December 10, 2010

Vastamyrkkyä teknokulttuuria idolisoivien moottoripäiden autistis-utilitaristisesta ihmiskäsityksestä aiheutuneeseen aivohalvaukseen

Luopumisen dialektiikka [2009]

Pauli Pylkkö

Huomautuksia Arto Tukiaisen esseeseen Katsokaa taivaan lintuja (eli teknorousseaulaisia mietteitä)[2006]

Jos työ määritellään siten kuin Tukiainen ehdottaa, siis 'taloudellisesti ja sosiaalisesti hyödylliseksi toiminnaksi', niin voimmeko todella samanaikaisesti pitää yllä sellaista teknisen tuotannon ja osaamisen tasoa, mitä Tukiaisen suosittelema elämäntyyli edellyttää, ja samalla luopua työstä - siis luopua siinä määrin ja sillä tavoin kuin hän ehdottaa? Tosin hän ei kovinkaan tarkasti sano, miten paljon hänen ihannetekniikkansa laadultaan ja määrältään muistuttaa nykyistä, mutta kaikesta päätellen aika paljon. Jos se ei muistuta nykyistä tekniikkaa, niin miten ja missä määrin se siitä eroaa? Siis jonkinlainen ja jonkinasteinen selvittämätön ristiriita väijyy Tukiaisen kehitelmän taustalla: Hän haluaa säilyttää modernin tekniikan saavutukset, ilmeisesti jopa uusimman tietotekniikan, mutta samalla hän kuitenkin opastaa meitä leppoisan toimettomuuden elämäntyyliin. Voidaanko nämä kaksi (alati kehittyvä tekniikka ja leppoisan-mietteliäs toimettomuus) yhdistää?

Työ tarjoaa mielenkiintoisen, joskin kapean, näkökulman nykymaailman holtittomaan ja hulluun elämänmenoon, mutta yllä esitetty selvittämän ongelma ja ristiriita tunkeutuu jo Tukiaisen ehdottamaan 'työn' määritelmäänkin: Tukiaiselle työ on 'hyödyllistä' toimintaa. Mutta mitä hän oikeastaan kertoo meille hyödyllisyydestä? Ei juuri mitään. Herää kysymys: jos kohta elämämme sietämättömän ja itseaiheutetun surkeuden syy ei olekaan niin paljoa työn vaivassa ja taakassa - joita Tukiainen kaiketi kammoksuu - kuin työn hyödyllisyydessä. Siis elämämme surkeuden ja mielettömyyden taustalla lymyää hyödyn, tehokkuuden, edistyksen ja kasvun idea - ei työ sinänsä, ei edes vaivalloinen, raskas ja likainen työ.

Hyödyn, tehokkuuden, edistyksen ja kasvun ideat nousevat maaperästä, jonka hämärässä lymyävät vielä suuremmat mahdit: usko ihmisen järkeen, usko ihmisen kykyyn hallita itseään ja maailmaansa, usko tulevaisuuteen, toivo ... Nämä ideat ja mahdit ovat teknisen asenteen ytimessä, enkä jaksa uskoa, että voisimme ylläpitää teknisen tuotannon ja osaamisen tasoa edes nykyisellään, siis jotenkin hillitä pahinta teknistä valloitusvimmaamme, pelkästään leppoistamalla elämäämme.

Ensinnäkin, onko olemassa mitään taloudellisesti uskottavaa tapaa pitää käynnissä nykyisenkaltaista ja nykyisentasoista teknista tuotantoa ilman tuotannon määrän kasvua? Toisin sanoen tekniselle tuotannolle on ominaista, että se joko kehittyy ja kasvaa tai taantuu ja surkastuu. Muuttumattomana se ei kuitenkaan säily. Tuotanto niin kuin me sen tunnemme, on määrältään kasvavaa ja tehokkuudeltaan edistyvää tuotantoa. Miten tämä yhdistetään toimettomuuteen ja leppoisuuteen?

Tukiainen näyttää uskovan, että tekninen osaaminen ja innovatiiviisuus voisi toimettomassa mietiskelyssä jopa kiihtyä! Ajatteleeko hän, että tyytyisimme pitämään nämä toimettomassa mielessämme leijuvat tekniset innovaatiot pelkkinä toteutumattomina ideoina? Siis ettemme ryhtyisikään oikopäätä toteuttamaan niitä tuottamalla yhä uusia ja uusia vempaimia koko planeetan iloksi eli riesaksi. Ei, en jaksa uskoa tähän utopiaan, missä nykyisenkaltainen tekniikka palvelisi leppoisan rentoa ja mietiskelevää ihmistä. Puhumattakaan että jaksaisin uskoa utopiaan, missä tekniikka edelleen kehittyisi, levittyisi ja kasvaisi, samalla kun ihminen leppoistuisi. Se rasittava, kuluttava, turhauttava, vammauttava ja tappava työ, jota Tukiainen arvostelee, on hyödyn ja tehokkuuden tavoittelun kautta irrottamattomasti naimisissa modernin tekniikan kasvuhakuisen ja levittäytyvän hengen kanssa. Voimme käydä modernin työn kimppuun vain käymällä ensin modernin tekniikan kimppuun. Voimme käydä modernin tekniikan kimppuun vain käymällä hyödyllisyyden, tehokkuuden, valvonnanhimon, valloitushalun ja kasvuhakuisuuden kimppuun. Voimme käydä näiden kimppuun, jos osaamme tinkiä turvallisuudenkaipuustamme ja mukavuudenhalustamme. Pystymme tinkimään turvallisuudenkaipuustamme ja mukavuudenhalustamme vain jos...

Tukiainen kirjoittaa: "Mikään vastakkainasettelu tekniikka-avusteisen "pahan" työn ja primitiivisen "hyvän" työn välille tuskin tulee kyseeseen, varsinkin kun on esimerkkejä myös korkealle kehittyneestä mutta suhteellisen ympäristöystävällisestä tekniikasta". 'Suhteellisen ympäristöystävällisestä tekniikasta' Tukiainen nostaa esiin aurinkoenergian hyödyntämisen. Mutta aurinkoenergiaa hyödyntävää tekniikkaa ei voi olla olemassa ilman massiivista tuotantokoneistoa, kaivostoimintaa, kemianteollisuutta, energiansiirtojärjestelmiä, tavarankuljetusjärjestelmiä, koulutusjärjestelmiä, tietotekniikkaa, tekniikan tutkimusta ja kehittämistä, markkinointia, mainostamista... Sanalla sanoen, aurinkoenergian hyödyntäminen vaatii valtavan tuotantokoneiston, joka itsessään ei voi olla ympäristöystävällinen, vaikka itse aurinkopaneeli jossakin mielessä olisikin.

Sen sijaan 'primitiivisestä hyvästä työstä' löytyy paljon esimerkkejä alkaen suomensukuisten heimojen elämästä Pohjois-Venäjällä ja Siperiassa ja päätyen sanokaamme vanhan Kiinan korkeakulttuuriin. Yhteenvetona voisi sanoa: Lähes kaikki nykyisenkaltaista monimutkaista teknistä tietoa ja taitoa vaativa työ ja tuotanto (tietokoneet ja aurinkopaneelit mukaanlukien) rasittaa ympäristöä kohtuuttomasti, kun taas eräät perinnekulttuurit ovat onnistuneet elämään melko pitkiä aikoja riittävän hyvässä tasapainossa luonnonympäristönsä kanssa. Tässä ei ole vielä vastattu siihen, miksi eräät perinnekulttuurit ovat siinä onnistuneet.

Tukiaisen hahmottelemassa maailmassa työ on tärvellyt ihmisen elämän. Mutta ehkä työ ei ole tärvellyt mitään, vaan työn hyödyllistäminen, tehostaminen ja teknistämien, työn valjastaminen suuren ihmis- ja järkikeskeisen ja edistyvän tulevaisuuden rakentamiseen. Koska Tukiainen ei erottele 'ruumiillista' työtä 'henkisestä', hän ei saa esiin erästä keskeistä modernia kehityslinjaa: siirtymistä pois ruumiillisesti rasittavista töistä keveisiin toimistotöihin. Tässä mielessä elämä on viimeisten satojen vuosien - jopa vielä viimeisten vuosikymmenienkin - aikana huomattavasti helpottunut. Nykytyön vaatima 'raadanta' on aivan toisenluonteista kuin sanokaamme viisikymmentä vuotta sitten, ja ihmiset ovat valmiit maksamaan melkein mitä tahansa päästäkseen eroon likaisista ja ruumiillisesti raskaista töistä hyvinvalaistuun, lämpimään ja puhtaaseen toimistoympäristöön. Tämä lähes universaali työn porvarillistumisen linja ei oikein sovi Tukiaisen maailmanmalliin. Miksei? Koska sekä Tukiainen että ihmisten enemmistö pyrkii mukavuuteen, ennustettavuuteen ja turvallisuuteen, ja sekä ihmisten enemmistön elämäntavoite että Tukiaisen utopia ovat tässä suhteessa yhtäläiset. Tukiainen ei ole valmis tinkimään mukavuudesta, ennustettavuudesta ja turvallisuudesta, ja tästä syystä hän pitää kiinni koneista ja modernista tekniikasta. Mutta moderni tekniikka ei tule yksin. Moderni tekniikka tuo mukanaan alati kasvavan tuotantokoneiston ja kulutuskoneiston, ja niiden ylläpitäminen vaatii juuri sisällyksetöntä ja yksitoikkoista työtä. Ja ihmisten valtaenemmistö on valmis mukavuuden, ennustettavuuden ja turvallisuuden saavuttamiseksi tekemään yksitoikkoista ja merkityksetöntä työtä. He ovat valmiit juuri siihen elämäntyyliin, jota Tukiainen kritisoi ja paheksuu, kunhan heidän ei vain tarvitse tehdä raskasta ja likaista ruumiillista työtä.

Luonnollisten halujen tyydyttämiseen ei tarvita modernia tekniikkaa. Itse asiassa moderni tekniikka usein estää luonnollisten halujen tyydyttämisen. Tukiaisen käsitys luonnollisista haluista on aika abstrakti ja henkikeskeinen, sillä ihmiskehon terve elämä tarvitsee enemmän kehollista työtä kuin mitä Tukiaisen utopia suosittelee. Jos Tukiaisen rousseaulaiset villit ovat terveitä, laihjoja eli kauniita, johtuu se siitä, että he ovat jatkuvasti liikkeessä ja osallistuvat liikkeillään mielekkääksi kokemansa yhteisön elämään. Heidän elämänsä ei kuitenkaan ole aina mukavaa, ennustettavaa ja turvallista. Jos he kuuluvat sanokaamme eräkulttuuriin, on saaliin eteen joskus ponnisteltava rajustikin - olosuhteissa, missä vaaroja ei voida kokonaan eliminoida. Myös sairaudet ovat uhkaamassa ja (nykysuomalaisesta näkökulmasta katsoen) jo melko vaaratonkin sairaus tai vamma voi vaarantaa perusturvallisuuden. Riistaelänkantojen koko vaihtelee luonnollisissakin oloissa vuosittain valtavasti, joskus katastrofaalisestin, jolloin nälkä on usein nähty vieras eikä nälkäkuolemaltakaan aina vältytä.

Jos taas Tukiaisen utopia sallii modernin lääketieteen, sairaalatekniikan ja lääketeollisuuden, niin tämän kaiken ylläpitäminen vaatii taas valtavan (ei-ainostaan-sairaalateknisen) tuotantokoneiston, energiankulutuksen, kuljetuksia, kemianteollisuutta, koulutusjärjestelmän, tietokoneita...

Tukiaisen utopia ei vaikuta uskottavalta, koska elämän järjetön ja silmitön kohellus ja kaahaus on erottamattomasti kiinni juuri modernissa tekniikassa. Modernia tekniikkaa ei voida ylläpitää ilman suurta tuotantokoneistoa, jonka kasvu edellyttää laajoja kulutusmarkkinoita. Niiden käynnissäpitäminen edellyttää laajojen kansankerrosten kouluttamista. Ennen kaikkea valtaväestö on ehdollistettava kuluttamaan viihdettä ja sietämään pitkästyttävää työtä. Tuotantokoneiston käynnissäpitäminen vaatii koneiston työntekijöiltä kykyä kestää yksitoikkoista ja sisällyksetöntä toimistotyötä ja juuri tämän sietämiseen koulujärjestelmä tähtää - kuten Tukiainen aivan oikein huomaa. Koulujärjestelmä opettaa meitä myös sietämään toisiamme, siis sietämään toisiamme, silloin kun joudumme yhdessä tekemään työtä, josta lopultakin puuttuu mieli. Sietämistaitoja kutsutaan "sosiaaliseksi kompetenssiksi".

Tukiainen ei tavoita (yritä tavoittaa) Linkolan traktori-vertauksen ydintä: että traktorin mukana tulee juuri tuo Tukiaisen vihaama mielettömän työn elämäntyyli. Traktori tekee työpäivästä entistä pitemmän ja yksitoikkoisemman. Tämä oli saksalaisen tekniikkafilosofian (esimerkiksi Friedrich Georg Jüngerin) ensimmäisiä havaintoja: Kun käsityöläinen hankkii verstaaseensa sähkökoneen, niin hänen työpäivänsä alkavat venyä! Avoimeksi jää, voidaanko löytää elämänmuoto, missä ei ole sen paremmin traktoreita (modernia tekniikkaa) kuin voutejakaan (sosiaalista eriarvoisuutta). Linkolan ajattelee, että sosiaalinen eriarvoisuus on kuitenkin (luonnonympäristön tilan kannalta) pienempi paha kuin moderni teknistynyt elämäntyyli ja siihen liittyvä työ. Tekniikan ja tuotannon elämäntyyliähän puolustellaan usein sillä, että se on tasa-arvon ja demokratian säilymiselle välttämätöntä. Talous joka ei kasva, voi tuottaa vain rajoitetun määrän pieniä ja alkeellisia traktoreita vuosittain, eikä niitä tule riittämään kaikille viljelijöille. Monen on tehtävä töitä käsin ja väsyttävä.

Talous joka ei kasva, ei tuota lainkaan tietokoneita, ja ne toimistotyöt, jotka on pakko tehdä tietokoneella, on parasta jättää kokonaan tekemättä. Soininvaaran lause "Siellä missä ihminen toimii kuin kone, korvattakoon hänet koneella" on harvinaisen ontto ja kohteeton. Jos jokin ihmistyö on jo alunperin täysin typerää, niin ei sitä pidä mennä tekemään koneella; se pitää jättää tekemättä. Vesiskoottereita valmistavaa ihmistä ei tule korvata vesiskoottereita valmistavalla koneella. Myös toinen Soininvaaran miete on aika hölmö: "Tarkoitus on saada vahingollisesta tuotannosta pois mahdollisimman paljon ihmisiä". Tämä tarkoitus on vasta toisella tai kolmannella sijalla. Ensimmäinen 'tarkoitus' on vähentää vaarallista tuotantoa.

Elämä Tukiaisen utopiassa olisi varmasti siedättävämpää kuin nykyelämän sisällyksetön ylituottaminen ja ylikuluttaminen. Mutta merkittävä osa elämämme mukavuutta, turvallisuutta (mukaanlukien nykyinen sairaala- ja terveydenhoitojärjestelmä) ja ennustettavuutta lepää sellaisen tekniikan varassa, minkä olemassaolo edellyttää kasvutalouden laadutonta ylituotantoa ja ylikulutusta. Voisi kärjistää näin: Jotta voisimme ylläpitää nykyisenkaltaista tekniikkaa, esimerkiksi sairaalatekniikkaa, meidän on siedettävä myös kotitalouksien ylikulutusta ja tuhlausta, koska vain ylikulttaminen ja tuhlaus pitää talousjärjestelmän kasvussa eli käynnissä. (Edellisessä virkkeessä "voisimme" voidaan korvata ilmaisulla "meillä olisi syytä", ja saamme yhtälailla mielenkiintoisen väitteen.) Kun etsimme mielekästä elämänmuotoa, joka ei kohtuuttomasti tärvele luontoa, joudumme tinkimään mukavuudesta, turvallisuudesta, terveydenhoidon tasosta ja elämänmenon (taloudellisesta ja muusta) ennustettavuudesta siinä mielessä kuin ne nykyisin tunnetaan. Joudumme taas tekemään myös raskaita ja likaisia töitä. Mutta ehkä koneista vapautettu elämänmuoto säteilee näihin halveksittuihin töihin uutta mielekkyyttä ja arvokkuutta. Jos meillä ei ole 'vaihtoehtoa nopealle ja syvälle teknologiselle kehitykselle', niin meillä ei ole vaihtoehtoa nykyisenkaltaiselle työlle, siis ihmismielen nopealle ja syvälle näivettymiselle. Jos meillä ei ole vaihtoehtoa nopealle ja syvälle teknologiselle kehitykselle, meillä ei ole vaihtoehtoa luonnonympäristön nopealle ja syvälle tärveltymiselle.

p.s. Otsakkeessa ajatusviiva saattaisi olla sulkumerkkejä kauniimpi. Esimerkiksi: "Katsokaa taivaan lintuja - teknorousseaulaisia mietteitä" Otsake olisi vielä kauniimpi ilman tuota sanahirviötä - siis: "Katsokaa taivaan lintuja"
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Pauli_Pylkk%C3%B6
http://www.artotukiainen.net/pylkko.html
http://www.artotukiainen.net/
https://www.suurikuu.fi/PublishedService?pageID=9&itemcode=9789529958726

8 comments:

Sammalkieli said...

Että teknologia olisi suorastaan historiallisen kapitalismin luovuttamaton yksinoikeus? Rauno. Nyt olet tavallaan jopa Ironmistressia konservatiivisempi ja siten myös välttämättä ideologisempi venkula.

Kuitenkin Neuvostoliitossa..

Niin. Pääsivät neljässä vuosikymmenessä avaruuteen (-57) eikä ihmisillä ollut vielä edes sisävessoja. Missä oli se kauhistuttava kulutuskoneisto? Pitäköön kapitalismi omansa: siinä on konservatiiveille totuuden juurta kerrakseen.

Koko systeemi olisi ajateltava radikaalilla (ja myös ehdottoman naiivilla) tavalla uudestaan. Elintaso ja palkkatyö on ammuttava alas jalustaltaan. On ryhdyttävä takomaan rautaista lakia lyhyestä työajasta (5-6h päivä).

Katsotaan sitten, miten käy elintason ja ennen kaikkea elämänlaadun.

ninni said...

Jonkun
on tehtävä työt. Mieluiten robottien. Mitäs me sitten tehtäis

Rauno Rasanen said...

Sammalkieli, en usko kommunistisen teknologian autuaaksi tekevyyteen tai laadulliseen paremmuuteen kapitalismiin verrattuna [teknologia on kaikkialla periaatteessa yhtä ja samaa], vaikka elintaso ja palkkatyö toki pitääkin ampua alas jalustaltaan ja järjestää kokonaan toisenlaisen systeemin ehdoilla, mikäli yhtään mikään radikaali muutos maapallon ja ihmisen pelastamiseksi voi olla edes pelkän kuvittelun tasolla mahdollista.

Viimeisin hurja asia, mikä minulle filosofis-poliittisesti on tapahtunut, koskee oivallusta, johon vihon viimein päädyin tajutessani Foucault'n sinänsä nerokkaan mutta nihilististä antihumanismia ja kyynistä pessimismiä edustaneen biovalta-näkemyksen langenneen ja ajautuneen enemmän tai vähemmän ideologia-kritiikittömästi [ja vailla sisäistä mielekkyyttä] suoraan kapitalistisen taantumuksen palvelijaksi.

Näyttäisi myös siltä, että Foucault-fanit kuten hänen oppilaansa Agamben ja Foucault'a arvostanut nietzscheläis-spinozisti Deleuze sekä Deleuzelta vaikutteita saaneet vasemmisto-intellektuellit Negri ja Hardt olisivat myös vajonneet tuohon foucault'lais-deleuzelaiseen, metaforiseen pullamössöön, jossa mikään radikaali vastarinta ei enää ole paitsi mahdollista ei myöskään järkevää.

Jos rintamalinja vedetään tällä tavoin, olen ilman muuta Zizekin ja Badioun porukoissa - mutta en mikään vulgaari-materialistinen kommunisti, joka haikailee NL:oa takaisin - en totisesti.

Tomi said...

Vasemmilaiste suurin ongelma (sanon tämän itse vasemmistolaisena) on se, että he ovat niin mieltyneet konstruktiohin erityisesti sosiaaliseen konstruktioon.

Kuteinkaan ihminen ei ole syntyesssään tabula rasa, jote jo tässä konstruktiot menevät metsään.

Äärikonstruktionismi antaa vasemmistolaisista kuvan haahuilevina hörhöinä.

Kuitenkin rationalismi ja järki olisi oltava aseet taistelussa oikeistopellejä vastaan.

Ironmistress said...

Lähes kaikki nykyisenkaltaista monimutkaista teknistä tietoa ja taitoa vaativa työ ja tuotanto (tietokoneet ja aurinkopaneelit mukaanlukien) rasittaa ympäristöä kohtuuttomasti, kun taas eräät perinnekulttuurit ovat onnistuneet elämään melko pitkiä aikoja riittävän hyvässä tasapainossa luonnonympäristönsä kanssa.

Pääsääntöisesti ne kulttuurit, jotka onnistuvat elämään melko pitkiä aikoja riittävän hyvässä tasapainossa luonnonympäristönsä kanssa ovat rutiköyhiä, kurjia p*rsläpiä tai sitten niissä on yhteiskunnallinen eriarvoisuus ja epäoikeudenmukaisuus todella kärjistynyt pahaksi. Tai molemmat.

Minne muuten unohdit keskiajan Euroopan? Se oli yhteiskunta, joka todella oli sopusoinnussa ja tasapainossa luonnon kanssa kun katolinen kirkko piti kansan kurissa ja herran nuhteessa eikä Jumalan luomustyötä saanut tärvellä.

Tomi said...

RM hölynpölyä keskiaikaisessa Euroopassa tuhottiin metsät hävitettiin lajeja sukupuuttoon.

Kurjuus aiheuttaa vähäistä luonnontuhoamista ei toisin päin.
Surkeat, rutiköyhät yhteiskunnat ovat lähes kyvyttömiä tuhoamaan luontoa,luontoa tuhottaisiin, jos siihen kyettäisiin.

Ironmistress said...

RM hölynpölyä keskiaikaisessa Euroopassa tuhottiin metsät

Ei tuhottu. Ne oli tuhottu jo rautakaudella.

hävitettiin lajeja sukupuuttoon.

Ihminen hävittää jatkuvasti lajeja sukupuuttoon - aivan teknologian tasostaan riippumatta. Oikeastaan vasta teknologia on mahdollistanut ympäristönsuojelun.

Kurjuus aiheuttaa vähäistä luonnontuhoamista ei toisin päin.

Kurjuus aiheuttaa valtavaa luonnontuhoamista, sillä kurjuudessa eletään kädestä suuhun. Vasta yltäkylläisyydessä voidaan suojella luontoa.

Surkeat, rutiköyhät yhteiskunnat ovat lähes kyvyttömiä tuhoamaan luontoa,

Kyllä se onnistuu ihan missä tahansa ja vaikka kuinka alhaisella teknologialla, pahimmin saarilla kuten Pääsiäissaaressa. Mongolien ainoa historiallinen pysyvä saavutus oli Gobin autiomaan pinta-alan kolminkertaistaminen.

Sammalkieli said...

"Kurjuus aiheuttaa valtavaa luonnontuhoamista, sillä kurjuudessa eletään kädestä suuhun."

Luonnonkansojen kurjuus on lähinnä kolonialismin tuottama sosiaalinen konstruktio: kun primitiivit tulevat maailmanhistorian osaksi, he kurjistuvat tulemalla tietoisiksi omasta erikoislaadustaan valtakulttuurin marginaalissa olevina "toisina". Ennen kontaktia systeemiin kannsa perinnekansojen elämäntapa on ollut lähinnä sopusointuinen ja niukkuuskaan ei ole pahemmin rajoittanut elämää.

"Vasta yltäkylläisyydessä voidaan suojella luontoa."

Primitiivien ei tarvitse suojella luontoa, koska he eivät sitä pahemmin järkytä. Väestönmäärät ovat niin pieniä.