Hermeneuttisella ad hominemilla kohti kulttuurista moraalirealismia

Charles Taylor ja pluralismin aika.

.

Päre on sitaatti Arto Laitisen artikkelista Yhteisöllisyys Charles Taylorin moraaliteoriassa kirjasta Filosofian näkökulmia yhteisöllisyyteen [Kotkavirta & Laitinen (toim.)].

.

Autonomia, autenttisuus ja ei-sitoutuva ajattelu

.

[Charles] Taylor pyrkii osoittamaan teoreettisella tasolla, että myös kriittisen, ‘ei-sitoutuvan’ ajattelun yhteensovittaminen merkityshorisonttien taustan kanssa on mahdollista. Taylorin mukaan tämä kriittisyys voi perustua reflektiolle muttei suoraan valinnoille. Voimme päättää reflektoida, mutta emme voi päättää mihin tulokseen ajattelussamme päädymme. Käytännöllisissä kysymyksissä ei myöskään ole mitään muodollista menetelmää [esim. Habermasin kommunikaatio-proseduuri tai Rawlsin kantilais-analyyttinen ‘tasapaino-kaava’/rr], jota ymmärrys seuraisi ja joka varmuudella takaisi oikean vastauksen, vaan riittävän varmuuden saavuttamisessa on lopulta aina kyse vakuuttumisesta, ‘parhaasta tulkinnasta’, joka voi jatkossa korvautua toisella.

.

Taylor pyrkii kehittämään käytännöllisestä järjestä sellaista teoriaa, joka mahdollistaa immanentin kritiikin vahvojen arvostusten kontekstin sisältä käsin. Näin ollen koko merkityshorisonttia ei voi kritisoida kerralla. Argumentointi on Taylorin mukaan siinä mielessä ad hominem-tyylistä, että se kohdistuu aina johonkin näkemykseen, jota joku henkilö tosiasiassa kannattaa. Kritiikki on aina vertailevaa ja päätyy suosittamaan jotain näkemystä parempana kuin toista, ei kuitenkaan koskaan lopullisena totuutena. Tämän vertailun kriteerejä ei voi täysin eksplikoida, koska kyse on lopulta totuuskokemuksesta hermeneuttisen vakuuttumisen mielessä [erotuksena totuuden representaatioon loogisena argumenttina/rr]. Taylor vertaa tätä aistihavaintojen varmistamiseen katsomalla uudestaan ja tarkemmin.

.

Tällaiseen vertailevaan rationaalisuuteen liittyy oleellisesti teesi, että vieraiden kulttuurien ymmärtäminen ja horisonttien yhteensulautuminen kulttuurien välillä on mahdollista. Kun vertaamme kahdesta eri kulttuurista peräisin olevia näkemyksiä, emme voi luottaa pelkästään yhden kulttuurin standardeihin. Etnosentrisyyden välttämiseksi meidän tulee kyetä ‘horisonttien sulautumisen’ avulla konstruoimaan kolmas näkökulma, josta molempien kulttuurien näkemyksiä voidaan arvioida. Tämän horisonttien sulautumisen avulla voimme saattaa immanentin kritiikin pariin myös horisonttimme ulkopuolella olleita käsityksiä hyvästä. Tällaisen sulautumisen kautta molemmat kulttuurit ovat avoimia kritiikille ja oppimiselle. Tässä näkyy myös Taylorin potentiaalinen universalismi: Taylorin mukaan on mahdollista, että jokaisen kulttuurin käsitykset hyvästä olisivat universaalisti hyväksyttävissä - [kyseessä on siis hermeneuttinen mahdollisuus eikä analyyttinen johtopäätös tai poliittinen dogmi/rr].

[.....]

*

http://en.wikipedia.org/wiki/Charles_Taylor_%28philosopher%29

http://fi.wikipedia.org/wiki/Charles_Taylor_%28filosofi%29

7. Culturalist Moral Realism

http://www.gaudeamus.fi/?p=1642

https://www.jyu.fi/ytk/laitokset/yfi/henkilokunta/fil/laitinen_arto

http://www.amazon.com/Philosophy-Age-Pluralism-Charles-Question/dp/0521437423

Kommentti 2

Kirjoitettu kommentiksi Ironmistressin kommenttiin päreessäni Älä ole rasisti – opi vihaamaan oikein.

 

1

Ironmistress kirjoitti: Todettakoon vielä, että kaikki ihmistenvälinen kanssakäyminen perustuu ekskluusioon eli ulossulkemiseen. Yhteistyö voi olla mahdollista vain niiden ihmisten kesken, jotka noudattavat yhteisiä sääntöjä.

*

No hyvä. Tuo on noin kirjoitettuna järkipuhetta, kuten ajattelin päreestäsi vahvoin varauksin jo aiemmin. Mutta en tee tästä asiasta yhtä tylyjä johtopäätöksiä kuin sinä, joka halunnet perustaa islaminuskoisille eräänlaisen Gazan alueen jonnekin itärajan tuntumaan – pois yhteisiä sääntöjä 'oikealla' tavalla noudattavien 'oikeitten' ihmisten ilmoilta. Sillä sitähän sinä oikeasti haluat. Siirtää kaikki epämiellyttävät ihmiset oman reviirisi ulkopuolelle. - - Sinusta, IM, ei kuule tykätä, sillä juuri sinä tässä olet vittumainen ihminen.

.....

Kirjoitin tietty satiiria, mutta toistan, etten todellakaan ole mikään punaviherhumanistisen hörhö-anarko-suvaitsevaiston facebook-edustaja vaan pikemminkin kallistun tiukasti kurinalaisen ja vasemmisto-individualistisen [sic] demokratia-perinteen kannalle, jossa tietysti sielläkin ajaudutaan samojen kulttuuristen ja kansallisten ristiriitojen taistelukentille kuin oikeistonkin puolella, mutta jossa perimmäisenä ratkaisuna ei pidetä rahan ja ‘objektiivisten’ arvojen [paikallisten ja universaalien] liittoa vaan tuon autoritaarisen liiton vastustamista, mikä merkitsee tietyn aristoteelis-marxilaisen perusvastakohta-asetelman tiedostamista: - ulkoisesti hyvät eli välineelliset ja pelkästään individualistiset arvot, ulkoiseen identiteettiin perustuvat käytännöt [valta, varallisuus, kuuluisuus, rahalla ostettu kompromissi] versus sisäisesti hyvät eli itseisarvoiset, kommunikatiivisesti yhdistävät käytännöt [yhteistyö/talkoohenki, yhteiset päämäärät, sopimuksellinen konsensus].

.......

Rikollisuuden suhteen pitää tietenkin noudattaa periaatteessa nollatoleranssia. Erilaiset tavat sen sijaan eivät ole rikollisuutta, joten niihin sovelletaan ei niinkään suvaitsemista [jota pidän tekopyhänä ja valheellisena terminä] kuin ‘pollatoleranssia’ eli sietämistä. Tämä on toki vaikea ja suhteellinen asia. Joku sietää outoja tapoja paljon enemmän kuin joku toinen. Sietäminen on silti järkevämpää kuin kyttääminen ja vainoaminen. Suvaitsemisella puolestaan voidaan oikeuttaa orwellilainen kielenkäyttö ja/eli piilottaa oma narsismi suvaitsevuus-ideologian antaman legitimaation taakse. Tässä mielessä nurkkapatrioottiset ja vainoharhaiset konservatiivit ovat psykologisesti jopa rehellisempiä itselleen kuin suvaitsevaisuus-hörhöt.

 

2

Se, joka kiivaasti kieltää rituaalisilpomisen, perustaa väitteensä ja vakaumuksensa väistämättä oman kulttuurinsa itseymmärrykseen, historiaan ja arvoihin. 

 

Tai - sitten hän tekee sen jonkun universaalin moraalin nimissä ajautuen kuitenkin ristiriitaan suvaitsevan arvopluralisminsa kanssa, mikäli ei hyväksy jonkun kulttuurin tapoja. Näin ollen myös universaali etiikka [ja juuri se] eikä pelkästään konservatiivisia arvoja edustavien polemiikki voi olla erittäin diskriminoivaa länsimaisesta liberalismista eroavien kulttuurien suhteen kuten esim. englantilaisen siirtomaavallan aika ja USA:n terrorismin vastainen sota ja kampanjointi osoittavat [ks. mm. dokumentti Talouden madonluvut].

 

3

Kärjistän jälleen, jotta saisin pessimistisen muttei sentään ihan toivottoman ajatukseni toisten kulttuurien ymmärtämisen mahdollisuudesta/mahdottomuudesta edes jotenkin ilmaistua. Ongelmaa on pohdittu filosofisesti etenkin hermeneuttisessa traditiossa.

 

Mielestäni mm. uskonnollispohjaisiin rituaalisilpomistapoihin puuttuminen islamin ulkopuolelta käsin katsottuna [ja muualtahan me emme niitä ei-islamilaisina pysty katsomaan ja arvioimaan] on lähes yhtä mahdotonta ja toivotonta kuin, jos yrittäisi mennä ratkomaan minkä tahansa avioparin perheriitaa, koska sen sisäisestä logiikasta ei ota Erkkikään selvää johtuen siitä, että kyseessä on niin syvästi ja täysin avioparin omien affektien, traumojen ja kokemushistorian synnyttämä sekasotku, jota ulkopuolisen [ja tässä asiassa kaikki muut ovat ulkopuolisia] 0n mahdoton ymmärtää.

 

Haluan tällä [hiukan ontuvalla] vertailulla kuvata sitä, miten vaikea ellei mahdoton meidän on ulkopuolisina ymmärtää toisen kulttuurin itseymmärrystä tuon kulttuurin sisältä käsin, jotta edes teoreettisesti kykenisimme puuttumaan ‘tuomareina’ sen symbolisia identiteettejä ‘tuottaviin’ käytäntöihin. 

 

Ongelma on analoginen myös kääntämisen ja historian kirjoittamisen kanssa. Mitään teosta ei voi kääntää semanttisesti yksi yhteen toiselle kielelle. Kääntäjän oma kokemushistoria liittyy toisenlaiseen aikaan, kieleen ja kulttuuriin ja tietysti hänen on jo yksilönä mahdoton ymmärtää absoluuttisesti kirjoittajan intentioita [joskin myös/vain yksilönä se saattaa onnistua jos onnistuu]. 

 

Absoluuttisen kääntämisen mahdollisuus kaatuu käytännössä viimeistään siihen, että kirjoittaja pääosin ilmaisee itseään itse keksimillään idiomeilla ja neologismeilla [esim. niinkin erilaisten genre’jen edustajat kuin Gogol ja myöhempi Joyce].

 

4

Jos nyt joku sanoo, että on olemassa absoluuttista etiikkaa, esitän vankasti eriävän mielipiteen. On toki olemassa muodollisesti ehdottoman kaltaisia oikeuksia ja velvollisuuksia, mutta mitään velvollisuutta ei voi yleistää universaaliksi siinä mielessä kuin Kant ajatteli [tai siten kuin positivistisessa oikeus-proseduralismissa ajatellaan] menettämättä samalla moraalin oleellista substanssia eli arvojen ja normien praktista sisältöä, joka on väistämättä kulttuurisidonnainen. 

 

Silti meidän pitäisi yrittää löytää sellainen eettinen koodisto, jossa/jolla voidaan sopia etiikan pienimmästä yhteisestä nimittäjästä [vrt. Habermasin Kommunikatiivisen toiminnan teoria], joka yhdistäisi esim. islamia ja kristinuskoa. Sellainen nimittäjä [näin haluan uskoa] on mahdollista löytää, kunhan ei kummallakaan puolella ryhdytä vaatimaan toiselta liikoja.

 

Mikäli islam osoittautuu tässä keskustelussa tai pikemminkin neuvottelussa ylivoimaisen hankalaksi [kuten Ironmistress ‘tietää’], tilanne saattaa kärjistyä pahasti [tai on usein jo kärjistynytkin], mutta keskustelun/neuvottelun pitää jatkua, sillä jos se lopetetaan, ei ainakaan positiivista lopputulosta ole koskaan mahdollista saavuttaa [PS.].

 

5

Päättelyni luvussa 3 johtaa loogisesti moraali-relativismiin, joskaan asia ei tietysti ole näin yksinkertainen muualla kuin käsitteellisessä argumentaatiossa, koska eri kulttuureja edustavien ihmisten on kommunikoitava keskenään ja näin myös tapahtuu. Juuri tämä sosiaalisen interaktion tosiasia kuitenkin väistämättä merkitsee, että ihmisillä ja kulttuureilla on kuin onkin jotain yhteistä, joka mahdollistaa toisten ymmärtämisen ja jopa osittaisen hyväksymisen.

 

Olisi ehkä hedelmällisempää keskittyä näiden yhteisten tekijöiden etsimiseen ja löytämiseen kuin pelkästään erojen kautta tapahtuvaan relativoimiseen ja kriisiyttämiseen asettumalla jyrkästi defensiiviselle kannalle absolutisoimalla oman kulttuurin arvot, koska se ei johda ainakaan sellaiseen keskusteluun, johon sisältyisi mahdollisuuksia edetä jankkaamista pitemmälle.

 

PS.

Tätäkö nämä uuskonservatiiviset nationalistit haluavat? Kriisiyttää äärimmilleen paitsi suhde islamiin yleensä myös maahanmuuttajiin erityisesti, jotta nämä voitaisiin heittää ulos maasta? Olen sanonut tämän aiemmin ja sanon sen myös nyt. Uuskonservatiivien logiikalla Suomesta ajettaisiin ajan mittaan ulos kaikki ne, jotka eivät sopeudu nationalisti-fasistien pikkumaisen tiukkapipoiseen sekä johdonmukaisesti fasismiin ja rasismiin johtavaan politiikkaan.

 

Silti Lapuan liikkeen uhka ei tule eskaloitumaan tässä maassa nytkään - ei niin kauan kuin Teuvo Hakkaraisen tapaisille kansa-tietää-idiooteille ja Jussi Halla-ahon kaltaisille intellektuaalisille protorasisteille löytyy poliittinen vastavoima. - - Jos tiukka paikka tulee, niin minunkin on pakko valita poliittisesti joku vasemmistohörhöjen ryhmittymä, mutta se on varmaa, etten valitse Perussuomalaisia [enkä muutakaan oikeistoa].

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2012/08/ala-ole-rasisti-opi-vihaamaan-oikein.html

http://areena.yle.fi/tv/1594821

Onko gravitaatiolla mieli vai onko se pelkkä tyhjä idiootti? Onko pelaamisessa moraalia vai onko se ihmisen barbaaris-biologisen luonnon lattein, petollisin ja pinnallisin ilmenemismuoto?

Kuvassa IDIOOTTI

Päreavaruuden osa I on kirjoitettu kommentiksi Tapsan kommenttiin hänen Einesbaari-referaatissaan Stephen Hawking, Leonard Mlodinow: Suuri suunnitelma. Luvussa II, 1 tehdään eräitä ajatuskokeita ja luvussa II, 2 yritetään sanoa jotain päättävää ja kokoavaa näistä kokeista.

I
1
Tapsa kirjoitti: 'On myös mahdollista, ettei Hawking tunne nykyfilosofiaa.'

Hawking ei kai tunne kuin uusplatonismin ja Kantin [no - sekin on jo paljon]. Mutta onhan nykyfilosofialla toki tarjota jotain melkein täysin uuttakin - vai onko sittenkään?

Quentin Meillassaoux'n yritys spekulatiiviseen realismiin [ks. linkki; vrt. metafyysinen realismi] on kyllä aika terävä, vaikka se minun [kantilaisessa] mielessäni ilmentääkin a-subjektivismissaan eräänlaista zombie-ajattelua eli perustavaa kontradiktiota, koska spekulatiiviset ei-subjektit eivät minun ymmärtääkseni ole olemassa kuin fiktioina [ja/eli uskonnollis-metafyysisesti]. Miten sellaiset voivat puhua filosofisesti yhtään mistään yhtään mitään [;\].

2
Tapsa kirjoitti: 'Hän nimittäin itse selittää todellisuuden tavalla, joka muistuttaa kovasti ns. husslerilaista fenomenologiaa – eli kaikki mitä voimme tietää maailmasta suoraan, on vain aivojemme prosessoimaa sähkömagneettisen säteilyn ja painovoiman vaikutusta. Heijastusta luolan seinässä, jos Platonia lainaisi.'

Kuvauksesi fenomenologiasta on aiheellisesta Husserl-korostuksestaan huolimatta jotenkin ongelmallinen. Se tuntuisi sopivan paremmin loogiseen [positivistiseen] ja konstruktiiviseen empirismiin kuin viimeisessä kirjassaan 'Eurooppalaisten tieteiden kriisi ja transsendentaalinen fenomenologia' kirjoittaneen Husserlin ajatteluun, jossa tämä lanseeraa fenomenologiaansa 'elämismaailman' käsitteen, joka juontuu hermeneutikko Diltheyltä [elämisyhteys, elämänkokonaisuus] ja Heideggerilta [maailmassa-oleminen]. - - Habermas hyödynsi elämismaailman käsitettä merkittävästi 'sosiaalihermeneutiikassaan', vaikkei hänen myöhäistuotannostaan enää löydy 'positiivisia' kytkentöjä Heideggeriin tai ylipäätään fenomenologiaan.

Sen sijaan voidaan myöntää, että varhaisen Husserlin fenomenologisen teorian aksioomat kumpuavat positivistis-geometrisista ihanteista eli analogia fysikalistiseen reduktionismiin ei ole täysin väärä. Mutta kuten Heidegger toteaa, loppuun asti viety fenomenologinen reduktio, jota Husserl vaatii, on mahdottomuus [kuten fysikalistinenkin reduktio].

3
'Minun' fenomenologiani ei ole 'reduktionistista solipsismia' vaan heideggerilaisittain olemisen mielen mahdollisuuden avautumista [ikäänkuin tietoisuuden alkamisen toistumista]. Tämänkaltainen eksistenssin avautuminen tapahtuu Heideggerilla kollektiivisesti kulttuurisena vaikutuksena [joskaan ei vailla 'riskiä', kuten tiedämme].

Korostan sanaa avautuminen ja alkaminen, sillä Heidegger ei etsi mitään loppua tai lopullista [matemaattis-definitiivistä kaiken teoriaa]; - sitäpaitsi länsimainen filosofia on hänen mukaansa tavallaan jo ajautunut loppuun [väärään nihilismiin] keskittyessään [jo Platonista mutta viimeistään Aristoteleesta alkaen] olemisen sijasta olevaan ja 'laskevaan ajatteluun' [rechnende Denken].

Hawkingin 'fenomenologisessa tiede-solipisismissa' ihminen on kuitenkin pelkkä robottimainen 'väline-tietoisuus', josta todellisuuden matemaattiset lainalaisuudet heijastuvat epätäydellisesti kuin kylmä valo kuun pinnasta. Siinä mielessä Hawkingin ihminen toki muistuttaa Platonin luolan vankeja.

II
1
Mutta me [ainakaan me, jotka tiedostamme ihmisrodun taipumuksen totaaliin esteettis-moraaliseen rappioon] emme ole luolassa emmekä vankeja vaan 'vapaita' taiteilijoita - näyttelijöitä [jotka lavalla keikkuvat aikansa ja häipyvät]. Me emme ole enää kiinnostuneita Totuudesta vaan yhtä hyvin myös Valheesta, joka määrää fantasioitamme Totuudesta vähintäin yhtä paljon ja enemmänkin kuin niin sanottu triviaali faktinen totuus.

Modernin fysiikan viimeisimmät kiemurat osoittavat, että maailmanhistorian luotettavimman tieteen edustajat eivät tiedä olemisesta loppujen lopuksi yhtään mitään senkään takia, koska he yrittävät ymmärtää sitä olevana, joka on hajotettavissa, hierarkisoitavissa ja priorisoitavissa erilaisiin osiin matemaattisella pelillä. He kohtaavat lopulta aina saman tyhjyyden, jolle esimerkiksi pimeä aine tai multiversumi on vain eräs sofistikoitutnut nimitys.

Nykyään he näpräävät matemaattisten teorioidensa kanssa, joita ei pystytä enää milloinkaan todistamaan kokeellisesti. Totuus on kuulemma Gravitaatio. Voi pyhä yksinkertaisuus! Pitikö tuhlata yli 2000 vuotta älyllistä energiaa idioottimaisen trivian tähden, jos jo a] stoalaisuuden syklisessä ekpyrosiksessa [maailmanpalo, Ragnarök, Götterdämmerung; vrt. multiversumi, 'jossa' maailma 'syntyy' joka hetki uudestaan] b] uusplatonismin Yhden emanaatiossa [vrt. Big Bang, suhteellisuusteoria ja gravitaatio] ja c] Jumalan luomistyössä ex nihlilo [tyhjästä; vrt. kvanttiteoria] oivallettiin olennaisin koko kosmisesta todellisuudesta?

Matemaattis-fysikaaliset selitykset eivät ole tuoneet mitään olennaisesti uutta mainittuihin kolmeen uskonnollis-metafyysiseen malliin.

On myös turha vedota siihen, että juuri moderni fysiikka, joka on mahdollistanut modernin tekniikan synnyn ja siten modernin infrastruktuurin - esim. erikoissairaanhoidon huipputeknologian jne., on samalla lisännyt myös onnellisuuttamme sub specie aeternitatis [ikuisuutta silmällä pitäen].

Lukekaa vaikka piruuttanne Heideggerin Tekniikka ja käänne, niin ymmärrätte, miksi jokin GSM on lähes yhtä tyhjän kanssa, kun kysytään sen avaamia mahdollisuuksia olemisen mielen kysymiseen. Vai avaako GSM ['Tekniikka'] meille sittenkin käyttökelpoisuudessaan olemisen mieltä jonkin verran? Kyllä avaa, sanoo Heidegger, mutta lisää heti perään, että samalla se kuitenkin myös kätkee olemista paljon enemmän kuin avaa sitä.

Teknologisten mukavuuksien ja kulutusnautintoon indoktrinoivan viihdemedian paljous toki lisää onnellisuutta, mutta tavalla joka ei Nietzscheä, Heideggeria, Bataillea tai muita filosofisia antimodernisteja miellytä.

Modernin liberalistisen 'tekno-onnellisuuden' kokemuksen [jonka lähtökohtana Nietzsche pitää ihmisen laiskuutta] edellytyksenä on nimittäin uudenlaisen ihmistyypin eli Nietzschen 'viimeisten ihmisten' kehkeytyminen tekno-media-kapitalismin hengestä. Kyseessä on ihmislaji, joka luulee keksineensä onnen ensimmäisenä maailmanhistoriassa.

Tätä kapitalismin laiduntamaa ja maksimaaliseen kulutukseen indokrtinoitua [jalostettua= markkinatalouden eugeniikka] laumaa yhdistää ja sitoo loputon turhamaisuuden, ahneuden ja raadollisen kilpailun henki, joka mieltää maailman universaaliksi Peliksi, jota pelataan kaikkialla hiukan eri muodoissaan: - pokerina, shakkina, jalkapallona ja Angry Birdsinä [ylipäätään tietokonepeleinä, joita pidän älyllisenä atrofiana] päätyäkseen lopulta pörssikeinottelun kehämäisiin ja itsensä toteuttaviin riskipekulointeihiin.
......
Varsinkaan riskispekuloinnit eivät tarkasti ottaen ole enää peliä vaan kiristystä ja huijausta, mutta joissa juuri tämän vuoksi toteutuu äärimmäisellä tavalla kaiken [ja kaikkia pelaajia koskevia] sääntöjä noudattavan pelimoraalin sisään rakennettu ja/eli sääntöjen sallima [tyyppiesimerkkinä pokeri] strateginen anti-etiikka eli petos, jolla pyritään harhauttamaan vastustajaa. - - Pokeriin voi tietysti osallistua tai olla osallistumatta vapaaehtoisesti, mutta kukaan ei sen sijaan voi kieltäytyä kapitalismista, ja tämä on osaltaan [syitä on toki muitakin] se kohtalokas ero, joka tekee kapitalismista laillistettua rikollisuutta, jonka seurauksiin ei voi vaikuttaa, kun taas pokerinpeluusta voi kieltäytyä [ellei ole pokeriaddikti].
.......
Pelin ihminen on addiktoinutut robotti, joka ei kykene ottamaan etäisyyttä itseensä ja muihin [paitsi strategisessa huijaamis- eli hyötytarkoituksessa ~ pokeri- ja finanssi-strategiat] samassa mielessä kuin teatteri/näyttelijä pystyy. Näyttelijän esittämä fiktiivinen 'valhe' ei siis pyri vulgaariin oman hyödyn tavoitteluun ['huijaanpa nyt katsojaa niin hyvin, että hän tulee toisenkin kerran maksamaan pääsylipun'] vaan taiteelliseen vaikutelmaan totuudesta, joka voi olla vaikkapa kuvaus pelureista ja heidän moraalisesta sekä psyykkisestä patologiastaan.
.......
Pelin ihminen on kadottanut jotain aivan olennaista tietoisuuden alkuperäisen avautumisen synnyttämien näköalojen/mahdollisuuksien valaisemasta aukeamasta, jossa olemisen mielen läsnäolo viipyy hetken aikaa kätkeytyäkseen ja avautuakseen riippuen siitä, miten alkuperäisinä me itse olemme läsnä tuossa avautumisessa.

Yksi on kuitenkin varmaa: pelin ihminen ei ole läsnä olemisen avautumisessa, koska hänestä on tullut eläimellisen luontonsa teknologisesti uusintava automaatti/robotti, joka vajoaa urbaanin teknologisen sivilisaation älylliseen barbariaan muuttumalla anonyymin todellisuuden anonyymiksi pelinappulaksi [vrt. Kafkan kirjojen päähenkilöt].

Mutta siinä missä Kafkan yksilöt vielä kokevat autoritaarisen 'Pelijumalan' kammottavan anonyymisyyden, anomian ja sieluttomuuden uhkaavan peroonallista minäänsä, siinä teknologisen onnen 'uudet luomukset' tuntevat, että Pelijumala kutsuu heitä jokaista erikseen [vrt. Althusserin interpellaatio] pelaamaan ilman, että kukaan asettaa kyseenalaiseksi sen oravanpyörän, mihin he astuvat suostuessaan yhäaikaa pelaajiksi ja pelinappuloiksi [hyväksikäyttäjiksi että hyväksikäytettäviksi/-tyiksi].

Olemisen mielen kysyminen on mieletöntä siellä, missä pelataan, lasketaan ja kehitelllään 'kuolleita muotoja' hyödyntäen joko formaali-loogisesti tai tilastollis-matemaattisesti Kaiken [maailman] teorioita.

Siellä missä oleminen on pelkkää ositettua olevaa [välttämätön, kontingentti, universaali, partikulaari, substanssi, aksidenssi], siellä ei 'hengen fenomenologisesti' [jolloin Käsite (myös edellä mainitut) on 'esi'-hegeliläisittäin ajatuksen elävää työtä eikä pelkkä metafyysisen tai triviaalin lauselogiikan yksittäinen, kivettynyt ja tyhjä termi] liikahda luovan älyn yksikään lehti. Siellä pätevät formaalin logiikan ja matemaattisen fysiikan kuolleet eli triviaalit lainalaisuudet [esim. ristiridattomuuden laki ja gravitaatio], joiden pitäminen olemisen mielen syvällisimpänä avautumisena olisi yhtä mieletöntä, kuin jos paaviksi naamiodun 'nerokkaan' [loistavan oppivaisen] papukaijan jakamat synninpäästöt otettaisiin täysin vakavasti.

Toki ihmis-paavi kuitenkin edustaa aivan eri todellisuutta kuin fyysikko tai loogikko jo sen vuoksi, että hän ei pelaa vaan näyttelee - niin vakavissaan kuin hän antaakin meidän ymmärtää olevansa. Papukaija sen sijaan vain matkii ja toistaa oppimansa kuin idioottimainen kone, joka on ohjelmoitu pelaamaan tiettyä peliä loputtomiin.

Kieltämättä paavi muistuttaa jossain määrin papukaijaa liturgisen toistamisen 'pakossaan', mutta vielä enemmän tuo papukaija - loistava matkija - muistuttaa matemaatikkoa, jonka aivot ovat pelkkää säännön seuraamista eli peliä sen kaikkein triviaaleimmassa muodossa.

2
Olemisen mieltä lähinnä lienee kuitenkin musiikki, koska se on yhtä aikaa sekä absoluuttista peliä [sävelten ja harmonioiden matemaattiset suhteet] että absoluuttista teatteria [musiikin ekspressiivis-kokemuksellinen esitys, esittäminen ja vaikutus].

Minun 'filosofiani' perimmäinen lähtökohta kiteytyy juuri musiikin arvoitukseen. Musiikissa [esim. Bachin 'matemaattisestikin heuristisissa' kontrapunkteissa] analyyttinen ja synteettinen yhdistyvät yhdeksi ainutlaatuiseksi olemisen mielen avaavaksi mahdollisuuksien näköalaksi tai aukeamaksi.

Mutta eikö myös matemaattinen fysiikka tee saman 'mielellisen' vaikutelman? Vastaus on, että fysiikka jää aina puolitiehen. Fysiikka on kuin musiikkia ilman ääntä, esitystä ja kokemusta. John Cagen kokeilu '4.33' osoittaa, että vaikka hiljaisuus ja tyhjyys synnyttävät merkityskokemuksia, ne eivät kykene tekemään tuota kokemusta mielekkääksi.

Soitettu ja kuunneltu [ei siis vaiettu] musiikki sen sijaan kykenee 'mielen ilmaisuun' vai pitäisikö sanoa paremminkin 'ilmaisun mieleen', mutta siihen vaaditaan kompos(t)oituja sävel-ääniä, jotka ihmismieli on rakentanut ja joihin se on tiivistänyt valtavan määrän informaatiota, joka saa musiikkiteoksessa runollis-symbolisen merkityksen. - - Kärjistäen ja yksipuolisesti sanottuna musiikki on runoutta ilman sanoja ja runous musiikkia ilman sävellettyä ääntä.

Bachin fuugien elämää suuremmissa kontrapunkteissa ja Schubertin liedien ylevän ja banaalin yhdistävässä herkkyydessä kuulemme sellaista 'olemisen mielen virettä' jota on turha hakea fysiikan ään(r)ettömistä kaavoista ja numeroista, jotka elävät omaa zombie-elämäänsä lukumystikoiksi muuttuneitten palvojiensa tieteellisissä menoissa [ei Pythagoraskaan ollut taiteilija (säveltäjä) vaan numeromaagikko].

Niinpä olen taipuvainen ajattelemaan, että juuri fyysikot ovat nykyisen aikamme todellisia mystikoita, jotka ovat sekoittaneet päänsä pahemman kerran 'törmättyään' tuntemattoman jumalan [gravitaation?] absurdiin pimeyteen ja/eli tyhjyyteen.
.....
Kosmos on kuin tyhjä idiootti, jolle Oleminen täälläolon [Dasein] muodossa eli ihmisen kielellis-symbolisessa tietoisuudessa ja luovuudessa [myös musiikki on kieltä] antaa mielen - lukuunottamatta 'viimeisiä ihmisiä', jotka pelaavat alistavia ja orgastisia pelejään kuin eläisivät huumeenomaisessa kiimassa, joka ilmentää heidän biologisen luontonsa barbaarista latteutta ja pinnallisuutta.
*
http://lukupiiri1.blogspot.com/2012/04/stephen-hawking-leonard-mlodinow-suuri.html
http://actuspurunen.blogspot.com/2012/04/nykyfilosofian-uutuus-spekulatiivinen.html
http://en.wikipedia.org/wiki/Quentin_Meillassoux
http://ndpr.nd.edu/news/23797-after-finitude-an-essay-on-the-necessity-of-contingency/
http://www.netn.fi/kauppa/index.php?main_page=product_info&products_id=67
http://commons.wikimedia.org/wiki/File:COSMOS-AzTEC3.jpg

Ohoi! - Jumala näkyvissä

Kirjoitettu kommentiksi Petri Järveläisen päreeseen Kirje Esko Valtaojalle.
*
Petri kirjoitti:

'...pystyt [Esko Valtaoja] näkemään Jumalan
mahdollisuuden alkuräjähdyksessä, tietoi-
suudessa ja olevaisen selittämättömyydessä.
Itse vastaan samalla tavalla.'
....
'en näe tässä agnostismissa mitään ongelmallista.'
*
Vai niin.

No - eihän siinä mitään ongelmallista olekaan niin kauan kuin me emme tiedä mitään. Vasta sitten, kun tiedämme jotain, asia muuttuu todella hankalaksi, sillä silloin nousee kysymys: entä sitten?

Missäs se Jumala oikein luuraa? Emmekö saaneetkaan siihen tefefooniyhteyttä, vaikka Cernin tulokset näyttävät, että siinähän se nyt on: Jumala?

Minä puolestani ratkaisen ongelman siten, että me emme voi tietämällä (kognitiivis-kokeellisesti) tietää Jumalasta mitään muuten kuin mahdollisuutena, mutta jos mahdollisuuden olemassaolo on muka tiedollinen takuu tai ikäänkuin tiedollinen totuuden tunnusmerkki Jumalan olemassaolosta, niin sallikaa mun hymyillä.

Yhä edelleen te nimittäin uskotte eli tiedollisesti sanoen: luulette, vaikka väitättekin nyt ehkä jopa tietävänne.

Edes mahdollisuuden tilastollis-empiirinen tai emotionaalis-kokemuksellinen olemassaolo ei ole mikään tiedollinen warrant, sanoipa Plantinga sitten mitä tahansa. Kyse on tunteen ja tahdon antamasta vakuutuksesta, mikä ei vielä oikeuta Jumalan olemassaoloa episteemisesti.

Me emme tule koskaan tietämään aidosti (siis aktuaalisesti) mitään olennaista kokonaisuudesta, jonka osia olemme. Vrt. Russellin tyyppiteorian päättelyt.

Eikä mikään metameta-tason ratkaisu voi toimia tässä kuin loputtomana regressiona, koska jo havaitsemisen perusdialektiikka (ontologinen ero) katkaisee mahdollisuutemme tietämällä tietää/tiedostaa havaintokohde an sich - sellaisen kuin se itsessään on.

Täten: Usko on ja jää tunteen ja toivon asiaksi. Sen vuoksi Pascal on oikeassa: Tulta!