Ohoi! - Jumala näkyvissä

Kirjoitettu kommentiksi Petri Järveläisen päreeseen Kirje Esko Valtaojalle.
*
Petri kirjoitti:

'...pystyt [Esko Valtaoja] näkemään Jumalan
mahdollisuuden alkuräjähdyksessä, tietoi-
suudessa ja olevaisen selittämättömyydessä.
Itse vastaan samalla tavalla.'
....
'en näe tässä agnostismissa mitään ongelmallista.'
*
Vai niin.

No - eihän siinä mitään ongelmallista olekaan niin kauan kuin me emme tiedä mitään. Vasta sitten, kun tiedämme jotain, asia muuttuu todella hankalaksi, sillä silloin nousee kysymys: entä sitten?

Missäs se Jumala oikein luuraa? Emmekö saaneetkaan siihen tefefooniyhteyttä, vaikka Cernin tulokset näyttävät, että siinähän se nyt on: Jumala?

Minä puolestani ratkaisen ongelman siten, että me emme voi tietämällä (kognitiivis-kokeellisesti) tietää Jumalasta mitään muuten kuin mahdollisuutena, mutta jos mahdollisuuden olemassaolo on muka tiedollinen takuu tai ikäänkuin tiedollinen totuuden tunnusmerkki Jumalan olemassaolosta, niin sallikaa mun hymyillä.

Yhä edelleen te nimittäin uskotte eli tiedollisesti sanoen: luulette, vaikka väitättekin nyt ehkä jopa tietävänne.

Edes mahdollisuuden tilastollis-empiirinen tai emotionaalis-kokemuksellinen olemassaolo ei ole mikään tiedollinen warrant, sanoipa Plantinga sitten mitä tahansa. Kyse on tunteen ja tahdon antamasta vakuutuksesta, mikä ei vielä oikeuta Jumalan olemassaoloa episteemisesti.

Me emme tule koskaan tietämään aidosti (siis aktuaalisesti) mitään olennaista kokonaisuudesta, jonka osia olemme. Vrt. Russellin tyyppiteorian päättelyt.

Eikä mikään metameta-tason ratkaisu voi toimia tässä kuin loputtomana regressiona, koska jo havaitsemisen perusdialektiikka (ontologinen ero) katkaisee mahdollisuutemme tietämällä tietää/tiedostaa havaintokohde an sich - sellaisen kuin se itsessään on.

Täten: Usko on ja jää tunteen ja toivon asiaksi. Sen vuoksi Pascal on oikeassa: Tulta!

Teoreettista häirintää

Kommentteja mikasipuran päreestä Vasat (27.4).

RR
Onpa hellyttävä kuva. Onneksi et 'syönyt' näitä vasoja...Ihminen häiritsee kaikkea luontoa - jopa hyväntahtoisuudellaan...

mika kirjoitti
Minäkin olen luontoa ja vasat häiritsivät minua. Onneksi eliöt ovat sopeutuneet elämään ympäristössään - siihen kuuluu myös häirintä. En ollut moksiskaan. Yhteisöekologiassa likimain teorian aseman saanut keskimääräisen häirinnän teoria ennustaa samansuuntaista hyvin suuressa mittakaavassa. Eliöyhteisö ei kehity monimuotoiseksi jos sitä häiritään yhtä mittaa (se palaa tai se ajetaan ruohonleikkurilla kerran viikossa), mutta ei myöskään jos se ei kohtaa lainkaan häiriöitä.

RR

No joo - ihan totta varmaankin puhut (ilmeisesti olet osa luontoa ;). Keskimääräisen häirinnän teoria implikoi siis ikäänkuin homeostaasin periaatteen?

Eko- tai eliöyhteisön monimuotoisuus tosin ei ole niinkään staasi vaan agon. Ylipäätään monimuotoisuus ideaalina on ongelmallinen hahmottaa, koska kyseessä on jatkuvan muutoksen tila, mutta jos ravintoketjusta on tehtävissä ikäänkuin kanoisoitu hierarkia (idealisoitu 'arvojärjestys'), niin sitä sitten kai voisi kutsua systeemin sisällä vallitsevaksi tasapainoksi.

Kuitenkin ekoyhteisön ajatellaan itsessään olevan systeemi, jonka ulkopuolella ei ole mitään muuta systeemiä, joka rajaisi sitä biologisesti kuten solu rajaa solun sisäisiä toimintoja (vai miten biologi tämän ongelman asettaa, hahmottaa ja ymmärtää?).

Mutta jos ekosysteemin kaikessa monimuotoisuudessaan ja empiirisessä rajaamattomuudessaan ajatellaan kuitenkin olevan 'systeemien systeemi', niin miten on mahdollista tarkastella sitä systeeminä ylipäätään?

Jos siis esimerkiksi keskinäisen härinnän teorialla ei ole mitään metareferenssiä, josta käsin se 'rakentuu', niin voiko sitä todellakaan sellaisenaan kutsua teoriaksi, koska teoriat ovat argumentatiivisesti aina sidottuja johonkin metarakenteeseen, 'katsojan perspektiiviin', josta ne nähdään - olipa tämä perspektiivi sitten eksplisiittisesti oletettu tai ei.

Toisin sanoen - jos metarakennetta ei oleteta, niin tämä ei tarkoita, että sen pakottavuutta ajattelua konstituoivana edellytyksenä voisi päästä pakoon - panemalla ikäänkuin päänsä 'empirian pensaaseen'.

Tiedän kyllä, että nyt minua syytetään Kantin transsendentaalisten ehtojen sotkemisesta 'puhtaaseen' empiiriseen tutkimukseen, mutta katsokoot syyttäjät vain omaa sormeaan - siellä se ongelma piilee - empirian loputtomuuden ohella...

Muun muassa Bertrand Russellin tyyppiteoreettiset pohdinnat olivat tämän saman teeman variaatioita. Ne eivät tietenkään ole kovin oleellisia itse empiirisen tutkimuksen kannalta, mutta teorian ja teorianmuodostuksen pätevyyden kannalta kyseessä on täysin ohittamaton ongelma.