Showing posts with label mystiikka. Show all posts
Showing posts with label mystiikka. Show all posts

October 1, 2014

Wittgensteinin Tractatuksen viimeiset, itsensä kumoavat, propositiot

.....
6.522 There are, indeed, things that cannot be put into words. They make themselves manifest. They are what is mystical. 
.
6.53 The correct method in philosophy would really be the following: to say nothing except what can be said, i.e. propositions of natural science--i.e. something that has nothing to do with philosophy -- and then, whenever someone else wanted to say something metaphysical, to demonstrate to him that he had failed to give a meaning to certain signs in his propositions. Although it would not be satisfying to the other person--he would not have the feeling that we were teaching him philosophy--this method would be the only strictly correct one. 
.
6.54 My propositions are elucidatory in this way: he who understands me finally recognizes them as senseless, when he has climbed out through them, on them, over them. (He must so to speak throw away the ladder, after he has climbed up on it.) 
.
7 What we cannot speak about we must pass over in silence.
.
6.54. Lauseeni selventävät siten, että se, joka minut ymmärtää, huomaa lopulta lauseitteni olevan mielettömiä, noustuaan niitä pitkin – niiden päällä – niiden yläpuolelle. (Hänen on niin sanoakseni heitettävä pois tikkaat kiivettyään niillä ylös.)»
.....
Mikä on tuo ladder, tikkaat/tikapuut, joita pitkin kiipeämme, 'kohti tosiasiaa’? Se on kieli ja itse asiassa se on tietoisuus. 'Heittäkäämme' se pois, niin ymmärrämme Wittgensteinin propositiot oikein. Ne ovat ‘senseless’, vailla mieltä, siis itsestään selviä eli triviaa. Tällä varsin skeptisellä tai peräti nihilistisellä ‘kikalla’ Wittgenstein tavallaan kumoaa kaikki edelliset väittämänsä. Loogisesta totuudesta ‘tosiasialliseen havainnon ja kokemuksen totuuteen’ siirrytään kumoamalla logiikan tikapuut eli tosiasian ‘ei tosiasialliset’ edellytykset – siis perimmältään kielellisen representoinnin rekisteri ja sen myötä tietoisuus sellaisena kuin se kommunikoituu kielessä ja kielenä. Tämän proposition perimmäinen vaikute lienee tullut Wittgensteinille antiikin empiirikko-skeptikko Sekstus Empeirikosilta. 
.
Viimeinen 7. propositio 'Siitä, mistä ei voi puhua, on vaiettava' koskee lopulta tiedostavaa subjektia itseään, sillä sen täytyy lopulta hylätä oletus semantiikan [lauseiden merkityksen/totuuden] ilmaistavuudesta myös luonnontieteellisessä verifioinnissa [kieli voi vain kuvailla maailmaa, mutta se ei voi kuvata sitä, miten se kuvaa maailmaa; tätä kutsutaan semantiikan lausumattomuudeksi]. Tosiasia itsessään ei ole kielellisesti kommunikoitavissa [edes fysiikassa, vaikka W. näin Tractatuksessa vielä ajattelikin] - se vain on. Tämä näkemys on tietenkin joko absurdi tai aivan liian kapea-alainen. Niinpä kielipelien pluralismista tuli antirealistinen vaihtoehto, jonka Wittgenstein myöhäisfilosofiassaan valitsi tai johon hän 'pragmaattisesti' päätyi. Pragmaattisella en tarkoita tässä niinkään jotain sovittuja käytäntöjä korostavaa filosofista asennetta kuin elämänmuotojen moninaisen luonteen tunnustamista totuuskielipelien lähtökohtana ja perustana.
.
http://en.wikipedia.org/wiki/Sextus_Empiricus

December 4, 2010

Mitä seuraa, jos ympyrä halkaistaan?

Näin käy, kun nihilisti hurahtaa uskovaiseksi.

[Kielimafian korjauksia viimeksi klo: 18.30. - Ja sitten iltakahvin keittoon]

Pärekommentti Eljaksen kommenttiin päreessäni Nero vailla tehtävää.
*
Eljas Verve kysyi: tarkoitatko antinomisella nimenomaan RISTIRIITAISTA?
*
Se oli syvällisempi kysymys kuin ensi katsomalla ehkä aavistaakaan.

Esitän tässä tavallaan epäsuoran ja keskeneräisen ratkaisuehdotuksen antinomioiden voittamiseksi tai pikemminkin niiden edellytysten nihiloimiseksi osittaen samalla, että kyseessä on mystinen ratkaisu, johon uskovat elävät tuonpuoleisessa, joka sijaitsee tällä puolella.

Antinomia ei ole kantilaisittain pelkästään kielen looginen [syntaksissa ilmenevä] ja/tai sisäinen [semanttista pätevyyttä koskeva] ristiita. Se on itse [loogis-empiirisen] ymmärryksemme kyvyttömyyttä käsittää äärettömyyttä, alkua, vapautta ja välttämättömyyttä sekä täydellisyyttä [esim. Jumala] loogisesti ristiriidattomalla tavalla [matematiikka sen sijaan pyörii taas ihan omassa kontekstissaan, joka sulkeistaa kokevan ihmisen välittömyyden koordinaateiksi].

Se on kyvyttömyyttä, jonka tajuamisesta korkein tietoisuus paradoksaalisesti sekä nousee että, johon se kaatuu tai on kaatumatta, mikä on sitten jo oma filosofinen ongelmansa.

Antinomisuuteen on toki esitetty ratkaisuja, mutta ne jäävät yleensä joko kielen vangeiksi ja toistavat uudessa muodossa vanhan metafysiikan umpikujat [esim. Russellin paradoksin tyyppiteoreettinen ratkaisu] ajautuen joko regressioon [metatasojen loputtomuus] tai yhden substanssin/metatason teoriaan.

Jälkimmäiselle ratkaisulle on kuin onkin sukua mereologinen nihilismi, jossa maailma on hajotettu tai hajoaa olemattomiin.

Tällainen pluralismi tosin tunnettiin jo antiikin aikana. Arkki-monisti Parmenides kritisoi [Platonin itsekritiikki dualismiaan ja ideaoppiaan kohtaan Parmenides-dialogissa], että mikäli ykseys [esimerkkinä ympyrä] halkaistaan/puolitetaan edes yhden kerran, voidaan myös kaikki jäljelle jäävät osat puolittaa/jakaa, mikä operaatio ad. inf. johtaa osien lukumäärän äärettömyyteen eli ei-mihinkään.

Niinpä kun tällaisen ontologisen pluralismin ilmeisesti hyväksynyt Gorgias sanoo:

1) Mitään ei ole
 2) Jos jotain on, siitä ei voida tietää mitään
3) Jos jotain voidaan tietää siitä, tätä tietoa ei voida kommunikoida muille,

hänen näillä väitteillä katsotaan yleisesti kehittäneen filosofisen solipsismin ja nihilismin.

Toisin sanoen antinomiat voidaan ratkaista destruktiivisesti siten, että oletaan ensin yksin substanssi, joka hajotetaan loputtomiksi tuhannen päreiksi, jossa vallitseva 'ontologinen tila' on ikäänkuin a) solipsistinen yhden yksilön mielikuva ilman yhteyttä kenenkään muun subjektiiviseen mielikuvaan ja b) nihilismi, joka itse asiassa merkitsee samaa kuin solipsismi, koska sen perustalle ei voi rakentaa yhtenäistä maailmankuvaa eikä etiikkaa, josta voisi edes kunnolla sopia - ellei sitten vahvemman oikeutta pidetä itsestään selvänä ja ainoana mahdollisuutena [mikä on yhtä kuin moraali-nihilismi].

Antinomia on syvempää kuin pelkkä argumentaatioon liittyvää ristiriitaa, koska se perustuu järjen kyvyttömyydelle hahmottaa olioiden, ajan/liikkeen ja ihmisen tahdon perimmäistä luonnetta loogisesti tai empiirisesti, mutta mereologinen nihilismi siis ratkaisee tuo ristiriidan nihiloimalla antinomian synnyttävien entiteettien empiirisen olemassaolon, mistä seuraa, että 'the world we see and experience full of objects with parts is a product of human misperception (i.e., if we could see clearly, we would not perceive compositive objects)'.

Mereologinen nihilismi tekee kuitenkin tälla tavoin metafyysisen ellei peräti mystisen oletuksen väittäessään, että mikäli näkisimme selvästi, emme näkisi yhtenäisiä kappaleita [toisin sanoen emme näkisi mitään, mikä olisi kognitiivisesti hahmotettavissa olevaa].

Kyseessä on analogisesti yhtä uskottava väite kuin kuvaus kuolemanjälkeisestä elämästä taivaassa. Meillä ei ole mitään tiedollista eikä kokemuksellista pääsyä kumpaankaan tilaan vaan ne jäävät vain tyhjiksi spekulaatioiksi, joihin toki voi uskomalla uskoa.

Mutta - olipa todellisuus sitten hajonnut ad. inf. tai ei, meidän on tieteenteoreettisissa päättelyissämme [muttei itse havainnossa] silti yksinkertaisesti pakko - kyetäksemme rakentamaan konsistenttia teoriaa havainnoista - tehdä joitain rationaalisia [metafysikaalisia] postulointeja kohteitten reaalisuuden ja lokaalisuudenn suhteen [esimerkkinä jälleen EPR-paradoksi].

Tämä taas merkitsee sitä, etteivät antinomiat katoa yhtään mihinkään, niin kauan kuin havainto ja matematiikka joutuvat olettamaan ja johtamaan teoreettis-aksiomaattisen pätevyytensä formaaliloogisista perusdikotomioista [kyllä-ei, tosi-epätosi] - toisin sanoen niin kauan kuin tiedollisilta kyvyiltään vajavainen ja kielen paradoksien dialektiikassa sukkuloiva ihminen on olemassa.
*
Mereological nihilism (also called compositional nihilism) is the position that objects with proper parts do not exist (not only objects in space, but also objects existing in time do not have any temporal parts), and only basic building blocks without parts exist, and thus the world we see and experience full of objects with parts is a product of human misperception (i.e., if we could see clearly, we would not perceive compositive objects).
*
http://www.blogger.com/profile/10683992935257723524
http://actuspurunen.blogspot.com/2010/12/nero-vailla-tehtavaa.html
http://fi.wikipedia.org/wiki/Antinomia
http://fi.wikipedia.org/wiki/Parmenides
http://en.wikipedia.org/wiki/Parmenides
http://fi.wikipedia.org/wiki/Gorgias
http://en.wikipedia.org/wiki/Gorgias
http://en.wikipedia.org/wiki/Nihilism
http://fi.wikipedia.org/wiki/Solipsismi
http://fi.wikipedia.org/wiki/EPR-paradoksi
http://en.wikipedia.org/wiki/EPR_paradox
http://en.wikipedia.org/wiki/Mereological_nihilism
http://www.cafepress.com/+nihilist+posters

March 2, 2009

Epäilen - siis uskon: Pascal ja fideismi

Onko kuvassa humalainen Blaise Pascal?
*
Kirjoitettu Mummon kommenttiin päreessään Maatalosta Päätaloon.
(Kielimafia korjaili typoja, joita piru vieköön aina jää tekstiin, ja teki joitain pikku lisäyksiä - oltiin jo 3.3 puolella - klo: 12.22).
*

Motto:
“[P]hilosophy can no more show a man what he should attach importance to than geometry can show a man where he should stand.”Peter Winch, 1968.
*
Pascalin känni!? Huomisen tekstisi otsikko - niinkö sanoit Mummo?! Blaisen? -Annas tulla. Odotan mielenkiinnollla. En ole aiemmin kuullutkaan...(ellet sitten tarkoita: http://fi.wikipedia.org/wiki/Pascal_(ohjelmointikieli)
Pascal on minulle tosi merkittävä tyyppi sekä matemaatikkona, ajattelijana että filosofina/teologina.
Ei Pascal kai varsinaisesti mitään ideoita Montaignelta varastanut. Reagoipahan vain tämän skeptisismiin kuten Descarteskin omalla tavallaan. (Jopa itse ironisen kyyninen Shakespeare on kuulemma saattanut saada vaikutteita Montaignelta).

Descartes ei skeptisismiä hyväksynyt vaan yritti kehittää uutta matemaattis-luonnontieteellistä järjestelmää, jonka perustana oli mentaalinen substanssi = cogito = ajattelun kirkkaat ja selkeät ideat ja toisaalla fysikaalinen todellisuus, josta tuo cogito tekisin selkoa (substanssi-dualismia siis).

Pascal sen sijaan ymmärtääkseni hyväksyi Montaignen skeptisismin tiettyyn rajaan asti ja piti matematiikkaa pelkkänä välineenä kuvata maailmankaikkeuden äärettömyyttä ja mekanistista - jos ei nyt mielettömyyttä niin merkityksettömyyttä.

Mutta teologina Pascal ei ollut Descarten tapaan evidentialisti (vaikeaa se oli D:llekin, koska hänellä ei ollut Jumalalle oikeastaan mitään 'virkaa') - vaan fideisti ja mystikko (siis perimmältään mutatis mutandis skeptikko!) eikä hyväksynyt Montaignen diplomaattis-kulttuurirelativistista sekularismia, jossa Jumala oli vain osa kulttuurillista kontekstia.

Pascal sai mystisen elämyksen, jonka dokumentaatio löytyi hänen kuolemansa jälkeen. Lukekaas tuo:

"Blaise Pascal oli kuuluisa 1600-luvulla elänyt ranskalainen matemaatikko ja filosofi. Kun hän kuoli, löydettiin hänen takkinsa vuorista paperilappu, jonka tämä järjen legendaarinen jättiläinen oli ommellut takkiinsa kiinni jatkuvaksi muistutukseksi Jumalan kohtaamisesta, joka kerta heitolla muutti Pascalin elämän.
Paperilapun sanoissa huokuu kokemuksen intensiivisyys sydämen palo, jollaista Pascal ei ollut aikaisemmin tuntenut. Sanat ovat täynnä elämää, joka oli löytänyt tiensä matemaatikon sydämeen:

'Tämä Armon päivä 1654; Noin puoli yhdeltätoista illalla noin puoli yhteen yöllä; polttava tuli! Tuli! Aabrahamin Jumala, Iisakin Jumala, Jaakobin Jumala, ei filosofien ja viisaitten.

Turvallisuus, turvallisuus, tunne, ilo, rauha. Jeesuksen Kristuksen Jumala.

Sinun Jumalasi on minun Jumalani. Unohtaa maailma ja kaikki paitsi Jumala. Hänet voi löytää vain evankeliumien opettamilla teillä…ilo, ilo, ilo, ilon kyyneleet…'"

Ehkä tämä oli sitten se varsinainen Pascalin 'känni..?'
(Nietzsche lienee ollut sekä kauhusta että kateudesta vihreä/kalpea kyseistä tekstiä lukiessaan. Nietzsche nimittäin arvosti Pascalia ja hänen Mietteitään, joskin myös ikäänkuin surkutteli tämän 'lankeamista kristillisyyden 'orjaksi'. Itse asiassa Nietzsche kritisoi hiukan samoista syistä myös (substanssi-) monistiseen rationalismiin (Jumala eli luonto) hurahtanutta Spinozaa, joka ei taatusti ollut teisti vaan pan-teisti!).

(Edellinen sitaatti löytyy blogista: http://uskonpuolesta.blogspot.com/2009/01/miss-ovat-viisaat-miss-kirjanoppineet.html)
*
Tällä tavalla skeptisismin hyväksyvä uskoo Jumalaan - hänestä tulee fideisti. Toisin sanoen hän ei etsi evidenssiä (näyttöä) eikä esitä argumentteja Jumalan olemassolon puolesta: hän uskoo, jos vain niin kokee - ja totisesti Pascal koki ja uskoi.

Ei Pascal mitään Montaignelta ainakaan tässä asiassa varastanut. Kunhan nyt ratkaisi Jumala-uskon omalla tavallaan skeptikkona.

En puutu tällä kertaa Pascalin kuuluisaan 'todistukseen' Jumalan puolesta (Pascalin vaaka, jonka mukaan Jumalaan uskominen on peliteoreettisesti kannattavaa), koska minun mielestäni, se ei todista lopulta yhtään mitään tai varmemmin kuin tuo hänen mystinen kokemuksensakaan.

Ruletissa ja etenkin pokerissa voi laskea tiettyjä matemaattisia todennäköisyyksiä/odotusarvoja, ja etenkin pokerissa voi kovalla pokalla (eli tietynlaisilla näyttelijänkyvyillä) vaikuttaa jossain määrin vastustajaan psykologisesti, mutta Jumalaan eivät todennäköisyyslaskelmat tehoa, vaikka ne miten näppäriä ja odotusarvolaskelmien kannalta perusteltuja olisivatkin.

Jumalasta me emme tietämällä voi tietää yhtään mitään, emmekä koskaan tule tietämäänkään.
Eri juttu sitten, jos siirrymme, hurahadamme tai 'hyppäämme' (Kierkegaard) mystiikkaan. Siellä kaikki on mahdollista - - - joskaan mitään voida todistaa! Ei edes joku Richard Swinburne.

Joka niin väittää on sekoittanut keskenään järjenkäytön ja matematiikan aksiomaattiset peruslähtökohdat - ikäänkuin nollan ja ykkösen. (En tosin väitä, etteikö todellisuus koostuisi nollan, äärettömän, tyhjän ja ykkösen 'saatanallisen' omalatuisesta pelistä!)

Kokemuksistaan voi toki jokainen puhua mitä tahansa, mutta ollakseen 'uskottava' hänen tulisi pikemminkin vaieta siitä/niistä, kuten teki myös Pascal kuolemaansa saakka kuin julistaa tuntojaan ympäri maailmaa muitten kiusaksi, nauruksi ja siten jopa omaksi häpeäkseen.

Mutta ainahan noita profeettoja on ilmaantunut maailmaan. Pascal tosin ei kuulunut heihin - ei selvin päin eikä edes kännissä. Hän vaikeni, koska tiesi jo silloin wittgensteinilaisittain (joka oli luultavasti fideisti hänkin), että siitä, mistä ei voi puhua, on parempi vaieta. Toisin sanoen: Kel' onni on, se onnen kätkeköön. Ja iloitkoon onnestansa ihan yksin vaan...
*
ttp://fi.wikipedia.org/wiki/Ontologia
ttp://fi.wikipedia.org/wiki/Uskonnonfilosofia
http://plato.stanford.edu/entries/fideism/
http://www.iep.utm.edu/e/evidenti.htm
http://www.google.fi/search?sourceid=navclient&aq=h16&oq=rauno%20räsänen&ie=UTF-8&rlz=1T4PCTA_enFI299FI299&q=descartes
*
http://www.analphilosopher.com/archives/archive_2005_04.shtml
http://www.ohjelmanaiset.fi/superviinuri.htm

February 24, 2009

Vakavampi lyhytpäre Mirkka Rekolan runoudesta

Kirjoitettu kommentiksi Mummon päreeseen Yksityisiä ääniä.
(Lisäyksiä ja korjauksia 26.1)
*
'Taivaanrannatonta. Kaikkikiitävässä avaruudessa veden vaatteus. Sinun hiljaisuutesi päivä'
*
Tunnustus.

Vasta hyvin lyhyen tutustumisen jälkeen kirjoitan silti seuraavasti:

Vaikka viimeisin 'egoton segoiluni' tölväiseekin Mirkka Rekolan eräänlaisen mystisimin ja zeniläisyyden suuntaan (tietoisen mauttomasti), niin yhden asian sanon jo nyt - 'Virran molemmin puolin' -kokoelmaa selattuani:

Rekola on nero sanojen ja kielen audiovisuaalisen sekä merkitysulottuvuudellisen - niiden 'ei-identtiseen (Adorno) ilmaisuun' sisältyvän synkronisen (ei-lineaarisen, ei-kausaalisen, ei-binaari-oppositorisen) logiikan käytössä!

Rekola on sumeaa logiikkaa runoutena.

Hänen ilmaisunsa on usein keskuslyyrisen ja arkipäivän banaalisuuden sekoittavaa, samalla mysteerisen kaunista, kielikuvallisesti tarkoin osuvaa - sisältöä täyteen ladattua 'ei- mitään'.

'Mikä on se, joka on vastakohdissa mutta ei ole niistä?'

Tämän - alkuperäisen, runouden ratkaistavaksi asettamansa filosofisen perusproblematiikkansa Rekola pyrki voittamaan -60/-70-lukujen vaihteen jälkeen ikäänkuin 'empiirisessä mystismissä' (Eeva-Liisa Mannerin määritys), ortodoksisessa 'hesykasmissa' ja zenissä.

Ongelman ratkaisuyritys tunnetaan - kuten edeltä voi lukea - myös Theodor Adornon ei-identtisen logiikkana. Yhtä lailla sumea logiikka on siis eräs vastaus sille.

Olen lukenut Rekolan mainitseman Bart Koskon 'Sumean logiikan' 1996 ja se teki minuun suuren vaikutuksen. Siitä opin logiikan filosofiaa (metalogiikkaa) paljon enemmän kuin logiikan peruskursseilla. Ainakin siis opin ymmärtämään - en niinkään käyttämään formaalia 'kolmiarvo-logiikkaa'. - - - Toisaalta en myöskään oppinut kirjoittamaan 'sumeaa' runoutta.

Tietenkään runoutta ei voi redusoida tällaisiin kaavamaisuuksiin, sillä se elää aina ensisijaisesti omassa varassaan ja on tässä mielessä subjektittomuuttaan ja objektittomuuttaan ikäänkuin täydellistä, ' jumalatonta' (persoonatonta) henkeä - aivan kirjaimellisesti siten kuin mystikot ovat asian aina ja kaikkialla - vaikkapa (tässä vain kristillisiä esimerkkejä käyttääkseni) Gregorios Nyssalaisen, (jopa) Dionysios Areiopagitan ja nimenomaan Mestari Echkhardtin (Gelassenheit) kautta ymmärtäneet.

Rekolan runous 'elämyskuvakielenä' on uskomaton yhdistelmä älyllistä ja kokemuksellista.

Jos Saarikosken Tiarnia-sarjasta löytyy eeppis-mytologis-mystistä (etenkin Hämärän tanssit) imua, niin Rekolan tietyt siveltimen vedot luovat samaa tehovaikutelmaa aforistisemman, lyhyemmän, iskevämmän muodon kautta.

Silti ne eivät oikeastaan kerro mitään erityistä tarinaa tai kuvaile jotain matkaa vaan näkevät: - näkien itsensä näkijänä - kunnes katoavat näkijän itsensäkumoavuuteen näkevänä näkemisessään.

Kaikkeus voittaa. Näkijä katoaa. Mutta mahdollisuus nähdä jää.
*
Siteeraan lopuksi Liisa Enwaldin loppuvetoa hänen esitellessään Rekolan runoutta em. kokoelman lopussa:

'Aukossa, sisällä, välissä - tässä Rekolan runon tärkeät tilat. Ja jälleen käytän sanaa sen kaikissa merkityksissä: tila on tilanne on avaruus on sijainti on osa rajattomuutta.

Silmän matka katoaa tiellä katsomiseen. Nähdä täsmällisesti ympärille niin tarkasti että voi nähdä itsensä katselemassa. 'Kunnes ei ole sitäkään enää'. Mutta juuri tuossa katoamisessa on ilo. Niin että myös näiden runojen lukijalla tai kuulijalla voi lehti säilyä avoimena, aukkona uuteen.
*
Eivät siis ole menneet eräät viime vuosien arvostetut kirjallisuuspalkinnot väärälle ihmiselle. Kuten esim. Rekolalle myönnetty Kordelin-säätiön palkinto viime vuonna. Mainittakoon myös etenkin Neustadt-palkinto-ehdokkuus vuonna 2000.

December 29, 2008

Filosofinen näytelmä

Kommentti HG:n kommenttiin päreessäni Erään kuvitellun tapaamisen alkurepliikit.

HG kirjoitti:

Eipäs sekoiteta mielivaltaisesti mieltä: tietoisuus on objektiensa summa eikä mitään muuta (Sartre). Vaikka uskon, että linnun lailla en erota ääntä itseydestäni enkä sinusta niin en usko, että Merleau Ponty on ollut oikeassa.

Ihminen, jolle mikään ei ole pyhää ei ole enää ihminen (ks. Iines postaus Kasvatuksesta 2007-1).

I
Ihmisen, jolle mikään ei ole pyhää, täytyy oppia nauramaan itselleen ollakseen ihminen. Hän on pyhään onnettomasti rakastunut ilveilijä (
RR).

Asiahan ei ilmeisesti minulle kuulu, mutta sanon vaan, että nyt tehdään näyttämötaidetta eikä filosofiaa.

Ja jos minä päätän valita tietyn dramaturgian, niin minähän teen sen!

Minä ohjaan tätä näytelmää. Minä käsikirjoitan sen. Minä legitimoin sen 'filosofian'.

Loppuratkaisu - Jumala nähköön - ei ehkä kuitenkaan ole vallassani.

Mutta tietenkin kriitikko saa ihan rauhassa istua oksallaan raakkumassa. Kunhan ei pasko päähäni.

(Chris - se oli huumoria.)

II
'Tietoisuus on objektiensa summa'.

No joo. Tämän sanoi kyllä jo Nietzsche - itse asiassa Hume. Se on perimmältään empiristinen väite.

Entä miten ne objektit muuttuvat tietoisuudeksi siellä empiristin päässä? Opeta - rakas Diotima - minulle se temppu.

Merleau Ponty oli enemmän oikeassa kuin Sartre, jos minulta kysytään.

Minä olen tässä asiassa enemmän psykosomatiikkaan hurahtanut mystikko-fenomenologi kuin pelkästään ulkoisia objekteja havainnoiva empiristi.

Mutta rationalismi se lopulta selittää meille nämäkin asiat ymmärrettävällä tavalla - olkoonkin, että rationalismi itsessään on rakennettu tyhjän päälle.

Rationalisti on siten eräänlainen aksiomiinsa ja käsitteisiinsä rakastunut 'taikuri'. Mutta hän pystyy määrittelemään dialektiikallaan todellisuuden järkevällä tavalla.

Siihen ei empiristi pysty ilman hänen apuaan. Ei myöskään Merleau Ponty.

December 17, 2008

Aurinkolaulu

Franciscus Assisilainen saarnaa linnuille. Giotton maalaama fresko.
*
Franciscuksen Aurinkolaulu

Korkein, kaikkivaltias, laupias Herra
sinun on ylistys ja kirkkaus ja kunnia

ja kaikki siunaus.
Sinulle yksin, Korkein, se kuuluu,
kukaan ei kelpaa nimeäsi lausumaan.
Ole ylistetty, Herrani,
kaikkien luotujesi kanssa,
varsinkin herramme veli auringon;
hän on päivä, jolla meidät valaiset.
Ja hän on kaunis ja säihkyvä suuressa loistossaan.
Sinun kuvaasi hän kantaa, oi Korkein.

Ylistäkööt Sinua, Herrani,
sisar kuu ja tähdet,
taivaalle luomasi kirkkaat
ja kalliit ja kauniit.
Ylistäkööt sinua, Herrani, veli tuuli
ja ilma ja pilvi ja sees ja säät kaikki,
joilla luotujasi pidät yllä.
Ylistäköön sinua, Herrani, veli tuli,
jolla yötä valaiset; hän on ihana ja iloinen
ja väkevä ja voimallinen.
Ylistäköön sinua, Herrani, sisar äitimme
maa, joka meitä ravitsee ja hallitsee
ja kantaa kaiket hedelmät
ja kirjavat kukat ja yrtit.
Ylistäkööt sinua, Herrani,
ne jotka antavat anteeksi
rakkaudesta sinuun ja kestävät kipua
ja koettelemusta.
Autuaat ne, jotka kestävät rauhassa
sillä sinulta, Korkein he saavat kruununsa.
Ylistäköön sinua, Herrani,
sisaremme ruumiillinen kuolema,
jota yksikään elävä ei voi välttää.
Voi niitä, jotka kuolevat kuolemansynnissä.
Autuaat ne, jotka kuolema kohtaa
pyhään tahtoosi taipuneina,
sillä toinen kuolema ei heitä vahingoita.
Ylistäkää ja siunatkaa Herraani
ja kiittäkää ja palvelkaa häntä
suuressa nöyryydessä.
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Francis_of_Assisi
uskontonettiet/yrauskohtml/kirkot/katk/assisil.htm

November 15, 2008

Keskiviivan toisella puolen, ajaen yötä vastaan, tulijoiden kaistalla taas

(Kielimafia pohtii jälleen kielikuvieni ja patetiani relevanttiutta iltakahvillaan. Siinähän pohtii. Kello on nyt 18.15.)

Jos suruni olisi rakkautta, yksinäisyyteni iloa, elävää yhteyttä etsivä imitaationi todellisuutta. Jos tietämättömyyden pimeyteen hajoavan tyhjän ja sokean katseeni väsynyt harhailu suurinta uskoa ja ihaninta toivoa. Enkö juuri silloin olisi maailman rikkain ja onnellisin mies: varma, antelias, vailla katkeruutta ja sääliä?

Mutta miten tämä intuition vastainen ajatus voisi toteutua ilman biokemiallisten tai psyykkis-fantastisten huumausaineitten vaikutusta: - siis ilman haaveita ja illuusioita - ilman kristinuskon Jumalaa, ilman poliittis-ideologista Utopiaa (myös jatkuvan kasvun utopiaa), ilman petollista, latistuvaa tai muuten vain ohimenevää rakkautta toiseen ihmiseen?

Miten voi ihminen rakastaa tyhjyyttä, epävarmuutta ja ikuista paluuta kuin siihen sisältyisi samalla lopullinen pelastus ikuisesta Kadotuksesta?

Kykenisinkö ajattelemaan itseäni kuin Camus Sisyfosta: olla ensimäinen ja viimeinen - samalla maailman kaikkein onnellisin ihminen - vailla uskoa, toivoa ja rakkautta - eksistentiaalisen umpikujan ja mystisen pimeyden pilvessä elävä kuollut, jolle elämä ja todellisuus palaavat ikuisesti, toistuvat loputtomiin - toisin sanoen: ovat yksi ja sama.

Ja vielä enemmän: vain silloin olisin onnellinen, koska muuta kuin Sisyfoksen onnellisuus ei edes voi olla olemassa. Kaikki muu on väliaikaista harhaa.

Tämä merkitsee, ettei tee eroa elämän ja kuoleman välille. On opittava rakastamaan kuolemaa - tilaa, jossa kaikki muutos on loppu, jossa kaikki toistuu samanaikaisesti ja ikuisesti, jossa orgaaninen elämä on pelkkä poikkeus kuoleman eli epäorgaanisen vallitsevuudesta.

Kuten tässä Eppu Normaalin laulussa kaikki, mitä minulle tapahtuisi, on silloin jatkuvaa paluuta alkuun - siihen ykseyden ja erillisyyden yhteiseen hahmottomuuteen, mistä olen alunperin lähtenyt vieraantumaan kohti Principium Individuationis-periaatetta, joka teki minut ihmiseksi - tuoksi todellisuuden harhoista nerokkaimmaksi, traagisimmaksi ja turhimmaksi - Sisyfokseksi - jonka piti ja yhä pitäisi olla onnellinen.

Öistä asfalttitietä mä nuolen
keskiviivan toisella puolen
ajaen yötä vastaan
tulijoiden kaistalla taas

mä tunnen elämän vasta kun
valot tulevat....vastaan

Äiti pääsenkö takaisin syliisi sun
pörröttäisitkö isä taas hiuksia mun
*
http://www.youtube.com/watch?v=t4YAKjoac60
Eppu Normaali: Kun valot tulevat vastaan
*
Öistä asfalttitieltä mä nuolen
keskiviivan toisella puolen
ajaen yötä vastaan
ajaen yötä vastaan
ajaen yötä vastaan
tulijoiden kaistalla taas

Musta tie jossa valot kiiltelee
esirippua temppelin viiltelee
ajaen yötä vastaan
ajaen yötä vastaan
ajaen yötä vastaan
tulijoiden kaistalla taas

Koskettaa pimeän lasta kun
luopuu ainoastaan
mä tunnen elämän vasta kun
valot tulevat....vastaan

Äiti pääsenkö takaisin syliisi sun
pörröttäisitkö isä taas hiuksia mun

Yöstä yöhön tää näytelmä toistuu
päivä nousee, näyttelijä poistuu
ajaen yötä vastaan
ajaen yötä vastaan
ajaen yötä vastaan
tulijoiden kaistalla taas

Koskettaa pimeän lasta kun
luopuu ainoastaan
mä tunnen elämän vasta kun
valot tulevat....vastaan

Äiti pääsenkö takaisin syliisi sun
pörröttäisitkö isä taas hiuksia mun
Äiti pääsenkö takaisin syliisi sun
pörröttäisitkö isä taas hiuksia mun
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Individuation
http://actuspurunen.blogspot.com/2008/07/sisyphos-camus-ja-absurdin-lsnolon.html
http://en.wikipedia.org/wiki/The_Myth_of_Sisyphus
www.automotiveblogger.net/tips-for-night-driving/.

October 29, 2008

Filosofiaa 1

Puhun jälleen ontologisesta erosta. Joka ei siis kuitenkaan ole sama asia kuin kartesiolainen, ontologinen dualismi, jossa tietoisuus on täysin itsenäinen ontologinen substanssi.

Tulkintani ontologisesta erosta on sukua Kantille ja emergentille materialismille, joissa subjekti saa tietonsa kokemuksen kautta (Kant), ja jossa fysikaalinen (materiaalinen) toimii tietoisuuden edellytyksenä ja 'alustana', mutta jonne se ei kuitenkaan koskaan enää voi täydellisesti palautua kadottamatta samalla itseään tietoisuutena.

Tietoisuuden 'tragedia' on siinä, että materiasta emergoituessaan se samalla jää ikuisesti ikäänkuin fysikaalisen/materiaalisen ulkopuolelle, vaikka pystyykin sitä lähestymään entistä tarkemmin.

(Reduktionismi, jonka mukaan tietoisuus voidaan periaateessa ja lähes ongelmattomasti palauttaa fysikaaliseen on järkevä metodi mutta paitsi fundamentalistinen maailmankatsomus myös dialektinen virhepäätelmä argumentatiivisesti. Induktiivisen yleistyksen eli empiirisen tiedon 'logiikka' ei pääse pakoon dialektisen varmuuden vaatimusta - jota se ei koskaan tule täyttämään.)

Jos tämä tietoisuuden dialektiikkaan sisältyvä ontologinen ero kuroutuisi umpeen - kuten tietoisesti tai tiedostamattaan mystiikkaan taipuvaiset tiedemiehet ehkä toivovat - mitään tietoisuutta ei enää olisi. Sitä ei yksinkertaisesti tarvittaisi.

Mutta ei hätää - kuolema poistaa nämäkin ongelmamme. Kuolemassa ontologinen ero katoaa, ja olemme yhtä aineen (todellisuuden?) kanssa. Kuolema on siis täydellisyyden eli tässä: kauneuden - huipentuma, esteettinen unio mystica, josta emme tietoisina olioina saavuta äärimmillään kuin sen vaiston- tai pikemminkin nyt vietinvaraisen, biologisen ilmentymän - orgasmin, jota pieneksi kuolemaksikin kutsutaan.

Platon ja Plotinos sen sijaan väittävät, että voimme saavuttaa unio mystican, joka on Platonille korkeimpien ideoiden katselua (theoria tai skolastisemmin visio beata) anamnesiksen (alkuperämme eli ideoitten, muistelemisen) ja ylipäätään kontemplaation ('sisäinen katselemisen', jossa skolastisemmin ilmaistuna tapahtuu valaistuminen, mikä sitten johtaa lopulliseen 'ykseyteen/yhteyteen') kautta - eikä suinkaan materiaalis-biologisessa kokemisessa, joka pikemminkin juuri vieraannuttaa meitä totuudesta, ykseydestä.

Mutta nämä molemmat tiet samaan tavoitteeseen (yhtyä todellisuuteen, universumiin, luonnon kiertokulkuun) ovat meille avoinna - tosin vain niin kovin vastakkaisilta tuntuntuvilla tavoilla, koska olemme sekä tietoisia että biologisia olentoja.

Loppukevennykseksi pohdin: millaista on saada orgasmi lukemalla fysiikkaa tai ajattelemalla Jumalaa, siis kontemploimalla teoreettisesti tai keskittymällä intensiivisesti ei-mihinkään? No - kai nuo tantra-jooga-seksin kuningattaret sen minua paremmin tietävät. Olen kateellinen heille...He ratkaisivat ontologisen eron arvoituksen jo eläessään (hymiö x n).

PS.
Jos joku nyt sanoo minulle, että Cernin hiukkaskiihdytin (tuo fyysikkojen suuri 'Äiti') osoitti meille, että todellisuus on 0,1 nanomillimetrin tarkkuudella tällainen ja tällainen, niin kysyn, mitä he silloin tulevat sanoneeksi? Mitä he silloin tietävät? Ovatko he saavuttaneet unio mystican? Saivatko he orkun tai ainakin kicksejä tuosta tiedosta?

Jos vastaus on myönteinen, voin vain pudistella päätäni. Pahastipa on skientistinen fundamentalismi sekoittanut tiukan johdonmukaisten yhtälöidensä metodiikkaan sitoutuneen luonnontieteilijän pään.

Hän näkee havainnon, joka sopii hänen teoriaansa ja kokee mystisen elämyksen. Taaskaan en voi sanoa muuta kuin, että olen kateellinen. Mutta ymmärrettäneen, että kateuteni on ironiaa. Kyynikko Diogeneen ja skeptikko Pyrrhoksen ironiaa.

October 23, 2008

Ohoi! - Jumala näkyvissä

Kirjoitettu kommentiksi Petri Järveläisen päreeseen Kirje Esko Valtaojalle.
*
Petri kirjoitti:

'...pystyt [Esko Valtaoja] näkemään Jumalan
mahdollisuuden alkuräjähdyksessä, tietoi-
suudessa ja olevaisen selittämättömyydessä.
Itse vastaan samalla tavalla.'
....
'en näe tässä agnostismissa mitään ongelmallista.'
*
Vai niin.

No - eihän siinä mitään ongelmallista olekaan niin kauan kuin me emme tiedä mitään. Vasta sitten, kun tiedämme jotain, asia muuttuu todella hankalaksi, sillä silloin nousee kysymys: entä sitten?

Missäs se Jumala oikein luuraa? Emmekö saaneetkaan siihen tefefooniyhteyttä, vaikka Cernin tulokset näyttävät, että siinähän se nyt on: Jumala?

Minä puolestani ratkaisen ongelman siten, että me emme voi tietämällä (kognitiivis-kokeellisesti) tietää Jumalasta mitään muuten kuin mahdollisuutena, mutta jos mahdollisuuden olemassaolo on muka tiedollinen takuu tai ikäänkuin tiedollinen totuuden tunnusmerkki Jumalan olemassaolosta, niin sallikaa mun hymyillä.

Yhä edelleen te nimittäin uskotte eli tiedollisesti sanoen: luulette, vaikka väitättekin nyt ehkä jopa tietävänne.

Edes mahdollisuuden tilastollis-empiirinen tai emotionaalis-kokemuksellinen olemassaolo ei ole mikään tiedollinen warrant, sanoipa Plantinga sitten mitä tahansa. Kyse on tunteen ja tahdon antamasta vakuutuksesta, mikä ei vielä oikeuta Jumalan olemassaoloa episteemisesti.

Me emme tule koskaan tietämään aidosti (siis aktuaalisesti) mitään olennaista kokonaisuudesta, jonka osia olemme. Vrt. Russellin tyyppiteorian päättelyt.

Eikä mikään metameta-tason ratkaisu voi toimia tässä kuin loputtomana regressiona, koska jo havaitsemisen perusdialektiikka (ontologinen ero) katkaisee mahdollisuutemme tietämällä tietää/tiedostaa havaintokohde an sich - sellaisen kuin se itsessään on.

Täten: Usko on ja jää tunteen ja toivon asiaksi. Sen vuoksi Pascal on oikeassa: Tulta!

September 30, 2008

Tikapuuhermostuneisuutta

Kirjoitettu kommentiksi Järveläisen päreeseen "Ludwig Wittgenstein".
*
Nämä kuvasi portaat/tikapuut ovat liian vahvat potkittaviksi alta pois.

Ei äärimmäinen verifikationisti, joka siis päätyy lopulta eräänlaiseen skeptisismin ja mystisismin rajamaastoon tällaisia käytä.

Wittgensteinin tikapuu-esimerkki lienee ilmeisesti alunperin empiristi-skeptikko (erotuksena dogmaattisiin skeptikoihin) Sextus Empiricukselta.

Mutta jospa Petri Ludwig Järveläinen valmistaa meitä tässä jo kielipeliajatukseensa. Toisin sanoen jokaisen näkötornin portaat/tikkaat on rakennettu/ovat rakentuneet juuri tätä kyseistä 'perspektiiviä' varten.

Tämä olisi muuten varsin nietzscheläinen metafora - etten sanoisi peräti aristotelinen alunperin.

Metodit on valittava kohteen mukaan, jotta kohteen ainutlaatuisuus tulisi mahdolliseksi ymmärtää validilla tavalla.

Reliabilisuudellahan on nimittäin rajattu merkitys silloin, kun käytetyt metodit eivät mittaa/arvioi sitä, mitä niiden pitäisi mitata/arvioida (ks. PS.)

Silloin saadaan kyllä luotettavia tuloksia - mutta mistä?

Toisin sanoen - Wittgenstein hylkäsi kielipeleissään tieteellisen monismin (fysikalismin) - osittain myös metodisen monismin (ei kuitenkaan 'teknisenä proseduurina'), mutta palasi kuten olettaa sopii 'Om Visshet'issään kielipelipluralismistaan takaisin juuri kuvan esittämään näköalatorniin ('varmuuteen'), jonne päästiin kyllä tikapuita pitkin, mutta jos/kun illusoriset tikapuut (methodos: 'tie johonkin' ja katalepsis: 'totuuden tunnusmerkki' yhtäaikaa) oli Tractatuksessa pystytetty kalliolle, niin nyt niiden alta puuttui myös tukeva maaperä.

Siksi haluaisinkin kirjoittaa 'Varmuudesta' loppuun: 'Siitä, mistä ei voi puhua, on huudettava, vaikka mitään ääntä ei kuuluisikaan.'
*
PS.
En 'tietenkään' aio kertoa, mistä tutkija löytää validit metodit taatakseen tutkimustulostensa reliabilisuuden, mutta selvää on, että tutkimusprojektin kvantitatiivinen strukturointi, joka on 'tutkimus-designin' oleellinen osa, paitsi osaltaan aina jo etukäteen paradigmaattisesti tulkitsee ja manipuloi saatavia tuloksia, myös jättää tutkijan tulosten loppuarviointivaiheessa sekä pragmaattisen että paradigmaattisen valinnan eteen - elleivät sitten tulokset ole murskaavan itsestäänselviä tilastollisesti - mikä ei tietenkään ole itsestään selvää...
(Kuka on pitkä, milloin ihminen on vanha, missä vaiheessa kaksi oliota ovat identtisiä - siis koko induktiopäättelyn loputon suo).

September 5, 2008

Yksinkertaista 'mystiikkaa'

Kielimafia vieraili taas noin klo: 22.10 - ks. PS.
I
Saavutettuaan pysyvän rauhan tilan ihminen luultavasti vain katselee eteensä sen kummemmin mitään ajattelematta. Hän ei enää tarvitse ajatuksia. Hän vain on. Tyhjä ja täysi yhtäaikaa. Jokainen artikuloitu ajatuspropositio on silloin täysin tarpeeton - ellei peräti vahingollinen - itse 'tyhjän täyteyden', joka on sukua täydellisyydelle, kannalta.

Miten paljon sanoja onkaan käytetty tuon täydellisyyden kuvaamiseksi ja tavoittamiseksi. Tajuamatta, että jokainen sana on itsessään sekä ovi että muuri. Yritys ilmaista kielellisesti jotain, mikä ei ole olemassa, jotain minkä kieli vangitessaan muuttaa joksikin toiseksi kuin, mitä se itsessään on ei-olevana.

Tällä tavoin tietoisuutemme kuitenkin toimii. Tällä tavoin tietoinen havainnointi ja kokeminen ylipäätään on mahdollista - etäännyttämällä ja käsitteellistämällä. Se, mitä ei voi esittää välittömästi ja suoraan (esimerkiksi äärettömyys) on pakko käsitteellistää ja symbolisoida, jotta siitä voisi puhua.

Mutta juuri tätä on ontologinen ero. Juuri tässä ja tämänkaltaisessa sanan ja käsitteen esiinmanaamisessa todellisuuden ilmaisijaksi piilee yhtä aikaa sekä alkuperäinen tietoisuuden olemassaolon mahdollisuus ja edellytys että sen lopullinen kyvyttömyys tai vajavuus suhteessa todellisuuteen - suhteessa havainnon muuttuviin kohteisiin sekä kokemuksen ailahtelevaan ja ambivalettiin kaoottisuuteen.

Tietoisuus havaitsee kohteensa eron kautta ja hinnalla. Sen vuoksi tietoinen havainto ei koskaan saavuta havainnon kohdetta sellaisenaan. Jos se havaitsisi, se kumoaisi itsensä ikäänkuin tarpeettomana, koska tietoisuuden mahdollistava ero/etäisyys havainnon kohteesta olisi näin sulkeutunut.

II
Filosofi, tiedemies ja taiteilija käyttävät ja rakastavat sanoja välineellisesti ('havaintoteknisesti') samalla tavalla yrittäen jokainen tahollaan paljastaa jotain, mikä on totta ja aitoa todellisuudessa - sekä ulkoisessa (luonnossa) että sisäisessä (emootioissa). Kuitenkaan he eivät painota aivan samoja asioita.

Tiedemies pyrkii tekemään sanoista yhtäpitäviä malleja todellisuuden kanssa. Esimerkkinä tästä Wittgensteinin Tractatuksen kuvateoria, jossa jokainen elementaarilause on todellisuuden kuva. Toisin sanoen - todellisuuden ja sanan välillä vallitsee looginen isomorfia edellyttäen, että sana on semanttisesti verifioitavissa yksi yhteen todellisuuden kuvaksi.

Myöhemmin Wittgenstein tunnetusti luopui tästä ajatuksesta kielipeli-ideansa hyväksi pitäen sitä metafysiikkana, jolla kieli on jopa tiedemiehenkin lumonnut. Ikäänkuin todellisuus voisi olla meille jotain annettua - jotain, joka sellaisenaan voisi sisältyä yhteen ainoaan ja määrättyyn tieteen kieleen.

Myös taiteilija pyrkii löytämään kuvien, sanojen, esineitten ja sävelten kautta pätevän korrespondenssin suhteessa todellisuuteen. Mutta tiedemiehestä taiteilijan erottaa jyrkästi se, ettei hän oleta todellisuuden olevan yksi ja sama - ei ainakaan taidetuotteessa. Niinpä taitelija ei myöskään voi edes etsiä ja esittää todellisuutta yhtenä ja samana, vaikka hänen taiteensa perimmältään olisikin tietyn, yhden ja samantyyppisen motiivin ja intention ilmaisua.

Taide on perimmältään performaatiota - kommunikaatiota - ei mikään jähmettynyt objekti, ikuinen totuus tai lainalaisuus. Suurimmassa taiteessa todellisuus kohtaa kokijansa subjektiivisessa elämyksessä negatiivisen positiivisuuden muodossa - herättäen voimakkaan tunteen omasta tyhjyydestään, joka kuitenkin kommunikoi äärimmäisen vahvasti. Juuri tästä Immanuel Kant puhuu kirjoittaessaan ylevän kokemuksesta. Sellaista ei voi herättää kuin esteettinen asenne - intressi, jonka pyyteellisyys paradoksaalisesti kumoutuu taideobjektin kokemisen universaaliudessa.

Filosofin suhdetta todellisuuteen voinee pitää ainutlaatuisena länsimaisen kulttuurin kehityksen kannalta. Myös filosofi etsii totuutta samassa mielessä kuin tiedemies pysyviä lainalaisuuksia, mutta koska filosofin kenttänä ei ole ensisijaisesti havaittava vaan käsitettävä eli käsitteillä operoitava todellisuus, hänen suhteensa maailmaan ei ole riippuvainen nimenomaan havainnon säännönmukaisuuksista ja sattumanvaraisuuksista, vaan se on alunperin aina jo kielellis-käsitteellinen.

Huolimatta siitä, että on sitoutunut kieleen, filosofi kuitenkin tekee eron suhteessa taiteilijaan. Filosofi ei 'usko' sanoihin tai niiden 'maagiseen' tehoon samassa mielessä kuin ilmaisun performatiivisesta voimasta elävä esteetikko ja toisaalta mittalaitteen antaman tuloksen ja todellisuuden yhtenevyyteen matemaattisessa kaavassa uskova tiedemies.

Filosofin totuus on Käsite - Sana. Sana/Käsite on jotain samassa mielessä lukkoonlyötyä ja pysyvää kuin kreikan Logos, mutta joka kuitenkin samalla sisällyttää itseensä muutoksen dynamiikan - empiiris-semanttisen tapahtumisen, jonka sofistikoitunein ilmenemismuoto antiikin ajalla oli Plotinoksen uusplatonistinen oppi Yhdestä ja sen emanaatiosta.

Voidaan sanoa, että Yksi, Logos, ja emanaatio ovat filosofian ja filosofin peruskäsitteet todellisuuden kielellisessä hahmottamisessa. Yksi on kaikkeus, Logos on kaikkeuden järki ihmisessä ja emanaatio todellisuuden tapahtumisen perimmäinen prosessi.

Tällainen kolmijako on täysin metafyysinen. Se eroaa tieteen pyrkimyksestä havaintoeksaktiuteen ja esittävän kokemuksellisuuden tapahtumisesta taiteessa. Se ei ole myöskään uskonnollinen, vaikka lähentyykin mystiikkaa.

Kyseessä on filosofille ominainen tapa käyttää tiettyjä sanoja - ikäänkuin käsitteiden omassa maailmassa, joka on itsenäinen kenttä, mutta joka samalla kattaa kaiken: niin havaittavan kuin koettavan ja esittävän/esitettävänkin todellisuuden.

Ainoa, mitä filosofia ei voi antaa, on eksistentiaalinen pelastus ja lunastus. Siihen kykenee vain uskonto ja oleellisin varauksin taide (elämyksellisessä todellisuussuhteessaan, joka luo merkityksiä), ja jos filosofi haluaa - kuten joskus käy - etsiä pelastusta käsitteellisestä maailmasta, hän enemmän tai vähemmän hylkää filosofian ja siirtyy avoimesti juuri mystiikan alueelle.

On sitten asia erikseen, milloin tämän siirtymän mystiikkaan oletetaan tapahtuvan jokun filosofin ajattelussa. Onko esimerkiksi Heideggerin perimmältään agnostinen Olemisen filosofia tulkittavissa mystiikaksi ainakin joissain hänen myöhäiskauden teksteissään (esim. 'Gelasseinheit-puhe')? Mielestäni ei välttämättä ole, mutta jätän tämän kysymyksen tässä auki.

Myöskään tieteellinen asenne ei todellisuussuhteessaan ja maailmakuvassaan pyri antamaan mitään pelastuksenkaltaista ilmoitusta tai sanomaa ikäänkuin uskontoa korvaamaan, joskin myös tiedemies (ja -nainen) saattaa taiteilijan tavoin kokea työtään kohtaan senkaltaista ja -tyyppistä kutsumusta, jota voisi hyvin väljässä mielessä kutsua henkiseksi - spirituaaliseksi.

Kyse ei tietenkään ole tällöin mistään tunnustuksellisesta, uskonnollisesta asenteesta vaan kokemuksellisesta avoimmuudesta kaikille psyykkis-henkisen alueen elementeille, aspekteille, ja perspektiiveille.

III
Palatakseni alkuun ja sen tunnetilaan, rohkenen väittää, että pysyvän rauhan, eräänlaisen tyhjän täyteyden, jolle pyhä huolettomuus on sukua, kokeminen ja saavuttaminen, mahdollistuu kaikkien edellä kuvattujen diskurssien kautta, mutta silti se itsessään on jotain niistä täysin irrallista - niihin koskaan palautumatonta ja niden vokabulaarilla definitiivisesti selitettävissä tai edes ymmärrettävissä olevaa.

Tätä erityistä 'tilaa' voidaan kutsua mystiseksi, mutta vain sillä edellytyksellä, että meillä ei ole suoraa havaintokäsitteistöä tai performatiivista 'dramaturgiaa' kyseisen 'ek-staasin' (kirjaimellisesti: pysyvän tilan ulkopuolella) ilmaisemiseksi/-lle.

Olen itse hieman kieli poskessa kehitellyt käsitteellisen määritelmän tämänkaltaisille kokemuksille/elämykselle: kineettis-skemaattinen impressio. Sitä makustelkoon ja pohtikoon tykönänsä ken haluaa.

Sanahirviön ilmaisema tunne ei kuitenkaan itsessään ole mikään outo tai vaikea asia. Jokainen, joka on joskus kauniina kesäiltana kesämökillä ollessaan käynyt saunassa, tullut uimasta ja juonut nopeasti pari pulloa olutta janoonsa katsellen auringonlaskun varjoja sekä hiipuvia säteitä, tietää, minkälaisesta olotilasta minä puhun.

'Mystiikka' on yksinkertaista. Eihän se muuten mystiikkaa olisikaan.

PS.
Platoniin ja ylipäätään alkuperäisimmän filosofisen ajattelukäytännön vokabulaariin viitaten rohkenisin jopa sanomaan, että syvällisintä ajattelevan kokemisen tasoa tuossa saunan rappusilla kesäiltana istuskellessa voisi kutsua nimenomaan kontemplatiiviseksi tilaksi - kirjaimellisesti: 'näkemiseksi' (theoria, visio).
*
contemplation
c.1225, from O.Fr. contemplation, from L. contemplationem "act of looking at," from contemplari "to gaze attentively, observe," orig. "to mark out a space for observation" (as an augur does). From com- intensive prefix + templum "area for the taking of auguries" (see temple). Originally in Eng., "religious musing." Contemplate is from 1592; contemplative is from 1340.

August 2, 2008

Skeptikkoa turpaan Iris Murdochilla

(Kielimafian Arnold Sw. tuli ja teki linkki- ja virkelisäyksen klo:17.10. Sanoi: lue toi ja yritä kirjoittaa niinkuin filosofi. Haistatin pitkät, enkä tarjonnut edes teetä. Mutta hyvä (ja tuttu) linkki, ei siinä mitään...)
I
Ihminen, joka pyrkii tunnistamaan omaa tunnetilansa, on hankalassa asemassa. Varmaa on, että tunne on. Tunne tuntuu, ja se, mikä tuntuu, on. Kirjaimellisesti. Mutta siihen varmuutemme sitten loppuukin.

Höyrypäisimmät skeptikot jopa väittävät, että kaikki onkin pelkkää unta - ja kaiken lisäksi jonkun toisen unta.

Mutta itse asiassa skeptikko ei kiellä tunteen olemassaoloa. Hän vain sijoittaa sen fiktiiviseen kategoriaan ja käsittelee sitä siellä eräänlaisena pseudotodellisuutena. Olennaista tässä kuitenkin on, että pyrrhonilainen, käytännön skeptikkokaan ei pysty elämään maailmassa, jota voisi epäillä loppuun asti, koska silloin hän ei kykenisi arvioimaan todellisuutta lainkaan ja epäillessään loputtomiin esimerkiksi maantiellä liikkuvan auton olemassaoloa, jäisi viimein sen yliajamaksi, koska ei kokenut tarvetta olemattoman väistämiseen.

Äärimmäinen skeptikko on kuin psykoottinen paranoidi, joka joutuu lopulta psykiatriseen hoitoon, koska epäilee kaikkea. Samalla hän on solipsistinen, 'omituinen höpöttäjä', koska puhuu vain itsensä: oman 'harhamaailmansa' kanssa eikä kuitenkaan ymmärrä itseään, koska puhuminen voi olla vain joko jaettua kommunikaatioita (myös sisäinen dialogi) tai säännötöntä nonsensea, josta voi löytää järkeä vain soveltamalla siihen jonkin legitimoidun diskurssin tulkintasääntöjä - (ks. PS.).

II
Perimmäinen tarkoitukseni tässä tekstissä on vastustaa skeptisismiä tunteitten kognitiivisen reaalisuuden pohjalta, ja siihen yritykseen käytän eräänä esimerkkinä Iris Murdochin 'sisäistä realismia'. Murdoch painottaa tunteitten kognitiivisen mielekkyyden ohella moraalisen muuttumisen mahdollisuutta Hyvän ollessa tuon muutoksen olemus ja päämäärä.

Hypoteesina minulla on aluperin se, että tunne toimii linkkinä affektien ja kielen välillä tunteen ollessa siten esimerkki ontologisten dualismien erot ja Humen lain loogisen katkoksen silloittavasta psyykkisestä elementistä, joka ei vielä ole kieltä muttei enää myöskään affektien kaaosta.

Kysymys kuuluu:

Miten ihmisen on mahdollista vakuuttua tunteen aitoudesta, luotettavuudesta ja reaalisuudesta, sen muuttuvuudesta ja sen mahdollisesta hyvyydestä sisäisesti - ilman kokemista jo valmiiksi (ikäänkuin deterministisesti) ulkoapäin selittävää kieltä/kontekstia, joka on aina jotain muuta kuin affektien ontologisesti eri tavoin olemassaoleva todellisuus?

Toisin sanoen: miten tunne voi olla 'sisäisesti' kognitiivinen? Miten tunteen muutos on tiedollisesti ymmärrettävissä? Onko sisäinen, moraalinen muutos aina Hyvän palveluksessa?

Murdoch antaa 'käytännön' esimerkin po. mahdollisuudesta sisäisen todellisuuden tasolla, jossa tunnetilan ja asenteen muuttumisen dialektiikka jatkuvan tarkkaavaisuuden myötä on kokijalleen konkreettista todellisuutta, vaikkei ilmenisi millään tavoin hänen lähellään eläville ihmisille.

Väite kuulostaa merkilliseltä ja vaikuttaisi vajoavan jonnekin intuitiivisen mystiikan suohon heti alkuunsa, mutta sitä sopii kuitenkin tarkastella hieman lähemmin (improvisoin ulkomuistista, joten sitaatti ei ole tarkka).

Perheen poika tuo uuden tyttöystävänsä näytille kotiinsa (sorry naiset kielenkäyttöni). Äiti on hämmentynyt. Hän kokee tytön vieraaksi. Tämän puhe, käyttäytyminen, asenteet ja maneerit eivät miellytä, joten äidin ensivaikutelma tytöstä on negatiivinen kuten kaikki hänen tutustumisen alkuvaiheessa kokemansa mielialat tätä kohtaan. Äiti ei pidä tytöstä.

Mutta äti ei myöskään kritisoi tyttöä avoimesti - ei tämän itsensä kuullen eikä edes pojalleen tai muille läheisilleen. Sen sijaan hän miettii intensiivisesti momia tunteitaan ja keskittää tarkkaavaisuutensa siihen, mitä hän oikein tuntee ja miksi kokiessaan tytön epämiellyttäväksi.
Pohtiessaan omia tunnereaktioitaan tyttöä tarkatessaan äiti kuitenkin vähitellen löytää tytöstä jonkin häntä miellyttävän piirteen. Vähitellen noita miellyttäviä asioita/ominaisuuksia löytyy lisää ja äiti pystyy myös paremmin perustelemaan niitä itselleen uusia aiempiin vertaillessaan.

Niinpä tytöstä muotoutuu hänen ajattelussaan ja tunteissaan lopulta ikäänkuin uusi ihminen - uusi persoonallisuus (ehkä jopa se, mitä tyttö itse kokee olevansa), jonka hän lähes täysin hyväksyy ja josta hän voi mielessään iloita: olla onnellinen siitä, että pojalla on tällainen rakastettu.

Silti äiti ei edelleenkään ilmaise tunteitaan eri tavoin kuin tutustumisen alkuvaiheessa. Hän on kohtelias ja asiallinen tyttöä kohtaa kuten aina. Mutta jotain on silti radikaalisti ja positiivisesti muuttunut hänen tietoisessa tunne-elämässään suhteessa tyttöön: äiti on sisäisesti muuttunut, hänen asenteensa ja etenkin moraalinen tuomitsevuutensa suhteessa tähän on kääntynyt hyväksynnäksi, koska hän näkee tytössä nyt persoonan, jota voi ymmärtää ja jopa rakastaa.

Murdoch halunnee sanoa, että sisäinen muutos, emotionaalinen prosessi, emootioiden kognitiivinen realisoituminen - niiden realisoituminen jopa muutoksessaan, on sisäisesti mahdollista ja ymmärrettävää ilman, että ihmisen mielessä tapahtuisi jotain täysin ei-tajuttavissa olevaa, intuition mystiikkaan sijoitettua 'hämärämeininkiä' vaan, että sisäinen muutos on hahmotettavissa ja artikuloitavissa järkevästi ja siten tavallaan kommunikatiivisesti, kunhan vain henkilö pyrkii empatian, samastumisen ja tiedollisen asenteen kautta tarkkaamaan ja pohtimaan itsessään niitä ihmisiä, joiden kanssa hän on tekemisissä.

Kyseessä siis on kuin onkin versio Wittgensteinin (jonka luennoilla Murdoch kävi) kielipeli-ideasta eli kommunikaation käytännöistä merkityksiä määrittävinä diskursseina.

Kyse on kuitenkin samalla myös esimerkistä, jossa sisäinen, moraalinen muutos tunteitten tasolla on paitsi mahdollista myös tiedollisen kykymme artikuloitavissa ilman, että sitä pitäisi etukäteen sitoa johonkin annettuun diskurssiin tai että se redusoitaisiin jonnekin 'puhtaan intuition' mystiseen hämärään.

Lisäys
Iris Murdoch on moraalirealisti par excellence ja esittää vakavan haasteen kaiken maailman postmoderneille mä-olen-mikä-mä-olen-ja-ajattelen-mitä-mä-ajattelen-jos-mun-imagoni-sitä-vain-vaatii-hippiäisille.

III
Entä miten aion käyttää Murdochin esimerkkiä skeptikkoa - tuota itsessäni asuvaa kirotun älykästä joskin hieman paranoiaan päin vinksahtanutta Perkelettä - vastaan?

Teesini lienee varsin kartesiolainen, mutta se saa uusia ulottuvuuksia ennenkaikkea siksi, että kyse on tunteen (myös tahdon) ja kognitiivisen tarkkaavaisuuden välisestä dialogista, jonka pyrkimyksenä on selventää itselle toisen ihmisen minussa herättämien tuntemusten alkuperää, oikeutusta ja etenkin niiden muutoksen mahdollisuutta moraalisen päätöksenteon prosessissa.

Näin ollen kyseessä ei ole pelkästään tiedollisen oikeutuksen perustan etsiminen ja osoittaminen siinä mielessä kuin cogito 'ilmestyi' Descartes'lle vaan moraalisen muutoksen (hyvän) mahdollisuuden konstituutio tunteen tiedollisen merkitsevyyden reaalisuudesta käsin.
*
Proseduuriajatteluun taipuvainen, Wittgensteininsa lukenut skeptikko, voi tietysti aina epäillä Murdochia vaatimalla, että tämän pitää osoittaa muutoksensa julkisesti, sillä muuten meillä ei voi olla siitä mitään tietoa, eli se jäisi kaiken tiedollisen oikeuttamisen ulkopuolelle.

Toisaalta - ajattelee jo perinteinen skeptikko - jos Murdoch ilmaisisi itsessään tapahtuneen muutoksen kommunikaation ja toiminnan tasolla, häntä voisi periaatteessa syyttää heti kaikella sillä arsenaalilla, jota skeptikolta löytyy turhautumiseen asti loputtomiin.

Murdoch halunnee sanoa skeptikolle, ettei tämän kritiikki ulotu hänen sisäiseen elämäänsä, ja että optimaalisen kognitiivisesti artikuloituneitten tunteitten tasolla tapahtuneen moraalisen muutoksen mahdollisuus on hänelle itselleen totinen tosi, johon skeptikko voi vain joko uskoa tai olla uskomatta.

Murdoch ajaa tällä tavoin skeptikon takaisin omalle, tuhottujen uskomusten, oikeutusten ja argumenttien kaatopaikalleen nuolemaan näppejään toki tiedostaen samalla, että skeptikko suhtautuu hänenkaltaisiinsa 'puolimystikoihin' joko halveksien tai säälien. Ne tunteet Murdoch jättänee kuitenkin mieluusti skeptikon ikiomaksi päänsäryksi.

Joka tapauksessa skeptikkoperkele näyttäisi nyt saaneen tällä tavoin Murdochilta vakavasti otettavan ja lujan näpäytyksen turpaansa - mutta se nyt on sille tosikkomaista huumoria viljelevälle ilonpilaajalle ihan oikein...

PS.
Psykoanalyysi ei ole nyt paras esimerkki legitimoidusta tulkintadiskurssista, koska siinä tulkintasäännöt eivät ole etukäteen lopullisesti lukkoonlyötyjä, vaikka tulkintasapluuna sitä olisikin.

http://www.netn.fi/196/netn_196_kaali.html

June 26, 2008

Jumala, painovoima ja usko

Kirjoitettu kommentiksi styrvaiselle Järveläisen päreessä "Hyvinvoinnin tulevaisuudesta sekä kirkkojen ja uskontojen näkemyksistä".
*
P - eiku Styrvainen skrivasi:
'Täytyy sanoa, että kauhistutti, kun eräässä kommentissa kaikki islamilaiset yhdessä calvinistien kanssa esitettiin ei-toivottuina.'

Voihan transsextantiatiaatio! On teillä ongelmat.

Hei se olin minä, joka siirsin kalvinistit ja muhametit ikuisuuteen. Siinä hiukan ennen kommenttia lukee se mun nimi. (Silmälasi olis kiva sulla...)

Olen mä lukenut tässä keväällä pari Hämeen-Anttilaa ja Armstrongin Karenin Jumalan historian, jossa suuuufilaisia kovasti kehutaan.
Mutta pyörikööt ne itsensä olemattomiin. Minun puolestani.

On kuitenkin aika kiinnostavaa, miten korkealla tasolla etenkin sialaisten (älä lue stoalaisten styrv.) pohdiskelut pyörivät tuossa about 900-1037 ja ½.
(Esimerkkinä mainittakoon kuuluisa Ibn Sina/Avicenna, joka kuoli ylettömään viinin juontiin ja seksihurjasteluihin).

Kiinnostavaa on myös se, miten samantyyppisiä ongelmia lopulta on käsitelty kaikissa kirjan uskonnoissa - hieman eri aikoina vain.
(Juutalaisuudessa kabbalasta väännettin aivan sekopäisiä versioita 1200-luvulta 1800-luvulle asti - esim. hasidit vai kekä ne nyt oli.)

Idässähän mystiikka oli jo oikeastaan passe, kun siitä lännessä tuli hetkellisesti marginaalinen pop-kultti - ennenkuin reformaatio sitten siirsi senkin ajattelu- ja kokemisperinteen naftaliiniin sekoittamasta ihmisten'oikeaa' uskoa', jossa tunnetaan suufilaisten 'surraamiseen' verrattuna vain kaksi liikettä: kumarrus ja sormien puristelu limittäin toisiinsa (=käsien ristiminen).

Ennenkaikkea pitää osata pyllistää oikeaan suuntaan - kohti Saatanaa!

Niin - olen mä kyllä nähnyt monesti, kun ortopoxit jopa lankeavat lattialle melkein makaamaan...Se tosin tapahtuu vapaaehtoisesti eikä hysteerisessä hypnoosissa kuten karismaattisissa liikkeissä.

Itse en uskalla kontata enkä kaatua (ainakaan nykyään), koska en ehkä pääse sieltä lattialta enää ylös ilman nousemusapua.
Olis meinaan lopullinen lankeemus meikäläiselle se - ainakin yksin ollessa (90% ajastani).

Ei auttais silloin muu kuin ruveta uskomaan Lutherin ristin teologiaan, jossa se langennein on kuulemma lähinnä Jumalaa.

Sitten kun minut viimein tullaan lattialta nostamaan, esitän jyrkän vastalauseen ja ärisen: minä etsin Jumalaa! (todellista syytä miksi, en kerro, sillä olen edelleen ortopoxi).

Mutta vastaanotto-osatollehan ne minut kuitenkin kuskaa.

Kuulen jo nyt korvissani ambulanssimiehen kuiskaavan päivystävälle psykiatrille: tämä paksu äijänroikale on varmaan dementti: se on sekoittanut keskenään maan vetovoiman ja Jumalan kutsun...

PS. Maan vetovoimalla lienee jotain tekemistä painovoiman kanssa.

June 10, 2008

Kirjeitä seinänaapurille 1

(Tarkennuksia tehty kohtaan PPS. 11.6)

Ikävä kuulla, että läheisesi on vakavasti sairaana. En kuitenkaan osaa kirjoittaa lohdutuksen sanoja. Olen siinä asiassa suorastaan kehno. Mielestäni kaikkein kauheinta elämässä on seurata tai pelätä rakastamansa ihmisen kuolemaa. En kestä sellaista.

Ehkä muistat jostain kommentistani, että menetin enoni ja isäni 1968 kolmen kuukauden sisällä, enkä luultavasti ole siitä tragediasta toipunut koskaan. Surutyö jäi tekemättä loppuun asti, koska jähmetyin henkisesti jonkinlaiseen shokkiin, joka sittemmin on sekoittunut lähtemättömästi persoonallisuuteni pohjavirtaan.

Jos hauska ja hullutteleva mutta kuitenkin syviin ahdistus- ja tuskareaktioihin taipuvainen murrosikäinen poika menettää kaksi läheisintä aikuista miestä elämässään näin nopeasti ja traagisesti (itsemurha, sydäninfarkti), niin siitä ei hänen tulevaisuudelleen voi hyvää seurata.

Reaktioni kuolemaan on torjunta. En torju itse kuoleman realiteettia – päinvastoin, sillä eräänlainen ’haustausmaaihminen’ minäkin olen – mutta itse kuoleman uhkan aiheuttaman ahdistuksen ja surun kohtaaminen kokemuksellisesti on minulle hirveää. Se vie mielettömästi energiaa, vaikka toisaalta mitään muuta keinoa surun läpielämiseen ei ole kuin ’antaa sen tulla ja täyttää koko sielun ja ruumiin’.
Kyse on aivan samantyyppisestä psykologisesta prosessista kuin minkä tahansa syvän tunne-elämyksen valtaan antautumisessa.

Ilman sitä voi kyllä kuvitella jopa erinomaisella psykologisella vaistolla, mitä tunne käsitteellisesti ajatellen on, mutta sisimmässään ei koskaan ’tiedä’, mitä se todella on, koska ei ole antanut tuon elämyksen ja kuohun vavisuttaa itseä loppuun saakka.

Näin pitkälle pääsee järkeni ilman, että suru edes hipaisisi tunteitani. Kauhistuttavaa vaikka itse sanonkin. Nytkö mä kaaduin, kun oli kaikkeni tarpeen? Jähmetyn jääksi, kun meni haavani arpeen?, kirjoitti ’joku’ runoilijakin...

Mutta.

Paradoksaalista kyllä – luulen olevani yliherkkä, mitä tunnereaktioihin ja affekteihin ylipäätään tulee.
Saatan ajautua voimakkaan tunnekuohun ja -elämyksen valtaan sekä tahtoen (juuri tiettyä elämystä tietoisesti etsien) että tahtomattani (esimerkiksi musiikkia kuunnellessa tai kirjallisuutta lukiessa) , kunnes käy niin, että koen itsekontrollini/todellisuudentajuni 'irronneen' liiaksi omille teilleen - johonkin toiseen, fantasianomaiseen maailmaan, joka on jyrkässä ristiriidassa arkisen, sen hetkisen elämäni kanssa.

Jo tämänkin vuoksi olen taipuvainen rationalisoimaan tunteitani tai pistämään ’jarrut päälle’, mikäli (yli-)romanttinen minäni uhkaa ’ottaa vallan’ ajatuksistani esimerkiksi konserteissa, teatterissa tai elokuvissa.

Iso aikuinen mies ei saa eikä kehtaa itkeä julkisella paikalla - mikä typerä syy hävetä omia tunteitaan ja niiden ilmaisua!

Seurauksena on pahimmillaan lähes paniikinomainen lukkoonmeno ja 'kovettuminen' – varsinkin useampien ihmisten läsnäollessa, mikä tietysti osoittaa myös taipumusta sosiaaliseen fobiaan, joka tosin on iän myötä lieventynyt varsin paljon.

Ralf Långbacka sanoi Saarikoskesta, että kahden kesken tämä oli aivan välitön ja vakava, mutta auta armias, jos/kun paikalle tuli kolmas tai useampia – siitä alkoi välittömästi ilveilyshow, jonka takaa Penaa ei enää tunnistanut.

Pystyn mielestäni erittäin hyvin ymmärtämään, millaisesta reaktiosta tuossa oli kyse. Joko menet lukkoon tai alat näytellä klovnia, mutta omaa sisintäsi et kykene ihmisille paljastamaan - paitsi ehkä kaikkein läheisimmille – jos heillekään. Ei ihme, että Kierkegaard teki Saarikoskeen suuren vaikutuksen.

On paradoksaalista, että hyvä ystävä saattaa tuntea minut paremmin kuin rakastamani ihminen, mutta hyvälle ystävälle myös puhutaan hieman eri asioita ja ennenkaikkea erilaisesta näkökulmasta kuin rakastetulle.

Ehkä on niin, että useiden vieraiden ihmisten ympäröimänä sisin olemukseni on yhtä ’uhattuna’ kuin se on suhteessa ihmiseen, joka on minua ’liian’ lähellä.

Identiteetin ja tasapainon säilyttääkseni minun on siten pakko ’näytellä’ niin yleisölle kuin rakastetullekin, mutta hyvä ystävä ei haavoita sisimpääni tulemalla liian lähelle joko ’rivon tuijotuksen’ ja/tai psykofyysisen samaistumisen/yhtymisen muodossa. Ystävälle ei tarvitse näytellä mitään. Ja se on suuri helpotus – parasta terapiaa.

*
Mutta miksi puhuisin itsestäni (tai muista) yhtään sen enempää tällä kertaa. Tosin syy, miksi ylipäätään kirjoitin itsestäni, on se, etten osannut lohduttaa sinua. Siten edellä kirjoitettu tuleekin käsittää yritykseksi – enemmän tai vähemmän epäonnistuneeksi yritykseksi – kirjoittaa sinulle...

Sano X:lle terveisiä ja kerro pahoitteluni siitä, etten ollut valmis tapaamaan pitkämatkalaista, vaikkei meillä siitä asiasta nyt mitään puhetta ollutkaan. Joku toinen kerta sitten.

Ja tosiaan – sytyttäkää minunkin puolestani tuohus Uspenskissa. Kuulunhan minä kumma kyllä yhä edelleen ortodoksiseen kirkkoon – tosin syistä, jotka eivät ole itselleni aina niin täysin selkeitä – jos lainkaan – (ks. PS.)

Voimaa, Rauhaa ja muuta senkaltaista

Rauno
*
PS.

Mitä syytä minulla olisikaan enää kuulua sellaiseen uskonnolliseen yhteisöön, jonka olemuksesta ja ’salaisuudesta’ olen päässyt samanlaiseen selkeyteen kuin ironmistressin (takkirauta) kaltainen utilitaristi ja ’teknopositivisti’, jolle maailma on ’selvä kuin pläkki’.

Paradoksaalista jälleen mutta buddhalaisuus sopii erinomaisesti teknologisen luonnontieteilijän (kuten takkiraudan) uskonnoksi. Siinä ei tarvitse olettaa persoonallista Jumalaa (eikä siten myöskään ihmistä, subjektista nyt puhumattakaan), karman laki toimii omien lainalaisuuksiensa mukaisesti ja persoonaton, mystinen Nirvana, odottaa, kunhan vain käyttäydyt oikein – MOT.

Buddhalaisuus on kyllä monella tapaa vetoava uskonto, mutta koen itseni vaivautuneeksi sen suhteen – niinkuin kaikkien uskontojen suhteen. Tässä tapauksessa minua vaivaa myös pakkomielteinen halu kieltää kaikilta luonnontieteilijöiltä mikä tahansa uskonto. Palvokoot tiedettään mutta pysykööt hiljaa uskonnoista, etiikasta ja taiteesta (siitä mistä ei voi puhua jne.).

Mieluummin ehdoton antagonismi ja epävarmuus (joka ei tarkoita tässä indeterminismiä) kuin tylsä ja monotoninen maailma, jossa mitään ei tapahdu ilman, että luonnontieteilijä osaisi selittää sen kokeellisesti ja kausaalisesti ’pois häiritsemästä’ reifikoitunutta (teko-)älyään, joka ei siedä salaisuuksia ja mysteeriä eikä siten myöskään ymmärrä mitään reflektoivan subjektin (psyko-)ontologiasta.

(Mysteeriä ei pidä sekoittaa naiviin, kaupalliseen mystiikkaan: itämaisuuden ihailuun - eikä myöskään deterministiseen (Einstein) tai indeterministiseen (Bohr), fysikalistiseen mystiikkaan. Mysteeri on pikemminkin Lacanin mahdoton Reaalinen.)

PPS.

Jos minun olisi pakko valita profeettojen ('ideologisten innovaattorien') ja mystikkojen ('taiteilijoiden') välillä (mikä jaottelu on osittain perusteltu osittain keinotekoinen), niin olisi todella vaikea päättää, kumman linjan valitsen.
Askeetteja ('kyynikkoja') löytyy joka tapauksessa molemmista uskonnollisen elämän, ajattelun ja julistuksen ilmenemismuodoista. Tosin oletan, että askeetteja on enemmän mystikkojen kuin profeettojen joukossa.

June 8, 2008

Hämärän rastas

Sitaatti Karen Armstrongin kirjan Jumalan historia lopusta (s. 592-3).
*
"Väitetään, että 99% Yhdysvaltojen kansalaisista uskoo Jumalaan, mutta fundametalismin, lopun ajan lahkojen ja välitöntä uskonnollista täyttymystä lupaavien karismaattisten liikkeiden yleistyminen ei herätä juurikaan luottamusta.
Lisääntyvä rikollisuus, huumeiden käyttö ja kuolemanrangaistuksen palauttaminen eivät ole hengellisesti terveen yhteiskunnan tuntomerkkejä. Euroopassa puolestaan leviää tyhjyys siinä, missä ihmisen tietoisuutta hallitsi ennen Jumala.

Yhtenä ensimmäisistä tätä lohdutonta autiutta yritti pukea sanamuotoon Thomas Hardy - ja aivan toisella tavalla kuin sankarillista ateismia [itse asiassa aktiivista nihilismiä, joka ei ole kirjaimellisesti sama asia kuin ateismi/RR] ajanut Nietzsche.
30.12. 1900 kirjoittamassa runossa 'Hämärän rastas' Hardy kuvaili hengen kuolemaa, kun se ei kyennyt enää pitämään yllä uskoa elämän tarkoitukseen:

Oli haamunharmaa pakkanen
kun aidan porttiin nojasin,
ja päivän silmän himmenneen
teki talven sakka synkäks' niin.
Kuin lyyrain kielet katkenneet
taivast' haroi oksat kuusamain,
kotilieden ääreen kaikonneet
lie kulkijat kaikki näiltä main.

Maiseman nuo piirteet karheat
muistoks' vuosisadan päättyneen
alla pilviholvin kumaratavat
ja tuuli kuolinvirttään veisannee.
Kuin kuivuen, kovaks' kutistuen
sammui syke synnyn ikuisen täällä,
niin piti jatkaa meidän sielujen
ilman hengen paloa maan päällä.

Nousi silloin oksistosta ääni
vanhan rastaan, hentoisen
niin mitättömässä, yllä pääni,
kun puuska pörhi puvun höyhenten.
Iltavespertä se lauloi, soitti,
julisti kaikesta sielustaan,
vähän lohtua noin tuoda koitti
tähän iltaan synkkään, apeaan.

Niin vähän on syytä laulella
hurmiossa, riemuisasti
meillä olennoilla maisilla
täältä maan äärehen asti.
Vaan kuulinko miten värisi
tuossa hyvänyön aariassaan
toivo siunattu, sen se yksin tiesi,
mutta minä en laisinkaan.

Ihmiset eivät kestä tyhjyyttä ja yksinäisyyttä vaan täyttävät tyhjiön luomalla uusia merkityskeskittymiä. Fundamentalismin epäjumalat eivät ole hyviä Jumalan korvikkeita. Jos haluamme luoda aidosti elävän uskon tulevalle vuosisadalle, olisi kenties syytä perehtyä Jumalan historiaan ja ottaa siitä opiksi ja ojennukseksi."

June 3, 2008

Kartesiolainen dualismi vailla jakoa kahteen substanssiin

Kirjoitettu Hotasen päreeseen Roaska (eriskummaisia persoonallisuuksia) kommentiksi Petri Järveläiselle.
*
Ehkä tässä ei sittenkään metsästetä absoluuttisia (vaikkakin kyllä 'uskottavia') analyyttisia totuuksia, vaan yritetään panna koko 'paletti' uusiksi, mitä tulee a) nimen, objektin ja ne yhdistävän merkityksen/identiteetin, yhtä lailla kuin b) subjektin, substanssin/objektin ja ne yhdistävän ideologisen diskurssin ja fantasian väliseen dialektiikkaan.

Jälkimmäisestä on ollut puhetta aiemmin sekä tässä blogissa että omassa Zizek-sitaatti-sarjani nro:ssa 12.

Zizekin - suunnattoman kiinnostavana mutta samalla äärettömän haastavana ja kunnianhimoisena - pyrkimyksenä on rakentaa subjektin perustava ontologia uudelleen, uudesta teoreettisesta asetelmasta ja viitekehyksestä käsin - a) vailla realistis-universalistis-essentialistisia ennakko-oletuksia, jotka samaistavat subjektin ja substanssin - mutta myös b) irtisanoutua tyhjästä, (perimmältään loogis-käsitteellisestä), ideologiattomasta ja ei-fantasmaattisesta (eli ei-psyykkisestä) - siis nominalistisesta subjekti-termistä, joka implikoi subjektin olemassaolon lukemattomiksi subjektipositioiksi, mikä postmoderni näkymys johtaa solipsistiseen absurdismiin.

Jälkimmäisestä linjasta toimikoon esimerkkeinä etenkin nietzscheläis-deleuzeläinen 'nomadi-projekti' ja nietzscheläis-foucault'lainen 'valta tulee kaikkialta, ja yksilö on siten ei-autonominen osa vallan tuottavaa struktuuria'.

Tosin Foucault muutti tätä perimmäistä asennoitumistaan yksilön autonomian suhteen eräässä aivan viimeisimmistä julkaistuista artikkeleistaan koskien Valistusta ja Kantia.
Foucault'han oli nuorempana kääntänyt yhtenä tutkintotyönään ranskaksi Kantin Antropologian.

Habermas hämmästyi suuresti, miten strategista toimintaa kommunikatiivisen sijaan painottanut nietzscheläinen saattoi yhtäkkiä lähentyä näin yllättävästi hänen omaa kantilaista projektiaan.

Zizekille Habermas ja Foucault ovatkin - vastoin yleistä diskursiivista jakolinjaa - kiinni perimmältään samoissa yhteisöllisissä perusasetelmissa/-ongelmissa, kun taas Althusseria (joka kyllä vaikutti suuresti myös Foucaultiin muttei Habermasiin) voidaan pitää heidän todellisena vaihtoehtonaan ideologis-teoreettisesti (näkisin tällä hetkellä, että Zizekin väitteellä on oikeutuksensa.)

Zizekin projektissa on kyse kartesiolaisen subjektin ja jopa Valistuksen projektin uudelleen visioimisesta: hyvin yksinkertaistetusti tiivistäen: kyse on eräänlaisesta dualismista vailla perinteistä substanssijakoa.
Toki Zizekin malli on huomattavan hankala sisäistää kaikkine Lacan-Hegel-muunnelmineen - mutta siinä on kuin onkin järkeä - ja ehkä loputtomasti? opiskeltavaa.

Zizek ei ole mystikko - ei ainakaan 'tavanomaisessa' mielessä (Lacanin mahdoton reaalinen tosin tavallaan muistuttaa mystikkojen kaikkeutta/ei-mitään), jossa minuus sulautuu Jumalaan tvs. universumiin, mihin sekä äärimmäinen realismi-essentialismi että oletus äärettömästä subjektipositioiden määrästä johtaa.

Ensinmainitussa subjekti 'häviää' järjen olettamaan substanssiin, jälkimmäisessä subjekti on pelkkä tyhjä termi = empiristinen reductio ad absurdum.
Wittgensteinin yksityisen kielen kritiikki osuu ainakin jälkimmäisen kannan solipsismiin kuin torpedo, ja upottaa sen...
*
Mutta sen sanon, että liikun nyt ja Zizekin kanssa erityisesti aivan analyyttisen että muun filosofisen ymmärrykseni äärirajoilla, joten ammattimies en näissä asioissa tunne vielä suinkaan olevani...
*
Zizekillä on muuten kiinnostava Augustinukseen liittyvä tekstikohta liittyen tämän esittämään käsitykseen falloksesta kirjassaan De nuptiis et Concupiscentia (Avioliitosta ja himosta). Ajattelin jo aiemmin siteerata sitä joko muuten vain tai sopivassa aiheyhteydessä.

Zizekin mielestä A:n päättely ko. kirjassa on erittäin kiinnostavaa, koska Augustinus ajattelee siinä perinteisenä pidetyn kristillisen käsityksen vastaisesti, että seksuaalisuus on pikemminkin rangaistus ja katumus synnistä kuin, että seksuaalisuus itsessään olisi synti, joka aiheutti lankeemuksen.

Zizek käyttää Augustinuksen päättelyä falloksen 'tilasta' Lacanin fallisen signifikoijan paradoksin analyysissaan - eikä tämä päättely perustu seksistisiin premisseihin (huom! naiset ja etenkin feministit) vaan operoi puhtaasti teoreettis-symbolisella tasolla.

Palaan asiaan.

May 30, 2008

Puhtaan havainnon kuvottava reaalisuus

Kirjoitettu kommentiksi Petri Järveläisen päreeseen Onks tietoo?.
*
Siinähän ne filosofian tärkeimmät ongelmat tulikin mainittua. Eipä juuri mitään uutta auringon alla.

Rationalistit keksivät jotakuinkin samat ajatteluun liittyvät aporiat aina uudestaan - uudessa kontekstissa.

Fakki-idioottimaisimmat empiristit (nuo mystiikan suosta sikisseet matematiikan 'loiset') sen sijaan eivät 'onnekseen' ajattele vaan pelkästään 'havaitsevat' - erittäin objektiivisesti - kuin koneet tai eläimet - tai jumalat...

Tällainen 'varmuus' on mahdollista, koska empiristien 'yhtälöstä' puuttuu jotain: - nimittäin 'peili', josta he näkisivät itsensä.
En tosin ole varma, kenet tai mitä he siellä peilissä lopulta näkisivät - luultavasti kvarkkeja ynnä muuta yhtä 'objektiivista': sanalla sanoen todellisuuden sellaisena kuin se 'todella' on.

Eli mitä muuta luonnontieteellinen empirismi voi olla kuin uusin versio mystiikasta..?

Mutta.

Empiristien pitäisi nähdä siellä peilissä hirviö: Tyfon eli Gaian (äiti maa) ja jumala Tartaroksen (Kuolema) lapsi - viimeinen titaani, joka jo oikeastaan on ihminen - 'subjekti', tuo 'maan ja taivaan' väliin asetettu nuorallatanssija.

Tosin tämän jälkeen em. skientikot olisivat kai vielä vähemmän kiinnostuneita ihmisestä kuin aikaisemmin...

Minua ihminen tai pikemminkin ihmisen fantasiat (mahdotonta reaalista samanaikaisesti peittävät että ilmentävät) sen sijaan alkavat kiinnostaa yhä enemmän - paljon enemmän kuin havaintojen loputon virta = mahdoton reaalinen = ei mikään = tyhjyys, joka aiheuttaa kuvotuksen tunteen (vrt. Sartren Inhon päähenkilön kuvotus 'puhtaan, aistittavan olemisen edessä', joka on hänelle yhtä kuin ei-mikään.)
*
Mutta Kant on 'jumalainen' kuten Schopenhauer sanoi.

Jos reflektiivisellä filosofialla ylipäätään on enää mitään vakavasti otettavaa paikkaa maailmassa, niin sen paikan 'jumala' on varmasti Kant (ja Kantin kautta Hegel).
Kaikki muu 'filosofointi' menee joko 'tyhjän' retoriikan tai 'mystisen' luonnontieteen piikkin.