Terveisiä Sokrateelta

Nimimerkki Juoni kirjoitti päreeni ‘Aave kummittelee tieteessä’ kommentissaan: ‘Tuo väite pohjaa mielivaltaiseen käsitteen 'luonto' määrittelyyn.’

. 

Mielivaltaiseen määrittelyyn? Satutko olemaan tietoinen siitä, kuinka monella tavalla ‘luonto’ ymmärretään? Voin kertoa lakonisesti että monilla. Ei ole olemassa vain yhtä ja oikeaa tapaa määritellä tai ymmärtää luonto. Riippuu pitkälti kontekstista/viitekehyksestä, johon määrittelijä ymmärryksensä perustaa ja näitä konteksteja riittää.

. 

Eivätkö sitä paitsi kaikki määrittelyt, käsitykset tai ymmärrystavat ole väistämättä [jos niistä aletaan keskustella rationaalisemmin] suhteessa johonkin toisiin tai toiseen käsitykseen, johon ne tekevät tietoista tai tiedostamatonta vai pitäisikö sanoa intuitiivista [vaikkei se olekaan mikään tiedostamattoman suora synonyymi] eroa. Voi toki olla mielivaltaisiakin määrittelyjä luonnosta, mutta mistä täysin mielivaltaisen määrittelyn lopulta tunnistaa? Sehän pitäisi tunnistaa, jotta voisi edes sanoa, että se on nimenomaan mielivaltainen. Mutta eikö jo tämä vaatimus itsessään merkitse, että ei se nyt niin mielivaltainen lopulta ollutkaan.

. 

No, täysin mielivaltainen määritys on ainakin sellainen, joka muuttuu koko ajan, jotain josta ei saa lainkaan älyllistä otetta. Vähän niin kuin ihmisen tunne-elämä [*]. Mielivaltainen on oikeastaan myös sellainen käsitys, jota sen esittäjä ei osaa selittää muuten kuin vetoamalla refleksinomaisesti johonkin suureen auktoriteettiin, esim. Einsteiniin. Mutta – ja tämä on oleellista - Einstein ei kuitenkaan väittänyt tietävänsä ‘luonnosta’ eli aineen ja energian olemuksesta muuta kuin sen, mitä hän oli matemaattisesti laskenut. Mitä hänen laskelmansa sitten koskivat? Luontoako? Siis mitä? Voisitko kertoa minulle. Mutta Einstein ei siis väittänyt tietävänsä, mitä luonto on.

. 

Käsityksiä koskien luontoa on kirjallisesti tunnetun historian kuluessa ilmennyt tosiaan jos ei nyt lukemattomia niin silti edes yhden käden sormet eivät riitä niiden laskemiseen, mikä sekin on eräänlainen skandaali inhimillisen ajattelun pätevyyden kannalta. Jo tämä asiaintila merkitsee de facto sitä, ettei kukaan tietämällä tiedä, mitä luonto todella on. Sitä voidaan kyllä mitata ja laskea, mutta mittaammeko me silloin nimenomaan luontoa vai pelaammeko ‘vain’ erästä todistekielipeliä nimeltään matematiikka?

. 

Turha väittää, että tämä on pelkkää saivartelua. Voisin yhtä hyvin sanoa, että sinä jos kuka saivartelet, koska et problematisoi luonto-käsitteestä tehtyjä määrittelyehdotuksia vaan käytät pelkästään ‘omaasi’, vaikket ymmärrä, mitä sillä tarkoitat edes suhteessa minun mahdolliseen luontokäsitykseeni. Sinähän ilmeisesti tiedät, mikä minun luontokäsitykseni on, koska väität sitä mielivaltaiseksi? Kerropa siis minullekin, mikä se on. Puhumattakaan nyt sitten siitä, että ymmärtäisit, ettet voi tietämällä tietää, mitä luonto ontologisesti [olemisen tavaltaan] todella on. Mutta eihän sinulla ilmeisesti ole kanttia tunnustaa, että sinun on väittäessäsi minua mielivaltaiseksi pakko uskomalla uskoa omaan ‘totuuteesi’ [käsitykseesi luonnosta] vähintään yhtä paljon kuin voit siitä jotain tietämällä tietää. Tai ollakseni tylympi -  että ylipäätään voisit väittää tietäväsi. Kuka tässä siis lopulta on mielivaltainen?

.

[*] Jonathan Haidt on jotenkin ‘kumma’ heppu älyllisesti. Hän väittää, ettei  meidän tule uskoa mielipiteidemme perusteluissa järkeen vaan tunteisiin – ja että me itse asiassa teemmekin juuri niin järkeä käyttäessämme. Tekeekö myös hän juuri näin? Tunteetko kertovat hänelle ‘totuuden’ tai millaiseksi hän nyt tutkimustensa tuloksia kutsuukin? Tuskin ainakaan valheeksi. Ja mikähän erottaa totuuden valheesta? Tunne? – Eh. Tuota. Nyt minä putosi kärryiltä -  ja ihan vapaaehtoisesti. En ole ainakaan itse kokenut vielä yhtään ainoaa totuudellista tai valheellista tunnetta. Olenko terapian tarpeessa? Ja minkälaisen terapian?

. 

http://actuspurunen.blogspot.fi/2014/06/aave-kummittelee-tieteessa-memetiikan.html

http://en.wikipedia.org/wiki/Jonathan_Haidt

http://maxkern.com/tag/sokrates/

http://www.etymonline.com/index.php?term=nature

http://dictionary.reference.com/browse/nature

http://www.etymonline.com/index.php?term=natural

Kostosta

Kaksi kommenttia Ironmistressin päreeseen ‘Ylimääräinen ET:n etiikan tehtävä syksyn ylppäreihin’.

.

1

Utilitarismilla ei pitäisi olla mitään tekemistä kuolemanrangaistuksen oikeutuksen moraalifilosofisessa arvioinnissa. Ihmisen arvon/arvottomuuden voi toki laskea, jos niin halutaan, mutta kyseinen arviointi ei ole moraalinen vaan teknokraattis-poliittis-uskonnollinen. Velvollisuuseettisestä lähtökohdasta ihmisen kohteleminen pelkkänä keinona/hyötynä johonkin päämäärään nähden [myös kuolemanrangaistus kostona ja pelotteena käsittelee ihmistä keinona] on kuitenkin täysin epämoraalista ja tuomittavaa. Sitä paitsi [kääntäen] ei ole olemassa rikosta, joka pitäisi lunastaa kuolemalla. Ja jos on, niin jonkun pitää silloin olla viimeinen ja samalla kaikkein arvokkain uhri, joka lopettaa uhraamisen [muuten koston kierre jatkuu loputtomiin]. Kristinuskossa hän on Jeesus. Tämä on Rene Girardin syntipukki-teorian eräs pääpointti. On sitten kokonaan toinen juttu, mitä kauheuksia ihmiset ovat kristinuskosta ja sen nimissä tehneet. Uskonnot ovat siis ihmisen ‘käsiin annettuina’ yhtä hyvin saatanasta kuin jumalasta. - - Kannattaisi ehkä kallistua pikemminkin universaalin stoalais-kantilaisen etiikan kannalle, koska se ainakin yrittää olla mahdollisimman ‘järjellis-universaalisti perusteltua’, toisin kuin oikeudenmukaisuuden yksipuolisesti hyödyksi/hyväksi tulkitseva utilitarismi tai oikeudenmukaisuuden metafyysis-biologis-uskonnollis-yhteisölliseksi luonteen ominaisuudeksi käsittävät eri hyve-etiikan suuntaukset ajattelevat – oltiinpa ‘loogisen järjen’ kyvystä määritellä moraalia sitten mitä mieltä tahansa.

.

Kohlbergin teoria on empiirisesti falsifioitu jo ajat sitten. Ks. esim. Klaus Helkama: Moraalipsykologia.

*

http://fi.wikipedia.org/wiki/Moraalipsykologia:_Hyv%C3%A4n_ja_pahan_t%C3%A4ll%C3%A4_puolen

.

2

Jos hyväksymme koston periaatteen [mihin en tässä ota suoraa kantaa] ‘oikeudenmukaisena’ rangaistuksena, niin kenellä sitten on legitimaatio/oikeus kostaa? Yksilöllä, suvulla, heimolla, kansalla, valtiolla?

.

Olipa nyt miten tahansa, ainakin verikosto on saatava oikeudelliseen kontrolliin, muuten se jatkuu ‘vastavuoroisesti’ loputtomiin [hieman samankaltaisella logiikalla kuin Marcel Maussin tutkima lahjan antaminen arkaaisissa kulttuureissa]. Ongelmana vain on, etteivät oikeuden päätökset tyydytä toista [kumpaakaan?] osapuolta, koska se vaatii yleensä vain kuolemantuomiota.

.

Kosto on [kuin] perisynnin seuraus - kuin avoin haava – sekä kostajan että kostetun ruumiissa ja sielussa, ja sen haavan aiheuttama kipu sekä tuska vaatii tulla lunastetuksi. Kostoa, koska se on determinoitu vastavuoroiseksi, ei kuitenkaan voi lopettaa viime kädessä kuin armahdus/armo, joka taas on jyrkästi ristiriidassa oikeusjärjestelmän omaksuman rangaistus [‘ansainta’]logiikan kanssa.

.

Muistutan edelleen Jeesuksen merkityksestä viimeisenä ja kaikkein arvokkaimpana uhrina, jonka kautta itse Jumala kostaa yhdellä iskulla luomansa ihmisen [Aatamin] synnin/t uhraamalla itsensä ristillä pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa. Tämä inkarnaation ja ylösnousemuksen välillä tapahtuva syntien lunastus [ja koston kierteen katkaiseminen] on kristinuskon ehkä huikein uskonnollis-moraalis-dramaturginen saavutus, jonka vaikutus länsimaiseen oikeusjärjestelmään on stoalaisen etiikan ja roomalaisen oikeuden ohella ollut valtava.

.

PS.

En samaista [ainakaan suoraan/täysin] uskontoa ja politiikkaa moraaliin, koska ne sekä ‘ylittävät että alittavat’ moraalisten kategorioiden ylivertaisuuden vaatimuksen. On nimittäin niin, että moraalin kategoriat saavat viimekätisen legitimaationsa politiikasta ja/tai uskonnosta [eivätkä pelkästään muodollisesta järjestä, joka pyrkii ehdottoman luotettavaan proseduraaliseen pätevyyteen], mutta niitä ei silti voi eikä pidä palauttaa systemaattisesti uskontoon ja politiikkaan, koska oikeuden on oltava mahdollisimman johdonmukainen eivätkä uskonnot ja politiikka voi täyttää tätä vaatimusta puolueettomasti [yhtä vähän moraali on palautettavissa johonkin hyötykalkyyliin, joka sekin tulkitaan aina moraalisten kategorioitten puitteissa mutta politiikan ja uskonnon kontekstissa].

.

Tätä ongelmallista suhdetta moraalin ja uskonnon/politiikan välillä pitää kuitenkin pohtia lisää. Tässä se ei ole mahdollista.

*

http://takkirauta.blogspot.fi/2013/09/ylimaarainen-etn-etiikan-tehtava-syksyn.html

http://www.helsinki.fi/historia/yhdistys/arviot2000/mauss.htm

Keskeneräisiä ajatuksia markkinatalouden etiikasta

Tuskin voisin löytää osuvampaa satiiria tämän päreen keskeisen teesin kuvaamiseksi. 
*
Kirjoitettu kommentiksi Ironmistressin päreeseen Matteus-efekti eli anakykloosi, osa IV.

I
1
Häikäilemätön Machiavelli ja taktikoiva Sun Tzu

Nimimerkki Miltton Friidmanin [ks. po. IM:n päreen kommenttilketju] argumentointi-menetelmä on pomminvarma, koska hänen perusähtökohtansa ovat jotakuinkin metafyysisia [siinä missä stalinisti-kommunistien ja fundamentalisti-teistienkin].

Milttonin asenne on a] fundamentalistinen = ehdoton ja pyhä laissez faire ja metodinsa b] reduktionistinen = kaikki päättely talouden parhaasta mahdollisesta toiminnasta palautuu utooppiseen laissez faire'en, jota ei kuitenkaan ole olemassa kuin teoreettisena utopiana.

Mutta eikö myös ensimmäiseen maailmansotaan vääjäämättä johtanut 1800-luvun kolonialistis-imperialistinen politiikka ollut perimmältään juuri brittiläis-utilitaristisen laissez fairen pohjalle rakennettu [mutta etenkin Bismarckin väkisin masinoima] diplomaattisten 'johdannais-sopimusten' eurooppalainen pakko-palapeli, joka räjähti käsiin yhden balkanilaisen arkkiherttuan murhan vuoksi samaan tapaan kuin kaikki taloudelliset ja aatteelliset kuplat aina räjähtävät [vrt. euro-kriisi ja Kreikan nykytilanne].

[Mikään (edes kaikkein tarkin) laissez faire'n (= taloudellinen anarkismi + poliisi) varaan rakennettu sopimuspolitiikka ei pysty ennakoimaan hetkeä tai yksittäistä tilannetta, jolloin sen hataruus ja valheellisuus paljastuu eli eskaloituu kriisiksi tai jopa katastrofiksi poliitiikan ja talouden alueeella [ks. IV].

Tämän lisäksi Miltton tekee vielä yhden metafyysisen oletuksen: c] on olemassa 'vapaita ihmisiä', jotka ovat jotenkin parempia kuin 'epävapaat ihmiset'.

Mitkä ihmeen vapaat ja epävapaat ihmiset? Kuulostaa taloustieteeseen siirretyltä nietzscheläisyydeltä {herra- ja orjamoraali] tai äärimmilleen tulkittuna sosiaalidarwinistiselta rasismilta. Kuka tai mikä voi päättää siitä, mitä vapaus todella merkitsee? Täysin vapaa markkinatalousko, joka johtaa vääjäämättä intialais-somalilaiseen kasti-yhteiskuntaan?

Joka tapauksessa Milttonin on tältä perustalta melko helppo kumota 'teknisesti' mikä tahansa vastaväite. Kyseinen strategia on lopulta samaa tyyppiä kuin kaikilla reduktionisteilla ja fundamentalisteilla. Jopa vapaus ja epävapaus on yhteinen tekijä - tosin sillä erotuksella, että libertaarinen ja hegeliläis-kommunistinen käsitys vapaudesta [tosin Hegel itse ei ollut sosialisti vaan nationalisti, joka arvosti maltillisesti Adam Smithin käsityksiä kansalais- ja markkinayhteiskunnasta] perustuvat hyvin erityyppisiin käsityksiin poliittis-filosofisesta antropologiasta eli tässä yhteisöllisen itseymmärryksen ja ideaalin sekä yksilön autonomian suhteesta  - [mm. Quentin Skinnerin luento 'Kolmas vapauden käsite' selventää asiaa - ks. linkki].

2
Komppaan konservatiivisen Ironmistressin kriittisiä näkemyksiä plutokratiasta tiettyyn rajaan asti, vaikken usko, että mikään matemaattinen mallinnus voi ikinä ennustaa ihmisten taloudellista[kaan] käyttäytymistä [empiriaa] pätevästi kuin tietyn teoreettisen viitekehyksen eli mallinnuksen itsensä sisällä [siis perimmältään empiriaa 'kaventamalla', mutta eihän todellisuus ole numero-loogisia symboleja vaan 'ei-käsitteellistä, energeettistä turbulenssia'].

Taloudellisten mallinnusten perimmäisenä edellytyksenä toimii oletus ihmisten rationaalisuudesta [mitään - myöskään irrationaalisuutta - ei voi mitata kuin rationaalisesti], mutta juuri rationaalisuus itsessään on eräs sitkeimpiä [ja teknologian suhteen menestyneimpiä; filosofisesti sen sijaan nihilismiin päätyneitä] metafyysisiä uskomuksia ihmislajin intellektuaalisen ajattelun perustasta ja tieteellisen tutkimuksen perimmäisestä edellytyksestä.

Mikä on rationaalisuuden perimmäinen tiedollinen kriteeri? Vastaus. Sitä ei ole. Se on pelkkä pragmaattinen uskomus, jossa muutos yritetään väksin mahduttaa muuttumattomaan logiikan/teorian sapluunaan eli/tai Prokrusteen vuoteeseen.

Kun ihmisestä elimoidaan kaikki kontrolloimattomat psykologiset tekijät [täydellisen koneen ideaali], jäljelle jää yhä vielä hobbesilainen 'vaisto-olio', joka toimii periaatteessa virheettömästi niin kauan kuin sen eteminen ei kohtaa ylivoimaista estettä - [tietenkin tämä on mahdotonta, ellemme oleta kastihierarkiaa, jossa vapaa ja tahtova valtaeliitti ohjelmoi epävapaat ja tahdottomat ihmiset eli alemmat 'konetyypit' käyttäytymään kuten niiden pitää käyttäytyä]. - Tämä oletus on yhtä kuin rationaalisesti itsekkään ihmisen idea.

Mutta miksi ihmiset [pankkiirit ja heidän asiakkaansa] eivät käyttäytyneet 'kiltin' rationaalisesti kvanttimatemaattisten mallien ennustamalla tavalla vaan eräät miltton-friidmanit pääsivät jälleen kerran ketkuillen provosoimaan tuon [road runneria takaa ajavan] finanssikaupan maantiekiitäjän juoksemaan rotkon yläpuolelle, josta se tyhjän päällä räpiköinnin jälkeen putoaa alas taloudellisen laman rotkoon - 'tahtomattaan' [?], 'puhtaan' [?] kapitalismin lakeja noudatettuaan? Oliko vika ihmisen ennakoimattomassa [tai ainakin sika-ahneessa] psykologiassa [reaalisissa markkinavoimissa] vai rationaalisista rationaalisimmassa eli kvantti-mallinnetussa 'markkinavoimassa'?
*
Anyway - Miltton pelaa eri peliä kuin IM [ja minä pelaan eri peliä kuin Miltton tai IM]. Milttonin pelissä vahvimmat [ovelimmat huijarit] voittavat aina kaiken, mikäli heidän vain annetaan voittaa ja he viis veisaavat muiden kohtalosta. Mutta miten voisikaan se, joka ajattelee vain omaa etuaan, olla aidosti kiinnostunut toisten oikeuksista? Kutsun tällaisia ihmisiä psykopaateiksi, joille pitää järjestää ihan oma reviirinsä. Aiheuttakoon siellä toisilleen laissez faire-finanssikuplia, mutta keynes'läiseen maailmaan heillä ei pitäisi olla mitään asiaa.

II
Me teimme vain sen, mitä sovittiin

Rahanpesua yritetään ratkoa loputtomien sopimusmenettelyjen kautta, mutta juuri laillinen rahanpesu [esim. johdannaiskaupan verkostot] ja laiton rahanpesu [esim. huumausainekaupan voittojen 'puhdistaminen' sijoittamalla voitot juuri johdannaiskauppaan] sekä ylipäätään harmaan talouden ongelmat samanaikaisesti sekä ilmentävät että mystifioivat sopimus-proseduralismin perimmäistä ongelmaa.

Johdannaiskauppa on sopimusketjutusten ja -verkostojen loputon suo ja mitä pitemmälle tuota verkostoketjua viedään sitä mahdottomammaksi käy todentaa, onko käytävä sopimuksin taattu kauppa selvästi rikollista tai ainakin epäreilua eli jonkinasteista huijausta.

Sopimusmenettelyt itsessään eivät lopulta takaa muuta kuin oman itsensä. Sopimuksia noudattamalla ei rikota sopimusten kirjainta, mutta jos itse sopimusverkosto on jo niin monimutkainen, ettei pelkkä sopimusten kirjaimellinenkaan noudattaminen voi taata muuta kuin [tautologisesti] teknisen sopimusten noudattamisen, niin kuka voi sanoa, että sopimusten noudattaminen itsessään on eettistä.

Jos kysyt matemaattiselta mallilta [talousmatemaatikolta], toimiiko se eettisesti oikein, saat vastaukseksi kaavoja, jotka todistavat, että annetuilla ennakkoehdoilla ja koordinaateilla se toimii ja toteuttaa juuri tässä virheettömässä toimivuudessaan tietynlaista eettisyyttä.

Mutta kysyinkö minä, onko mallinnus teknisesti pätevä?

En kysynyt vaan sitä, toteuttaako sopimusproseduurin noudattaminen sen alkuperäisen eettisen periaatteen ja lähtökohdan, jonka vuoksi sopimus koettiin tarpeelliseksi valmistella ja sopia. Ja juuri tähän kysymykseen en voi enää loputtomien johdannaisten ja niitä varten kehitetyn äärimmäisen monimutkaisen sopimusjärjestelyn vuoksi saada vastausta.

Voin siis tietää vain sen, noudatetaanko sopimusta [toimiiko malli], en sitä toteuttaako sopimuksen noudattaminen enää niitä juridisia varmistuksia, joiden piti taata johdannaiskaupan eettisyys. Minun on loogisesti mahdotonta tietää sitä, koska metodi/sopimus/mallinnus ei milloinkaan takaa mitään muuta kuin puitteet, joissa empiirisen todellisuuden pitäisi toimia.

Emme tarvitse edes tuota konditionaalista imperatiivia 'pitäisi', koska johdannaiskaupan mutkikkuus [empiirinen todellisuus] a] riistäytyy aina irti mallista, joka yrittää koodata sitä tai b] [eli perusponttini] itse metodista tulee empirian osa, mikä merkitsee, että metodi/mallinnus eli sopimukset ja niiden noudattaminen muuttuu osaksi todellisuutta, jota sopimusten piti kyetä kontrolloimaan.

Kyseessä on siis kehämäinen, itsensä omalla itsellään 'todistava' ja 'toimeenpaneva' prosessi: - loogisen virhekontrollin ulottumattomiin mystifioitunut premissien ja johtopäätöksen välisen yhteenlankeamisen kierre, metodin, teorian ja empirian diskursiivinen koherenssi, mistä seuraa, että kaikki sopimusta noudattaneet voivat väittää toimineensa eettisesti oikein, koska sopimuksen noudattaminen itsessään merkitsee siihen implikoidun oikeusvaateen totetumista.

Voimmekin hyvällä omallatunnolla toimia täysin epäeettisesti [mikäli etiikka oikeudenmukaisuutena on universaalia ja siten intuitiivisesti samankaltaista kaikkialla eikä pelkästään yksittäisten sopimusten loputon poikkeusjärjestely] vetoamalla siihen, että toimimme sopimusten mukaisesti, eli vaikka aiheuttaisimme miten helvetillisen talouskuplan noudatettuamme uusimpia mallinnuksiamme ja sopimuksiamme, kukaan ei voi asettaa meitä juridiseen vastuuseen toimistamme, koska näyttöä ei ole eikä edes voi olla; - sen takaa juuri ja nimenomaan se proseduuri, jonka me loimme varmistamaan, että bisneksemme noudattavat eettisiä sääntöjä.

Kun kukaan ei saa eikä enää edes voi asettua sopimusjärjestelmän ulkopuolelle [ilman, että hänet ainakin teoriassa uhataan leimata rikolliseksi], ei häntä myöskään voi enää asettaa vastuuseen teoistaan, koska kehämäinen, itsensä legitimoiva proseduuri takaa hänelle 'alibin ja syytesuojan'.

Tilanne onkin yhtäkkiä muuttunut jos ei totalitaariseksi niin ainakin pakkoneuroottis-pakottavaksi pelinhimoksi. Kukaan ei piittaa muusta kuin sopimuksen kirjaimesta ja talousteoreettisista mallinnuksista, jotka mahdollistavat mustan aukon, jonne kaikki riskit voi sijoittaa pois omalta kontolta.

Mutta tuo musta aukko on pelkkää spekulaatiota. Sitä ei ole olemassa muualla kuin 'innovatiivisissa' fantasioissa, ovatpa nuo fantasia-spekulaatiot sitten teoreettisesti miten hienosti tahansa mallinnettuja.

Niinpä jäljelle jää kaksi vaihtoehtoa. Joko juridinen sopimusjärjestelmä, jonka noudattaminen antaa luvan johdannaiskauppaan talousteoreettisen kvanttimallinnuksen yhä sofitikoiduimmin keinoin, muuttuu a] marxilaisittain ilmaistuna legitimoiduksi kapitalismin riistokoneistoksi, jota ei yksinkertaisesti voi kyseenalaistaa joutumatta hullun ja terroristin kirjoihin tai b] se räjähtää näennäisen kontrollin [metodin, sopimuksen, proseduurin] pettäessä kerta toisensa jälkeen [ja viimein lopullisesti] käsiin kuin rajattoman positiivisen takaisinkytkennän kiihdyttämä rajallinen systeemi.

Itse asiassa molemmat vaihtoehdot toteutuvat jatkuvasti, koska ihmisellä [tämä on kohtalomme] ei ole muuta mahdollisuutta kuin luottaa järjelliseen ajatteluunsa ja kehittää teorioitaan, mallinnuksiaan ja teknologiaansa yhä vain pitemmälle ja yrittää siten torjua kaikenlaisia taantumia, sairauksia ja onnettomuuksia eli itse asiassa ja viime kädessä kuolemaa, koska kuolema on jotain täysin peruuttamatonta, joka langettaa ihmiselämän 'sijoitukseen' ylivoimaisen sietämättömältä tuntuvan riskin.

Myös tässä yhteydessä on kuitenkin syytä muistaa, mitä Freud sanoi. Torjuttu [ahdistus ja/tai halu] palaa aina. Niin palaavat myös rahanpesuksi muuttuneilla johdannaisilla torjutut riskit. Ahdistus on ihmisen olemassaolon perimmäinen psykologinen realiteetti, eikä ahdistusta tuottavia riskejä voi koskaan eliminoida lopullisen varmalla metodilla ilman, että rajat huijaamisen, reiluuden ja lopulta todellisuudentajun väliltä katoavat kokonaan.

Todellisuudentajun menettämiseen johtava sopimus-noidankehä huijaamisen ja reiluuden välillä on totuus, joka pätee yhtä lailla sekä vannoutuneeseen kalvinistis-pelagiolaisen pelastusopin kannattajaan kuin häikäilemättömään uusliberalistiseen finanssi-keinottelijaankin. He ovat huijareita molemmat - tietäen tai tietämättään, tahallaan tai tahattomasti, omasta halustaan tai peliin pakotettuina.

Mutta yksi on varmaa - tuntematon noutaja tuntemattomasta maailmasta tulee viimein kummallekin, koska sitä riskiä ei ole voinut eikä ole koskaan edes mahdollista siirtää lopullisesti muiden piikkiin - ei minkäänlaisilla johdannaiskaupoilla. Jumala on siis oikeudenmukainen ainakin tässä yhdessä asiassa.
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Hedge_(finance)
http://takkirauta.blogspot.com/2011/11/matteus-efekti-eli-anakykloosi-osa-iv.html
http://www.filosofia.fi/node/2814
http://tywkiwdbi.blogspot.com/2010_04_01_archive.html

Päivän paradoksi

Tämä nainen vetoaa tieteellisin ja rationaalisin perustein primitiivisiin haluihisi ja vaistoihisi. Hän mainostaa terveysvaikutteista elintarviketta eli huijaa sinua lain sallimalla tavalla.

Kapitalismin perusristiriita

Tuotantoa ja myyntiä pyritään edistämään vetoamalla manipuloivasti [etenkin mainonnalla] ihmisten irrationaalisesti vaikuttaviin haluihin ja tunteisiin, mutta samalla kapitalismin taloustieteessä kuitenkin oletetaan apriorisesti [alkaen Adam Smith'in ihmisluontokäsityksestä], että ihmisten valinnat [kysyntä] ovat perimmältään rationaalisia [ja rationaalisesti itsekkäitä].

Hmm?!

Miten sellainen systeemi, joka edellä esitettyyn tapaan asettaa jo lähtökohdissaan talouden ja ihmisluonnon välisen kysymyksen näin johdattelevasti, ristiriitaisesti ja väärin voisi koskaan ratkaista sitä muuten kuin valheellisesti ja toisten riistämisen kapitalismin legitiiminä lakina hyväksyen?

PS.
Minäkin olen antanut huijata itseäni jo kymmeniä vuosia uskomalla esim. siihen, että xylitol-hammastahna on hampailleni terveellisempää kuin tavallinen tahna [tutkimustulokset xylitolista ovat ristiriitaisia].

En tule koskaan omalla kohdallani tietämään, onko asia todella näin kuin oletan, mutta juuri tämänkaltaiseen tietämättömyyteen, jonka varaan uskomuksia voi lähes mielin määrin rakennella, perustuu jopa koko kapitalistisen finanssimarkkinoinnin legitiimiys - sanalla sanoen humpuuki-lääkkeen myyyntiin.

Ei siis mikään ihme, jos etenkin varjopankkien [holding-yhtöt, finanssipankit, vipurahastot] spekuloimat talouskuplat väistämättä poksahtelevat, jos ja kun niiden myymä 'stuffi' on perimmältään huuhaata - lyhyesti sanottuna: tyhjää eli ei-mitään!
*
http://www.kampusdata.fi/kirjatuotteet/kirjat/yhteiskuntatieteet/taloustieteet/akerlof-george-a.-ym.-vaiston-varassa-miten-ohmismieli-ohjaa-maailmanlaajuista-kapitalismia.html
http://fi.wikipedia.org/wiki/Terveysvaikutteinen_elintarvike
http://www.actimel.fi/tutkimukset.php

Vasemman käden jaarituksia Zizekistä, Platonista ja kommunismista

Huomatkaa, miten yhdennäköisiä kreikkalainen Platon ja sloveeni Zizek ovat: samanmuotoinen, sopusuhtainen, suuri pyöreähkö pää, ja jopa kasvoista löytyy kaltaisuutta (vai kuvittelenko vain ;\?).
*
(K-mafian tarkennuksia mm. historiallisesti edelleenkin epätarkkaan PS-osaan - viimeksi 12.4)

Kommentistani edelliseen päreeseen tuli liian laaja, joten on pakko pärettää se, vaikka melko luonnosmaiseksi tämä silti jäi.
*
Kirjoitin Zizekin (talk-)show'sta, mutta samalla pitää heti muistuttaa, että hän esittelee tässä(kin) show'ssaan nopeasti ja tiivistetysti muutamia aivan oleellisia näkemyksiään politiikasta.

Zizekin esimerkit ja sloganit kertovat siis paljon enemmän kuin, miltä aluksi kuulostaa/vaikuttaa, eli puheesta löytyy vahvasti sisältöä/substanssia joskin se kärsii hieman asioiden paljoudesta (tyypillistä Zizekille) ja tietenkin aikarajoituksesta.

Z. yrittää itseironisesti väen vängällä saada lisäaikaa puheenjohtaja Kouvelakis'ilta lupaamalla tehdä kohta yhteenvedon, mutta lopulta 'kreikkalainen diktatuuri' voittaa.

Zizek keikkuu koko ajan ilmeisen tietoisesti lähes anarkistisen yksilöllisen kriittisyyden sekä vahvan kollektiivis-ideologisen (teoreettisesti tiukan) hallinnon välimaastossa.

Tällainen asetelma on jo itsessään varsin rankka dialektinen haaste ja paradoksi.

Yhden ja saman, tiukasti sitoutuneen poliittisen näkemyksen sisällä tapahtuva loputon heiluriliike (kriittinen yksilö-integroitunut kollektiivi/puolue) on kuitenkin luovuttamaton lähtökohta ideologisen teorian kehitykselle.

On sitten asia erikseen, miten paljossa poliittinen järjestelmä voi sallia avointa kritiikkiä ajautumatta hajaannukseen.

Huolimatta harkituista provokaatioistaan, Zizek tuskin haluaisi toimia propagandapäällikkönä, sillä hän tajuaa ideologiaan sisältyvät harhat, voimat ja vaarat aivan liian hyvin - myös käytännön politiikassa, johon itse osallistui nuorempana ennen Jugoslavian hajoamista nationalistisiksi klikeiksi.

Zizekillä ei teorialähtökohtiensa, ideologia-kriittisyytensä ja psykoanalyysin kouliman rehellisyytensä vuoksi ole pokkaa eikä edes perusteita vetää jotain kovin rajattua roolia ja siksi hän 'kirjoittaakin' tuohon rooliin useammpia vaihtoehtoisia repliikkejä (vrt. the parallax view).

Pääsyy Jugoslavian kriisistä menee Serbian nationalistisen uhoilun piikkiin, ja konfliktista jo ennen sen alkamista vetäytynyttä Sloveniaa voisi pitää jopa koko kriisin ainoana voittajana (mikäli voittajista puhuminen ylipäätään on tässä yhteydessä korrektia).

Zizek oli ymmärtääkseni osaltaan vaikuttamassa Slovenian poliittiseen vetäytymiseen (muun Balkanin kiistoista) ja itsenäistymiseen (joka itse asiassa käynnisti vanhan Jugoslavian hajoamisen Serbian protestoidessa jyrkästi) 1980- ja 1990-lukujen taitteessa.

Hänen asenteensa on siis kaukana ekspansiivisesta ja nationalistisesta rasismista - olkoonkin, että siitä aika ajoin huokuu erittäin vahvaa narsistista arroganssia (osittain perustellusti, sillä Z. on äärimmäisen lahjakas; nero sanoisin) - jos kohta Zizek on myös varsin sosiaalinen ja hakeutuu mielellään ainakin läheisimpien ystäviensä seuraan.

Kun Z. sanoo olevansa samaa mieltä Platonin kanssa siitä, että runoilijat pitäisi häätää pois valtiosta, hän tarkoittaa kirjaimellisesti, että lähes kaikkien kaoottisten kansannousujen ja sisällissotien takaa löytyy intomielinen runoilija - tässä tapauksessa tietenkin Radovan Karadzic, joka on paitsi psykiatri myös runoilija.

Väitän silti poleemisesti, että koska serbialainen Karadzic on/oli poliitikko ja (ainakin jossain määrin) psykoanalyytikko kuten Zizek, häntä voi ainakin retorisesti pitää ikäänkuin piikkinä tai jopa koetinkivenä Zizekin politiikan teoriassa ja käytännössä - eräiltä osin jopa ratkaisemattomana testinä.

Tämä on kiinnostava aihe (on ollut Platonista alkaen), johon varmasti palaan, sillä erottelu teoreetikon ja runoilijan välillä on mielestäni vain osittain perusteltu (ne ovat kyllä päteviä perusteluja sekä ideologisesti että teoreettisesti) ja tarkoitushakuisesti väännetty (esim. Platon perusti runouden kritiikkinsä oman poliittinen ideaali-utopia-systeeminsä kontekstiin - ks. hänen kuuluisin dialoginsa Valtio).

Runoilijat eivät muka edes yritä ilmentää perimmäisiä (vain? rationaalisesti ymmärrettäviä) ideoita vaan tekevät niistä, kuten taiteilijat aina, vääristyneitä kopioita tai peräti kopioiden kopioita (demiurgin luoma luonto/maailma/ihminen on jo alunperin vääristynyt kopio ikuisista ideoista ja taiteilijahan imitoi maailmaa/luontoa/todellisuutta) - ja mikä pahinta: vaikka taiteilijan tarkoitus ei välttämättä olisikaan suoranaisesti kiihottaa, niin esteettinen elämys joka tapauksessa kiihottaa (sekoittaa pään eli järkevän ajattelun).

Selkokielellä sanottuna: runoilijat ovat Platonin ja Zizekin mielestä teoreettisesti sekavilla ja siten poliittisesti vaarallisilla vesillä eivätkä pysty hillitsemään yhteisön primitiivireaktioita - esim. nationalistis-rasistista kuohuntaa, jonka kuitenkin irrationalistisilla runoillaan itse ovat sytyttäneet palamaan.

Teoreetikot sen sijaan eivät lietso dionyysista ja mainadista verenhimoa vaan pystyvät kontrolloimaan vallankumouksellista liikettä ja myös luomaan yhteikuntarauhan, jossa kulttuuri voi elää ja kukoistaa (ihanko totta?).

Mutta jos vain teoreetikot saavat omia politiikan itselleen, niin mistä siihen saadaan henki, joka inspiroi toimintaan? Ei se ainakaan suoraan teoriasta tule - ellemme sitten ole suorastaan rakastuneita formaaliin logiikkaan tai matematiikkaan (sellaisiakin 'taiteilijoita' toki löytyy ja hyvä niin).

Tarvitaan siis joka tapauksessa retorikkoja tai suoranaisia kansankiihottajia! Mutta onko silloin käytännössä enää kovin suurta väliä sillä, tunnustautuukoko tuo retorikko-kansankiihottaja perimmältään teoreetikoksi vai runoilijaksi?

Minun mielestäni esim. romantiikan ajan loistavasta runoilijasta, satiiristen tarinoiden kirjoittajasta sekä mainiosta journalistista Heinrich Heine'ta olisi tullut hyvä poliitikko (Heine jopa ennusti natsismin synnyn melko pätevästi).

Toisaalta taas kommunismin perinteestä löytyy vahvoja toimijoita, jotka ovat joko jämähtäneet tyhjään teoreettiseen dogmatismiin (mekaanisesti tulkittu heijastusteoreettinen malli siitä, miten yhteiskunnan ylärakenne (aatteet, instituutiot) on johdettavissa kausaalis-dialektisesti(?) alarakenteesta (tuotantosuhteista) tai jotka ovat olleet lähinnä verenhimoisia taistelijoita (esim. Zizekin ihailema Rosa Luxemburg) vailla diplomaattisia kykyjä tai intressejä.

Tiedä tiedän - olen törmännyt tässä ongelmaan, jossa teoria ja käytäntö pitäisi sovittaa yhteen 'oikeaikaisen' vallankumouksellisen intervention/toiminnan edistämiseksi. - Mutta käykö nyt niinkuin useasti aiemmin: yksimielisyyttä toimintalinjoista/-tavoista ei puolueen sisällä synny ja puolue hajaantuu/hajoaa erimielisyyksiinsä? (ks. PS.)

Tämä (ja moni muu tuleva ;\] kysymys menee suoraan Zizekille - tuolle teoreettiselle 'kovanaamalle', joka on 'häpeissään' tunnustanut katselevansa tippa linssissä aina uudestaan esim. jotain 'The Sound of Musicin' kaltaista, sensitiivistä ja romanttista(kin) filmiä.

Kummallista (vai onko sittenkään), miten eräät kaikkein korkeimman tason filosofiset ja kirjalliset miehet (Zizekin lisäksi vaikka Platon ja Nietzsche) ovat olleet melkoisissa vaikeuksissa emotionaalisen puolensa/luovuutensa ja ylipäätään affektiivisen minänsä kanssa.

Mutta ei tätä herkempää ja siten naisellisempaa puolta itsessään voi kukaan todella luova mies päästä karkuun - päinvastoin. Sitä vain on usein kovin vaikea naittaa virallisen itsen eli maskuliinisen teoria-machon kanssa. - Platon, alunperin näytelmäkirjailija, mikä kyllä näkyy hänen kirjoitustyylissään ja jopa -sisällöissään, on ensimmäinen ja edelleen ehkä 'opettavaisin' esimerkki tästä ongelmasta/ristiriidasta filosofien piirissä.
*
Jaaritteluitteni jälkeen jätän aiheen muhimaan toivoen aivokudokseni synapsien flirttailevan vilkkaasti mantelitumakkeeni kanssa, sillä onhan nyt kevät eli luovuuden=rakkauden aika (tämä oli 'false ending').

PS.
(Yleinen ja myös siksi epätarkka tiivistelmä (tsekkaa linkki).- Leevi Lehto sen sijaan muistaa nämä asiat kuin omat taskunsa.)

Suomessa SKDL:n kansanedustajat kuuluivat 1960-luvulla joitain poikkeuksia lukuunottamatta kommunisteihin. Fiksua ja oppinutta vasemmistososialistia, Ele Aleniusta, jopa miltei halveksittiin kommunistien piirissä.

1960-luvun lopulla (epävirallisesti jo aiemmin) SKDL hajosi aluksi enemmistöön (saarislaiset SKDL:n uuden puheenjohtajan Aarne Saarisen mukaan) ja vähemmistöön (taistolaiset Taisto Sinisalon mukaan tai stalinistit neuvostohännystelyn vuoksi) ja lopulta vielä 1980-luvun alussa kolmanteen linjaan sekä kirveslinjalaisiin, jotka halusivat tuhota taistolaiset lopullisesti (esim. enemmistöläisen Arvo Aallon tukilinjalta livenneet Leevi Lehto, Juhani Ruotsalo, Jouko Kajanoja, Pirkko Turpeinen).

Tällä tavoin SKDL tuhosi itse itsensä omaan hajaannuksensa. Hajaannuksen raunioista syntynyt Vasemmistoliitto oli enää 1980-luvun lopulla pelkkä varjo vielä 1950- ja -60-luvuilla niin mahtavasta SKDL:stä.

Globalisaatio ja markkinasubjektiksi mielletty kuluttaja oli alkanut etsiä paikkaansa ('onneaan') myös 'ihmiskasvoisesta' kommunismista.
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Radovan_Karad%C5%BEi%C4%87
http://www.google.fi/search?sourceid=navclient&ie=UTF-8&rlz=1T4PCTA_enFI299FI299&q=slavoj+zizek
http://skdl.punavihrea.info/
http://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_Kansan_Demokraattinen_Liitto
http://fi.wikipedia.org/wiki/Leevi_Lehto
http://fi.wikipedia.org/wiki/Rauno_Set%C3%A4l%C3%A4  (tämä huippulahjakas nuori vasemmistopoliitikko olisi saanut elää pitempään)
http://lutheransurrealism.blogspot.com/2007_12_01_archive.html
http://htmlgiant.com/author-spotlight/giant-guest-post-poetry-as-site-of-resistance-by-jeremy-schmall/

'Tunteettoman ja pilkallisen' rationalistin 'moraaliton' puheenvuoro

Kirjoitettu kommentiksi iineksen päreeseen "Paimentajia".
*
Iines kirjoitti Johannes Knektmanille minuun viitaten:

'Sinä et ole syyllistynyt myöskään muiden (lue: naisten) tädittelyyn tai muuhun ad hominem -alatyyliseen kommentointiin. Sulka hattuusi!'

Säälipisteitä 10+!

Jos minä olisin fanaattinen ateisti, niin luulenpa, että uskovaisten kanssa väitteleminen aiheuttaisi minussa samoja fiiliksiä kuin nyt tämänkin aiheen 'tunnepuolen' edustajat, joiden huoli maailman asioista on sitä luokkaa affektiivista ja 'huolestuneen humanistista' laatua, etteivät he pysty erottamaan toisistaan edes muodollisessa merkityksessä menetelmiä, tutkimuskohdetta ja tutkimusongelmaa, vaan kaikki on yhtä tunnemössöä, jota ei rationaalisen sivullisen totisesti kannata sohia edes sillä kuuluisalla viiden metrin kepillä - ellei halua välttämättä saada ikuista kirousta päälleen.
*
Lisään tämän kommentin jatkoksi provosoivasti vielä sen kuohuttavan? tunnustuksen, että 'urakoituani' muutaman vuoden ajan myös pornosivustoilla, pitää paikkansa se Johanneksenkin esittämä väite, että lapsipornoa löytyy parhaiten, jos sitä haluaa nimenomaan etsiä 'oikeista paikoista' - ei niinkään 'sovinnaisilta' heteropornosivuilta.

Itse olen törmännyt lapsipornoon erittäin harvoin - ja varmasti juuri sen vuoksi, etten hakeudu sivuille, josta sitä luultavasti linkkimainosten mukaan löytyisi.
Vahingossa lapsipornoon voi tietysti törmätä - niinkuin inhottavan väkivaltaisiin videoihinkin, mutta kuten sanoin - tavanomaisilla pornosaiteilla surfaavalle tuon törmäämismahdollisuuden todennäköisyys ei ainakaan oman kokemukseni mukaan ole merkittävän suuri.

Toisaalta - on tietenkin erittäin vaikea arvioida, kuka 'malleista' on alle 18 vuotias ja kuka yli. Itse asiassa se on lähes mahdotonta, ellei kyseessä sitten ole ihan selvä tapaus.

Mutta kas - koko tämä jupakka näyttäisi sensuurin kannattajien puolella jämähtäneen emotionaalisesti tavallaan juuri ikärajakysymyksen määrittelyn mahdollisuuden/mahdottomuuden ympärille, vaikka pohdinnan sanotaankin kohdistuvan nimenomaan lapsipornoon, sen kontrollointiin ja sen levittäjien idenfiointiin.

Ongelma on siis perin juurin moralisoitu ja siten myös sensuurin kannattajien argumentit sortuvat moralistiseen virhepäätelmään, jossa tosiasiat eivät paljon paina, ja jolloin ei viime kädessä ole mitään väliä sillä, mitä sananvapauden puolustajat lopulta ovat sanoneet ja miten he ovat väitteensä perustelleet.

Toisin sanoen: kirouksen päällensä saavat kaikki ne, jotka eivät suostu yhteen ääneen laulamaan kuorossa samaa (kohta lähes uneen tuudittavaa) virttä lapsipornon (ja kaiken pornon) kauhistuttavuudesta vaan yrittävät nimenomaan etsiä tiukan järjellisesti ja kukin teknisen asiantuntemuksensa suomin valmiuksin toimivia ratkaisuja tuon iljettävän pornon lajin kitkemiseksi.

Mutta jos minä nyt tässä kävisin siunailemaan maailman kauhistuttavuutta, ihmisten itsekkyyttä (kuten kyllä usein teen) tai joidenkin ihmisten (varsinkin miesten) epäempaattisuutta ja tunneköyhyyttä sekä irstailevaa luonnetta, saisin varmaankin kovasti sympatiaa blogin emännältä riippumatta siitä, miten järkeviä tai järjettömiä mielipiteitä itse ongelmaan nähden olen esittänyt.

Tämäkin keskustelu - nyt lapsipornosta (ja piilevästi pornosta yleensä ainakin sensuurin kannattajien mielessä) on kuin uskon sota, jossa ne jotka haluavat väen väkisin, että maailman pitää muuttua heidän ruusunpunaisten kuvitelmiensa ja illuusioittensa mukaiseksi, tuomitsevat lopulta lähes kritiikittömästi ne, jotka eivät ryhdy kampanjoimaan pelkillä emootioilla ja affekteilla vaan etsivät tosissaan toimivia ratkaisuja.

On surullista havaita, miten valtavan suuri ero vallitseekaan pelkkien emootioidensa ja affektiensa vallassa elävien ihmisten ja niiden välillä, jotka yrittävät saada ajattelunsa toimimaan järkevästi eli analyyttisesti ja tosiasioitten moninaisuuden tunnustamalla ja tunnistamalla.

Sitäpaitsi mikään synteesi, positiivinen vapaus ja perusarvo ei voi toteutua pelkkiin emootioihin vetoamalla.
Emootiot meillä kaikilla on aina jo valmiina ja annettuina, mutta järjen käyttöä meidän on opeteltava koko elämämme, koska sitä me emme syntymälahjaksi saa - ainoastaan valmiudet oppia.
*
Muistutan vielä ehkä mieliä kuohuttavasti, että juuri pedofiilit ovat (kyseenalaisten) affektiensa ja emootioittensa orjia. He saattavat toimia hyvin systemaattisesti ja järkevästi toteuttaessaan perversioitaan, mutta yhtä asiaa he eivät oivalla: he eivät pysty kontrolloimaan viettielämäänsä ja affektejaan eli toimivat siis - kuten sanottu - syvimpiä 'tuntojaan' toteuttaen.

Tällainen ei kuitenkaan ole perimmältään rationaalista ja itsehallintaa osoittavaa toimintaa puhumattakaan siitä, että se on sekä rikollista että moraalisesti erittäin paheksuttavaa.

Siis: jos me vetoamme tunteisiimme ja provosoimme fanaattisesti sananvapauden kannattajia vastaan sensuurin puolesta, me toimimme proseduraalisesti - käyttämämme argumentointimenetelmän suhteen - täysin saman kaavan mukaan kuin pedofiili.

Erona on 'vain' se, että meidän tunteemme, arvomme ja päämäärämme ovat 'oikeita', pedofiin 'vääriä'.

Nyt pitää tosin huomata (mikä saattaa olla vaikeaa), että toimiessaan viime kädessä vain pelkkien tunteitten pohjalta (mikä tietysti on absoluuttisesti mahdotonta, koska olemme aikuisina jo oppineet kielen ja tavat) ihmiset saattavat päätyä paitsi täysin päinvastaisiin myös täysin ennalta arvaamattomiin päämääriin.

Tämänkin vuoksi järjen ja sen käytön tulee aina olla muodollisesti autonomista (sitä myös sananvapauden kannattajat haluavat ja edustavat), jolloin se voi luoda etäisyyttä tunteittemme häilyvyyteen, epämääräisyyteen mutta samalla myös tunteittemme usein persoonallisuuttamme dominoivaan voimaan, jonka edessä koemme (yleensä sitä tiedostamatta) olevamme voimattomia.

Tällaiseen järjenkäyttöön eivät yksinomaan tunteisiinsa vetoavat ihmiset pysty eivätkä halua pystyä. Valitettavaa vain on, että näillä kriteereillä heidän joukkoonsa mahtuvat niin rakastavat äidit kuin psykopaattiset murhaajat ja pedofiilitkin...

Rationaalisuudesta ja irrationaalisuudesta

Kirjoitettu kommentiksi takkiraudan päreen "Päivän mietelmä" kommentteihin.
*
tommi kirjoitti

'Järkiperäinen ajattelu voittaa aina lopulta tunneperäisen. Se ei kuitenkaan ole samanlainen voitto kuin kahden tunneperäisen ideologian välillä, koska järkiperäinen ajattelu ei voi valita lopputuloksiaan. Siksi se ei anna samassa mielessä valtaa edistäjilleen sanella halunsa mukaan toisille miten asiat ovat ja miten eivät.'

Tuo oli äärimmäisen epäselvästi ilmaistu argumentti.

Järkiperäinen ajattelu VOI valita johtopäätöksensä (ja olla siten irrationaalista), ellei sitten uskota rationaalisen päättelyn olevan deterministä.
Ja silloin se ei todellakaan voi olla kuin yksi ja ainoa mahdollinen, reaalisesti toteutuva ratkaisu - muiden vaihtoehtojen ollessa mahdottomia.

Mutta näin päättelee vain skientistinen 'robotti', joka on irrottanut faktat teorioista tavalla, joka merkitsee kategorista virhepäätelmää, jossa päättelijä olettaa irrationaalisesti kykenevänsä reflektoimaan itsenäisesti rationaalista päättelyketjua siihen silti erottamattomasti/ deterministisesti kuuluvana.

*
tiedemies kirjoitti

'Päämäärän (utiliteetin) asettaminen on pohjimmiltaan irrationaalinen tapahtuma, mutta sen jälkeen on vain tekosyitä olla irrationaalinen.'

Mutta juuri päämäärän/utiliteetin asettaminen riittää tekemään koko projektista irrationaalisen.
Päämäärän ollessa irrationaalinen (siis aksiomaattinen ja siten ei-todistettavissa omasta systeemistään käsin; - itse asiassa metatasokin on pelkkää ongelman/päämäärän arbitraarisuuden väistelyä) välineet voivat ainoastaan pyrkiä rationaalisesti edesauttamaan päämäärän saavuttamista, mutta eivät muuta miksikään sitä tosiasiaa, että koko päättely perustuu perustelemattomaan (ideologiseen?) lähtökohta-päämääräoletukseen.

Rationaaliset välineet eivät siis pelasta meitä irrationaalisen päämäärään tuhoisuudelta (vrt. natsismi).

Takuuvarmaa tietoa binaarisessa maailmankaikkeudessa

Kirjoitettu kommentiksi Petri Järveläisen päreeseen "Luottamuksen aatehistoriaa".
*
Petri

Eiks Plantingan tietoteoreettinen lähtökohta: Jumala tiedollisena peruskokemuksena/-uskomuksena ole 'sukua' Wittgensteinin Varmuudesta-kannanotoille?

Vai onko Plantingaa pidettävä pikemminkin evidentialistina kuin foundationalistina?

Entä onko käytännössä mitään eroa sillä, perustuuko uskoni avoimesti perustelemattomaan varmuuteen vai todistukseen, jonka varmuus on pelkästään subjektiivisen kokemuksen varassa - ei yleisesti jaettavissa, vaikka Plantinga väittäisikin ko. tiedon olevan 'warranted'?

Mikä ihmeen warranted? Taas on keksitty uusi hämärä käsite pelastamaan meidät varman tiedon oikeutuksen ('turvalliselta') circulus vitiosukselta.

Mutta mutta: 'If you will not believe, you will not understand', kuten Jesaja kaukoviisaasti profetoi.
Niinpä niin. Naturalismi ei pysty takaamaan/perustelemaan tiedollisten kykyjemme luotettavuutta mutta teismi pystyy..(?)

Kuitenkaan ei ko. takuuta meille anneta ilman jonkinlaista 'älyn uhria' - ei 'varmasti'!

Mutta jospa 'älyn uhri' on meille episteemisesti 'hyödyllisempi' kuin pelkkä skeptisismi..?

Pascal'ko tämän uhrin 'odotusarvon' laskisi - vai peräti Bentham! Huh. Menen mieluummin vapaaehtoisesti Panopticoniin kuin ryhdyn dialogiin ajattelevan koneen (Benthamin) kanssa.

Pascalin uskonvarmuuden todiste: '..aamupäivällä tulta!'' sen sijaan menettelee. Meidän on nimittäin syytä uskoa, että P. ei valehtele.
Mutta Bentham vain laskee ja laskee - kunnes tahdon vapaus (joka on tietysti suhteellinen asia) on selitetty, kontrolloitu ja teljetty vankilaan häiritsemästä 'hyödyllisiä' matemaattis-loogisia operaatioita, jotka pelastavat maailman tekemällä siitä hyvin toimivan 'Superkoneen/Supervankilan'.
*
Jos olemme salakavalasti joutuneet kielen orjiksi samalla, kun se on vapauttanut tiedollisten kykyjemme käyttöä, niin samaan tapaan päädymme myös teknologian orjiksi.

Teknologia lisää vapauttamme toimia ja ajatella, mutta a) binaarisuudessaan se tyhjentää kaikki kielessä ilmaistut arvo- ja merkitysulottuvuudet tehden niistä matemaattisia kalkyyleja sekä b) muuttuu korvaamattomuudessaan pikemminkin uhkaksi kuin pelastukseksi.

Kohta a on vielä jotenkin kontrolloitavissa, koska arvo- ja merkitysväitteet perustuvat yhtä lailla kokemukseen kuin loogisiin todistuksiin.
Binaarisuus ei voine tuhota spontaania kokemuksellisuutta kokonaan, vaikka sellainenkin uhka on toki olemassa.

Kohta b onkin sitten fataali. Asian voi todistaa yksinkertaisesti painamalla 'sähkölaatikon' pääkytkin off-asentoon.

Mutta miksi tehdä niin, minulta kysytään. Siksi, että silloin voimme paremmin tiedostaa ne seuraukset, joita kohtaamme, kun se kytkin menee off-asentoon itsestään ja vastoin tahtoamme...ehkä erittäin pitkäksi aikaa, jos ei sitten lopullisesti...