Adele's Heartbroken Soul

Someone Like You

[K-mafia editoi - viimeksi 23.2]

1
En ole koskaan pitänyt tämän tyyppisestä musiikista. Kyseinen genre on ollut minulle pelkkää ällöttävän imelää siirappia. Enimmäkseen vihaan ihmissuhdelauluja [etenkin kotimaista teollisuustuotantoa] niiden banaalin ja klisheemäisen naiviuden vuoksi [en siksi, että ne saattavat muistuttaa minua nykyisestä (sekä itse valitusta että väistämättömästä) yksinäisyydestäni, kuten joku liika viisas kyökki-psykologi ehkä veistelisi].

Mutta joskus se vain tapahtuu - tosin kerta toisensa jälkeen - ei usein mutta varmasti - - se sama, joka tapahtui minulle viimeksi Amy Winehousen kohdalla.

Pidän huumeitten/päihteitten kaappaamaa Amya edelleenkin ainutlaatuisimpana tapahtumana populaarimusiikissa 2000-luvun alussa, mutta Adele näyttää tekevän - ainakin tällä esityksellään - meikäläiseen lähes yhtä järisyttävän vaikutuksen kuin Amy biisillään 'You Know I'm No Good' tai 'Will You Still Love Me Tomorrow' [vain pari mainitakseni].

Adelea onkin joskus kutsuttu uudeksi Amy Winehouse'ksi, joskin [osuvasti] Adelen omien sanojen mukaan Amy on enemmän hardcorea, kun taas hänen omaa musiikkityyliään voi kutsua 'heartbroken soul'iksi'.

Häkellyttävintä Adelen [jonka biisit eivät esim. tätä lukuunottamatta yllä aivan Amyn tasolle] esityksessä on hänen äänenkäyttönsä emotionaalinen vakuuttavuus - sen vahva, kestävä ja puhdas mutta samalla sensuaalinen ja uskottavan persoonallinen voima. Adele todella osaa laulaa - ihan oikeasti, mikä on harvinaista näinä uho-rapin ['luetteloinnin', joskin rappiä löytyy toki hyvääkin], muuten vaan jollottavan puhelaulun [esim. Samuli Putro] ja kapean äänialan aikoina.
*
Kaikista huonoista laulajista ei tule bobdylaneita, neilyoungeja tai mickjaggereita eli hyvin menestyneitä huonoja laulajia, joilla on ollut tarpeeksi lahjakkuutta hyvien biisien tekemiseen ja kyky sisäistää niissä persoonallisesti oma genrensä ja sanottavansa. - Suomalaisella puolella kapeahkon [tai ainakin 'merkillisen' ;\] äänialan omaava singer/songwriter-mestari - ellei suorastaan nero - on tietysti Tuomari Nurmio.

Arvaan, että laulunopettaja/tohtori Aija Puurtinen Hunajaluista varmaankin kritisoi nihkeää ilmaisuani 'kapea ääniala', mutta ei voi mitään: mä synnyin rokkaamaan kuultuani John Fogertya Bayou Countryssa ja Green River'issä 1969 ja sen jälkeen rimani on pysynyt korkealla rock-äänen arvottamisen suhteen, vaikka totta kai myönnän, että etenkin popissa ja rockissa laulu on pikemminkin esittäjän persoonan kylkiäinen kuin jotain itseisarvoista kuten klassisessa musiikissa [pahimmillaan tästä kuitenkin seuraa laulamisen totaali inflaatio ja degeneraatio ääntelyksi].
*
Yksinäinen piano Adelen taustalla korostaa erinomaisesti ja lauluun sopivalla kohtalokkuudella sitä, miten laulajatar hallitsee surullisen kauniin laulunsa, valkyriaanisen äänensä - ja pakahtumaisillaan olevan itsensä. Ei liikaa forcea, ei liikaa imelää hunajaa. Oleellinen eli pettymyksen, kaipuun ja rakkauden tumman kirkkaat sävyt nousevat kohti taivaita kadotakseen etäisyyteen kolme kertaa toistetun pitkän kertosäe-version aikana - [saavutetusta rakkaudesta tulee ajan myötä iloisin suru; menetetetystä rakkaudesta surullisin ilo/rr].

Joskus tuntuu ihan oikeasti siltä, etteivät sanat pysty kuvaamaan vastaanottajan/kuulijan kokemaa [ikäänkuin vastustamattoman taikamaailman sisäänsä kietomaa] - antautuvaa hämmennystä ihmisen yhtäkkiä kohdatessa jotain positiivisella tavalla täysin ylivoimaista, jonka/minkä edessä on vain pakko nousta seisomaan ja kumartaa - - ja olla lopulta aivan hiljaa - nöyränä ja kiitollisena siitä, että joku vielä jossakin pystyy välittömästi ja aidosti omassa artistisessa ilmaisussaan saavuttamaan sellaisen tunteen syvyyden, josta ihmiskunta yhä kiihtyvän kapitalistisen teknokratisoitumisen [tuotteistetun yhdenmukaistamisen] myötä ei ehkä jo hyvikin läheisessä tulevaisuudessa pysty enää edes uneksimaan.

Mutta Adele ei uneksi - hän kokee ja mikä loistavinta hänellä on suuremmoinen lahja ilmasta tuo kokemus äänensä kautta, äänellään ja äänenään.

2
Me emme tiedä, mistä taide alkaa ja mihin se loppuu, mutta mielestäni yksi [niin paradoksaaliselta kuin tämä kuulostaakin] on varmaa: kaikkein suurin taide on samalla kaikkein todellisinta elämää [vähäisempi taide on siten vähemmän todellista elämää].

Näin sanoessani en halua puhua ainoastaan taiteen vaan kokonaisen elämänkatsomuksen puolesta. Haluan korvata tieteelliseen naturalismiin niin erottamattomasti sisältyvän tylsän ja tyhjän maailmankuvan fenomenologisesti [kokemuksellisesti] totuudellisemmalla, sisällökkäämmällä, elävämmällä ja optimistisemmalla suhtautumisella maailmaan ja itse elämiseen.

Todellisin ja totuudellisin ihminen ei ole kaava eikä fysikaalinen entiteetti vaan taideteos - ainutlaatuinen ja ikuinen omassa persoonassaan.

Tietenkin jotkut taideteokset säteilevät voimakkaammin ja pitempään kuin toiset - jotkut jopa ikuisesti. Silti kaikki ihmiset ovat tasavertaisesti osallisia siihen Totuuteen, joka taiteessa ja nimenomaan taideteoksessa Totuuden Tapahtumana aina ilmenee.

[Totuuden ja Tapahtuman analogisesta suhteesta [joka mahdollistaa ei-identtisen eli maailman ymmärtämisen - toisin kuin fysikaaliseen reduktioon ja/tai Absoluuttiin katoava identtinen) puheen ollen: - vertaa, mitä Paavali sanoo Kristuksesta (kosmoksen/maailman valtojen/kuoleman vastustajana ja voittajana, jolloin Kristus on Tapahtuman paradigmaattinen hetki: ikuisuus tunkeutumassa aikaan) ja Heidegger aletheiasta (totuudesta kätkeytymättömyytenä Tapahtumassa). - Ks. myös, mitä Badiou, Zizek, Agamben, Milbank ja D. B. Hart Paavalia ja Heideggeria seuraten lisäävät tähän aiheeseen].

3
Artistry

She has described her musical style as "heartbroken soul."Adele agrees with critics that have suggested that her vocals are more developed and intriguing than her songwriting.She also received praises from Paul Rees, editor of Q magazine, who said it was "refreshing to hear something different" after a thousand years of "identikit bands who want to sound like The Libertines." Her music was described by the Richmond Times-Dispatch music critic as "a perfect backdrop to a lazy afternoon in the coffee shop."

Adele's success occurred simultaneously with several other British female soul singers. The British press has dubbed her a new Amy Winehouse.Adele has also been linked to a third British Musical Invasion of the US. Adele commented that while this phenomenon was unexpected she was "proud to be a part of it. I'm very pleased to be riding the wave." In December she said that Duffy was The Sound of 2008 and called the comparisons with other females lazy noting "we're a gender, not a genre".Adele, comparing herself to Amy Winehouse and Duffy, said "I think Amy is hardcore," "I think Duffy is really soft – she's got the pin-up look going on. She's a proper lady. I think I'm really contemporary. And I'm just really mouthy!" By the beginning of 2009 listeners and critics started to describe Adele as unique. AllMusic wrote that "Adele is simply too magical to compare her to anyone." Venus Zine recognized Adele on its 25 under 25 list of women for her “distinctive, unusual voice” that “blends the bubbly clarity of pop with the sophisticated phrasings of jazz and blues [WIKI].

4
http://www.youtube.com/watch?v=qemWRToNYJY
The BRIT Awards 2011 - Adele sings Someone Like You

5
Pari satunnaista kommentaattoria kiteyttää tämän esityksen ja kappaleen kaksi ehkä olennaisinta seikkaa - laulajan äänen ja sanoituksen satuttavuuden.

See theres someone who can actually sing these days.
...
I have was passing through divorce and didnt think about relationships because I just could not and in this very hard time for me I met a man whom I didnt appreciate at all that time. After his few attempts I just lost him and only now I understand that I love him with all my heart but it is too late and it hurts so much that I can not turn back the time, it hurts so much...

6
Adele – Someone Like You

I heard, that your settled down.
That you, found a girl and your married now.
I heard that your dreams came true.
Guess she gave you things, I didn’t give to you.

Old friend, why are you so shy?
It ain’t like you to hold back or hide from the lie.
I hate to turn up out of the blue uninvited.
But I couldn’t stay away, I couldn’t fight it.
I’d hoped you’d see my face & that you’d be reminded,
That for me, it isn’t over.

Nevermind, I’ll find someone like you.
I wish nothing but the best, for you too.
Don’t forget me, I beg, I remember you said:-
“Sometimes it lasts in love but sometimes it hurts instead”
Sometimes it lasts in love but sometimes it hurts instead, yeah.

You’d know, how the time flies.
Only yesterday, was the time of our lives.
We were born and raised in a summery haze.
Bound by the surprise of our glory days.

I hate to turn up out of the blue uninvited,
But I couldn’t stay away, I couldn’t fight it.
I’d hoped you’d see my face & that you’d be reminded,
That for me, it isn’t over yet.

Nevermind, I’ll find someone like you.
I wish nothing but the best for you too.
Don’t forget me, I beg, I remember you said:-
“Sometimes it lasts in love but sometimes it hurts instead”, yay.

Nothing compares, no worries or cares.
Regret’s and mistakes they’re memories made.
Who would have known how bittersweet this would taste?

Nevermind, I’ll find someone like you.
I wish nothing but the best for you too.
Don’t forget me, I beg, I remembered you said:-
“Sometimes it lasts in love but sometimes it hurts instead”

Nevermind, I’ll find someone like you.
I wish nothing but the best for you too.
Don’t forget me, I beg, I remembered you said:-
“Sometimes it lasts in love but sometimes it hurts instead”
Sometimes it lasts in love but sometimes it hurts instead, yay yeh yeah
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Adele_(singer)
http://www.google.fi/search?sourceid=navclient&ie=UTF-8&rlz=1T4PCTA_enFI299FI299&q=adele+
http://en.wikipedia.org/wiki/Amy_Winehouse
http://www.hardcandymusic.com/2011/02/adele-exclusive-lyrics-from-21-signed-booklet-giveaway.html
http://www.google.fi/search?sourceid=navclient&aq=1&oq=analogia&ie=UTF-8&rlz=1T4PCTA_enFI299FI299&q=analogia
http://fi.wikipedia.org/wiki/Aletheia
http://fi.wikipedia.org/wiki/Valkyria

Raskolnikovin omatunto

I
Puhua kauniisti. Ystävällisesti. Pitää kättä polvella ja lausua rauhallisella äänellä: kaikki on hyvin. Rauhoitu - ei se ollut totta. Pelkkää sanoilla, ajatuksilla ja tyylillä keikailua. Tahallista provokaatiota. Miehistä uhoa. Ehkä jopa lievästi sadistista. Alistavaa. Kukkoilua. Viettelyä ja vallanhimoa.

II
Mieleni on niin raskas sinun takiasi. Mieleni on niin kevyt sinun takiasi. Ja sitten. Yhtäkkiä varjosi katoaa. Sinä häviät usvaan. Jonnekin. Sanoit minulle joskus: 'minä lähden nyt, mutta sinä voit minut vielä löytää. Minä olen täällä. Itsessäni'. Mikä on sellainen paikka? Missä se sijaitsee? Ihmisen sydän ja sielu.

III
Minä yritin epätoivoisesti seurata sitä laivaa, joka sinut vei. Mutta sumussa ei näe. Oman mielensä kuohuissa ei erota edes itseään. Katosit mereen...

IV
Minä olen suuri narri. Pahempi kuin narri. Peto. Hirviö, joka raatelee lähimmäisiään hymyssä suin - nautiskellen. Analysoi, pilkkoo ja paloittelee heidät, kunnes ahmii suihinsa noin vain. Välipalakseen. Khronos ja Typhoon samassa persoonassa.

Ketä minä nyt raatelen, kun sinä et enää ole olemassa? Vai olitko koskaan? Ja silti onnistuin raatelemaan sinua. Ehkä se oli telepatiaa. Painajainen, joka tuli sinun uniisi. Painajainen, joka halusi tulla rakastetuksi.

Mutta jättiläisen on mahdotonta vakuuttaa ihmisiä lempeydestään. Jättiläinen kun on.

V
Puhua kauniisti. Ystävällisesti. Pitää kättä polvella ja lausua rauhallisella äänellä: kaikki on hyvin. Ja kuitenkin: yhä vain sinä olet lähdössä. Enkä silti vieläkään halua että lähtisit, vaikka olet jo mennyt.

Minun oli pakko irrottaa otteeni, että sinä saisit elää. En voinut enää tappaa sinua sanoillani. En ole murhaaja - vai olinko sittenkin?

VI
Tämän tarkoitus ei ole olla mikään puolustuspuhe tai vetoomus oikeudelle. Ikäänkuin viimeinen mahdollisuus tulla armahdetuksi. Tämä on vain ja yksinomaan surullinen juttu. Raskolnikovin omatunto.
*

blogs.orlandosentinel.com/entertainment_stage...

onegoodmove.org/1gm/1gmarchive/2004/02/raskolnikov.html

Kirje vailla osoitetta

Kielimafia pohtii kanssani tunteita ilmaisevien lauseiden, artikulaatioiden ja sisältöjen osuvimpia vaihtoehtoja 16.2. Ei mikään itsestään selvien ratkaisujen paikka.
I
Hei

Miten ihanasti sinä taas kirjoititkaan päreessäsi 'qwerty' elokuvasta 'xyz' - sen viimeisistä repliikeistä ja niiden tulkinnasta.

Ihailen taitoasi.

Minun on/oli pakko sanoa ja kirjoittaa tämä tuntemus/mielipide sinulle.

Muista ja pidä aina mielessäsi, että vaikka voisinkin kritisoida tiettyjä kirjoitusmaneereitasi (yhtä hyvin sinä minun huolimattomia 'roiskauksiani'), niin olen monesti hyvin otettu teksteistäsi. Ne inspiroivat, vaikken osaa (uskalla, kehtaa?) ottaakaan niitä enää kirjoitusteni lähtökohdiksi.

En oikein tiedä, mistä tämä asiaintila johtuu. Haluan sen ongelman kuitenkin vielä ratkaista positiivisesti ja tavalla, joka ei loukkaa sinua.
*
Joka tapauksessa - nyt olen sitten Pathoksena tappanut Sinut ja X:n - Doriksen (Mummon) ja Ernestin (Etappisian) hahmoissa - - ja tehnyt sen jälkeen itsemurhan eli mennyt junan alle.

Aikamoinen temppu. Jälkipuinti vielä puuttuu. Raskolnikovin omatunto. Mikäli nyt yli kahteensataan osaan hajonneella ruumiilla voi ajatella olevan 'sisäinen ääni', joka häntä vielä muistuttaa karmeista teoistaan kehottaen katumaan äärimmäisen syvästi suorastaan Jumalaa avukseen rukoillen.

Mutta olen tyytyväinen. Uskalsinpa sittenkin tehdä sen. Uskalsin toteuttaa mielipuolisen vihani käytännössä - - olkoonkin fiktion sisällä.
*
Miksemme 'näin ollen' - minun jo tapettuani mustasukkaisen vihani - voisi pikku hiljaa - vähitellen - alkaa tehdä käytännön sovintoa keskenämme? Sinä, X ja minä. Olen hyväksynyt muotoutuneen tilanteen täysin.

Kaikki on - siten kuin minä sen olen ymmärtävinäni nyt - niinkuin pitääkin olla - siis ainakin minun mielikuvieni ja käsitykseni tasolla, mitä tulee oletettuun nykyiseen asumiseesi ja suhteeseenne X:n kanssa.

En toki tiedä tarkkaan, missä asut(te), mutta sillä ei ole mitään merkitystä. Oleellista on henkinen sopu. - - -

Mutta jos et jostain syystä halua lähentymistä - et puolin etkä toisin, niin oma on asiasi. En psty sinua muuttamaan minulle suopeammaksi. Mutta tiedä, Sinä Tuntematon, että minä toivon saavani sinulta edes yhden vilpittömän hymyn - jopa naurun, sillä juuri sitä naurua olen ehkä kaikkein eniten näitten kuukausien aikana kaivannut.

Ei se ole paljon vaadittu. No - enhän minä tietenkään vaadi mitään - sinulta. Minä vain toivon...
*
Tapasimme Mummon kanssa - hänen blogissaan vetämäni oman 'kommentti-show'ni' jälkeen - viimeinkin. Kävelimme Malmin kirjastosta, jonka kahvio oli suljettu kuten aina perjantaisin jo klo:16:00, Malmin Novan Baquette-kahvilaan, ja keskustelimme yhteensä kai vähän yli kolme tuntia.

Kuten oli sovittu, Mummo lainasi minulle Kieslowskin Dekalogin osien dvd:t.

Erotessa, kun olin lähdössä taksiin, ja halasimme rakennuksen ulko-oven rappusilla, miltei kuiskasin hänen korvaansa, koska vieressämme oli muitakin ilmeisesti taksia odottavia - ikäänkuin varmistaakseni Mummon, Baquette-keskustelumme lopuksi kuin ohimennen manitseman asian:

- 'Lupaa, että tapaat minua vielä joskus'. Hän sanoi lupaavansa...

Mummo on mielenkiintoinen, hieman arvoituksellisesti luottamusta herättävä nainen. Myös yllättävässä (muka) 'vähäpuheisuudessaan', joskin kyseessä oli ilman muuta aivan varmasti jonkinmoinen uuden 'kummajaisen tunnustelu'.

Mummo tietoisesti odotti minun puhuvan ja kyselevän, jos vain halusin kysellä ja puhua. Hyvin ymmärrettävää. Hän nimittäin todella osaa kuunnella. Hänessä(kin - kuten sinussa) on jokin 'aisti' kuuntelua ja runoa varten.

Eivätkä - näin luulisin, tuossa kuuntelemisessa ja ylipäätään koko tapaamisessamme - outoa ehkä? - onneksi myllertäneet mitkään niin hirveän suuret (ja sillä tavoin epärealistisen ylimitoitetut) tunteet - kumminkaan puolin - kuten myllersivät aikoinaan sinun ja minun tapauksessamme. Usein ehkä liiallisesti - ainakin siihen nähden, mitkä noiden affektiemme toteutumisen ja realisoitumisen mahdollisuudet käytännön elämässä sitten lopulta olivat (eli eivät olleet!) .

Kuitenkin juuri tätä: - avointa, suoraa, hetkellisesti ehkä räiskyvääkin mutta lopulta aina rauhallisen kontrolloituna pysyvää puhetta/juttelua toki Mummon kanssa halusinkin. Ja hän minun.

Naiset voivat - ainakin jotkut ja ainakin joskus - jollain merkillisellä tavalla, tietyssä mielessä, olla psykologisesti paljon ymmärtävämpiä ihmisiä kuin miehet. Enkä tarkoita nyt mitään stereotyyppistä empatianyökyttelyä.

Ongelmaksi tietysti saattaa usein muodostua se, että mies nimenomaan puolitahallisesti haluaakin joko tulla 'paijatuksi' kuin pikku lapsi eli saada äidillistä sympatiaa, tai että hän alkaa täysin tahallisesti ja suunnitelmallisesti kokea tuon paijauksen seksuaalisena, eli on siis useimmiten jo alunperin ajatellut iskeä naisen mukaan sukupuoliseen peliinsä.

Mutta mikäli seksuaalisen halun aktivoituminen voidaan pitää toissijaisessa asemassa ja silti ikäänkuin mahdollisena muttei minään - varsinkaan miehen pakkomielteenä - miehen ja naisen ystävyydestä voi muodostua - merkillistä kyllä - todella poikkeuksellisen välitön, suora ja rehellinen - kuitenkin luottamuksellinen, vailla teennäisen pateettista retoriikkaa, jonka dialogis-emotionaalisen mielenkiinnon tärvää nimenomaan - - mikäpä muu kuin yksipuolinen iskemisen tarve ja omistamisen halu, josta on monesti vain askel keskinäistä kommunikaatiota monin tavoin rajoittavaan mustasukkaisuuteen, jonka nainen voi aluksi kokea jopa turvalliseksi asenteeksi miehen taholta, mutta joka hyvin nopeasti johtaa painostuksen, uhkailun ja toisen käytöksen ylenmääräisen kontrollin kehittymiseen (mustasukkaisuus on sitä tuntevan liki parantumatonta itsetunnon vajausta).

Kuitenkin ajattelen yhä niin, että mies ja nainen saattavat todella parhaimmillaan ymmärtää toisiaan paljon paremmin ja syvemmin kuin maneereihinsa ja stereotypioihinsa jämähtäneet saman sukupuolen edustajat keskenään koskaan. Olen tämän kokenut joskus joissain keskusteluissani naisten kanssa. Mutta kyse on kieltämättä harvinaisesta 'dialogiherkusta'. Tosin sitäkin miellyttävämmästä ja luottamusta herättävämmästä, koska nainen ja mies ihan oikeasti ovat toisilleen yhtäaikaa sekä 'antagonisteja' että lopullisen rauhantilan ainoat mahdolliset asianosaiset.

Joka tapauksessa olen vakuttunut, että miehen ja naisen välinen rakkaus on sittenkin mahdollista muunakin kuin hetkellisenä, seksuaalisena täyttymyksenä, jolloin se siis ei edes ole rakkautta!? vaan hedonistista toisen välineellistämistä oman nautinnon välikappaleeksi.

Miehen ja naisen välinen rakkaus on parhaimmillaan totisinta totta ja toteutuu - - eikä sukupuolten välinen vastakohtaisuus silloin tietenkään ole, jos ja kun asiat sille tolalle yhteisestä viehtymyksestä ja viettymyksestä kääntyvät, mikään illuusio ja/tai harhainen viettifantasia.

Mutta. Tuo ikuinen ja kirottu mutta!

Skeptikon logiikkaa yhä kuitenkin preferoiden en aio silti edelleenkään unohtaa, että ei ole lainkaan typerää olla edes tuollaisessa, oletetussa ideaalitilanteessa muistamatta neuvoa, joka kertoo, että seksi on aina rikkonut enemmän hyviä ystävyyssuhteita kuin se on niitä koskaan pystynyt tähän maailmaan miehen ja naisen välille rakentamaan...

Rakastuminen ja rakastaminen on aina ihmiselämän yleisin ja vaarallisin riskinoton sekä 'uhkapelin' muoto. Siksi intohimo onkin ihmiselämän todellisin, aidoin ja perimmäisesti rehellisin tunne - niin hyvässä kuin pahassa (En voi olla jälleen viittaamatta Kierkegaardiin).

II
Olkoon kuitenkin tämä nyt riittävästi tästä tällä erää. Haluan edellisen viestin kautta vain muistuttaa sinua siitä, että merkitset minulle edelleen paljon - ja tulet aina merkitsemään. En unohda milloinkaan sinun vaikutustasi, sinun niin mieleeni painuvaa ja merkillisen ujoa, joskus jopa epävarmaa, mutta yhtäkkiä niin kummallisen 'herkällä tavalla kovaa ja tiukan varmaa' ääntäsi - ylipäätään tapaasi ilmaista ajatuksiasi ja/tai aja'tuskiasi'.

Näistä äänistä ja eleistä, kasvojesi liikkeestä, silmiesi naurun ja vihan näyttämöstä, on jo nyt muodostunut oman kokemushistoriani pysyvä piirre, jonka dramaturgiaa persoonallisuuteni vastaanottaen toistaa, muokkaa ja heijastelee päivittäin kuin ikuisen jatkokertomuksen alati muuttuvaa osaa.

Terveisin:

Ystävyydellä - siihen lupaa kysymättä

Rauno

Tapaamisen jälkeen

Kuva: Hän on juuri lähtenyt. Muisto vain jäi - ja ikävä. Tokko on elämässä enää mitään mieltä.
*

Ennui'ta ehkäisevänä ennakointina Ultra Bran muistelo.
*
http://www.youtube.com/watch?v=4x7bCVeMghY&feature=related
Ultra Bra- Sinä lähdit pois
*

http://www.blackbird.vcu.edu/v5n2/poetry/plath_s/ennui.htm (Sylvia Plathin sonetti: - Ennui)

*
http://www.mil.fi/ruotuvaki/index.dsp?action=read_page&pid=97&aid=1580

Hiukan kaikkea vailla

Voiko kaipauksen kuva enää konkreettisemmin hahmottua sanoiksi kuin tässä Edu Kettusen säkeessä?
*
Minä toivoisin niin,
että sinut näkisin vielä
aivan yllättäin jossakin kaukana täältä,
jonkun hotellin aulassa haikean kauniina,
hiukan kaikkea vailla.

(“Minä toivoisin niin” 1994, säv. Petri Laaksonen, san. Edu Kettunen)
*
http://www.elvisry.fi/uutiset/junnutiedote2006.html

http://www.modelmayhem.com/po.php?thread_id=388126

Nähnyt olen taivaan maan

Koko elämäni on ollut pelkkä kuvitelma. Fiktio. Fantasia. Se on ollut kuin veden kalvo, joka särkyy aina kosketettaessa. Sen vuoksi olenkin usein tyytynyt vain katselemaan tuota kalvoa ja sen heijastuksia. Näkemään siinä itseni ja muut - pilvien kulun ja hajoamisen erilaisiksi kuvioiksi, rannalla kasvavien puiden lehtien kahisevan liikkeen ja pienten ahventen leikin pintaan tarttuneitten hyönteisten nappaamiseksi.

Minusta on yli 50-vuotiaana tullut uudestaan se 5-vuotias pikku-Rauno, joka katselee mummolan rantalaiturin reunalta veden maagista 'valkokangasta', kuuntelee aaltojen liplatusta ja unelmoi vaikka siitä 'taivaan maasta', minkä Aleksis Kiven 'Kaukametsä'-runon poika kertoo äidilleen nähneensä.

Se oli ehkä jopa onnellinen mutta - jo silloin - haikean yksinäinen pikku poika. Nyt se on enää vain haikean yksinäinen - joskus sentään iloinenkin.

Se ajattelee kuin Eino Leino:

'.......
'En mä iloitse, en sure huokaa,
mutta metsän tummuus mulle tuokaa,

puunto pilven, johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen mi nukkuu
tuoksut vanamon ja varjot veen,
niistä sydämeni laulun teen.'

Elämä on vielä mahdollista kestää taiteen, kauneuden ja syvien - joskin perimmältään illusoristen ja valheellisten - tunteitten kautta. Olkoonkin siis, että kaikkea tätä voidaan pitää ikäänkuin turhana lemmen touhuna ja/tai muurahaismaisen tarkoituksettomana hääräämisenä jonkun - muka paremman tulevaisuuden eteen.

Sillä mikä voisi olla parempaa kuin unelma, joka myös pysyy unelmana? Ikuinen lupaus, joka ei koskaan täyty.

Jos tosiaan saavuttaisin uudestaan sen vakavuuden, mikä minulla oli lapsena leikkiessäni, elämä saisi takaisin arvoituksellisen tai pikemminkin mysteerisen luonteensa ja merkityksensä. Hiekkalaatikossa rakensin ja hävitin elämäni ja maailmani kerta toisensa jälkeen uudestaan. Kaikki oli mahdollista.

Jokainen lapsi on synnynnäinen taiteilija. Ja lapsi minä olen. En mikään 'järkevän tylsä' aikuinen...
*
Kaukametsä

Alas kalliolta lapsi riensi
Äitins luoksi riensi hän,
Lausui loistavalla katsannolla:
Nähnyt olen taivaan maan.

»Mitä haastelet, mun pienoseni,
Mitä taivaan kaukamaast'?
Missä näit sä autuitten mailman?
Sano, kulta-omenain.»

Vuoren harjanteella kauan seisoin,
Katsahdellen koilliseen,
Siellä näin mä nummen sinertävän,
Honkametsän kaukasen.

Puitten kärjill' näin mä kunnaan kauniin,
Armas päivä paistoi siell',
Ylös kunnaan kiirehelle juoksi
Kultasannotettu tie.

Tämän näin ja sydämmeni riutui,
Kyynel juoksi poskellein,
Enkä ymmärtänyt miksi itkin,
Mutta näinhän taivaan maan.

»Ei, mun lapsein; sineydess' ylhääll'
Taivaan korkee sali on,
Siellä lamput, kultakruunut loistaa,
Siell' on istuin Jumalan.»

Ei, vaan siellä, missä ilmanrannall
'Kaukametsä haamottaa,
Siellä ompi onnellisten mailma,
Siellä autuitten maa.
*
http://www.compopus.fi/kivi.htm
http://www.nieppi.com/n/?m=200709

Ah - Lenore - mikset mua hylkää?

Kielimafia lisäsi wikilinkin Ravenista ja haluaa huomauttaa, että otsikko on tietysti eräänlainen sanaleikki. Kyseessähän on kirjaimellisesti Lenoren muisto.

Hyvää Uutta Vuotta kaikille ystävilleni, vihamiehilleni ja vihanaisilleni - 1.1.2009
*
Oh God - tätä en voinut vastustaa. Ja nyt tarvitsisin hieman teknistä apua. Mutta olkoon. Menkää mukaan tähän. Lausuin itse - pitkästä aikaa - ko. runon suomeksi ja englanniksi kokonaan tunti sitten - ääneen. Kuka väittää, että riimitetty runo on helppo lukea? Jos väittää, on väärässä.

Mutta Mr. Poe- I love you. You are my-like-crazy-one.
*
http://www.youtube.com/watch?v=z3vDMtzS7KI
The Raven - Korppi
*
Heres a virtual movie of Edgar Allan Poe reading his much loved and very dark poem "The Raven"

The poem is read superbly by Basil Rathbone.

Heres an excerpt of what the excellent Wikipedia says about this most famous of poems..".."The Raven" is a narrative poem by the American writer Edgar Allan Poe, first published in January 1845. It is noted for its musicality, stylized language, and supernatural atmosphere.

It tells of a talking raven's mysterious visit to a distraught lover, tracing the latter's slow descent into madness. The lover, often identified as being a student,[1][2] is lamenting the loss of his love, Lenore. The raven, sitting on a bust of Pallas, seems to further instigate his distress with its constant repetition of the word, "Nevermore." Throughout the poem, Poe makes allusions to folklore and various classical works.

Poe claimed to have written the poem very logically and methodically. His intention was to create a poem that would appeal to both critical and popular tastes, as he explains in the follow-up essay: "The Philosophy of Composition". The poem was inspired in part by a talking raven in the novel Barnaby Rudge: A Tale of the Riots of 'Eighty by Charles Dickens.[3] Poe borrows the complex rhythm and meter of Elizabeth Barrett's poem "Lady Geraldine's Courtship".

The first publication of "The Raven" on January 29, 1845, in the New York Evening Mirror made Poe widely popular in his lifetime. The poem was soon reprinted, parodied, and illustrated. Though some critics disagree about the value of the poem, it remains one of the most famous poems ever written"
*
Korppi
Edgar Allan Poe

Kerran, kun ma raukeasti tutkin keskiyöhön asti
kirjaa, jossa polvet menneet seuloo salatietojaan,
kuului koputusta jostain, havahtuin ja päätä nostain
mietin, liekö kammioistain ääni moinen tullutkaan.
Ulkona kai seisoo joku oveani kolkuttain,
myöhä vieras on se vain.

Unhottaa en voi ma tuota, lieden kylmenevän luota
joka hiille sammuessaan varjonsa loi lattiaan.
Varroin päivän pilkahdusta, kirjoista hain lohdutusta,
mutta kauas murhe musta mieleni vei harhaamaan.
Ah, Lenore, suloimmyt mailla enkelten nyt on;
täällä tyhjyys pohjaton.

Kahistessa uutimien, talven viiman tuutimien
jouduin valtaan hurjan kammon, kuin en ennen milloinkaan.
Vihdoin sentään pois sen hääsin, tunteitteni herraks pääsin,
kun ma kauan hoin ja sääsin: kohta siitä selvän saan
ulkona kai seisoo joku oveani kolkuttain,
myöhä vieras on se vain.

Kirvoituksen hetki löi nyt, enempää en epäröinyt:
"Anteeks suokaa", lausuin, "mutta vasta juuri havahduin.
Otin pienen torkahduksen, totta kyllä takaa uksen
heikon kuulin koputuksen, vaan sen miltei harhaks luin.
"Oven vinhaan auki työnsin, edessäni säpsähtäin
pelkän pimeyden näin.

Pitkään siihen tuijottelin, uudet tuskan vaiheet elin,
mukaansa kun taas mun tempas pyörteet unten hurjimpain.
Mutta mykkänä kuin mana tyhjyys muuttumattomana
pysyi, kunnes yksi sana ilmoille nous korahtain
kunnes alta ahdistuksen äännetyksi sain 'Lenore'.
Kaiku vastas vain 'Lenore'.

Viimein oven lukkoon käänsin, mielin raskain tieni käänsin
takaisin, ja koputusta kuulin hiukan kovempaa.
Tällä kertaa ikkunalta lie se tullut, mutta malta,
avata tuo mull' on valta, salat kaikki paljastaa.
Hetkeks tyynny, sydämeni, koputuksen uuden kai
tuuli yksin aikaan sai.

Luukku aueta kun ehti, sisään tulla hyppelehti
korppi, joka mukanansa muinaisuuden tunnun toi.
Luokseni sen mistä sainkaan, tässä kursailtu ei lainkaan
ryhti herrain suurimpainkaan ylväämpi ei olla voi.
Päähän marmorisen Pallaan patsaan pyrähti se istumaan,
kuin ei muuta aikoiskaan.

Ilme tuima linnun vakaan lauhtunut ei hituistakaan,
kun se kesken murheenikin hymyn loihti huulillein,
"Töyhtö vaikk' on viety sulta, et sa näytä nolatulta
vielä silmäs iskee tulta, nimes lausu yksin tein.
Nimes lausu, jolla sua ikiyössä mainitaan."
Korppi huus: "Ei milloinkaan."

Noin kun vastas korppi musta, syvää tunsin kummastusta,
joskaan en sen vastaukseen mieltä saanut mahtumaan;
sillä ei kai tosissansa kukaan väitä muistavansa,
että hällä vieraanansa keskiyöllä huoneessaan
koskaan oisi ollut korppi, keskiyöllä vieraanaan
nimeltä 'ei milloinkaan'.

Hiljaisuutta kauan kesti, istuimellaan ylhäisesti
korppi vuotti, kunnes päädyin puoliääneen huokaamaan:
"Suotta multa aikees salaat, kohta lähteä sa halaat,
aamun tullen jälleen palaat ikiyöhön ankeaan.
Niinhän muutkin ystäväsi häipyneet on aikoinaan.
"Korppi huus: "Ei milloinkaan."

Ihme väistyi ihmeen tieltä, nyt se puhui järjen kieltä
mutta ehkäpä ei muuta sanoa se tainnutkaan.
Ehkä joltain laulajalta, kohtalonsa murjomalta,
joka onnen kukkulalta suistui kuiluun alimpaan,
korppi kolkon kertosäkeen selvään oppi lausumaan:
milloinkaan, ei milloinkaan.

Elkeet oudot korpin tiukan taas mua hymyilytti hiukan
nojatuolin esiin työnsin, vaivuin silkkiin pehmeään.
Siinä mietin, siinä pohdin, tapaukset tarkoin johdin
toisistansa kaikin kohdin päästäkseni tietämään,
mihin korppi kylmä, kuiva, karsas pyrki vaakkuissaan
yhä vain 'ei milloinkaan'.

Lamppu valoansa syyti, sanat huulilleni hyyti
korpin katse sisimpääni kipeästi tunkeissaan.
Vaan tuo katkerin ja ainoin valtaansa mun jälleen sai noin,
kun ma raskaan pääni painoin pielukseni purppuraan:
siihen, ah, ei hänen päänsä lampun valoon nuokkumaan
vaivu enää milloinkaan.

Sitten luulin tuntevani tuoksun vienon huoneessani,
niin kuin enkelit ois käyneet suitsutusta polttamaan.
"Vihdoin", huusin, "unhojuoman, taivaan Herran mulle suoman
enkeleitten mulle tuoman pohjaan tyhjentää ma saan!
Vihdoin irti muistoistansa kurjan päästä sallitaan!
"Korppi huus: "Ei milloinkaan."

"Turman lintu! Profeetasta käydä mielit, kenties vasta
lähettinä tänne kiisit pimeyden ruhtinaan!
Näin siis kaikki harhat poista, epätoivon pimennoista,
unelmaini raunioista sua kutsun vastaamaan:
Onko missään balsamia sydänhaavaan polttavaan?
"Korppi huus: "Ei milloinkaan."

"Turman lintu!" vastaan huusin, "rukoukseni ma uusin:
kautta Luojan, jota kai myös ikiyössä palvotaan,
mulle kerro, totta haasta, enkö kerran murheen maasta
synkästä ja varjokkaasta löydä onnen valkamaan?
Eedenissä taas Leonoren povelleni painaa saan.
"Korppi huus: "Ei milloinkaan."

"Valhetta sun kieles valaa! Lähde, ikiyöhös palaa
sinne väisty, missä myrsky yhä kiitää raivoaan!
Nokkas sydämeeni hamaan iskit, henkeni löit lamaan,
silmäs tuskaan yhteen, samaan naulitsee mun taiallaan!
Häivy, ettei yksikään sulka käynnistäs jää kertomaan!
"Korppi huus: "Ei milloinkaan."

Turhaan pyydän armahdusta, järkkymättä korppi musta
istuu päässä veistokuvan, hievahda ei paikaltaan.
Unelmissaan vain se mailla hornan liikkuu irvokkailla,
kun sen varjo aaveen lailla illoin kasvaa lattiaan
varjo synkkä, raskas, josta sieluni ei nousemaan
pääse enää milloinkaan.

Finnish translation by Niilo Idman
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Edgar_Allan_Poe
http://www.google.fi/search?sourceid=navclient&aq=t&ie=UTF-8&rlz=1T4PCTA_enFI299FI299&q=raven+poem
http://www.geocities.com/plt_2000plt_us/englam/poe-1.html

http://www.travelonusa.com/places/cntrlpa/mt_hope.htm

En itke perkele vaikka lähditkin

Kommentti peeÄR - miehelle päreessään HG:lle.
*
Mä en kyyneltä nää. Lauloi Rauno Räsänen peilille kuultuaan Joukon ja Kostin - Muisto vaan jää (1968) .
*
http://www.youtube.com/watch?v=z0jX1noFpLo (Sä et kyyneltä nää)
Finnish tango composed by singer Olavi Virta himself. Lyrics also by Ola and arr. Jaakko Salo. Song is sad; but bitter. :( Year 1963.
*
glimsgloms.com/index/Teokset/macchiato/Teoksetmacchiato.htm

Keskiviivan toisella puolen, ajaen yötä vastaan, tulijoiden kaistalla taas

(Kielimafia pohtii jälleen kielikuvieni ja patetiani relevanttiutta iltakahvillaan. Siinähän pohtii. Kello on nyt 18.15.)

Jos suruni olisi rakkautta, yksinäisyyteni iloa, elävää yhteyttä etsivä imitaationi todellisuutta. Jos tietämättömyyden pimeyteen hajoavan tyhjän ja sokean katseeni väsynyt harhailu suurinta uskoa ja ihaninta toivoa. Enkö juuri silloin olisi maailman rikkain ja onnellisin mies: varma, antelias, vailla katkeruutta ja sääliä?

Mutta miten tämä intuition vastainen ajatus voisi toteutua ilman biokemiallisten tai psyykkis-fantastisten huumausaineitten vaikutusta: - siis ilman haaveita ja illuusioita - ilman kristinuskon Jumalaa, ilman poliittis-ideologista Utopiaa (myös jatkuvan kasvun utopiaa), ilman petollista, latistuvaa tai muuten vain ohimenevää rakkautta toiseen ihmiseen?

Miten voi ihminen rakastaa tyhjyyttä, epävarmuutta ja ikuista paluuta kuin siihen sisältyisi samalla lopullinen pelastus ikuisesta Kadotuksesta?

Kykenisinkö ajattelemaan itseäni kuin Camus Sisyfosta: olla ensimäinen ja viimeinen - samalla maailman kaikkein onnellisin ihminen - vailla uskoa, toivoa ja rakkautta - eksistentiaalisen umpikujan ja mystisen pimeyden pilvessä elävä kuollut, jolle elämä ja todellisuus palaavat ikuisesti, toistuvat loputtomiin - toisin sanoen: ovat yksi ja sama.

Ja vielä enemmän: vain silloin olisin onnellinen, koska muuta kuin Sisyfoksen onnellisuus ei edes voi olla olemassa. Kaikki muu on väliaikaista harhaa.

Tämä merkitsee, ettei tee eroa elämän ja kuoleman välille. On opittava rakastamaan kuolemaa - tilaa, jossa kaikki muutos on loppu, jossa kaikki toistuu samanaikaisesti ja ikuisesti, jossa orgaaninen elämä on pelkkä poikkeus kuoleman eli epäorgaanisen vallitsevuudesta.

Kuten tässä Eppu Normaalin laulussa kaikki, mitä minulle tapahtuisi, on silloin jatkuvaa paluuta alkuun - siihen ykseyden ja erillisyyden yhteiseen hahmottomuuteen, mistä olen alunperin lähtenyt vieraantumaan kohti Principium Individuationis-periaatetta, joka teki minut ihmiseksi - tuoksi todellisuuden harhoista nerokkaimmaksi, traagisimmaksi ja turhimmaksi - Sisyfokseksi - jonka piti ja yhä pitäisi olla onnellinen.

Öistä asfalttitietä mä nuolen
keskiviivan toisella puolen
ajaen yötä vastaan
tulijoiden kaistalla taas

mä tunnen elämän vasta kun
valot tulevat....vastaan

Äiti pääsenkö takaisin syliisi sun
pörröttäisitkö isä taas hiuksia mun
*
http://www.youtube.com/watch?v=t4YAKjoac60
Eppu Normaali: Kun valot tulevat vastaan
*
Öistä asfalttitieltä mä nuolen
keskiviivan toisella puolen
ajaen yötä vastaan
ajaen yötä vastaan
ajaen yötä vastaan
tulijoiden kaistalla taas

Musta tie jossa valot kiiltelee
esirippua temppelin viiltelee
ajaen yötä vastaan
ajaen yötä vastaan
ajaen yötä vastaan
tulijoiden kaistalla taas

Koskettaa pimeän lasta kun
luopuu ainoastaan
mä tunnen elämän vasta kun
valot tulevat....vastaan

Äiti pääsenkö takaisin syliisi sun
pörröttäisitkö isä taas hiuksia mun

Yöstä yöhön tää näytelmä toistuu
päivä nousee, näyttelijä poistuu
ajaen yötä vastaan
ajaen yötä vastaan
ajaen yötä vastaan
tulijoiden kaistalla taas

Koskettaa pimeän lasta kun
luopuu ainoastaan
mä tunnen elämän vasta kun
valot tulevat....vastaan

Äiti pääsenkö takaisin syliisi sun
pörröttäisitkö isä taas hiuksia mun
Äiti pääsenkö takaisin syliisi sun
pörröttäisitkö isä taas hiuksia mun
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Individuation
http://actuspurunen.blogspot.com/2008/07/sisyphos-camus-ja-absurdin-lsnolon.html
http://en.wikipedia.org/wiki/The_Myth_of_Sisyphus
www.automotiveblogger.net/tips-for-night-driving/.

Joka päivä ja joka ikinen yö sinua ajattelen

xxxxxxxxxxxxxxxxxxx

http://www.youtube.com/watch?v=ErnrOsk-Nbs
Eppu Normaali - Joka päivä ja joka ikinen yö - live.

http://www.youtube.com/watch?v=_ctepsSETEQ&NR=1
Eppu Normaali - Joka päivä ja joka ikinen yö (acoustic live.)
"Kosketuksessa" concert 2006.
*
http://www.youtube.com/watch?v=5gHxRkX7yec
Sama kappale karaokeversiona. Nyt eikun ulvomaan kaipuun ja rakkauren tuskaa...uuuuuu, sattuuu!

Kun olet poissa

Sielu huutaa tyhjyyttään kutsuakseen luokseen sitä luovuttamatonta osaa itsestään, josta se kauan sitten on väkivaltaisesti irronnut leijumaan avaruuden äärettömyyteen, kylmää valoaan tuikkivien tähtien ja välinpitämättömien planeettojen keskelle:

Sister, mother
And spirit of the river, spirit of the sea,
Suffer me not to be separated
And let my cry come unto Thee

Älä salli minua erotettavan
Ja anna minun huutoni saavuttaa Sinut
*
http://www.youtube.com/watch?v=xs0zsBzJ-hU&feature=related
Eppu Normaali - Kun olet poissa

Kun olet poissa ja makaan yksin veren kohinaa kuunnellen
Samaa vanhaa kappaletta sen tempoa muunnellen
Ajatukseni kuin perhoset hullut lamppua loistavaa kiertelevät
kun yö on tullut rataa itsensä toistavaa

Miksi en saavuttaa, saavuttaa en saa
Sitä hetkeä jolloin en elä tolloillen?

Kun olet poissa
Näen kasvojasi noissa mieleni soissa
Lätäköissä joissa kuu heijastuu
Saisi aurinko nousta
Tai sitten tahtoisin nukahtaa
Yö taivuttaa jousta, se katkeaa, jos en unta saa

Miksi en saavuttaa, saavuttaa en saa
Sitä hetkeä jolloin en elä tolloillen?

Kun olet poissa..

Yön on hiljaa ja antaa minun kuunnella itseänsä
Ajatusteni huonossa seurassa mykkiä vitsejänsä
Miksi minulle sinäkin olet vain heijastus peloistani?
Joku kanssani sinut jakaa enkä selviä veloistani

Miksi en saavuttaa, saavuttaa en saa
Sitä hetkeä jolloin en elä tolloillen?

Kun olet poissa
Näen kasvojasi noissa mieleni soissa
Lätäköissä joissa kuu heijastuu
Saisi aurinko nousta
Tai sitten tahtoisin nukahtaa
Yö taivuttaa jousta, se katkeaa, jos en unta saa

Miksi en saavuttaa, saavuttaa en saa
Sitä hetkeä jolloin en elä tolloillen

Kun olet poissa...
Kun olet poissa...
*
http://actuspurunen.blogspot.com/2008/07/l-salli-minua-erotettavan-ja-anna-minun.html#comments

Sandra of St.Mura - Harri Marstio & Folkswagen

Miksi surullinen kaipaus voikin olla näin käsittämättömän 'ihanaa'?

On toki totta, että Harri Marstion ääni hipoo liki shamanistisia ulottuvuuksia tämän iloisimman surun esiin loihtimisessa, ja on totta myös se, että Suhmuran Santraa voi pitää sekä säveleltään että sanoiltaan yhtenä hienoimmista hitaista valsseista, joita Suomessa on koskaan tehty.

Mutta silti - tämä Folkswagen-yhtyeen ja Marstion yhteistyönä syntynyt englanninkielinen versio tuntuisi olevan jopa enemmän kuin osiensa summa - jotain, jossa kiteytyy koko elämämme rakastettava surumielisyys tai sen surumielinen kaiho jonnekin menneeseen ja ikuiseen - jonnekin 'päivästä pois'.

Sanat eivät riitä. Vaikenen. Kuunnelkaa itse.
(Linkistä kiitos jälleen merille)
***
http://www.youtube.com/watch?v=ylhfDeU1SvM
Miksei tästä voisi tulla hittiä Englannissa? Retro rules.

Terho Könönen kertoo Suhmuran Santra -laulun synnystä seuraavaa:

"Kyllä Santra aikoinaan tavattiin. Kävin usein Hammaslahden seurojentalolla tansseissa kesäisin - meillä oli näet huvila siellä aseman seuduilla. Kerran todella sattui niin, että yhtä tyttöä saatolle pyytäessäni hän varoitteli jotain siihen päin, että 'Voi tokkiinsa, jalkojas siästä'.

Tyttö näes asui Suhmurassa... ja meidän huvilamme oli taas aivan päin vastaiseen suuntaan. Joten siinä olisi tullut nelisenkymmentä kilometriä saattomatkaa... Moinen pikkutapaus jäikin mieleen niin, että sitten asemasodan aikoihin muistui laulunaiheeksi.

1951 se sai julkisuutta radiossa ja pikku hiljaa pääsi koko kansan tietoisuuteen."

Tässä kappaleen tarjoilee Folkswagen-yhtye ja Harri Marstio uudelleen Hyvin Lämmitettynä. Käännöksen 'viäntäny' Susan Sinisalo.

***
Kun seurojentalolla tanssittiin,
Ja haitari haikeesti soi.
Oli tyttäret pyntätty retonkiin,
Ja kuukin kuin keltainen voi,
Niin pyysin mie korreinta suatolle piästä,
Tämä vastaa: "Voi tokkiinsa jalkojas siästä.
Niin pitkä matka, niin pitkä matka on suatolle Suhmuraan."

Niin Suhmuran Santra se yöhön män,
Minä silimäyksen perrääsä loin.
Tok' toiste jo ymmärsin enemmän
Ja pyörän mie matkassain toin
Mut Santra ei tullut, hän pysyttel poissa,
Kai Suhmuran puolessa äitinsä koissa.
Kun pitkä matka, kun pitkä matka oli suatolle Suhmuraan.

Mut oihan se Mantakin Mulosta
Niin sorree jo tok' sortiltaan.
Ei kiellellyt suatolle tulosta
Ei pyörtänyt kot'portiltaan.
Vaan pyörällä poski ol' poskea vasten.
Mulon Manta nyt mulla on äitinä lasten,
Kun pitkä matka, kun pitkä matka oli suatolle Suhmuraan.

Nyt Mantalle mattoja puistelen
Ja lapsia liekuttelen.
Myös Suhmuran Santraa mie muistelen
Ja iäneti näin uattelen:
No pithän tok' arvata, se siitä tulloo,
Kun lähteekin pyörällä suatolle Mulloon,
Ja pitkä matka, ja pitkä matka on suatolle Suhmuraan.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Suhmura

Yksinäisen miehen kirottu fantasia: Olkinainen

Olkinainen

On yö ja hyvin myöhä
kun tätä kirjoitan
mutta minua ajaa pelko
ja mun on pakko kirjoittaa

Kuin pitkät harmaat hiukset
sade heilahtaa
pimeydestä ruutuikkunaan

Minä rakensin oljesta naisen
kun sinä et tullutkaan
sua kaipasin niin paljon
enkä jaksanut odottaa

Minä sidoin lyhteitä yhteen
etsin vaatteesi parhaimmat
tein köydenpätkistä peruukin
ja rinnat lantuista

Mä illan tullen viereen
naisen nukahdin
kunnes äsken nauruun heräsin

Ja nyt olkinainen tanssii
navetan katolla
sylissä vaatteenriekaleita
ja pää kainalossa

Olkinainen, olkinainen
nauraa ja huhuilee
ja paidan helman alta pilkottaa
musta kieli viikatteen

Minä en ole synkkämielinen mies
mutta minua pelottaa
kun männynneulaset kirkuu
ja maisema huohottaa

Kun jalanjälkiin kasvaa
koiran hampaita
voi luoja, miten se mua pelottaa

Minä kirjoitan tämän kirjeen
jos viimeinkin tulisit
että saisit tietää kaiken
jos et minua löytäisi

Nyt lähden etsimään kuokkaa
haen bensaa kanisteriin
joko minä tai olkinainen
olen ymmärtänyt niin

Kuin pitkät harmaat hiukset
sade heilahtaa
pimeydestä ruutuikkunaan

*
Sanat Heikki Salo, Miljoonasade

http://www.heikkisalo.com/miljoonasade/