Mytologian, fiktion ja fantasian kuolemattomat hirviöt

Kuvan hirviö: Lernaean Hydra, a mythological many-headed serpent. Ks. kuvan linkki, jossa käydään läpi antiikin kreikkalaisen mytologian viisi kuuluisinta hirviötä.

Kirjoitettu iineksen vastauskommentiin päreessään "Syyspäiväkirja 10. sivu".

iines kirjoitti:
Tuo on mielenkiintoista, mitä sanot rakkaimpansa tappamisesta. Siitäkin tarininoinnissa varmaan on kyse. Lohikäärmeeltä kaula katki, tai ne kaikki seitsemän, niin on kuivilla.
*
RR

Seitsenpäisen hirviön tappamisen ongelmana lienee kuitenkin syvimmiltään se, että tällaiset, mytologioista tutut hirviöt kasvattavat monesti uuden pään entisen tultua katkaistuksi, mikä tarkoittaa, että emme katko silloin pelkästään todellista, todella olemassaolevan, reaalisen hirviön päätä vaan samalla myös omissa fantasioissamme piilevien hirviöiden yhä uudestaan sikiäviä päitä.

Siinä eräs lähtökohta psykoanalyysin pohdinnoille oireen katoamattomasta ja/tai sen jatkuvasti muuttuvasta luonteesta - toisin sanoen aina uudestaan syntyvästä hahmosta.

Kirjoittajan, kirjailijan ongelma on siten omituisen kaksinainen fiktion suhteen. Hän voi tappaa hirviön - jopa kaikki sen seitsemän päätä, mutta ehkä hän ei vielä silloinkaan tule tappaneeksi itse hirviötä, joka yhä kasvattaa lonkeronsa kummittelemaan ja uhkaamaan mieltämämme, mielikuvitustamme ja psyykkistä tasapainoamme.

Tässä mielessä myös kirjoittajan työ on tavallaan Sisyfoksen työtä: - luulleessaan saavuttaneensa lopputuloksen ja mielenrauhan, hän ennenpitkää kohtaakin uuden, ehkä vielä entistä kauheamman hirviön päineen.

Tällaisista fantasioista jo varhaiset mytologiat ovat siis kertoneet. Ja nyt kun emme enää usko, että sellaisia hirviöitä on olemassa oikeasti, koska olemme kyenneet tappamaan niitä aika joukon sekä tutkimaan ja määrittämään, mitä ne todella mahtavat olla, niin yhä silti nämä mytologian hirviöt sisältävät viestin ja sanoman - meistä itsestämme.

Usein puhutaan perkeleestä, paholaisesta ja hänen apureistaan - siis paheitten mielikuvituksellisista hahmoista, jotka uhkaavat meitä. (Yhtä lailla hyveille kehkeytyy fantasioissamme vastaavia joskin miellyttäviä hahmoja. Katoamattomia ja monin tavoin muuttuvia ja uusiutuvia nekin.)

Mutta niin kauan kuin nuo hirviöt ovat fantasioittemme - etenkin pelkojemme, paheellisuuksiemme tai vastaavien epämiellyttäviksi luokittelemiemme psyykkisen näyttämömme olioiden tai ominaisuuksien mielikuvituksellisia personifikaatioita, niin kauan ne myös kasvattavat katkaistujen päidensä tilalle uusia, mielikuvituksellisempia päitä, jotka yleensä heijastelevat oman aikakautemme mielikuvia pahuuden ja pelkojemme luonteesta.

Kirjailija voi vain kuvata tämän tilanteen ja siinä ilmenevän psyykkisen prosessin, mutta selvää toki on, että se, mikä on syntynyt vietin, fantasian ja fiktion voimasta, ei ole koskaan tapettavissa lopullisesti.

Paradoksaalinen syy tuohon hirviön kuolemattomuuteen on sen fiktioluonne, sillä juuri fiktio ilmentää sisäisen todellisuutemme - energeettisen halun ja vietin todellisuuden olemassaoloa.

Muulla tavalla kuin fiktiona se ei edes voisi olla olemassa tai pikemminkin tulla tietoisuuteen. Vielä kerran - juuri fiktiivisen fantasialuonteensa vuoksi sisäisen todellisuutemme hirviö tai viettelys ei koskaan ole täysin poistettavissa.

Ja mitä sitkeämmin sen torjumme, sitä varmemmin se palaa - aina uudestaan.
*
Tiivistääkseni ajatukseni toistan vain, että katkoessaan hirviönsä päitä, fantasian kirjoittaja tulee samalla luoneeksi tahtomattaan kasvualustaa uusille hirviöille. Kirjoittaja on siten kuin Sisyfos, jonka elämän mielekkyys ja onni piilee hänen kyvyssään luoda saman toistumisesta aina uusi performanssi - uusi fantasia.
*
www.jazjaz.net/2008/04/top-5-bad-ass-monsters....
http://fi.wikipedia.org/wiki/Minotauros
http://www.sheppardsoftware.com/Europeweb/factfile/Unique-facts-Europe31.htm.

Keskiviivan toisella puolen, ajaen yötä vastaan, tulijoiden kaistalla taas

(Kielimafia pohtii jälleen kielikuvieni ja patetiani relevanttiutta iltakahvillaan. Siinähän pohtii. Kello on nyt 18.15.)

Jos suruni olisi rakkautta, yksinäisyyteni iloa, elävää yhteyttä etsivä imitaationi todellisuutta. Jos tietämättömyyden pimeyteen hajoavan tyhjän ja sokean katseeni väsynyt harhailu suurinta uskoa ja ihaninta toivoa. Enkö juuri silloin olisi maailman rikkain ja onnellisin mies: varma, antelias, vailla katkeruutta ja sääliä?

Mutta miten tämä intuition vastainen ajatus voisi toteutua ilman biokemiallisten tai psyykkis-fantastisten huumausaineitten vaikutusta: - siis ilman haaveita ja illuusioita - ilman kristinuskon Jumalaa, ilman poliittis-ideologista Utopiaa (myös jatkuvan kasvun utopiaa), ilman petollista, latistuvaa tai muuten vain ohimenevää rakkautta toiseen ihmiseen?

Miten voi ihminen rakastaa tyhjyyttä, epävarmuutta ja ikuista paluuta kuin siihen sisältyisi samalla lopullinen pelastus ikuisesta Kadotuksesta?

Kykenisinkö ajattelemaan itseäni kuin Camus Sisyfosta: olla ensimäinen ja viimeinen - samalla maailman kaikkein onnellisin ihminen - vailla uskoa, toivoa ja rakkautta - eksistentiaalisen umpikujan ja mystisen pimeyden pilvessä elävä kuollut, jolle elämä ja todellisuus palaavat ikuisesti, toistuvat loputtomiin - toisin sanoen: ovat yksi ja sama.

Ja vielä enemmän: vain silloin olisin onnellinen, koska muuta kuin Sisyfoksen onnellisuus ei edes voi olla olemassa. Kaikki muu on väliaikaista harhaa.

Tämä merkitsee, ettei tee eroa elämän ja kuoleman välille. On opittava rakastamaan kuolemaa - tilaa, jossa kaikki muutos on loppu, jossa kaikki toistuu samanaikaisesti ja ikuisesti, jossa orgaaninen elämä on pelkkä poikkeus kuoleman eli epäorgaanisen vallitsevuudesta.

Kuten tässä Eppu Normaalin laulussa kaikki, mitä minulle tapahtuisi, on silloin jatkuvaa paluuta alkuun - siihen ykseyden ja erillisyyden yhteiseen hahmottomuuteen, mistä olen alunperin lähtenyt vieraantumaan kohti Principium Individuationis-periaatetta, joka teki minut ihmiseksi - tuoksi todellisuuden harhoista nerokkaimmaksi, traagisimmaksi ja turhimmaksi - Sisyfokseksi - jonka piti ja yhä pitäisi olla onnellinen.

Öistä asfalttitietä mä nuolen
keskiviivan toisella puolen
ajaen yötä vastaan
tulijoiden kaistalla taas

mä tunnen elämän vasta kun
valot tulevat....vastaan

Äiti pääsenkö takaisin syliisi sun
pörröttäisitkö isä taas hiuksia mun
*
http://www.youtube.com/watch?v=t4YAKjoac60
Eppu Normaali: Kun valot tulevat vastaan
*
Öistä asfalttitieltä mä nuolen
keskiviivan toisella puolen
ajaen yötä vastaan
ajaen yötä vastaan
ajaen yötä vastaan
tulijoiden kaistalla taas

Musta tie jossa valot kiiltelee
esirippua temppelin viiltelee
ajaen yötä vastaan
ajaen yötä vastaan
ajaen yötä vastaan
tulijoiden kaistalla taas

Koskettaa pimeän lasta kun
luopuu ainoastaan
mä tunnen elämän vasta kun
valot tulevat....vastaan

Äiti pääsenkö takaisin syliisi sun
pörröttäisitkö isä taas hiuksia mun

Yöstä yöhön tää näytelmä toistuu
päivä nousee, näyttelijä poistuu
ajaen yötä vastaan
ajaen yötä vastaan
ajaen yötä vastaan
tulijoiden kaistalla taas

Koskettaa pimeän lasta kun
luopuu ainoastaan
mä tunnen elämän vasta kun
valot tulevat....vastaan

Äiti pääsenkö takaisin syliisi sun
pörröttäisitkö isä taas hiuksia mun
Äiti pääsenkö takaisin syliisi sun
pörröttäisitkö isä taas hiuksia mun
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Individuation
http://actuspurunen.blogspot.com/2008/07/sisyphos-camus-ja-absurdin-lsnolon.html
http://en.wikipedia.org/wiki/The_Myth_of_Sisyphus
www.automotiveblogger.net/tips-for-night-driving/.

Sisyphos, Camus ja Absurdin läsnäolon sietäminen

(Oikolukija sekä tyylin- ja sisällöntarkastaja kävivät täällä virnuilemassa klo: 13.25)

Kirje Markojuhani Rautavaaralle
*
Mikä on Sisyfoksen myytin idea ja opetus?

Tunnemme kaksi kuuluisaa tarinaa Sisyfoksesta. Alkuperäinen on antiikin Kreikassa syntynyt myytti ja toinen Albert Camus’n 1942 kirjoittama versio ja uudenlainen tulkinta siitä.

Alkuperäisessä painotetaan enemmän antiikin mytologioille ominaista kosmisen nemesiksen ajatusta, joka ilmenee tässä siten, että koska Sisyphos ei piitannut jumalista eikä kuolemasta vaan jopa vangitsi kuoleman ja karkasi manalasta, hän sai lopulta hirvittävän rangaistuksen.

Petkutettuaan kuolemaa kaksi kertaa Sisyphos pakeni manalasta, mutta kuolema haki hänet takaisin.

Koska kuolemaa ei kuitenkaan pääse lopullisesti pakoon, Sisyphos ’palautettiin’ kolmannen kerran manalaan, jossa hän joutui kärsimään rangaistusta joutuen vierittämään isoa kiveä vuorenrinteen päälle, mutta josta kivi sitten tippui kerta toisensa jälkeen alas.

Camus antaa Sisyphoksen kapinalle uuden sisällön ja korostaa enemmän myytin rangaistusosaa, vaikka ei ajattelekaan sitä nimenomaan tuomiona jostain teosta – vaikkapa synnistä. Camus samaistaa Sisyfoksen rangaistuksen ihmisen kohtaloon yleensä. Ihminen on tuomittu elämään uurastamalla kuin S., eikä tuolla uurastuksella ole mitään mieltä tai tarkoitusta. Sitä kuvaa kiven jatkuva putoaminen alas laaksoon heti, kun S. on saavuttanut päämääränsä.

Camus’lle tämä symboloi elämän täydellistä absurdisuutta, ihmisen ponnistelujen mielettömyyttä. Ihminen on saanut tehtävän, jota hän ei koskaan voi saattaa päätökseen, mutta johon hän silti on sitoutunut syntymästä lähtien aina kuolemaansa saakka. Olennaista myös on, että ihminen uurastaa jatkuvasti päämääränsä hyväksi, vaikka hän tiedostaakin järjellään (lauantai-iltaisin saunan jälkeen kolme olutpulloa juotuaan), että lopulta tavoiteltu kohde luisuu aina käsistä viimeistään kuolemassa.

Alkuperäisessä myytissä Sisyphoksen kohtalo määäräytyi rangaistuksena kuoleman uhmaamisesta, kun taas Camus’lla kuolema on paradoksaalisesti yhtä aikaa sekä hänen kivensä että hänen pelastajansa. Sillä juuri kuolema päämäärän saavuttamisen mahdottomuutena vapauttaa ihmisen hänen loputtomasta, turhasta uurastuksestaan, mikäli ajattelemme turhuudeksi sen, että ihmisen ajatus/toive jonkin lopullisen saavuttamisesta tämänpuoleisessa elämässä on pelkkä harha ja illuusio tulevasta, ikuisesta elämästä.

Camus sanoi kerran, että maailman suurin ihme on se, etteivät kaikki ihmiset ole tehneet itsemurhaa (elämän mielettömyyden tähden). Mutta se, mitä hän sanoo Sisyphoksen myytin lopussa hämmästyttää, kun sitä vertaa edelliseen: Meidän on ajateltava, että Sisyfos on onnellinen.

Ihmisen turhalla uurastuksella on sittenkin itseisarvoa hänen oman eksistenssinsä kannalta. Se ei ole jotain, mikä saa merkityksensä ikäänkun annettuna tehtävänä tai tulevana pelastuksena: se on arvokasta tuossa mielettömyydessä itsessään.

Mutta tällainen asenne ei synny automaattisesti tai erityisen kausaliteetin voimasta, kuten esimerkiksi tottelevaisuus vapaan tahdon ja moraalilain välisestä jännitteestä, jota syyllisyydentunne väistämättä ilmentää.

Camus’n mukaan elämä voi saada positiivisen arvon absurdissa olemassaolossa vain henkilökohtaisen kapinan seurauksena. Camus'n Sisyfos-tulkinnassa jumalien mielivaltaa ja kohtalon väistämättömyyttä (kuolemaa) ilmentää olemassaolon absurdisuus.

Kapina syntyy ihmisen harkittuna protestina olemassaolon ja elämän mielettömyyttä sekä tästä seuraavaa ihmisen pessimististä resignoituneisuutta vastaan, koska tuollainen asenne tuohoaa kaikki elämisen perspektiivit ja on vaarassa ajaa ihmisen itsemurhaan.

Ryhtyessään kapinoimaan kohtaamaansa mielettömyyttä vastaan, ihminen ylittää absurdin, joskaan ei sentään aivan nietzscheläisen vitalismin hengessä affirmoimalla (myöntämällä) elämän vaan yksinkertaisesti vain sanomalla absurdille Ei, mikä kielto kääntyy myönnöksi tai ainakin oman eksistenssin sietämiseksi.
*
Camus – vaikka selkeästi vasemmistolainen olikin, ei ajatellut kuin Sartre, että äärettömän vapauden (absurdin) voi ylittää vain henkilökohtaisen sitoutuneisuuden eli sartrelaisittain vahvan poliittisen valinnan kautta, koska äärimmäinen sitoutuminen ’korvaa’ absurdin vapauden (josta siis ilman kapinaa seuraa resignoitunut voimattomuus) tavalla, josta Sartre itse varoittaa heideggerilaiseen tapaansa kirjassaan Oleminen ja ei mikään (1944).

Kyseessä on niin sanottu huono usko, mikä merkitsee, että ihminen ottaessaan elämänsä ja olemassaolonsa perustavaksi ja siten eksistenttiseksi identiteetiksi jonkin sosiaalisen ja/tai poliittisen roolin, tulee samalla kieltäneeksi itsensä eksistoivana olentona, jonka perimmäinen olemus eli autenttisuus on vapauden ainoa - ikäänkuin positiivinen predikaatti. Huono usko on joko autenttisen olemassaolon nihiloija tai ainakin sen 'perversio'.

Camus’lle ainoa mahdollisuus, jossa absurdin autenttinen elämys ja olemassaolon positiivinen mahdollisuus voivat yhdistyä, on siis henkilökohtainen kapina omaa nihilismiään vastaan - ei pelkästään poliittinen kapina sortajaa vastaan (toki Camus hyväksyi vasemmistopoliittisen vastarinnan) ikäänkuin tämä olisi sorretun eksistentiaalinen tai jopa metafyysisesti perimmäinen vihollinen, joka nihiloi myös hänen eksistessinsä mielekkyyden.

Tämä asenne on selkeästi nietzscheläinen siinäkin merkityksessä, että se ei lankea helppoon ja halpamaiseen, ääripoliittiseen ressentimenttiin.
*
Camus on minun mielestäni kaikkein nietzscheläisin eksistentialisti ja ylipäätään kaikkein nietzscheläisin ajattelija ainakin kapinakäsitteen osalta (toki eroavuuksia Nietzscheen löytyy monia).

Pessimistisen tosikkomainen ja Nietzschen hyve-etiikan hedonismiksi typistävä Michel Foucault, joka kyllä yleisesti ottaen on täysin ohittamaton, mitä nykyfilosofiaan tulee, tavoittaa Nietzschestä pikemminkin omat projektionsa kuin Nietzschen intentioitten perustavat ristiriidat ja noita ristiriitoja yhdistävän, 'antinietzscheläisen', punaisen langan: perimmäisten arvojen välttämättömyyden ainakin moraalisina projekteina, ei niinkään ontologisesti annettuina aksioomina.

Nietzscheltä, Hegeliltä ja etenkin Heideggerilta vaikutteita saanut Sartre puolestaan ajautui jopa naurettaviin ristiriitoihin vapauskäsityksensä (ihminen voi valita itsensä sitoutuneisuudessaan), moraalifilosofisen situationalisminsa ja äärimmäisen poliittisen sitoutuneisuutensa suhteen. Sillä kukaan tai mikään ei voi yhdistää vapautta ja sitoutuneisuutta Sartren olettamalla tavalla.

Camus ja Sartre ajautuivat välirikkoon juuri poliittisen sitoutumisen vaatimuksen suhteen. Camus painotti ihmisen kykyä moraalisuuteen ja kykyä kapinoida mieletöntä kohtaloaan vastaan. Sartre ’lankesi nuoleskelemaan’ kommunistista hegemoniaa, eikä tainnut oikein huomata, että hänestä tuli hieman naurunalainen sekä eksistentialistisissa piireissä että Moskovassa.

Sartressa oli ilkeästi sanottuna kuitenkin sen verran ’neroutta’, että hän jätti julkaisematta 1940-luvun lopussa kirjoittamansa lähes 600-sivuisen luonnoksen moraalifilosofiasta. Tajusi kai, ettei eksistenttisen (erotuksena esim. kantilaisen) vapauden perustalle voi rakentaa eettistä systeemiä, joka ei ajautuisi kumoamaan itseään.

Sillä moraalinen situationalismi itsessään on viime kädessä silkkaa egoismia – kärjistetysti jopa solipsismia, joka sekin on teoreettisesti puolusteltavissa oleva kanta, mutta jos – kuten Schopenhauer irvaili – joku todella on solipsisti, hän tarvitsee ehdottomasti hoitoa.
*
Camus’n hautajaisissa Sartre piti filosofisesti ja psykologisesti tarkkanäköisen puheen, jossa hän luokitteli 1940-luvun ystävänsä olevan ranskalaisten, 1600-luvun moralistien perinteen jatkaja.

Kyseessä on aatteellisesti melko epäyhtenäinen, henkilökohtaista hyveellisyyttä, yksilöllistä moraalivaistoa, esteettistä ’kykyä’ ja elämäntaitoa painottava, hieman aristokraattinen kirjallis-filosofinen suuntaus, joka ei ollut sitoutunut mihinkään metafyysis-uskonnolliseen lähtökohtaan – suurena poikkeuksena Pascal, jonka sijoitan moralisteihin hänen Pensees-mietelmäkokoelmansa takia (ks. PPS.).

Ranskalaisten moralistien vaikutuspiiriin voidaan Camus’n lisäksi laskea kuuluvaksi myös – toki monin varauksin – yli 200 vuotta myöhemmin kirjoittanut Nietzsche.
*
Sisyfoksen myytti ilmentää sekä alkuperäisessä muodossaan että Camus’lla traagista ihmiskäsitystä. Kreikkalaisille ihminen oli jumalten ja viime kädessä väistämättömän viimeisen kohtalon – ananken (jonka alaisia jumalatkin olivat) armoilla. Tuo kohtalo on tietysti kuolema.

Tälle myytille löytyy tiettyä sukulaisuutta Raamatun Saarnaajan kirjasta (kaikki on turhuutta) tai Jobin kirjasta (epäoikeudenmukaisen kärsimyksen ja oikeudenmukaisen Jumalan antaman lupauksen välinen ristiriita eli teodikean ongelma).

Sisyfos kuitenkin sai alkuperäisessä tarinassa rangaistuksen, joka oli tavallaan oikeudenmukainen suhteessa hänen kapinaansa anankea vastaan. Camus’lle Sisyfoksen kapina on sen sijaan osoitus tämän pyrkimyksestä tehdä saamastaan rangaistuksesta ’elämäntapa’, johon ei pidä optimisminsa luovuttaen vain alistua vaan, joka on yhtäaikaisesti hänen toivonsa ainoa lähde että sen ilmentymä.

Camus'lle elämä ei siten ole arvo sinänsä kuten Nietzschen vitalismissa vaan Absurdin läsnäolon sietäminen mahdollistuu stoalaiseen tapaan viileän harkinnan tuloksena. Väistämätön on hyväksyttävä, eikä silloin ole mitään syytä antautua äärimmäisten tunteitten valtaan, jotka vain sekoittavat järkevää päättelyä.

Hyväksyn edellisen näkemyksen sillä ehdolla, että kyetäkseen kontrolloimaan passioitaan, ihmisen on ensin koettava ne. Ja siinä onkin stoalaisen ajattelun - siten myös Camus'n - pahin kompastuskivi.

Camus’n Sisyphoksessa yhdistyy paitsi Saarnaajan ja Jobin tematiikka, myös Nietzchen traaginen optimismi sekä viimein - muttei suinkaan toisarvoisimmin - Kierkegaardin käsitys uskon, intohimon ja vapauden paradoksaalisesta suhteesta toisiinsa.

PS.
Seuraavassa lista ranskalaisiksi moralisteiksi luokiteltavista ajattelijoista ja kirjailijoista.

Eesseisti, skeptikko Michel Montaigne, matemaatikko, aforistikko, mystikko Blaise Pascal, aforistikot La Rouchefoucauld ja Chamfort, esseisti La Bruyère, konsevatiivipoliitikko ja kirjailija Joseph de Maistre, esseisti Marquis De Vauvenargues jne. (sekalaista seurakuntaa mutta ’moralisteja’ kukin tavallaan).

PPS.
Pensees – Mietteitä - on yksi eksistentialistisen asenteen varhaisia perusteoksia. Sitä arvosti suuresti myös Nietzsche, vaikka päivittelikin, miksi Pascal ja kristityt yleensä – jopa N:lle läheinen Spinoza, (joka oli N:n mukaan korottanut ’aneemisen’ kylmän Järjen jumalakseen) aina alistavat itsensä jonkintyyppiseen askeettis-masokistiseen positioon suhteessa johonkin elämää ja ajattelua konstituoivaan korkeimpaan voimaan, käsitteeseen tai palvonnan kohteeseen – ylipäätään tuonpuoleisen roolin saaneeseen Olemukseen.

Me puolestaan voimme, tietämättä Nietzschestä muuta kuin tuon edellä kirjoitetun ja hänen elämäkertansa, ihmetellä, miksi dionyysinen libertiini ja elämän 'palvoja' itse eli kuin askeetti ja munkki. Tähän kysymykseen annettu vastaus sisältää erään Nietzscheen liittyvien 'arvoitusten' perimmäisistä ratkaisuista, joilla esimerkiksi Foucault ei kuitenkaan halunnut Nietzsche-tulkintojaan problematisoida.

Mutta ehkä juuri aids oli Foucault'n nemesis hänen terävänäköisistä joskin auttamattoman ja yksipuolisen tosikkomaisista Nietzsche-tulkinnoistaan. No - tämän enempää en aio ryhtyä harrastamaan 'kohtalopsykologiaa'. Lukijoittenkin onneksi.
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Sisyfos
Albert Camus: The Myth of Sisyphus
http://en.wikipedia.org/wiki/Sisyphus
http://de.wikipedia.org/wiki/Sisyphos
http://en.wikipedia.org/wiki/The_Myth_of_Sisyphus
http://www.mythweb.com/encyc/entries/sisyphus.html

Sisyphos ja traagiset naiset

Kirjoitettu kommentiksi ikkunaiineksen päreeseen "Silkkaa haircuttia".

(Alkuperäiseen versioon on tehty lisäyksiä)
*
meri, iines ja muut.

Ei Sisyfos etsi mitään. Camus'n tulkinnan mukaan kiven vieritys vuoren huipulle on pelkkä 'ulkopuolelta' määrätty tehtävä, jonka elämä on hänelle syntymässä antanut.

Hänellä itsellään ei ole siihen mitään valtaa - paitsi itsemurha (tässä: lopullinen resignaatio kohtalon edessä, joskin esim. Antogineen kuolema oli itsemurha kunnian ja oikeudenmukaisuuden tähden) tai kapina kohtaloaan vastaan. Camus valitsi jälkimmäisen.

Sisyfos tietää tehtävänsä mutta hän tietää myös sen, että kivi vierii takaisin vuoren juurelle. Loputtomiin. Ei muuta.

Camus halusi kuitenkin ajatella, että Sisyfos on onnellinen, mutta en usko, että Albert oli ihan pilkulleen tosissaan tässä toteamuksessaan.
Kyseessä on kierkegaardilaisittain epätoivon 'glorifiointi' tai ylipäätään jonkinlainen absurdin optimismin osoitus. Tällä tavoin Sisyfos saa tavallaan myös prometheusmaisia piirteitä.

Mutta jos Sisyfoksen kohtalosta (ikuisesta kivenpyörittämisestä) aikoo löytää jotain etsimisen iloa, niin hänelle täytyy keksiä vähintäinkin yksi kohtalotoveri.
Ehkä Sisyfoksella on kaveri tai jopa rakastettu. Näin saadaan heti jännitystä pitkäveteiseen 'duuniin'.

Sillä kuten Nietzsche kirjoitti, heti kun Jumala oli luonut naisen (Jumalan toinen erehdys), jotta Aatamilla ei olisi ollut niin tylsää yksinään, ikävyys katosi tykkänään - eikä se kovin helposti palaa naisen 'läsnäollessa'.
*
Maailmankirjallisuuden klassikkoromaanien päähenkilöt rouvat Bovary ja Anna Karenina olivat älykkäitä, viehättäviä ja radikaaleja naisia, mutta kumpikin tuhoutui halutessaan 'todellista' rakkautta (virallisen avioliiton sijaan).
Vaikka syrjähypyt sallittiinkin porvaris- ja etenkin aatelissäädyssä tiettyyn rajaan asti, niin sen tietyn rajan ylittämisen jälkeen myös kyseessä olevien naisten kunnia oli lopullisesti mennyttä, ja vaihtoehtoina joko yleinen halveksunta tai itsemurha.

Totta kyllä kumpikin romaani on miehen kirjoittama, ja on sanottu (myös Rouva Bovarysta, vaikka kirjan sanomaa pidettiinkin aluksi moraalittomana ja se julkaistiin vasta oikeudenkäynnin jälkeen), että niistä heijastuu oman aikansa eli 1800-luvun puolenvälin porvarillinen moraali, jonka saneli maskuliininen valta säätyhierarkoineen (ks. kuitenkin PS.)

Tolstoi edustaa Flaubertia selvemmin sovinnaista linjaa: Annan tuho seuraa väistämättä, joskin loistavan psykologisen kuvauksen erittelemänä, hänen päättäväisestä halustaan seurata omia tunteitaan, vaikka ne johtavat uskottomuuteen.

Ajan hammas ei näihin teoksiin pure (kuten ei antiikin tragedioihinkaan), mutta on selvää, ettei tällaisia romaaneja ole enää mahdollista kirjoittaa näinä teknologian, demokratian, liberalismin ja emansipaation aikoina, jolloin kaikki on kaupan - jopa kunnia.

Suurta rakkautta ja uskottomuutta toki 'esiintyy' yhä vielä nykyäänkin, mutta psykoterapeutteja sekä mediahyeenoja (mikä perverssi yhteisöllisen moraalin korvike!) lukuunottamatta mikään kunniaan liittyvä kirjoittamaton laki tai kollektiivinen instanssi ei velvoita meitä ihmissuhteissamme enää yhtään mihinkään.

Voimme tehdä omat päätöksemme ihan niinkuin meitä itseämme huvittaa. Kunnian ja moraalin välinen sidos on katkennut. Tästä seuraa, että moraali on menettänyt sisältönsä ja siitä on tullut pelkkä yksityis- ja lakiasia.

Rouva Bovaryn ja Anna Kareninan traagiset kohtalot saavat meidät vielä samastumaan ja kokemaan heissä jotain ylevää, vaikka ihmettelemmekin, että joskus yhteiskunta on voinut olla noin 'taantumuksellinen' ja naisia alistava.

Mutta kolmannen traagisen naisen - Antigonen - motiivi menee ilmeisesti jo yli ymmärryksemme: miten ihmeessä joku voi kuolla veljensä kunnian ja kirjoittamattoman oikeudenmukaisuuden takia?

Tähän kohtaan pitää lisätä, että Antigoneen tragedia on ikäänkuin kreikkalainen versio muutama sata vuotta myöhemmin tapahtuvasta Jeesus Nasaretilaisen kohtalosta.
Toisaalta tragediat ylipäätään ja osaltaan ikäänkuin valmistivat tietä kristilliselle pelastusnäytelmälle, jossa itse Jumala kuolee ihmisen kunnian tähden.

Niinpä me preferenssiutilitarismin ja kapitalismin korruptoimat nykyihmiset, joilla ei enää ole edes ideologioita - uskonnosta nyt puhumattakaan - emme ymmärrä sankaruudesta, kunniasta ja oikeudenmukaisuudesta enää muuta kuin sen, minkä urheilukanavat sekä typerät idols- ja tosi-tv-ohjelmat meille näyttävät (jotkut sotaelokuvat ovat ehkä poikkeuksia (*) eli selkokielellä: emme mitään!

(*) Viihteellinen tekopsykologisointi ja animaatio-action on tuhoamassa elokuvien ja sarjafilmien sisällöllisen tason jotakuinkin 'onnistuneesti' - olkoonkin että esim. Sormusten herran tarinassa vielä yritettiin myyttisesti muistella 'menneen maailman' eli kunnian kulttuurin eetosta.

'Sormusten' kolmas eli viimeinen osa oli juuri intensiivisesti kerrotun/kuvatun - miltei naivin klisheemäisyytensä vuoksi hyvä; - no - olihan ne efektitkin mahtavia, vaikkeivät pelkästään tehosteet voi mitään pelastaa, jos elokuva on oikeasti huono.)

(PS.
'Romaani on malliesimerkki realismista. Flaubert ei kommentoi suoraan Emma Bovaryn moraalia ja välttää tämän aviorikosten tuomitsemista. Tästä jotkut aikalaiset päättelivät Flaubertin ihannoivan aviorikoksia, mikä johti skandaaliin.
Realismin ja romantiikan vastakkainasettelu näkyy romaanissa selvästi, kun Emman idealistiset haaveet asetetaan todellisuutta vasten. Romaani onkin usein nähty romanttisen haihattelun kritiikkinä. Kuitenkin Flaubertin lausuma "Emma Bovary, c'est moi" ("Minä olen Emma Bovary") mutkistaa tätä tulkintaa.
(wikipedia)´

www.indorphyn.com/01/2007/ad-networks-pt-i/.

blogs.ya.com/nivel1/c_7.htm.