Vasemman käden jaarituksia Zizekistä, Platonista ja kommunismista

Huomatkaa, miten yhdennäköisiä kreikkalainen Platon ja sloveeni Zizek ovat: samanmuotoinen, sopusuhtainen, suuri pyöreähkö pää, ja jopa kasvoista löytyy kaltaisuutta (vai kuvittelenko vain ;\?).
*
(K-mafian tarkennuksia mm. historiallisesti edelleenkin epätarkkaan PS-osaan - viimeksi 12.4)

Kommentistani edelliseen päreeseen tuli liian laaja, joten on pakko pärettää se, vaikka melko luonnosmaiseksi tämä silti jäi.
*
Kirjoitin Zizekin (talk-)show'sta, mutta samalla pitää heti muistuttaa, että hän esittelee tässä(kin) show'ssaan nopeasti ja tiivistetysti muutamia aivan oleellisia näkemyksiään politiikasta.

Zizekin esimerkit ja sloganit kertovat siis paljon enemmän kuin, miltä aluksi kuulostaa/vaikuttaa, eli puheesta löytyy vahvasti sisältöä/substanssia joskin se kärsii hieman asioiden paljoudesta (tyypillistä Zizekille) ja tietenkin aikarajoituksesta.

Z. yrittää itseironisesti väen vängällä saada lisäaikaa puheenjohtaja Kouvelakis'ilta lupaamalla tehdä kohta yhteenvedon, mutta lopulta 'kreikkalainen diktatuuri' voittaa.

Zizek keikkuu koko ajan ilmeisen tietoisesti lähes anarkistisen yksilöllisen kriittisyyden sekä vahvan kollektiivis-ideologisen (teoreettisesti tiukan) hallinnon välimaastossa.

Tällainen asetelma on jo itsessään varsin rankka dialektinen haaste ja paradoksi.

Yhden ja saman, tiukasti sitoutuneen poliittisen näkemyksen sisällä tapahtuva loputon heiluriliike (kriittinen yksilö-integroitunut kollektiivi/puolue) on kuitenkin luovuttamaton lähtökohta ideologisen teorian kehitykselle.

On sitten asia erikseen, miten paljossa poliittinen järjestelmä voi sallia avointa kritiikkiä ajautumatta hajaannukseen.

Huolimatta harkituista provokaatioistaan, Zizek tuskin haluaisi toimia propagandapäällikkönä, sillä hän tajuaa ideologiaan sisältyvät harhat, voimat ja vaarat aivan liian hyvin - myös käytännön politiikassa, johon itse osallistui nuorempana ennen Jugoslavian hajoamista nationalistisiksi klikeiksi.

Zizekillä ei teorialähtökohtiensa, ideologia-kriittisyytensä ja psykoanalyysin kouliman rehellisyytensä vuoksi ole pokkaa eikä edes perusteita vetää jotain kovin rajattua roolia ja siksi hän 'kirjoittaakin' tuohon rooliin useammpia vaihtoehtoisia repliikkejä (vrt. the parallax view).

Pääsyy Jugoslavian kriisistä menee Serbian nationalistisen uhoilun piikkiin, ja konfliktista jo ennen sen alkamista vetäytynyttä Sloveniaa voisi pitää jopa koko kriisin ainoana voittajana (mikäli voittajista puhuminen ylipäätään on tässä yhteydessä korrektia).

Zizek oli ymmärtääkseni osaltaan vaikuttamassa Slovenian poliittiseen vetäytymiseen (muun Balkanin kiistoista) ja itsenäistymiseen (joka itse asiassa käynnisti vanhan Jugoslavian hajoamisen Serbian protestoidessa jyrkästi) 1980- ja 1990-lukujen taitteessa.

Hänen asenteensa on siis kaukana ekspansiivisesta ja nationalistisesta rasismista - olkoonkin, että siitä aika ajoin huokuu erittäin vahvaa narsistista arroganssia (osittain perustellusti, sillä Z. on äärimmäisen lahjakas; nero sanoisin) - jos kohta Zizek on myös varsin sosiaalinen ja hakeutuu mielellään ainakin läheisimpien ystäviensä seuraan.

Kun Z. sanoo olevansa samaa mieltä Platonin kanssa siitä, että runoilijat pitäisi häätää pois valtiosta, hän tarkoittaa kirjaimellisesti, että lähes kaikkien kaoottisten kansannousujen ja sisällissotien takaa löytyy intomielinen runoilija - tässä tapauksessa tietenkin Radovan Karadzic, joka on paitsi psykiatri myös runoilija.

Väitän silti poleemisesti, että koska serbialainen Karadzic on/oli poliitikko ja (ainakin jossain määrin) psykoanalyytikko kuten Zizek, häntä voi ainakin retorisesti pitää ikäänkuin piikkinä tai jopa koetinkivenä Zizekin politiikan teoriassa ja käytännössä - eräiltä osin jopa ratkaisemattomana testinä.

Tämä on kiinnostava aihe (on ollut Platonista alkaen), johon varmasti palaan, sillä erottelu teoreetikon ja runoilijan välillä on mielestäni vain osittain perusteltu (ne ovat kyllä päteviä perusteluja sekä ideologisesti että teoreettisesti) ja tarkoitushakuisesti väännetty (esim. Platon perusti runouden kritiikkinsä oman poliittinen ideaali-utopia-systeeminsä kontekstiin - ks. hänen kuuluisin dialoginsa Valtio).

Runoilijat eivät muka edes yritä ilmentää perimmäisiä (vain? rationaalisesti ymmärrettäviä) ideoita vaan tekevät niistä, kuten taiteilijat aina, vääristyneitä kopioita tai peräti kopioiden kopioita (demiurgin luoma luonto/maailma/ihminen on jo alunperin vääristynyt kopio ikuisista ideoista ja taiteilijahan imitoi maailmaa/luontoa/todellisuutta) - ja mikä pahinta: vaikka taiteilijan tarkoitus ei välttämättä olisikaan suoranaisesti kiihottaa, niin esteettinen elämys joka tapauksessa kiihottaa (sekoittaa pään eli järkevän ajattelun).

Selkokielellä sanottuna: runoilijat ovat Platonin ja Zizekin mielestä teoreettisesti sekavilla ja siten poliittisesti vaarallisilla vesillä eivätkä pysty hillitsemään yhteisön primitiivireaktioita - esim. nationalistis-rasistista kuohuntaa, jonka kuitenkin irrationalistisilla runoillaan itse ovat sytyttäneet palamaan.

Teoreetikot sen sijaan eivät lietso dionyysista ja mainadista verenhimoa vaan pystyvät kontrolloimaan vallankumouksellista liikettä ja myös luomaan yhteikuntarauhan, jossa kulttuuri voi elää ja kukoistaa (ihanko totta?).

Mutta jos vain teoreetikot saavat omia politiikan itselleen, niin mistä siihen saadaan henki, joka inspiroi toimintaan? Ei se ainakaan suoraan teoriasta tule - ellemme sitten ole suorastaan rakastuneita formaaliin logiikkaan tai matematiikkaan (sellaisiakin 'taiteilijoita' toki löytyy ja hyvä niin).

Tarvitaan siis joka tapauksessa retorikkoja tai suoranaisia kansankiihottajia! Mutta onko silloin käytännössä enää kovin suurta väliä sillä, tunnustautuukoko tuo retorikko-kansankiihottaja perimmältään teoreetikoksi vai runoilijaksi?

Minun mielestäni esim. romantiikan ajan loistavasta runoilijasta, satiiristen tarinoiden kirjoittajasta sekä mainiosta journalistista Heinrich Heine'ta olisi tullut hyvä poliitikko (Heine jopa ennusti natsismin synnyn melko pätevästi).

Toisaalta taas kommunismin perinteestä löytyy vahvoja toimijoita, jotka ovat joko jämähtäneet tyhjään teoreettiseen dogmatismiin (mekaanisesti tulkittu heijastusteoreettinen malli siitä, miten yhteiskunnan ylärakenne (aatteet, instituutiot) on johdettavissa kausaalis-dialektisesti(?) alarakenteesta (tuotantosuhteista) tai jotka ovat olleet lähinnä verenhimoisia taistelijoita (esim. Zizekin ihailema Rosa Luxemburg) vailla diplomaattisia kykyjä tai intressejä.

Tiedä tiedän - olen törmännyt tässä ongelmaan, jossa teoria ja käytäntö pitäisi sovittaa yhteen 'oikeaikaisen' vallankumouksellisen intervention/toiminnan edistämiseksi. - Mutta käykö nyt niinkuin useasti aiemmin: yksimielisyyttä toimintalinjoista/-tavoista ei puolueen sisällä synny ja puolue hajaantuu/hajoaa erimielisyyksiinsä? (ks. PS.)

Tämä (ja moni muu tuleva ;\] kysymys menee suoraan Zizekille - tuolle teoreettiselle 'kovanaamalle', joka on 'häpeissään' tunnustanut katselevansa tippa linssissä aina uudestaan esim. jotain 'The Sound of Musicin' kaltaista, sensitiivistä ja romanttista(kin) filmiä.

Kummallista (vai onko sittenkään), miten eräät kaikkein korkeimman tason filosofiset ja kirjalliset miehet (Zizekin lisäksi vaikka Platon ja Nietzsche) ovat olleet melkoisissa vaikeuksissa emotionaalisen puolensa/luovuutensa ja ylipäätään affektiivisen minänsä kanssa.

Mutta ei tätä herkempää ja siten naisellisempaa puolta itsessään voi kukaan todella luova mies päästä karkuun - päinvastoin. Sitä vain on usein kovin vaikea naittaa virallisen itsen eli maskuliinisen teoria-machon kanssa. - Platon, alunperin näytelmäkirjailija, mikä kyllä näkyy hänen kirjoitustyylissään ja jopa -sisällöissään, on ensimmäinen ja edelleen ehkä 'opettavaisin' esimerkki tästä ongelmasta/ristiriidasta filosofien piirissä.
*
Jaaritteluitteni jälkeen jätän aiheen muhimaan toivoen aivokudokseni synapsien flirttailevan vilkkaasti mantelitumakkeeni kanssa, sillä onhan nyt kevät eli luovuuden=rakkauden aika (tämä oli 'false ending').

PS.
(Yleinen ja myös siksi epätarkka tiivistelmä (tsekkaa linkki).- Leevi Lehto sen sijaan muistaa nämä asiat kuin omat taskunsa.)

Suomessa SKDL:n kansanedustajat kuuluivat 1960-luvulla joitain poikkeuksia lukuunottamatta kommunisteihin. Fiksua ja oppinutta vasemmistososialistia, Ele Aleniusta, jopa miltei halveksittiin kommunistien piirissä.

1960-luvun lopulla (epävirallisesti jo aiemmin) SKDL hajosi aluksi enemmistöön (saarislaiset SKDL:n uuden puheenjohtajan Aarne Saarisen mukaan) ja vähemmistöön (taistolaiset Taisto Sinisalon mukaan tai stalinistit neuvostohännystelyn vuoksi) ja lopulta vielä 1980-luvun alussa kolmanteen linjaan sekä kirveslinjalaisiin, jotka halusivat tuhota taistolaiset lopullisesti (esim. enemmistöläisen Arvo Aallon tukilinjalta livenneet Leevi Lehto, Juhani Ruotsalo, Jouko Kajanoja, Pirkko Turpeinen).

Tällä tavoin SKDL tuhosi itse itsensä omaan hajaannuksensa. Hajaannuksen raunioista syntynyt Vasemmistoliitto oli enää 1980-luvun lopulla pelkkä varjo vielä 1950- ja -60-luvuilla niin mahtavasta SKDL:stä.

Globalisaatio ja markkinasubjektiksi mielletty kuluttaja oli alkanut etsiä paikkaansa ('onneaan') myös 'ihmiskasvoisesta' kommunismista.
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Radovan_Karad%C5%BEi%C4%87
http://www.google.fi/search?sourceid=navclient&ie=UTF-8&rlz=1T4PCTA_enFI299FI299&q=slavoj+zizek
http://skdl.punavihrea.info/
http://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_Kansan_Demokraattinen_Liitto
http://fi.wikipedia.org/wiki/Leevi_Lehto
http://fi.wikipedia.org/wiki/Rauno_Set%C3%A4l%C3%A4  (tämä huippulahjakas nuori vasemmistopoliitikko olisi saanut elää pitempään)
http://lutheransurrealism.blogspot.com/2007_12_01_archive.html
http://htmlgiant.com/author-spotlight/giant-guest-post-poetry-as-site-of-resistance-by-jeremy-schmall/

Vittumainen mies

Kuvan tuomittu ei ole Jussi Halla-aho vaan Kari Suomalainen eli tässä: RR (klikkaa kuvaa niin näet miksi ja kenelle Kari nauraa).

(Kielmaffii käviit ja joit kohvii (yöunet män) - 11.9)

Vastauskommentti Iineksen kommenttiin edellisessä päreessäni - Kommentti - ad hominem.
*
Iines,

anna olla. Menee liian vaikeaksi, jos lähden selittelemään tätä asiaa, josta minulla on varma ja vakaa tuntemus, mutta jota minun on hanlaka ryhtyä määrittelemään, varsinkin jos muut keskustelevat vain sen pintatason pohjalta, mitä Halla-aho on sanonut ja väittänyt.
...
Ensinnäkin - Halla-ahon kirjoitukset ja sanomiset pitäisi koodata ja arvioida erittäin yleisesti.

Rasismin näkyvät ilmenemismuodot ovat nimittäin muuttumassa ja osittain muuttuneetkin viimeisten 50 vuoden aikana (mm. Zizek).

On kehno pakotie vedota rasismin määritelmään oman ei-rasistisuutensa osoittamiseksi (kuten esim. Takkirauta tekee), jos ne tuntemukset, joiden pohjalta suhtaudutaan ei-'länsimaalaisiin' yleensä ja joiden pohjalta määritellään muslimeja erityisesti, ovat yhdellä asennetasolla edelleen samoja kuin siirtomaaherroilla 1800-luvulla (sic!).

Tästä juontuukin toinen tunne- ja asennetason perspektiivi asiaan: henkilökohtaisten intentioiden ja motiivien mystifioitu (ja usein tietoisuudesta torjuttu, kielletty) luonne.

Toisin sanoen ei ymmärretä, että esitetyt pinta-argumentit pohjautuvat (tässä tapauksessa) kaunaan, kateuteen, ylimielisyyteen ja pelkoon.

Näille tuntemuksille vain yritetään löytää mahdollisimman rationaalinen argumentaatio-konteksti ja ilmaisumuoto, jotta saataisiin häivytettyä epäilyt omasta - piilevästä mutta silti ilmiselvästä ja kalvavasta rasismista ikäänkuin maton alle. - - Muodollisesti ja muka sisällöllisestikin pätevä argumentti toimii siis tässä omien todellisten motiivien ideologisena savuverhona.

Kovin moni ei ole vielä tainnut minun lisäkseni yrittää mennä Halla-ahon 'pään sisään' hänen muslimi-asennettaan pohdittaessa. Ja jos on yrittänytkin, niin on saanut aina ad hominem-tuomion niskaansa. - - Ikäänkuin juuri Halla-ahon perustelut eivät lähtisi alunperin hänen omasta ressentimenttisestä psykopatologiastaan eli olisi kääntäen 'ad hominen' (subjektiivista retoriikkaa).

Halla-aho on perimmältään omaa 'kulttuuriantropologisen juridiikan' kielipeliään taitavasti legitimoiva (hyväkseen käyttävä), muslimeja stigmatisoiva manipulaattori. (- - Miksi muuten emme saisi antaa hänen maistaa joskus omaa lääkettään?!)

Saatan olla Halla-ahon kanssa samaa mieltä tietyistä, tarkoin määritellyistä asioista, mutta en välttämättä lainkaan niitten syitten takia, joiden motivoimana hän tiukempaa ulkomaalaispolitiikkaansa perustelee.

Olen itse avoimesti radikaali, konservatiivi tai jopa suvaitsematon, jos vain näen ja koen tällaisiksi nimetyt asenteet joissain asioissa ja joittenkin ihmisten suhteen tarpeelliseksi. Mutta selittelemään en ryhdy silloin, kun pitää iskeä turpaan saadakseen oman äänensä kuuluviin ja oman tahtonsa esiin.

En tarvitse muka päteviä argumentteja (kuten halla-aholaiset) ja/tai besserwissermäisiä, kaikentietäviä elkeitä (kuten Kemppinen) kätkemään halveksuntaani ja vihaani joitain ihmisiä kohtaan. - - Sanon suoraan, miltä minusta tuntuu heitä ajatellessani.

(No - toki tietoviisas Kemppinenkin sanoo joskus suoraan. Tunnustan, että suhteeni Kemppiseen on merkillisen ambivalentti ja jopa neuroottinen; - olen luultavasti kehittänyt Kemppiseen oidipaalisen transferenssin ;]).

Mutta - kaiken edellä mainitun vuoksi minun ei tarvitsekaan rakentaa suojakseni mitään yhteiskunnallisen keskustelun loputtoman saivartelevaa ja asioita mystifioivaa suojamuuria - - ja juuri sen vuoksi en ole rasisti vaan enintään hyvin vittumainen mies!
*
http://keskustelu.kauppalehti.fi/5/i/keskustelu/thread.jspa?threadID=108978&tstart=0

Dostojevski ja minä

Kirjoitettu kommentiksi Tapsa P:lle ja van Vaarille päreessäni Märästä lumesta.
*
Vaari, Tapsa

Olematta alunperin tietoinen kummankaan kommenteista, heitin hieman lisää löylyä kiukaalle tekemällä lisäyksiä tekstiin.

Mitä Vaarin kommenttiin tulee, olen totta kai samaa mieltä Dostojevskin elämään liittyvistä faktoista, mutta täysin eri mieltä siitä, mitä tulee hänen filosofis-kirjalliseen merkitykseensä - mikäli siis otat jotenkin vähättelevän asenteen tuon käyttämäsi senttarinimityksen puitteissa.

Senttariuskin oli tietysti eräässä mielessä totta. D. ajautui omaa syytään helvetinmoisiin velkoihin ja joutui kirjoittamaan dead linea pakoon juosten kuin rääkätty hevonen - yötä päivää - silloin, kun ei uhkapelannut.
*
Itse en kuitenkaan voi enkä halua voida mitään sille henkilökohtaiselle tuntemukselle ja vakaumukselle, että pakottomasti ja välittömästi löytyy aina - on löytynyt jo 35:n vuoden ajan - kolme kirjailijaa sekä ajattelijaa, joiden ylistämisestä en luovu ikinä - en kuolemanikaan jälkeen: Dostojevski, Nietzsche ja Camus.

Tsehovin taidan lisätä vielä tähän porukkaan, mutta Tolstoita en mainitse piruuttanikaan, vaikka pidän Anna Kareninaa Madame Bovaryn ohella yhtenä maailman kaikkein parhaimmista romaaneista, jossa päähenkilönä on nainen.

Ihan sama, mitä mieltä muut ovat. Ei hetkauta minun venettäni suuntaan eikä toiseen. Olen löytänyt oman suuntani ja se on - 'sisäänpäin!

Sinä voit Vaari ihan rauhassa matkata vaikka ulospäin - - jos haluat. Tai eteenpäin. Jopa sivulle.
*
Tapsalle sen verran, että Kellarimies on epäilemättä hieman hullu tai ainakin armottomassa henkisessä kriisissä. - - Mutta väittääkö hän jossain mitään muuta olevansakaan!?

Näin alkaa Dostojevskin Notes from Underground:

'I AM A SICK MAN... I am a spiteful man. I am an unattractive man. I believe my liver is diseased. However I know nothing at all about my disease and do not know for certain what ails me. I don't consult a doctor for it, and never have, though I have respect for medicine and doctors. Besides, I am very superstitious, sufficiently to respect medicine, anyway (I am well educated enough not to be superstitious, but I am superstitious). No, I refuse to consult a doctor for spite. That you propably not understand. Well, I understand, though. Of course, I can't explain who it is that I precisely is mortifying in this case by my spite: I am perfectly aware that I cannot 'pay out' the doctors by not consulting them; I know better than anyone that by all this I am only injuring myself and no one else. But still, if I don't consult a doctor it is from spite. My liver is bad, well - let it get worse!'

('The author of the diary and the diary itself are, of course, imaginary. Nevertheless it is clear that such persons as the writer of these notes not only may, but positively exists in this society, when we consider the circumstances in the midst of which our society is formed. - - etc....'- - - Authors Note - excerpt).
*
Minun on helppo tunnistaa itseni tästä alkukappaleesta vielä 37 vuotta ensilukemisen jälkeenkin. Joten ei voi mitään Vaari ja Tapsa. Dostojevski ja Nietzsche ovat minulle enemmän kohtalo kuin pelkkää kirjallisuutta.
*
On esteettisesti ja 'rakenneteknisesti' parempia kirjailijoita kuin Dostojevski, mutta hitot minä siitä! Kyse on persoonallisuudesta ja siitä, mitä se mies sanojensa takaa viestii ja puhuu. Mitä se haluaa kysyä meiltä. Mitä se haluaa meidän kysyvän itseltämme!

Siinä Vaari - siinä on kaiken kirjoittamisen non plus ultra. - - Ethän sinä pelkistä sanoista mitään löydä. - - Sinun pitäisi samastua Dostojevskiin ymmärtääksesi häntä, mutta sitä sinä ilmeisesti et voi tehdä vaan samastut johonkin muuhuun. Ja mikäs siinä. Sopii mulle.

Tarkoitan - selvennyksen vuoksi - emme puhu enää samoista asioista. Sinä puhut kaunokirjallisuudesta (mitä Dostojevski ei kirjoita!) - minä puhun elämästä ja ihmisestä, verestä ja spermasta, vihasta ja himosta, kateudesta ja mustasukkaisuudesta, rakkaudesta ja kuolemasta, toivosta ja epätoivosta, säälistä, nöyryydestä ja ylpeydestä - ylipäätään ihmisen koko psyyken mielettömästä ja toivottoman ristiriitaisesta kirjosta.

Eivätkä sanat enää siinä vaiheessa ole kuin toissijaisia välineitä. Vaikka olisit miten loistava kielellinen sanataituri, mutta sinulla ei olisi mitään omakohtaista, omalla verellä kirjoitettua sanomista eikä mitään - ikäänkuin sisuskaluistasi pursuavaa näkemystä, niin it's all the same - yhdentekevää, vaikka kirjoittaisit koko maailman kronikan siististi ja virheettömästi yhteen menoon.

Sanat on unohdettava! Vain emootioilla ja emootioiden aiheuttamilla ristiriidoilla on todellista merkitystä. Tämän tajuamisen jälkeen voi ehkä kirjoittaakin jotain...ja Dostojevski teki juuri näin.
*
Kemppinen oli muuten aivan oikeassa: Dostojevski kirjoittaa oopperaa, ja (muotoillakseni asian omin sanoin) juuri tämän oopperamaisen asenteen vuoksi tietty juonellinen 'yksinkertaisuus', emotionaalinen vyörytys ja tapahtumien osittainen toistuvuus hänen romaaneissaan tulee ymmärrettäväksi - jopa väistämättömäksi.

Mitä juoniin, teemoihin ja aiheisiin ylipäätään tulee Vaari, niin ei niiden totisesti tarvitse olla esimerkiksi Agatha Christien psykologisesti tylsien salapoliisiromaanien kaltaisia shakkipähkinöitä. Sitäpaitsi ihmisten maailmassa ei ole edes olemassa paljon todella hyviä juonia ja teemoja. Tekonäppärä dekkaristi tai modernisti niitä tietysti saattaa keksiä kuin tyhjiä palindromeja.

Kuten edellä kirjoitin - Dostojevskin työssä on kyse aivan jostain muusta kuin esteettisesti sofistikoituneesta 'kauno-'kirjallisuudesta!

Kokonaan eri asia ovat tietysti tanka- ja haikurunot, joiden esteettinen arvo on niin korkea, että se - kuin itsestään ja itseään suojellen - pakenee minunkaltaiseni - robustin ja vulgaarin elämöitsijän ymmärrystä. Ja parempi niin - sekä sen että minun kannalta (ks. PS.).
*
Enempää en ryhdy itseäni tässä enää toistamaan. Jos jotain jäi epäselväksi, syyttäkää omaa tyhmyyttänne.

PS.
Tänään minulle muuten selvitettiin (neljä tuntia sitten), mitä merkitsee karma ja karman laki. Tulette vielä kuulemaan siitä asiasta.

*

http://www.amazon.co.uk/Notes-Underground-Dover-Thrift-Dostoevsky/dp/048627053X/ref=sr_1_1?ie=UTF8&s=books&qid=1237143124&sr=1-1

Kirje vailla osoitetta

Kielimafia pohtii kanssani tunteita ilmaisevien lauseiden, artikulaatioiden ja sisältöjen osuvimpia vaihtoehtoja 16.2. Ei mikään itsestään selvien ratkaisujen paikka.
I
Hei

Miten ihanasti sinä taas kirjoititkaan päreessäsi 'qwerty' elokuvasta 'xyz' - sen viimeisistä repliikeistä ja niiden tulkinnasta.

Ihailen taitoasi.

Minun on/oli pakko sanoa ja kirjoittaa tämä tuntemus/mielipide sinulle.

Muista ja pidä aina mielessäsi, että vaikka voisinkin kritisoida tiettyjä kirjoitusmaneereitasi (yhtä hyvin sinä minun huolimattomia 'roiskauksiani'), niin olen monesti hyvin otettu teksteistäsi. Ne inspiroivat, vaikken osaa (uskalla, kehtaa?) ottaakaan niitä enää kirjoitusteni lähtökohdiksi.

En oikein tiedä, mistä tämä asiaintila johtuu. Haluan sen ongelman kuitenkin vielä ratkaista positiivisesti ja tavalla, joka ei loukkaa sinua.
*
Joka tapauksessa - nyt olen sitten Pathoksena tappanut Sinut ja X:n - Doriksen (Mummon) ja Ernestin (Etappisian) hahmoissa - - ja tehnyt sen jälkeen itsemurhan eli mennyt junan alle.

Aikamoinen temppu. Jälkipuinti vielä puuttuu. Raskolnikovin omatunto. Mikäli nyt yli kahteensataan osaan hajonneella ruumiilla voi ajatella olevan 'sisäinen ääni', joka häntä vielä muistuttaa karmeista teoistaan kehottaen katumaan äärimmäisen syvästi suorastaan Jumalaa avukseen rukoillen.

Mutta olen tyytyväinen. Uskalsinpa sittenkin tehdä sen. Uskalsin toteuttaa mielipuolisen vihani käytännössä - - olkoonkin fiktion sisällä.
*
Miksemme 'näin ollen' - minun jo tapettuani mustasukkaisen vihani - voisi pikku hiljaa - vähitellen - alkaa tehdä käytännön sovintoa keskenämme? Sinä, X ja minä. Olen hyväksynyt muotoutuneen tilanteen täysin.

Kaikki on - siten kuin minä sen olen ymmärtävinäni nyt - niinkuin pitääkin olla - siis ainakin minun mielikuvieni ja käsitykseni tasolla, mitä tulee oletettuun nykyiseen asumiseesi ja suhteeseenne X:n kanssa.

En toki tiedä tarkkaan, missä asut(te), mutta sillä ei ole mitään merkitystä. Oleellista on henkinen sopu. - - -

Mutta jos et jostain syystä halua lähentymistä - et puolin etkä toisin, niin oma on asiasi. En psty sinua muuttamaan minulle suopeammaksi. Mutta tiedä, Sinä Tuntematon, että minä toivon saavani sinulta edes yhden vilpittömän hymyn - jopa naurun, sillä juuri sitä naurua olen ehkä kaikkein eniten näitten kuukausien aikana kaivannut.

Ei se ole paljon vaadittu. No - enhän minä tietenkään vaadi mitään - sinulta. Minä vain toivon...
*
Tapasimme Mummon kanssa - hänen blogissaan vetämäni oman 'kommentti-show'ni' jälkeen - viimeinkin. Kävelimme Malmin kirjastosta, jonka kahvio oli suljettu kuten aina perjantaisin jo klo:16:00, Malmin Novan Baquette-kahvilaan, ja keskustelimme yhteensä kai vähän yli kolme tuntia.

Kuten oli sovittu, Mummo lainasi minulle Kieslowskin Dekalogin osien dvd:t.

Erotessa, kun olin lähdössä taksiin, ja halasimme rakennuksen ulko-oven rappusilla, miltei kuiskasin hänen korvaansa, koska vieressämme oli muitakin ilmeisesti taksia odottavia - ikäänkuin varmistaakseni Mummon, Baquette-keskustelumme lopuksi kuin ohimennen manitseman asian:

- 'Lupaa, että tapaat minua vielä joskus'. Hän sanoi lupaavansa...

Mummo on mielenkiintoinen, hieman arvoituksellisesti luottamusta herättävä nainen. Myös yllättävässä (muka) 'vähäpuheisuudessaan', joskin kyseessä oli ilman muuta aivan varmasti jonkinmoinen uuden 'kummajaisen tunnustelu'.

Mummo tietoisesti odotti minun puhuvan ja kyselevän, jos vain halusin kysellä ja puhua. Hyvin ymmärrettävää. Hän nimittäin todella osaa kuunnella. Hänessä(kin - kuten sinussa) on jokin 'aisti' kuuntelua ja runoa varten.

Eivätkä - näin luulisin, tuossa kuuntelemisessa ja ylipäätään koko tapaamisessamme - outoa ehkä? - onneksi myllertäneet mitkään niin hirveän suuret (ja sillä tavoin epärealistisen ylimitoitetut) tunteet - kumminkaan puolin - kuten myllersivät aikoinaan sinun ja minun tapauksessamme. Usein ehkä liiallisesti - ainakin siihen nähden, mitkä noiden affektiemme toteutumisen ja realisoitumisen mahdollisuudet käytännön elämässä sitten lopulta olivat (eli eivät olleet!) .

Kuitenkin juuri tätä: - avointa, suoraa, hetkellisesti ehkä räiskyvääkin mutta lopulta aina rauhallisen kontrolloituna pysyvää puhetta/juttelua toki Mummon kanssa halusinkin. Ja hän minun.

Naiset voivat - ainakin jotkut ja ainakin joskus - jollain merkillisellä tavalla, tietyssä mielessä, olla psykologisesti paljon ymmärtävämpiä ihmisiä kuin miehet. Enkä tarkoita nyt mitään stereotyyppistä empatianyökyttelyä.

Ongelmaksi tietysti saattaa usein muodostua se, että mies nimenomaan puolitahallisesti haluaakin joko tulla 'paijatuksi' kuin pikku lapsi eli saada äidillistä sympatiaa, tai että hän alkaa täysin tahallisesti ja suunnitelmallisesti kokea tuon paijauksen seksuaalisena, eli on siis useimmiten jo alunperin ajatellut iskeä naisen mukaan sukupuoliseen peliinsä.

Mutta mikäli seksuaalisen halun aktivoituminen voidaan pitää toissijaisessa asemassa ja silti ikäänkuin mahdollisena muttei minään - varsinkaan miehen pakkomielteenä - miehen ja naisen ystävyydestä voi muodostua - merkillistä kyllä - todella poikkeuksellisen välitön, suora ja rehellinen - kuitenkin luottamuksellinen, vailla teennäisen pateettista retoriikkaa, jonka dialogis-emotionaalisen mielenkiinnon tärvää nimenomaan - - mikäpä muu kuin yksipuolinen iskemisen tarve ja omistamisen halu, josta on monesti vain askel keskinäistä kommunikaatiota monin tavoin rajoittavaan mustasukkaisuuteen, jonka nainen voi aluksi kokea jopa turvalliseksi asenteeksi miehen taholta, mutta joka hyvin nopeasti johtaa painostuksen, uhkailun ja toisen käytöksen ylenmääräisen kontrollin kehittymiseen (mustasukkaisuus on sitä tuntevan liki parantumatonta itsetunnon vajausta).

Kuitenkin ajattelen yhä niin, että mies ja nainen saattavat todella parhaimmillaan ymmärtää toisiaan paljon paremmin ja syvemmin kuin maneereihinsa ja stereotypioihinsa jämähtäneet saman sukupuolen edustajat keskenään koskaan. Olen tämän kokenut joskus joissain keskusteluissani naisten kanssa. Mutta kyse on kieltämättä harvinaisesta 'dialogiherkusta'. Tosin sitäkin miellyttävämmästä ja luottamusta herättävämmästä, koska nainen ja mies ihan oikeasti ovat toisilleen yhtäaikaa sekä 'antagonisteja' että lopullisen rauhantilan ainoat mahdolliset asianosaiset.

Joka tapauksessa olen vakuttunut, että miehen ja naisen välinen rakkaus on sittenkin mahdollista muunakin kuin hetkellisenä, seksuaalisena täyttymyksenä, jolloin se siis ei edes ole rakkautta!? vaan hedonistista toisen välineellistämistä oman nautinnon välikappaleeksi.

Miehen ja naisen välinen rakkaus on parhaimmillaan totisinta totta ja toteutuu - - eikä sukupuolten välinen vastakohtaisuus silloin tietenkään ole, jos ja kun asiat sille tolalle yhteisestä viehtymyksestä ja viettymyksestä kääntyvät, mikään illuusio ja/tai harhainen viettifantasia.

Mutta. Tuo ikuinen ja kirottu mutta!

Skeptikon logiikkaa yhä kuitenkin preferoiden en aio silti edelleenkään unohtaa, että ei ole lainkaan typerää olla edes tuollaisessa, oletetussa ideaalitilanteessa muistamatta neuvoa, joka kertoo, että seksi on aina rikkonut enemmän hyviä ystävyyssuhteita kuin se on niitä koskaan pystynyt tähän maailmaan miehen ja naisen välille rakentamaan...

Rakastuminen ja rakastaminen on aina ihmiselämän yleisin ja vaarallisin riskinoton sekä 'uhkapelin' muoto. Siksi intohimo onkin ihmiselämän todellisin, aidoin ja perimmäisesti rehellisin tunne - niin hyvässä kuin pahassa (En voi olla jälleen viittaamatta Kierkegaardiin).

II
Olkoon kuitenkin tämä nyt riittävästi tästä tällä erää. Haluan edellisen viestin kautta vain muistuttaa sinua siitä, että merkitset minulle edelleen paljon - ja tulet aina merkitsemään. En unohda milloinkaan sinun vaikutustasi, sinun niin mieleeni painuvaa ja merkillisen ujoa, joskus jopa epävarmaa, mutta yhtäkkiä niin kummallisen 'herkällä tavalla kovaa ja tiukan varmaa' ääntäsi - ylipäätään tapaasi ilmaista ajatuksiasi ja/tai aja'tuskiasi'.

Näistä äänistä ja eleistä, kasvojesi liikkeestä, silmiesi naurun ja vihan näyttämöstä, on jo nyt muodostunut oman kokemushistoriani pysyvä piirre, jonka dramaturgiaa persoonallisuuteni vastaanottaen toistaa, muokkaa ja heijastelee päivittäin kuin ikuisen jatkokertomuksen alati muuttuvaa osaa.

Terveisin:

Ystävyydellä - siihen lupaa kysymättä

Rauno

Kylmää tarjousmummoa lisäaineilla

Kuvassa esiintyvä tuntematon mies on ostanut samantyyppisen tarjousmummon kuin minä viime torstaina Malmin Novan City-Marketista. Hän(kin) vaikuttaa tyytyväiseltä - toistaiseksi. Mutta yllätys odottaa kotona.
*

Tämä päre on kommentti Vaarin kommenttiin päreessäni Mut onni konsanaan ei kestä kauan.

(Kielimafialaisten yöpartio varoittaa minua hyvän maun rajojen ylittämisestä. Väittävät minun vielä tätä menoa joutuvan raastupaan nimittelystä. Lisäyksiä ja korjauksia 24.12)
*
Vaari kirjoitti:
'Enhän minä Mummoa tavoittele. Siis silleen. Suhteemme on täysin platoninen. Enkä yritä tunkeutua treffeillenne.'
*
Minä kerron sinulle Vaari nyt luottamuksellisesti - kavereita kun olemme - totuuden minun ja Mummon välisestä suhteesta (tätä ei sitten pidä levitellä ympäri Blogistania).

Me olemme jo tavanneet Mummon kanssa ja retkahdimmekin toisiimme aika pahasti. Mutta sitten petyimme katkerasti, koska luonteemme eivät pitemmän päälle sopineet yhteen (tai ainakin minä petyin).

Kaikki on siis jo tapahtunut yhden kerran. En tiedä tuleeko toista. Elän kyllä toivossa, mutta se edellyttää, että etenkin minä muuttuisin - ja näin tuskin tulee käymään...

Anteeksi vain Mummo, koska minä olen niin kovin itsekäs ja joskus myös hieman ilkeä ihminen.

Mutta olithan toki myös sinä - helkkarin himphamppu - yks varsinainen lihatiskin erikoistarjous - 2,99/kg/potkalla (ostin sinua yli 7 kilon pötikän - halvalla kun sain...)

Olit kuitenkin aluksi niin kylmä, että sinua piti ensin lämmittää päiväkausia, jotta olisit edes hiukan pehmentynyt.

Sitten sinulle piti panna mittari kainaloon ja kypsentää tuntikaupalla sopivassa hehkussa - etkä tämänkään jälkeen maistunut aidolta ilman tulista sinappia ja hyvää mielikuvitusta.
*
Että näin siinä kävi Vaari. Kun itsekäs, paha ja helvetin nälkäinen mies ryhtyy syömään tarjouskinkkua, se hermostuu, jos siinä kinkussa maistuvat pikemminkin vieraat lisäaineet kuin aito liha.

Mutta koska minulla on hyvä mielikuvitus, söin Tarjousmummon kokonaan ja mietin jopa, josko hankkisin Uudeksi Vuodeksi samanlaisen. Veikkaan, että saan sellaisen Joulun jälkeen vielä halvemmalla kuin viime torstaina.

Ja luuthan voi aina heittää naapurin koiralle.

(to be interpreted some day by Sigmund Freud)
*
mtv3.fi/uutiset/arkisto.shtml/arkistot/kotimaa/1999/12/8020

Rakkaus ei tunne rajoja

Keskittykäämme tänään elokuvaan Brokeback Mountain - TV 1 - klo 22.15.
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Brokeback_Mountain
*
http://thisisntsydney.blogspot.com/2008_01_01_archive.html

Kommentti Vaarille - tiistaipäivän epistola

Kommentti Vaarille - ja vähän Mummollekin - päreeni Illan mauttomin ja säälittävin tunnepläjäys kommentteihin.
(Kielimafian kanssa pohdittiin ja lisättiin jotain, jonka koimme tärkeäksi - 9.12)
*
Vaari kommentoi:
RR sanoi: "Tällainen teksti tekee ihmisen nöyräksi! Ja jos se ei jotakuta saa itkemään, pidän häntä hirviönä!" (kts. linkki)
Sinulla on aika reippaita väitteitä, RR ystäväni. Luin esittelemäsi tekstin, enkä itkenyt. En edes pahasti liikuttunut. Silti en tunne itseäni hirviöksi. Vai onko kyseessä vain subjektiivinen käsitys?
*
RR
Juuri tämä on meidän eromme. Minä haluaisin uskoa Jumalaan, mutta en voi - en pysty.

Sinä sen sijaan et koskaan ole edes tullut ajatelleeksi kyseistä asiaa vakavasti.

Mitens tämän väitteet 'nielet'?
*
Kyseinen ongelma tuskin erottaa luonteitamme kovin paljon, mutta tietyssä oleellisessa mielessä näin kyllä tapahtuu.

Nyt ei nimittäin ole kyse siitä, että tulee tippa silmään omasta tekstistä tai puheesta, mitä toki minullekin saattaa tapahtua, mutta josta juuri sinä kerroit esimerkkinä ja vastauksena epäilyyni romanttisesta luonteestasi.

Ei romantiikassa ole kyse narsismista ja egoistisesta omaan itseen ihastumisesta vaan uskosta. Mihin? No - sitä minä en todellakaan täysin tiedä, mutta sanotaan nyt ikäänkuin itsestäänselvästi?: Jumalaan, Luontoon, Naiseen, Mieheen, Ihmiseen - Toiseen, toiseuteen jne.

Johonkin tämänkaltaisiin asioihin ja ilmiöihin.

Mutta sinä et usko kuin omaan itseesi/narsismiisi ja epäilemättä ajoittain lumoavaan vetovoimaasi.

Romanttisuudesta siinä ei siis kuitenkaan ole kyse vaan kovuudesta, jota aina joskus tarvitaan tässä elämässä. Minulta tuo kovuus puuttuu - minä vain näyttelen kovaa!

Ja tämä on meidän välisemme ero.

Sinä olet 'kova' - minä olen 'pehmeä' - jos nyt hiukan liioitellaan ja karakterisoidaan.

Minulle ei myöskään tuota vaikeuksia tunnustaa ko. asia, koska tunnen itseni ja tunnen nyt myös sinut - samalla sinua arvostaen.

Mummon suhteen asenteeni on samaan tapaan ambivalentti: sinä ja hän olette aivan käsittämättömän suoria ja rehellisiä olematta silti loukkaavia ja tunteettomia - päinvastoin. Kunnioitan molempia.

Mutta kuvattu luonne-ero on eittämätön tosiasia. Ei siitä mihinkään pääse.

Vaikeimmin ymmärrettävissä ja käsiteltävissä asia luonteessani on halveksunta ja vallanhalu, jotka muodostavat nöyryyden ja uskontaipumukseni vastapooliin.

En usko, että on olemassa ainoatakaan rehellistä ihmistä, joka ei tunnistaisi itsessään näitä vastapooleja.

Ja jos on - heidän on täytynyt syntyä merkillisten tähtien alla - ikäänkuin viattomina - kuin rikolliset, joilta puuttuu kalvava omatunto. Heillä on suoruus mutta ei tajua moraalisesta ambivalenssista ja ristiriidasta tekojensa suhteen.

Olen tuntenut elämässäni muutaman tällaisen henkilön ja kunnioituksestani huolimatta olen kokenut heidät vieraiksi - kuin toiselta planeetalta tulleiksi, jotka elävät täysin eri moraalikoodin puitteissa kuin minä.

Silti en edelleenkään tuomitse heitä - päinvastoin. Monesti he ovat olleet ihastuttavia ja huippulahjakkaita ihmisiä. Minun vain on ollut todella vaikea kestää tai rakastaa heitä...

Sanotaan, että lahjakkuus on narsistinen projekti. Mutta lahjakkuus ei taatusti synnytä kaikkein miellyttävimpiä ihmisiä - olkoonkin, että he ovat usein taidoiltaan ja tiedoiltaan häikäiseviä ja ansaitsevat ihailumme...
*
http://actuspurunen.blogspot.com/2008/12/kommentti-iinekselle-isst.html#comments

Illan mauttomin ja säälittävin tunnepläjäys

Olen tehnyt sinun kanssasi jo ehkä liikaakin, mutta ...

Tämä teksti vain yksinkertaisesti lipsahti päreeksi, mutta, mä selvennän sitä vielä - tarkoitan: vajoan yhä enemmän tunteitteni suohon.

Kyseessä lienee käsittämättömin ja pöhköin päre, jonka olen kirjoittanut aikoihin.

http://www.youtube.com/watch?v=UlT-WWtqZJE
Johanna Pakonen - Sielunpuolikas

*

http://www.mediamusiikki.fi/levyt/

Albatrossi

(Kielimafian kanssa lisättiin laadukas video klo: 19.50)

Eiköhän tämä ole paras? Ainakin se on tunnetuin, vaikka näitä kyllä Peter Greenillä riittää.
*
http://www.youtube.com/watch?v=bSZHT2XvoLM&feature=related
Fleetwood Mac/Peter Green: Albatross - Greenin ja varhaisen Fleetwood Macin kuuluisin single, joka nousi Englannin listan ykköseksi -69 ja noin kaksi vuotta myöhemmin uudelleenjulkaisuna kakkoseksi - siis sama single! (Play-back-studio-live).

Fleetwood Mac originally brought together by Peter Green, were a traditional blues band during the late 1960s, but their smash hit 'Albatross' had broader appeal. 'Albatross' and its follow up 'Man Of The World' were untypical of Fleetwood Mac's stage material, but made the band famous.
*
http://www.youtube.com/watch?v=fvfKHQ6OJlc&feature=related
Original Peter Green's Fleetwood Mac - Albatross and Black Magic Woman.

Erinomaiset äänitykset ja hyvä videotiivistelmä Fleetwood Macin alkuhistoriasta. Huomatkaa Black Magic Woman, josta Santana teki tunnetummaksi tulleen version, vaikka tämä alkuperäinenkin on vallan erinomainen.

Kaikille ihanille naisille - 'Mä tarviin sun rakkauttasi niin pahuksenmoisesti'

(Kuvan keskellä Peter Green - valkoisen bluesin 'juutalainen kuningas' 1967-70. - - Kielimafia mykyistyi taas vallan, kunnes alkoi kirjoittaa lisäkommenttiaan klo:17.30)
*
Kaunein 'rakkausblues', minkä minä tunnen ja sen kaikkein parhaimman tulkitsijan esittämänä. Kuunnelkaa tätä laulajan kaipuun tuskaa, tätä kitaran ihanan - mitä lie - kuuta ulvovaa valitusta. Yes! Jos tää ei oo rakkautta, niin ei sitten mikään! Ja mitkä sanat...silkkaa runoutta.
*
http://www.youtube.com/watch?v=gM69LCyRMZ4
Peter Green/Fleetwood Mac/Need Your Love So Bad - erinomainen live-esitys, joskin 'kuvitettuna' audiona.

Kitarana on selvästikin Gibson, eikä kukaan valkoperse ole saanut edes Les Paulista tällaisia soundeja kuin Green. Voluumit on hurjimmillaan aivan kaakossa ja soundi kuin itse kirkkauden ja täydellisyyden ääni olisi laskeutunut alas pyhittääksen Mr. Greenbaumin tatsin ja taimauksen kitarankaulaan. Ja sitä tyyliä - sitä löytyy niinkuin Jeesukselta armoa - vaikka muille jakaa.
*
http://www.youtube.com/watch?v=lxeQKQQ6k4s&feature=related
Fleetwood Mac - Need Your Love So Bad

Tässä sama play-back-live-videona mutta pahasti kesken jäävänä versiona. Jousitaustat kuulostavat todella korneilta, mutta Green joutui sitkeästä vastustuksestaan huolimatta antamaan asiassa periksi tuottaja Mike Vernonille radiosoiton 'takaamiseksi' singlelle. Greenillä on kourassaan harvoin käyttämänsä Fender Stratocaster, jonka soundi ei ole niin täyteläinen kuin Gibson Les Paul Classicissa, mutta klangahtaa kyllä miellyttävästi korvaan tässä biisissä (eikä Stratossa tai sen soundissa sinänsä mitään vikaa ole).
*
Written by Little Willie John

Need someones hand to lead me through the night
I need someones arms to hold and squeeze me tight
Now, when the night begins, whoa, Im at an end
Because I need your love so bad

I need some lips to feel next to mine
Need someone to stand up - to stand up and tell me when Im lyin
And when the lights are low - and its time to go
Thats when I need your love so bad

So why dont you give it up, baby and bring it home to me
Or write it on a piece of paper, woman - so it can be read to me
Tell me that you love me - and stop drivin me mad
Whoa, because I - I need your love so bad

Need a soft voice - just to talk to me at night
Dont want you to worry, baby
I know we can make everything alright
Listen to my plea, baby, come on bring it to me
cause I need - your love so bad
Baby, I need, I need - woman, I need your love so bad
*
http://www.sonybmg.com.au/cd/releaseDetails.do?catal.

You got something woman, makes a dumb man scream and shout

Peter Green ja Fleetwood Mac albumilta Mr. Wonderful kuten aiempi Rollin' Man. Kyseessä on vinyylivaihtoehto aitoine rahinoineen ja akustiikkoineen. Peter Greenin kitarasoundi on täyteläinen ja puhdas. Hänen äänensä kuin suoraan USA:n etelävaltioiden swampilta. Ja mitä 'leppoisaa' sovinismia saammekaan kuulla sanoituksessa.
*
http://www.youtube.com/watch?v=B3zjFKYkaNY
If you be my baby - Peter Green - Fleetwood Mac
*
Written by Elmore James and Josea.

If you be my baby, tell you what Ill do
Ill give you so much lovin, you gotta love me too
If you be my babyIf you be my baby
If you be my baby
Im gonna keep you satisfied

Now listen to me baby, just what Im talkin bout
You got something woman, makes a dumb man scream and shout
If you be my babyIf you be my baby
If you be my baby
Im gonna keep you satisfied

Lookin for a woman, never done no wrong
Cook my meals in the day time and love me all night long
If you be my baby
If you be my baby
If you be my baby
Im gonna keep you satisfied

If you be my baby, tell you what Ill do
Ill give you so much lovin, you gotta love me too
If you be my baby
If you be my baby
If you be my baby
Im gonna keep you satisfied
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Elmore_James

www.boriszatko.com/?m=200708.

Mies jolla on sielu

Kielimafian pilkunviilaajat höristelevät ihastellen korviaan iltakahvin äärellä. Tekevät sitten pari perusteltua lisäystä ja korjausta - viimeksi 23.11 - PS. klo: 18.10.

*
Tämä on ehkä kaikkein vaikuttavin esitys, minkä olen koskaan kuullut Peter Greeniltä. Kerta kaikkiaan mykistävä. Green God (George Harrisonin antama lempinimi) on todella jumalten sukua.

Kitarasoolon tekniikka ei dominoi tunnetta liikaa kuten Eric Claptonilla, ei myöskään lankea liian raskaan ja samalla 'liian' melodisen yhdistämiseen bluesissa kuten Jimmy Pagella. Green välttää myös Jeff Beckin pyrkimyksen saada blueskitarasooloon sisältöä shokeeraavilla ja siten jopa mauttomilla skaala- ja temporatkaisuilla.

Blues on yhtä aikaa sekä emotionaalisesti universaalia että tiettyyn etniseen traditioon sidottua musiikkia. Se on rakenteellisesti melko yksinkertaista mutta sen soittaminen todella hyvin vaatii aivan erityistä lahjakkuutta - kykyä yhdistää tietty tunneviritys sitä uskottavalla tavalla vastaaviin sävelkulkuihin ja etenkin juuri tiettyyn tapaan soittaa tuo mielessä vallitseva tunneviritys. Samaan tapaan runoilija etsii oikeita sanoja tiettyyn 'oikeaan' tunnetilaansa.

Bluesin lähtökohta ja päätepiste on siis kaikille ihmisille yhteinen tunne - emotionaalinen viritys - surumielinen blue-tone, ja vuosi vuodelta on käynyt entistä selvemmäksi se - jo lähes 40-vuotta sitten eräitten kriitikoitten esittämä arviointi, jonka mukaan Peter Green oli 1960-luvun englantilaisen, blues-boomista syntyneen sähkökitaristisukupolven lahjakkain edustaja - ainakin mitä juuri bluesiin tulee.

A figurehead in the British blues movement, Green inspired B. B. King to say, "He has the sweetest tone I ever heard; he was the only one who gave me the cold sweats." (wikipedia)

Greenin suuri ihailija on myös Carlos Santana, joka teki menestyksekkään coverin hänen bluestyyppisestä kappaleestaan Black Magic Woman 1970 ja antoi vuoden 1999 menestysalbumilleen nimen Greenin John Mayall & the Bluesbreakers-biisistä Supernatural (1967 A Hard Road (Decca).

*
Green (alunperin Greenbaum - Peter Green on juutalainen) sairastui skitsofreniaan 1960/-70-lukujen vaihteessa. Alttius vakavaan persoonallisuuden rakenteen häiriöön on saattanut puhjeta oireiluiksi Greenin Saksan kiertueella tekemien LSD-kokeilujen johdosta. Hän on jopa väittänyt, että jäi itse asiassa jo ensimmäisen tripin jälkeen matkalle, jolta ei enää koskaan palannut.

Katsokaa tätä miestä suoraan kasvoihin - suoraan silmiin - esim. sopivan kuvan videolta havaitessanne. Hänellä on sielu. Ainakin minä väitän niin.

Auttaakseni hieman herättämäni mielikuvan elävöittämistä kehotan kuuntelemaan tarkoin myös Greenin sielukasta lauluääntä, joka kitarasoundin ohella kertoo hänen sisimmästä olemuksestaan enemmän kuin satasivuiset, sanoihinsa ja argumentteihinsa lopulta sotkeutuvan musiikkihistorioitsijan -kriitikon ja -tutkijan metodisesti harkitut pohdiskelut.
*

- PS. Huom. Videon Full Screen toistaa musiikin mutta ei aina kuvamateriaalia, joka on PG:n kasvojen ilmeen osalta mielestäni ajoittain varsin vaikuttavaa, joten kokeilkaa tarpeen vaatiessa klikata screeniä suuremmaksi ja pienemmäksi, niin varmistatte kuvien vaihtumisen.

Etenkin videon toiseksi ensimmäinen ryhmäkuva ja viimeinen, lähes minuutin näkyvä Greenin kasvokuva on suorastaan kyllästetty läsnäololla ja karismalla.

- - - Sanotaan, että silmät ovat sielun peili, ja tässä tapauksessa ainakin minulle on täysin selvää, että nuo silmät eivät valehtele vaan kertovat äärimmäisen yliherkällä tavalla kokevan, mielen tasapainon rajalla liikkuvan, emootioitaan taiteellisessa ilmaisussa täysin sitomattomasti, ihmisen psyykkisen avoimuuden syvyydestä purkaen - syvyydestä, joka lopulta otti joksikin aikaa vallan myös hänen arkisesta realiteettitajustaan, ja jonka takia hän joutui aikansa (-70-luvun) skitsofreniahoitomyllytykseen sähköshokkeineen ja lamaannuttavine lääkityksineen, mikä sitten kohtalokkaalla tavalla katkaisi hänen yhteytensä ja kykynsä oman taiteellisen luomisensa peruslähteeseen - sen peruskokemukseen.

Green tuli takaisin vuosia myöhemmin, mutta hänen soitossaan ei ollut enää samaa kertakaikkisen aseistariisuvaa elämyksellisyyttä kuin -60/-70-luvun vaihteessa, vaikka sen tekninen laatu ja ajoittain jopa herkkyyskin hipovat hetkittäin aiempia huippuja. Silti - kuten Esa Kuloniemi sanoi - jotain kauheaa oli tällä välin tapahtunut - ikäänkuin Green olisi menettänyt kyvyn soittaa juuri sitä bluesia, joka hänet oli erottanut omaksi, uniikiksi ilmiökseen bluestaivaalla.

Mutta Peter Greenin sielu elää yhä tänä päivänä hänen kitaransoitossaan, äänessään, sävellyksissään ja - hänen 25-vuotiaan silmissään. Harvoin on kenenkään ihmisen katse riisunut minut minkäänlaisista vihantunteista ja/tai varauksellisuudesta, ja joka yksistään saa minut liikuttumaan varsinkin, kun tiedän ja olen kokenut, minkälainen luova henki siitä katseesta välittyy.

*
I've Got A Mind To Give Up Living/ All Over Again
Peter Green ja Fleetwood Mac - I've Got A Mind To Give Up Living/All Over Again, Live In The Warehouse, New Orleans, LA01/31/70, Author: BB King
*
I've got a mind to give up living,
And go shopping instead
I've got a mind to give up living,
And go shopping instead
Pick me up a tombstone,
And be pronounced dead

Well, I read your letter this morning,
That was on your place in bed
Oh, when I read your letter this morning,
That was on your place in bed
That's when I decided that I'd be better off dead
Oh, yeah!

When I read your letter this morning,
That was on your place in bed
Yes, when I read your letter this morning,
That was on your place in bed
That's when I decided that I'd be better off dead

It read, "There is no use looking or ever hoping,
Or ever hoping to get me back"
"Oh, no use looking, baby

or ever hoping to get me back
Because it's all over now
and, baby, you can bet on that"

Oh, yeah!

(Kappale on traditionali eli (trad. arr.) ja löytyy muun muassa Paul Butterfield Blues Bandin arvostetulta ja uraa uurtavalta East-West-albumilta. Peter Green laulaa kuten trad. biisien luonteeseen usein kuuluukin aivan hieman improvisoidummin ja hivenen eri painotuksin kuin, mitä Butterfield Blues Bandin tai B. B. Kingin nimiin kreditoiduissa esitysversioissa lukee. Mitään oleellista eroavuutta tekstien sanomasta ei silti löydy.)

*

http://actuspurunen.blogspot.com/2006/11/peter-greens-fleetwood-mac.html

http://actuspurunen.blogspot.com/2005/10/blues-news.html

www.johntherevelator.nl/history/peter_green_.

http://picturesandbox.com/browse/free-stock-photos/156706605/peter-green-1959-gibson-les-paul-guitar.html

www.nndb.com/people/653/000043524/.

www.radiocave.com/legends.htm.

Tärkeintä on olla aito

Kirjoitettu kommentiksi Mummolle päreessäni Erotiikkaa moottorisahalla, hormoneilla ja soneteilla.
*
mummo kirjoitti mm.:
Intohimo on kaupankäynnin vastakohta. Siinä ei kysellä, mitä saadaan takaisin ja millä hinnalla. Se on palamista. On intohimoa ja on penseyttä. Muuta ei ole.
(Lukekaa mummelin mainio kommentti kokonaisuudessaan em. päreen kommenttilaatikosta).
*
RR
Kiintoisa kommentti. Mutta ei ihan itsestään selvä (hymiö).

Hyväksyn toki ilman muuta sen väitteen, että erotiikka on eräänlaista kaupankäyntiä ja penseää sosiaalista teatteria, kun taas rakkaus on intohimoa - penseyden vastakohta. Mutta että rakkaus olisi pelkästään ei-ruumiillista intohimoa..? (Ei ymmärrä - kolme aivosoluani etsivät kuumeisesti ystävää toisistaan...).

Kieltämättä porno kuitenkin sijoittuu johonkin merkilliseen välimaastoon intohimon ja erotiikan välillä.

Porno - tuo 'reilun kaupan hyödyke' (klassikkosanonta jo nyt) kuten sanot - todellakin on väljähtyneen erotiikan hieman 'pakkoneuroottinen pelastusoperaatio', jolla yritetään täyttää tyhjäksi toistoksi rutinoitunut eroottinen peli sellaisilla merkitys- ja energialatauksilla, jotka antaisivat halulle lisäaikaa ja uutta potkua.

Mutta rakkaus ei laskelmoi eikä näyttele. Siinä olen samaa mieltä pilkulleen.

Valitettavasti vain tällaisen määritelmän hyväksymisestä seuraa se korollaari, että rakkautta ei tässä maailmassa kovin suuressa määrin ilmene - tai jos nyt toki ilmeneekin, niin hyvin hetkellisesti ohimenevinä intohimon puuskina, jotka katoavat omaan mahdottomuuteensa elää siinä penseyden ja ironian näytelmässä, josta julkinen ja lopulta jopa yksityinen elämämme viime kädessä koostuu ja kehkeytyy.

Rakkaus intohimona on romantiikan ja erotiikan samanaikaisesti ylittävä että kumoava tunneakti.

Eikö tuollainen asenne - jos se edes on asenne vaan pikemminkin mitään kyselemätöntä heittäytymistä ja hyppäämistä tuntemattomaan a la Kierkegaard (johon viitannet rinnastaessasi intohimon/rakkauden uskonnollisuuteen) - todellakin kumoa itse itsensä - tuhoudu samalla omaan mahdottomuuteensa - ajaudu hulluuteen ja aiheuta muuta täysin 'epäsopivaa' - jopa skandaalimaista poroporvarillisessa, kaupankäyntiin ja pelien pelaamiseen perustuvassa kulttuurissamme, joka on pelkkä huoraamisen kulissi.

Tässä mielessä Jeesus - tuo mahdoton 'lähimmäisenrakastaja' - oli oikeassa: jos rakastaa, on rakastettava ilman ehtoja, suoraan ja intohimoisesti. Mutta miten yhdistää eros ja agape - siis miten rakastaa intohimoisesti muttei ruumiillisesti?

Pudistelen päätäni. Ei sellainen rakkaus ole tästä maailmasta, eikä se varsinkaan voi elää tässä maailmassa, jossa kaikki on hinnoiteltu ja valmiiksi replikoitu.

Jopa pornokin - ja tietyssä, provokatiivisessa, mielessä juuri se jos mikä - on 'aidompaa' intohimoa kuin yhteisölliset pelimme.

Sen vuoksi näkisin omalla kohdallani, että ainoa mahdollisuus olla rehellinen, intohimoinen, palava ja siten rakastava 'täälläpäin', on viedä penseys, replikointi ja jopa ironia äärimmäisyyksiin.

Toisin sanoen - on pyrittävä kumoamaan eroottinen teennäisyys sen omilla aseilla - kärjistämällä pyrkimys aitouteen lähes absurdismiksi. Tärkeintä on siis The Importance of Being Earnest (Wilde).

Ja jos tämä yritys ei lähennä meitä rakkauteen ja intohimoon, saamme syyttää vain omaa typeryyttämme. Yritimmehän totisesti niin järkkymättömällä vakavuudella olla vilpittömiä ja aitoja yrittäessämme pettää toisiamme loputtomiin.

Emme ehkä vain tajunneet, että tuo yrityksemme näytellä aitoa oli juuri se virhe, joka tuhosi kaiken intohimon elämästämme.
*
Entä sitten? Mikä voisi olla se jäljelle jäävä mahdollisuus tai olemisen ja elämisen tapa, jolla vastustaa penseyttä ja olla palava tässä maailmassa? Onko sitä?

Hulluksikaan ei voi tulla ihan vain sormiaan napsauttamalla, mutta jotain sellaista tässä nyt tarvittaisiin - totaalia sekoamista toisesta ihmisestä tai Jumalasta.

Kerrotaan kyllä, että jotkut ovat rakastuneet jopa lemmikkieläimiinsä. Ehkäpä siis hankin papukaijan (nymfikakadun) ja annan sille nimeksi Mummo...

Väittelisimme päivät pitkät sen kanssa ja eläisimme sillai onnellisina elämämme loppuun asti.
*
Ja kas - en voi sanoa muuta kuin, että minähän olen onnellinen mies, koska keksin viimeinkin ratkaisun elämiseni kerta kaikkiaan sietämättömän tylsään keveyteen...
*
www.neitokakadut.com/?pg=neitokakadu.

Erotiikkaa moottorisahalla, hormoneilla ja soneteilla

Kirjoitettu kommentiksi Mummon kommenttiin päreessään Kaikki intohimon elementit.
*
Kielimafia kehottaa lukemaan mainitusta mummon postauksesta koko kommenttiryppään taustojen hahmottamiseksi. Lisäys PS. ym. 20.11.

Viimeisin korjaus klo: 16.40. Kummallista, että jälkeenpäin saattaa löytää tekstistään mitä töksähtelevimpiä ja väkinäisempiä ilmaisuja, vaikka olisi heti luonnoksen jälkeen muka tarkasti oikolukiessaan hyväksynyt jonkin virkkeen sellaisenaan - joskin ehkä 'pitkin hampain'.

Kts. tällä kertaa päätekstin viimeinen virke/kappale elämän ja teatterin suhteesta. Sisältö ei ole muuttunut, mutta luettavuutta on parannettu rutkasti. Minä pyrin ideaalisimmillani kirjoittamaan sellaista tekstiä, jonka voisi siirtää suoraan näyttämölle lausuttavaksi.
*

Vai että loppuu mirri (mikrossa) poksahtaen eikä käryten. Sitä ei T. S. Eliot tiennyt/RR

*

mummo kirjoitti mm.:
Ramppeli,
sinä puhut nyt puhtaasta pornosta. Erotiikkaa on vilkaisu moottorisahaan päin. Tai vilkaisu suuntaan, jossa on käsi, joka jossain yhteydessä saattaisi pidellä moottorisahaa.
*
RR
Olet oikeassa, mutta itsehän mä tuossa asian ongelmallisuutta pariinkin otteeseen korostin kysymällä, että onks tää 'reifikointi/esineellistäminen' nyt erotiikkaa vai mitä.

Jatketaan käsite-erotteluja. Miten erottaa intohimo erotiikasta? Kuuluuko intohimo yksinomaan erotiikan alueelle, vai tulkitaanko pornon kiihottavuuden vaikutuksesta erittyvä kuola ainakin osittain intohimon - jopa eroottisen intohimon alueeseen kuuluvaksi?

Sillä onhan asia toki niin, että rakkaus sisältää sekä ihanan läheisyyden tunteen, hellyyden, eroottisen symboliikan eleineen, vihjeineen ja konnotaationeen (kuten ihan nappiin korostat) - mutta myös 'raa-an' halun ja himon, jonka päämäärä etenkin miehellä on orgasmi - tämä kun on ejakulaatioon pakonomaisesti pyrkivä panokone - eikä taida muuksi muuttua kuin pikku hiljaa pontenssin heiketessä - eikä aina edes sittenkään - vai?

Silti - erotiikka: eroottinen lumous - on kaiken sukupuolis-seksuaalisen viehättyneisyyden ytimessä.

Ilman eroottista lumousta (puhun nyt miehenä) rakkautta ei ole olemassa. Vain pelkkää konemaista ja pakonomaista kähmintää, josta puuttuu leikki, kiusoittelu - ehkä hieman teatraalinenkin huomaavaisuus, huikentelevaisuus, itseironinen hyperbola ja tuo kuuluisaakin kuuluisampi 'hellä rajuus/raju hellyys' (pakko pistää hymiö tähän), joka tuottaa enemmän mielihyvää/nautintoa kuin kipua tai arvaamattomuuden ja uhkan pelkoa - vaikka olenkin vakaasti sitä mieltä, että molempien sukupuolten yksi aivan olennainen tekijä eroottisen lumon ja viehätyksen ylläpitämisessä sekä kasvattamisessa on tietty toiseen ihmiseen sisältyvä salattu/salainen ja siten koko ajan arvaamattomalla tavalla uusi ja uusiutuva persoonallinen ulottuvuus.

Tämän vuoksi naisten yritys 'kouluttaa' ja siten ikäänkuin 'hallita' miehiä sisältää erotiikan kannalta contradictio in adjecton (= väittämä, johon sisältyvä erillisehto kumoaa koko väitteen/teesin).

Toisin sanoen - pyritään saaamaan partnerista ihminen, jonka reaktiot eivät uhkaa suhteen tasapainoa, vaikka siis aivan selvää on, että juuri toisen persoonallisuuteen sisältyvä hallitsemattomuus, itsenäisyys ja improvisoiva luovuus paitsi pitkälti synnyttää eroottisen kipinän myös ylläpitää sitä pitemmän päälle.

Vai haluaako nainen miehestä pelkästään helpon, tottelevan ja turvallisen 'kodinkoneen', samalla kun mies haluaa naisesta yhtälailla rauhallisen ja ennalta-arvattavan äidinkorvikkeen?

Tämä roolien 'funktionaalinen, homeostaattinen tasapainopyrkimys' on toki aivan olennainen osa kestävää suhdetta, mutta jos se tekee tyhjäksi edellä mainitut eroottisen ulottuvuuden ilmenemismuodot, kyseinen suhde tulee ennenpitkää latistumaan omaan tylsyyteensä ja yllätyksettömän arkipäiväiseen 'business-henkisyyteensä'.

Kun suhteesta kehkeytyy 'firma', joka toimii niikuinkuin firmat yleensä toimivat: innovaatioiden riskit minimoiden ja pelkästään pragmaattisen toimintamallin puitteissa, tämä asiaintila kuihduttaa lopulta intohimon ja erotiikan, joita rakkaus ehdottomasti tarvitsee pysyäkseen elävänä ja palavana.

Ei rakkaus ole mikään ikuinen tuli, joka palaa loputtomiin, kun se kerran on syttynyt/sytytetty - Platonin korkeimpien ideoiden tapaan - vaan energeettistä ekonomiaa, jota täytyy 'kohentaa', harjoittaa, viljellä, säädellä, ja johon täytyy etenkin 'sijoittaa' omaa halua - mahdollisesti sosiodraaman, roolipelin (ei siis ainoastaan erilaisten asentokokeilujen) muodossa, mikä vakava leikki sitten voisi osaltaan pitää suhteen elävänä ja joskus jopa kuumana.

Mutta toki on niin, että jos suhteen perusta, sen ydin, kipinä tai vastaava eroottis-hormonaalinen lumous ei elämyksellisesti anna enää muuta kuin loputtomiin läpikäytyjä toiminta- ja kokemismalleja - lumouksen ollessa täten laantunut, parterien menetettyä ratkaisevasti kiinnostustaan toistensa persoonalliseen kiehtovuuteen, mikä aluksi teki heidät niin kovin ihaniksi ja korvaamattomiksi toisilleen - silloin lienee enää varsin vähän tehtävissä suhteen pelastamiseksi.

Joskus pitänee vain pystyä myöntämään, että se lähde, josta aikoinaan virtasi raikasta, kirkasta ja ihanan kuulasta vettä, on nyt ehtynyt, ja kiinnostus toista kohtaan jonain itsessään arvokkaana päämääränä, siis itseisarvona!, laimentunut ellei peräti lakannut.

Toisin sanoen - on siis osattava (mieluiten oikeaan aikaan, mikä on todella hankalasti määriteltävissä) luopua toisesta ja luovuttaa yritykset elvyttää tai pitää suhdetta yllä kaiken maailman keinotekoisilla tekohengitys- ynnä muilla laitteilla.

Avoliitonkin suhteen pitäisi osata hyväksyä eräänlainen maltillisen eutanasian periaate. Ei liian aktiivinen (koska yksittäinen, negatiivinen impulssi ei saa tärvätä koko mahdollisesti muutoin varsin positiivista suhdetta) mutta ei myöskään liian passiivinen, jolloin käytännössä jo varmasti kuihtunutta ja kuollutta 'ilmiötä' ei kannata pitää hengissä pelkän muodon vuoksi, sillä tämänkaltainen pidättely voi aiheuttaa ketjureaktioita, joita sävyttää katkeruus, kauna ja viha.

On osattava luopua oikeaan aikaan. On osattava kuolla oikeaan aikaan. Ja lopulta - on osattava nauraa itselleen ja koko elämälle niin kauan kuin se vielä on mahdollista ilman kaiken lamaannuttavaa itseinhoa ja kuvotusta koko elämää kohtaan...
*
Hmm. Mitähän ihmettä tuli nyt kirjoitettua? Tulkitse sinä mummo tämä vuodatus.

Ehkä olen 'vain' tyypillinen miesromantikko - hieman sovinistis-teatraalinen kukkoilija, joka luulee, että parisuhteessa miehen (minun käsitykseni mukaan) pitäisi vetää aina jotain improvisoitua roolia ja siten hauskuuttaa vaimoa, lapsia ja ystäviä - jopa perheen kissaa ja koiraa.

Taidan ensinnäkin pitää parisuhdetta pikemminkin teatterina kuin elämänä ja toisekseen minulla lienee aivan liian suuret luulot itsestäni ja kyvyistäni hurmata ihmisiä?

Onko mottoni tässä avio-/avoliittoasiassakin samankaltainen kuin niin monen muun asian suhteen, mitä elämiseen tulee: ei elämä niin kovin tärkeää ole - teatteri sen sijaan on.

PS.
Mutta erotiikka ilman huumoria ei ole enää erotiikkaa vaan pelkästään hieman jopa säälittävää, tahatonta komiikkaa, jossa eroottisen viettelyn luonne ja olemus on kerta kaikkiaan väärinymmärretty. Sillä tästä elämästä löytyy varsin harvoja yhtä naurettavia asioita kuin yritys iskeä itselleen kumppani tai yritys herättää toisen ihmisen eroottinen mielenkiinto.

Miksemme siis tekisi sitä antaumuksella ja itse tuohon iskemis-performaatioon asianmukaisella teatraalisella 'vakavuudella' suhtautuen. Siis harkitusti koomisina, ironisina, ilkikurisina ja itsemme sekä jopa maineemme ja arvokkuutemme tietoisesti alttiiksi asettaen.

Ja emmekö me juuri tämän asenteen omaksuneina ole silloin nimenomaan - taiteilijoita.
*
http://www.iupress.indiana.edu/catalog/product_info.php?products_id=20078

Keskiviivan toisella puolen, ajaen yötä vastaan, tulijoiden kaistalla taas

(Kielimafia pohtii jälleen kielikuvieni ja patetiani relevanttiutta iltakahvillaan. Siinähän pohtii. Kello on nyt 18.15.)

Jos suruni olisi rakkautta, yksinäisyyteni iloa, elävää yhteyttä etsivä imitaationi todellisuutta. Jos tietämättömyyden pimeyteen hajoavan tyhjän ja sokean katseeni väsynyt harhailu suurinta uskoa ja ihaninta toivoa. Enkö juuri silloin olisi maailman rikkain ja onnellisin mies: varma, antelias, vailla katkeruutta ja sääliä?

Mutta miten tämä intuition vastainen ajatus voisi toteutua ilman biokemiallisten tai psyykkis-fantastisten huumausaineitten vaikutusta: - siis ilman haaveita ja illuusioita - ilman kristinuskon Jumalaa, ilman poliittis-ideologista Utopiaa (myös jatkuvan kasvun utopiaa), ilman petollista, latistuvaa tai muuten vain ohimenevää rakkautta toiseen ihmiseen?

Miten voi ihminen rakastaa tyhjyyttä, epävarmuutta ja ikuista paluuta kuin siihen sisältyisi samalla lopullinen pelastus ikuisesta Kadotuksesta?

Kykenisinkö ajattelemaan itseäni kuin Camus Sisyfosta: olla ensimäinen ja viimeinen - samalla maailman kaikkein onnellisin ihminen - vailla uskoa, toivoa ja rakkautta - eksistentiaalisen umpikujan ja mystisen pimeyden pilvessä elävä kuollut, jolle elämä ja todellisuus palaavat ikuisesti, toistuvat loputtomiin - toisin sanoen: ovat yksi ja sama.

Ja vielä enemmän: vain silloin olisin onnellinen, koska muuta kuin Sisyfoksen onnellisuus ei edes voi olla olemassa. Kaikki muu on väliaikaista harhaa.

Tämä merkitsee, ettei tee eroa elämän ja kuoleman välille. On opittava rakastamaan kuolemaa - tilaa, jossa kaikki muutos on loppu, jossa kaikki toistuu samanaikaisesti ja ikuisesti, jossa orgaaninen elämä on pelkkä poikkeus kuoleman eli epäorgaanisen vallitsevuudesta.

Kuten tässä Eppu Normaalin laulussa kaikki, mitä minulle tapahtuisi, on silloin jatkuvaa paluuta alkuun - siihen ykseyden ja erillisyyden yhteiseen hahmottomuuteen, mistä olen alunperin lähtenyt vieraantumaan kohti Principium Individuationis-periaatetta, joka teki minut ihmiseksi - tuoksi todellisuuden harhoista nerokkaimmaksi, traagisimmaksi ja turhimmaksi - Sisyfokseksi - jonka piti ja yhä pitäisi olla onnellinen.

Öistä asfalttitietä mä nuolen
keskiviivan toisella puolen
ajaen yötä vastaan
tulijoiden kaistalla taas

mä tunnen elämän vasta kun
valot tulevat....vastaan

Äiti pääsenkö takaisin syliisi sun
pörröttäisitkö isä taas hiuksia mun
*
http://www.youtube.com/watch?v=t4YAKjoac60
Eppu Normaali: Kun valot tulevat vastaan
*
Öistä asfalttitieltä mä nuolen
keskiviivan toisella puolen
ajaen yötä vastaan
ajaen yötä vastaan
ajaen yötä vastaan
tulijoiden kaistalla taas

Musta tie jossa valot kiiltelee
esirippua temppelin viiltelee
ajaen yötä vastaan
ajaen yötä vastaan
ajaen yötä vastaan
tulijoiden kaistalla taas

Koskettaa pimeän lasta kun
luopuu ainoastaan
mä tunnen elämän vasta kun
valot tulevat....vastaan

Äiti pääsenkö takaisin syliisi sun
pörröttäisitkö isä taas hiuksia mun

Yöstä yöhön tää näytelmä toistuu
päivä nousee, näyttelijä poistuu
ajaen yötä vastaan
ajaen yötä vastaan
ajaen yötä vastaan
tulijoiden kaistalla taas

Koskettaa pimeän lasta kun
luopuu ainoastaan
mä tunnen elämän vasta kun
valot tulevat....vastaan

Äiti pääsenkö takaisin syliisi sun
pörröttäisitkö isä taas hiuksia mun
Äiti pääsenkö takaisin syliisi sun
pörröttäisitkö isä taas hiuksia mun
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Individuation
http://actuspurunen.blogspot.com/2008/07/sisyphos-camus-ja-absurdin-lsnolon.html
http://en.wikipedia.org/wiki/The_Myth_of_Sisyphus
www.automotiveblogger.net/tips-for-night-driving/.

Entinen nuori mies lähettää terveisiä kaikille mukaville, hauskannäköisille, luotettaville ja hyväntahtoisille naisille

Tämän viehättävän mahtipontisella tavalla kasvavan (crescendo), naivin tunteellisen kappaleen, josta olen lumoutunut jo yli 30:n vuoden ajan, omistan kaikille niille naisille, joihin elämäni aikana olen ihastunut ja etenkin niille, joita olen/olin luullut ja luulen rakastavani.
(Skeptikkohan ei voi tietää rakastavansa. Häntä pitää opastaa...(;]).
*

http://www.youtube.com/watch?v=ctBWmLEsaQA&feature=related

Let It Grow (no pun intended you perverts)- Eric Claptonin toiselta sooloalbumilta vuodelta 1974: 461 Ocean Boulevard.

http://www.women-in-networking.com/data/WebsitepagesImages/women%20group.jpg

Kauneus on

Kielimafia tuli tänne ja päätti lähteä käymään Louvressa. - 29.10 - Aamuteellä ollut mafian jäsen toivoi minun hieman tarkentavan ontologisen eron määritelmää suhteessa Descartes'n ontologiseen dualismiin. Kirjoitinkin siitä hieman perusteellisemmin - seuraavassa päreessä.
I
Kauneus ei ole katsojan silmässä, kuten typerä klishee kuuluu. Subjektiivisia, esteettisiä arvostelmia kauneudesta johonkin objektiin liittyen toki riittää loputtomiin, mutta sanoa jostain: tämä on kaunis - tarkoittaa esteettistä arvostelmaa - ei välittömästi (tai viiveellä) ilmenevää kaunista, joka on aina koettu illuusio eli fiktiivinen tosiasia ilmaistakseni asian oxymoronin kautta.

Tarkoittaa sanoa, että kauneus itsessään on jotain objektiivisesti olemassaolevaa, objektiivisesti havaittavaa, objektiivisesti koettavaa, jota me emme kuitenkaan pysty kieleen ja konteksteihin (tietoisuuteen) sidottuina subjekteina arvioimaan objektiivisesti.

Mutta juuri siksi, että olemme tietoisia, kielellisiä olentoja, voimme kokea kauneuden olemassaolon.

II
Sitaatit kirjasta Estetiikka: Aarne Kinnunen, s. 371, 400-401.

Mutta niinkuin Emerson ilmaisi, kauneus on ulkopuolellamme. Se on meidän tragediamme. Esteettinen arvoarvostelma perustuu ulkopuolisen, vastapäätä olevan arviointiin. Se kuuluu estetiikan olemukseen, koska se kuuluu havainnon olemukseen.
......
Ihminen siis kykenee luomaan lohdutuksekseen maailmoja. Nietzsche kirjoitti Iloisessa tieteessä:

Esteettisenä ilmiönä olemassaolo on vielä siedettävää, ja taide on antanut meille silmän ja käden ja ennen kaikkea hyvän omantunnon. jotta voisimme tehdä itsestämme sellaisen ilmiön.
Meidän täytyy toisinaan levätä itsestämme siten, että katselemmme itseämme, katselemme ylempää ja niin, neitseellisestä etäisyydestä, nauramme tai itkemme itseämme; meidän täytyy löytää se sankari ja samoin se narri, joka piilee tiedon-intohimossamme, meidän täytyy välistä ilahtua hulluudestamme voidaksemme edelleen ilahtua viisaudestamme.

Lopultakin kaunis, hyvä ja tosi kuuluvat yhteen: maailmankaikkeuden rakenne oletetaan kauniiksi ja harmoniseksi. Tiede lähestyessään totuutta paljastaa kauneuden. Absoluuttisen kauniin voi puolestaan kokea vain moraalisesti hyvä ihminen.

Venäläinen kirjailija Leonid Leonov kirjoitti romaanissaan Metsä Milon Venuksesta kulttuurissamme:

Tuohon veistokseen sisältyy antiikin ajatuksen koko selkeys, usko ihmisen ennaltamääräytymisen kauneuteen - ja tällöin voitte ottaa huomioon myös ajan ankarat olosuhteet, joiden vallitessa on luotu se esivanhempien äidin rintamedaljonki, joka on ripustettu jälkeläisten kaulaan.
Lisäksi silmiemme edessä ei ole aristokraatti...tuo nainen, joskin kädetön, on tehnyt työtä perätysten 22 vuosisataa. Joku Gleb Uspenski kävi tapaamassa häntä saadakseen lääkettä elämän iljettävyyttä vastaan ja sanoi, että hänen tuhoamisensa olisi samaa kuin riistää maailmalta aurinko.
Toinen, valitettavasti ehkä teille tuntematon hassu, [Heinrich] Heine, itki Louvren sohvalla tuota naista katsellessaan...

Suom. Juhani Konkka

http://en.wikipedia.org/wiki/Venus_de_Milo
http://www.helsinki.fi/taitu/taidehistoria/kokoelmat/kipskuv_a.htm
http://www.kauhava.fi/lukio/kuvat05/leirikuvat/AUT_0395.jpg

Olemme perillä

Kirjoitettu kommentiksi Mummolle päreessään Kuin olisimme hukassa.
(Kielimafia hörppii aamuteetä ja naureskelee pateettisuudelleni korjaten toista lausekappaletta klo: 09.30. Päätimme sitten vielä muuttaa ilta-auringon oranssiseksi toiston välttämiseksi ja saadaksemme muka värielävyyttä tekstiin - klo: 18.20.)
*
Kirjoitat ihanasti. Juttujasi lukiessa:

Tuntuu kuin so(u)utelisimme tyyntä järvenselkää kaislikon reunalla pienten ahventen pulpahdellessa pintaan hamuamaan veden kalvoon takertuneita hyönteisiä meidän vain katsellessa liikkumatta toisiamme - vaieten ja salaperäisesti myhäillen kuin kaksi ajan ja paikan tajun menettänyttä patsasta, joiden silmät ovat kiinnittyneet toisiinsa - mitään näkemättä, mitään tajuamatta ja kuitenkin rakastuneina - ikuisuuden kosketuksen rakastetussaan vaistoten.

Airojen liikkeestä pienet laineet väreilevät kasvaen yhä suuremmiksi ympyröiksi.

Emmekö me kaksi ole juuri kuin nuo ympyrät, jotka laajetessaan viimein koskettavat toisiaan ja muuttavat muotoaan - vääntyvät ja murtuvat laantuakseen lopulta, kunnes yhtyvät peilityynen järven pinnan nirvanaan oranssisen auringon laskiessa hitaasti ja hellästi puiden latvojen taakse.

Näin alkaa hämärtyvä ilta, syvenevä ilta - yhä pakahduttavamman tunteen vallatessa mielen.

Veneemme kaartuu kohti rantahiekkaa, kaislikkoa hyväillen.

Olemme perillä. Usvanharmaa, haaleansininen yö odottaa meitä. Sinua ja minua.

Ohoi! - Jumala näkyvissä

Kirjoitettu kommentiksi Petri Järveläisen päreeseen Kirje Esko Valtaojalle.
*
Petri kirjoitti:

'...pystyt [Esko Valtaoja] näkemään Jumalan
mahdollisuuden alkuräjähdyksessä, tietoi-
suudessa ja olevaisen selittämättömyydessä.
Itse vastaan samalla tavalla.'
....
'en näe tässä agnostismissa mitään ongelmallista.'
*
Vai niin.

No - eihän siinä mitään ongelmallista olekaan niin kauan kuin me emme tiedä mitään. Vasta sitten, kun tiedämme jotain, asia muuttuu todella hankalaksi, sillä silloin nousee kysymys: entä sitten?

Missäs se Jumala oikein luuraa? Emmekö saaneetkaan siihen tefefooniyhteyttä, vaikka Cernin tulokset näyttävät, että siinähän se nyt on: Jumala?

Minä puolestani ratkaisen ongelman siten, että me emme voi tietämällä (kognitiivis-kokeellisesti) tietää Jumalasta mitään muuten kuin mahdollisuutena, mutta jos mahdollisuuden olemassaolo on muka tiedollinen takuu tai ikäänkuin tiedollinen totuuden tunnusmerkki Jumalan olemassaolosta, niin sallikaa mun hymyillä.

Yhä edelleen te nimittäin uskotte eli tiedollisesti sanoen: luulette, vaikka väitättekin nyt ehkä jopa tietävänne.

Edes mahdollisuuden tilastollis-empiirinen tai emotionaalis-kokemuksellinen olemassaolo ei ole mikään tiedollinen warrant, sanoipa Plantinga sitten mitä tahansa. Kyse on tunteen ja tahdon antamasta vakuutuksesta, mikä ei vielä oikeuta Jumalan olemassaoloa episteemisesti.

Me emme tule koskaan tietämään aidosti (siis aktuaalisesti) mitään olennaista kokonaisuudesta, jonka osia olemme. Vrt. Russellin tyyppiteorian päättelyt.

Eikä mikään metameta-tason ratkaisu voi toimia tässä kuin loputtomana regressiona, koska jo havaitsemisen perusdialektiikka (ontologinen ero) katkaisee mahdollisuutemme tietämällä tietää/tiedostaa havaintokohde an sich - sellaisen kuin se itsessään on.

Täten: Usko on ja jää tunteen ja toivon asiaksi. Sen vuoksi Pascal on oikeassa: Tulta!

Kun tahto kohtaa ei-minkään, osa 1

(Kielimafian yövartija poikkesi tarkastuksella 22.10)

Ihminen tahtoo mieluummin ei-mitään kuin on tahtomatta (Nietzsche).

Tahtoessaan Jumalaa ihminen tahtoo ei-mitään - ja tahtoessaan ei-mitään ihminen tahtoo Jumalaa muodossa tai toisessa. Mutta tahtoa hän tahtoo tai osuvammin ilmaistuna - jokin hänessä tahtoo, ja sen vuoksi uskontoa yleisesti ottaen voi pitää ihmiselle ikäänkuin synnynnäisenä ominaisuutena, sillä tahto tunteena on jumalakokemuksen ydin.

Tämä on kieltämättä yksi versio Friedrich Schleiermacherin ajatuksesta, että jumalausko on ääretöntä riippuvaisuudentunnetta jostain suuremmasta voimasta, johon ihminen turvaa henkisessä hädässään, mutta koska terminä on tahto, se merkitsee, että kyseessä ei ole passiivinen vaan aktiivinen suhde, joka tosin ikäänkuin ajautuu passiivisuuteen tahdon päätyessä omaan täyttymättömyyteensä kohdatessaan äärettömyyden, joka vaikenee kuin muuri.

Eksistentiaalinen perustilanne on siis siinä, että tahtova ja ajatteleva ihminen ihmettelee ja kysyy, mutta maailma on pysyvästi hiljaa.

En erota tässä tahtoa ja ajattelua toisistaan. En myöskään ole kiinnostunut siitä, kuinka lähelle Cernin tutkijat pääsevät maailmankaikkeuden alkua - ikäänkuin olisi mitään merkitystä Jumala-uskon suhteen sillä, voidaanko osoittaa empiirisesti, minkälainen maailma oli viisi nanosekuntia syntymisensä jälkeen.

Ongelmaksi jää aina, mitä oli ennen tuota syntymää. Esimerkiksi Stephen Hawking ei halua keskustella koko kysymyksestä - ymmärrettävistä syistä (hymiö).

Jätän myös tietoteoreettiset pohdinnat sinne, minne ne Jumala-uskon suhteen kuuluvat: filosofian laitosten arkistoihin pölyyntymään. En ole teisti, en ateisti enkä agnostikko, jotka kaikki perustavat Jumala-todistuksensa tai -kumoamisensa tietoon - siis evidenssiin (näyttöön) ja/tai sen puutteeseen.

Jumalasuhteessa evidenssillä tietona tai kokeellisena empiirisenä havaintona ei ole mitään merkitystä. Sen sijaan kokemuksen, tahdon ja tunteen osuutta ei voi yliarvioida.

Tietenkin jotkut reduktionistiset empiristit kuten muinaiset behavioristit, nykyiset kognitivistit, varhaisimpaan Freudiin jämähtäneet latteimmat psykoanalyytikot ja etenkin evoluutioteoreetikot tulevat nyt mittaamaan (!?) tuota kokemusta ja osoittavat, että se johtuu juuri tietynlaisista edellytyksistä ihmisen psyko-biologisessa rakenteessa. Ilman niitä jumalakokemusta ja -uskoa ei olisi olemassa.

Ehkä vielä joku päivä perustetaan oma lahko geeniuskovaisille. Nimeksi sille annettaneen yllättävästi Myöhempien Aikojen Hyväntahtoisen Geenin Kirkko. Ovat nimittäin onnistuneet manipuloimaan itsekkäästä geenistä rauhallisen ja altruistisen.

(Lukijalle tiedoksi: aion heti mennä vaihdattamaan itseltäni muutaman viha-rakkaus-geenin, mikäli moinen temppu onnistutaan ihmiselle tekemään. Se helpottaa oloani suuresti. Amen.)

Näistä tieteellisistä ja filosofisista selittelijöistä a) durkheimilainen sosiologia ja b) moderni psykoanalyysi sekä jälkistrukturalismi (esim. Lacan, Green, Derrida, Levinas,) lienevät päässeet pisimmälle oivalluksissaan tämän perimmältään epätieteellisistä epätieteellisimmän asian suhteen.

Ensin mainittu (Durkheim) osoitti, miten uskonto ja jumalakokemus ovat erottamattomasti sidoksissa siihen yhteisöön tai ryhmään, johon ihminen kuuluu, ja jonka arvot, normit ja uskomukset hän on sisäistänyt.

Jälkimmäinen perustaa oletuksensa sekä psykologiseen että reflektiiviseen kokemukseen toisesta ja toiseudesta, mikä on yhtä kuin havainnon dialektiikasta syntyvä ontologinen ero, joka ehkä kaikkein selkeimmin ilmentää kohtaloamme tiedostavina olentoina (toisin kuin eräät filosofisesti 'vajaat' luupää-empiristit olettavat).

Ontologinen ero on tietoisuuden edellytys. Tuon eron johdosta ihminen ei koskaan saavuta havaintoa/kokemusta täydellisesti, sillä jos niin kävisi, mitään tietoisuutta havainnosta ei olisi olemassakaan. Tietoisuus ikäänkuin ostetaan aina havainnon epätäydellisyyden hinnalla. Jo pelkästään tämän vuoksi Cernin tutkijat tuhlaavat mielettömiä summia rahaa asiaan, jonka todistaminen jo alunperin on silkka mahdottomuus.

En tietenkään väitä, etteikö hiukkastutkimus lisäisi esimerkiksi teknologisia sovellutusmahdollisuuksia, mutta se on jo kokonaan toisen kategorian kysymys. Varmaa kuitenkin on, että emme tule kokeellisesti tai tietämällä tietämään Jumalasta tai Jumalaksi kutsutusta yhtään mitään.

Siten Kierkegaard on aina ajankohtainen. Mutta niin on myös Schleiermacher ja edellisiin liittyen tietenkin Kant.

Hegeliltähän saimme jo perimmältään kantilaista metodioppia ontologisesta erosta - toisin sanoen negatiivisesta dialektiikasta, joka lopulta piilee jopa Hegel-kriittisen Kierkegaardinkin taustalla, mutta myös Schleiermacherin 'emotionalismissa', joka muistuttaa sekä Fichten, Schellingin että Schopenhauerin (sic!) ratkaisua, jonka mukaan Kantin tuntemattomaksi jättämä olio sinänsä on perimmältään voluntaarinen sekä naturalistinen entiteetti (Fichten Ego, Schellingin reflektiivinen luontopanteismi ja Schopenhauerin tahto).

Ylipäätään modernikaan uskontofilosofia - kuten mikään muukaan moderni filosofointi - ei pääse Immanuel Kantin ohi kuin huijaamalla itseään.
*
Osassa kaksi käsitellään muun muassa jumalakokemuksen esteettis-panteistis-mystistä luonnetta, jota pidän tavallaan objektiivisena kokemuksena/ilmiönä sekä eettis-moraalisen jumalasuhteen projektiivista, sosiaalista konstruktiivisuutta - toisin sanoen subjektiivisuutta.

Alla tiivistetysti esitettynä nämä kaksi teemaa ja teesiä.

1)
Täyttymätön tahto (tahto ei-mihinkään) synnyttää kaipauksen tunteen, joka ikäänkuin pakottaa tuossa tunteessa esiin tyhjyyden kokemuksen 'objektiivisen' hahmon: Täydellisyyden ja Kauneuden - siis Jumalan. 'Todellinen ja 'objektiivinen' Jumala on aina esteetikkojen eli mystikkojen Jumala.

Olen täten pitkälti Platonin ja etenkin Plotinoksen uusplatonistisilla linjoilla.

2)
Mooseksen 'innovoimat' lait (kymmenen käskyä) ja Jeesuksen evankeliumi eli oppi lähimmäisenrakkaudesta ja anteeksiantamisesta ovat perimmältään sosiaalisesti konstruoituja malleja.

Siten Jeesuksen agape on ymmärrettävä perimmältään subjektiiviseksi vastareaktioksi kymmenen käskyn lakiuskontoa vastaan (juutalaisen kulttiyhteisön kritiikki) eikä jumalalliseksi ja transsendentaaliseksi sekä näin ollen 'objektiiviseksi' moraaliopiksi, jonka voisi yleistää ilman yhteisöllistä kontekstia.

Yritän siis tässä olla eri mieltä Kantin kanssa.
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Friedrich_Daniel_Ernst_Schleiermacher