollisen argumentin totuuden hereettisesti samaistanutta fanaatikkoa kauas Egyptin erämaahan. Perustin sinne luostarin ja ryhdyin kokopäivä-munkiksi.
2
On siis aloitettava jälleen alusta. Narratiivisemmin ja psykologisemmin.
Minulla on kuitenkin ikävä epäily siitä, että ajatellessani 'paluuta' [kyseessä on lähinnä ajatuskoe: en ole eronnut ort. kirkosta mutten myöskään koe olevani teisti] kirkon piiriin ilman argumentatiivisen tai edes kokemuksellisen uskon vaatimusta, yritän keplotella itseni taas kerran sellaiseen asemaan, josta voin muka tarkastella itseäni ikäänkuin sivusta [Descartes ja modernin ihmisen metodinen epäily!] - ottamatta vastuuta sitoutumisestani kirkkoon, joka sentään on kuin äiti ja koti - enemmän kuin metaforisesti [ainakin sille, joka uskoo].
Entä voiko ihminen olla aidosti ja kunniallisesti naimisissa rakastaen muttei täysin sitoutuen rakastamaansa - toisin sanoen vailla täyttä kuuliaisuutta sille, jonka kanssa on liittoutunut rakkaudessa?
Entä jos rakastaakin jotain toista samanaikaisesti ja yhtä paljon kuin sitä, jonka kanssa on liitossa? - Toisella tarkoitan nyt narsistista itseäni ja omia halujani?
....
Jos rakkaus on uskon emootio, jonka kuuliaisuus tekoina lahjoittaa rakastetulle, niin siinä tapauksessa voidaan sanoa, että minäkin olen uskonut - jopa Jumalaan - mutta vain lyhyen ohi kiitävän hetken kerrallaan. - Kaikki muu on ollut ja tulee olemaan kieli- ja mielikuvilla leikittelyä - - .
Hyvää Uutta Vuotta/RR
Hei hyvä Rauno,
Kiitos hienosta analyysistasi!
Nyt vain yksi pieni sivuhuomio.
Minusta uskonnollisessa uskossa
saattaa olla keskeisintä juuri
se, mitä se merkitsee minulle ( sinulle),
siis yhdelle ihmiselle, siis
sille, joka etsii vastausta.
Olikohan Wittgenstein itse "puhdas" wittgensteinilainen fideisti? ( Kai Nielsenin keksimä nimitys muistaakseni)
Hyvää uutta vuotta AD 2011 Sinulle!
yst. terv. Matti
Suhtautumisesi ranskalaisiin, Ironmistress, osoittaa jälleen kerran sen, miten kyynisyytesi sekoittaa ja suorastaan lamauttaa kaikki perspektiivisi esim. suhteessa niin sanottuihin historiallisiin tosiasioihin
Kyynisyys on dysfemismi viisaudelle. Se on asioiden näkemistä sellaisena kuin ne ovat, ei sellaisena kuin niiden haluaisi olevan.
Se tarkoittaa, että pidetään paranoidisesti ja paniikin vallassa kiinni omasta alueesta/reviiristä ja haukutaan pahat pojat mennen tullen lyttyyn - mieluummin ennemmin kuin myöhemmin.
Sellainen on ihmisluonne. Yksi gramma ennaltaehkäisyä vastaa kiloa hoitoa. Ja se ennaltaehkäisy on niiden pahojenkin poikien itsensä kannalta parempi kuin tilanteen eskaloituminen sodan asteelle.
Taidat siis freudilaisittain toistaa alkuperäistä traumaasi, jonka ehkä vahingossa paljastit eräässä tekstissäsi, jossa puhuit tyhmästä tytöstä, joka tunteittensa sokeasti viemänä tunkee johonkin äijäporukkaan ja saa turpaansa [tai mitä siinä sitten tapahtuikaan].
Itse asiassa tuo ei ole tapahtunut ruukinmatruunalle itselleen. Hän vain on nähnyt sen tapahtuvan niin kovin useasti toisille. Ruukinmatruunalla itsellään on toisenlainen primordiaalinen trauma, joka liittyy siihen, kun hänen peruskouluaikainen luokkatoverinsa kiusattiin itsemurhaan.
En oikein ymmärrä, miksi miltei mässäilet noilla kauhukuvauksillasi.
Ettemme unohtaisi niitä. Oletko sinä katsonut kuiluun?
Ne ovat ihan oikeasti kauheita ja sillä siisti, mutta - käyttääkseni mauttomasti mustaa huumoria: sinä itse sanot aina, että 'sellaista elämä on'.
Vonnegut sanoisi "So it goes". Elämä on sellaista, emme saa sitä yhtään sen paremmaksi, meidän on tiedettävä ja tunnettava se ja varauduttava sen varalle.
Ehkä nyt tajuat, miksi minä sen kuvan tuohon valitsin. Eksistentialistinen kokemus par excellence!
Ruukinmatruunalla itsellään on ollut pyton, jota hän on ruokkinut hiirillä. Tuo otus on kuningasboa.
Se on kauheudessaan jotain lumoavaa, koska näemme siinä elämän eli kuoleman silmästä silmään - ilman nukutusta.
Ruukinmatruuna itse on katsonut kuiluun ja kuilu on katsonut häneen. Oletko sinä?
Arvaapa, millainen eksistentiaalinen kokemus on olla töissä sulatossa? Tai ajaa lentokoneella tonttiin. Tai kuten viime kesänä kävi, joutua purjeveneellä kahdesti myrskyyn avomerellä. Kun aallot ovat liki viisimetriset ja kippari komentaa reivaamaan purjeet, siinä katsoo kuolemaa silmästä silmään.
Mitä ranskalaisiin tulee, niin vastarintaliike oli toki hajanainen mutta urhea. Ainakaan sitä ei voida ilman vääristelyjä syyttää Ranskan ajautumisesta Vichyn hallituksen moraalittomaan yhteistyöhön natsien kanssa [esim. juutalaisten ja romanien luovutus].
Sitä (ja Vapaata Ranskaa) ei olisi ollut ilman Kolmannen tasavallan defaitismia. Ensimmäinen maailmansota katkaisi Ranskan henkisen selkärangan täysin.
kykenemättömyyden vuoksi, ja että Ranska oli poliittisesti [passiivinen puolustuspolitiikka] sekä sotilaallisesti [Maginot-linjalla oli lopultakin lähinnä kulissiarvoa
Maginot-linja toimi täsmälleen kuten sen oli odotettukin toimivan - se pysäytti hyökkäyksen ja osti Ranskalle lisäaikaa vastaiskuun. Ongelma oli vain, että saksalaiset kiersivät linjan Benelux-maiden kautta ja Argonnen metsäalueelta ja ranskalaisten taktiikat olivat suoraan ensimmäisestä maailmansodasta. Ilmaherruus olisi pelastanut tilanteen, mutta Armee d'Air oli jäänyt lapsipuolen asemaan.
vanhentunut sotakalusto verrattuna Saksaan]
Ei. Ranskalainen kalulsto oli täysin verrattavissa saksalaiseen, mm. panssareita oli enemmän ja ne olivat parempia, mutta niitä käytettiin väärin. Samoin ilmavoimien käyttö ontui.
[Tosin 1940-42 tuskin mikään mahti maailmassa olisi mahtanut mitään Wermachtille
Ison-Britannian armeija. Ja ennenkaikkea Royal Air Force, Royal Navy ja Fleet Air Arm.
Jossittelua: millaiseksi Afrikan rintama olisi muodostunut, jos T.E. Lawrence ei olisi kuollut moottoripyöräonnettomuudessa? [Afrikassa olisi ollut vastakkain Lawrence ja Rommel...]
Eksistentialismi oli ja on shokki-reaktio sen maailman ja elämän mielettömyyteen, joka toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen avautui eurooppalaisen ihmisen - tässä tapauksesa etenkin raskalaisen intellektuellin tajuntaan.
Se heijasti eurooppalaisen ihmisen, positivismin, skientismin, naturalismin, optimismin - ja ateismin - täydellistä henkistä konkurssia.
Jumala oli kuollut. Moraali ja metafysiikka olivat kuolleet - konkreettisesti.
Oma vika, oma sika. Kun aletaan leikkimään Jumalaa, pitäisi olla myös henkistä selkärankaa ottaa vastuu leikeistään ja niiden seurauksista. Tai olla leikkimättä.
Hauku sinä makkabealainen vain tuota eksistentialistien reaktiota juustosyöjä-apinoitten selkärangattomuudeksi, mutta silloin sinä olet pelkkä pahantahtoinen - historiallis-kulttuurisia mentaliteetteja ymmärtämätön populisti-paskiainen jostain fucking juutalaisesta reservaatista.
Niin. Jos luet Makkabealaiskirjat, niin ymmärrät, mistä on kyse. Ranskalaisista ei ole makkabealaisiksi. Eikä edes suomalaisiksi.
Ainoat latinot, kenellä on vähääkään cojones, ovat espanjalaiset. Sekä ¡No pasaran! että ¡Viva la muerte! osoittivat, että mistä espanjalaiset on tehty - molemmin puolin sitä sotaa. Kaikki muut latinot - ranskalaiset, italialaiset, romanialaiset - ovat selkärangattomia vätyksiä joista ei ole puolustamaan oikeaa ja vastustamaan väärää eikä ratkomaan hyvän ja pahan välisiä kysymyksiä.
Saat sitäpaitsi maistaa tätä omaa makkabilais-lääkettäsi sitä enemmän, miten paljon sitä itse muihin kohdistat. Kyseinen roomalaisten 'keksimä lääke' on kautta historian ollut kaikkien sionistien kohtalo ja olisi yhä vielä, ellei USA [tuo uusi Rooma] tukisi Israelia.
Niin. Sinä suhtaudut juutalaisiin samalla tavoin kuin ruukinmatruuna muslimeihin. Ongelma vain on, että Daavid lyö Goljatin kerta toisensa jälkeen. Ei se määrä vaan se laatu.
Totuuden nimessä on kuitenkin myönnettävä, että Simon bar-Kochban kapina oli oikea typeryyden riemuvoitto. Juutalaisille tarjottiin koko maailma hopealautasella - ja he ryhtyivät kapinaan! Olipa mieltä.
On varmasti olemassa muodollisesti tosia mutta ei koskaan sisällöllisesti puolueettomia argumentteja. Ja juuri sinä olet paras esimerkki tästä väitteestä.
Esimerkkejä?
Etkö ymmärtänyt? - - Sinä olet esimerkki.
http://publicchristianity.org/Videos/suffering_problem_of_evil.html
Ranskassa jos olosuhteet sen sallivat voi tulla kommunisteja
Post a Comment