Tyhjyys ja reikä

Kuvassa S. Albert Kivisen astrologiset syntymäkoordinaatit.
*
[K-mafia tarkensi lausetta parissa kohtaa - klo: 14.10]
*
Kirjoitettu kommentiksi Sammalkielen päreeseen Oppia ikä kaikki.

1
Sammalkieli kirjoitti referoiden S.Albert Kivisen luentoa:

'Siis kun analyysi kerran on analysandumin ja analysanssin välinen ekvivalenssisuhde, niin jos analysandumin esittävällä kielellisellä ilmauksella on sama merkitys kuin analysanssin esittävällä kielellisellä ilmauksella, niin silloin analyysi ilmaisee pelkän identiteetin ja on siten triviaali. Mutta jos näiden kahden ilmauksen merkitys ei ole sama, niin analyysi on väärä. Siis analyysi on oikea jos ja vain jos se on triviaali. Tässä on analyysin paradoksi. - - Onko todella niin, että veli [analysandum] = veli [analysans] on parasta mitä pystymme sanomaan?'

2
Mielestäni edellä kuvattu yritys päätyy väistämättä joko triviaan tai epätotuuteen riippuen siitä, missä määrin uskomme kielen 'mielelliseen kykyyn' transformoida ja ilmaista kielen suhteen eri ontologista tasoa olevan kohteen/havainnon semantiikka, johon kieli kuvaamalla viittaa. Koska kuvaus itsessään ei takaa semanttisen välityksen varmuutta, tarvitaan analyysia.

Kieli tai ylipäätään mikään merkkijärjestelmä ei kuitenkaan voi ilmentää havaintoa/todellisuutta tavalla, joka ei aina jo olisi kategorisesti/ontologisesti niin vieraantunut havainnosta, että se kykenisi yhtä aikaa sekä syntaktiseen [loogisia suhteita koskevaan] että semanttiseen [sisällölliseen] välitykseen. Niinpä trivia, epätotuus ja kehä ovat hinta, jonka maksamme analyyttisesta tietoisuudestamme.

Matematiikka on asia erikseen, mutta siinä ei ontologisesti ole kyse tiedosta vaan laskennallisesta ajattelusta ja jopa lukumystiikasta, joka täytyy erikseen koodata teoreettiseksi tiedoksi, jolloin törmätään samoihin dilemmoihin kuin logiikassa ja ylipäätään kielen semanttisen ilmaisukyvyn suhteen.

3
Tietoisuus samuudesta tai sen mahdollisuudesta syntyy väistämättä eron tekemisen kautta, mikä merkitsee perimmältään, että kaikki todellisuutta hahmottavat käsitteet ja analyysit [tietoisuus kielellisinä operaatioina] ovat mahdollisia vain havainnon ja sitä ilmaisevan sanan/käsitteen välisenä erona.

Tietoisuus operationalisoi havainnon kielellisinä representaatioina [edustuksina] propositioitten ['sisältömerkitysten'] avulla. Lähtökohtana on, että propositiot tai ylipäätään merkit performoivat [esittävät] havaintoa, josta ne pyrkivät olemaan edustus-ehdotuksia, isomorfisesti ja isotooppisesti [rakenneyhtäläisyyden ja topologisen toisiinsa palautuvuuden periaatteella].

Propositioita [ylipäätään kieltä] ei ymmärrys-kokemusta vakavasti rajoittamatta ja reifikoimatta voi kuitenkaan ymmärtäää yksinomaan pragmaattiseksi 'edustus-välineeksi' vaan heideggerilaisittain 'olemisen kodiksi' ja siten olemisen avautumisen mahdollisuuden 'näköalaksi'. Todellisuus ei ole malli todellisuudesta. [ks. (*)].
.....
Tietoisuus vieraantuu kokonaisuudesta kyetäkseen hahmottamaan kokonaisuuden [eroina]. Kokonaisuuden [samuuden/eron] hahmottamisprosessi [tietoisuus] ajautuu tällä tavoin väistämättömään paradoksiin. Tietoisuuus imaginaarisena itseidenttisyytenä [jota ei reaalisesti/sisällöllisesti ole olemassa] syntyy, kun havainto on asettamassa itsensä samanaikaisesti sekä kokonaisuuteen sisältyväksi että kokonaisuudesta erilliseksi osaksi - [esim. Russellin paradoksi].

Samuuden 'todistaminen' [empiirisesti tai loogisesti] on mahdollista [eli mahdotonta] vain ennen tietoisuuden asettumista kielenä ja/tai tietoisuuden käsitteellisten hierarkisointien jälkeen, mikä merkitsee, ettei reflektoimaton/käsitteellistämätön samuus voi olla edes triviaalia vaan vähemmän kuin tarpeetonta.

Täysin ei-kielellinen 'samuus/ero' on mahdottomuus, vaikka sitä miten analysoitaisiin ja konstruoitaisiin. Sitä ei voi esittää tai edes hämärästi [?] tiedostaa. Se on tyhjyyttä ja täyteyttä, ykseyttä ja moninaisuutta samanaikaisesti.

Epätotuus ja triviaalisuus ovat käsitteellisen eli hierarkisoidusta olevasta lähtevän käsitehierarkisoinnin ja käsiterinnastuksen kaksi väistämätöntä lopputulosta, joilla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä itse olemisen mielen kanssa. Niinpä analyyttinen metafysiikka on logiikan [dialektisen tietoisuuden] rajoitusten seiniin törmäilevä kielipeli - ei enempää eikä vähempää.

(*) - Matematiikka on jälleen asia erikseen, sillä matematiikassa ei käsitellä merkityksiä kuten filosofisessa hermeneutiikassa vaan tiukasti lainalaisia sääntöjä ja suhteita [materia ymmärretään kvantitatiiviseksi voimasuhdeverkostoksi]. - - huom./- Filosofiset merkitykset ovat yhtä aikaa sekä kokemuksellisia [mielellisiä ja sen vuoksi ei-operationaalisia] että strukturaalis-deskriptiivisiä [muodollisia ja mitattavia/operationaalisia].

4
Heidegger meni Aristotelesta syvemmälle eikä jäänyt pelaamaan OLEVALLA [käsitehierarkioina], koska tahtoi avata näkökulman OLEMISEEN [mielenä], joka on läsnä aina jo kaikkialla ennen ainuttakaan erontekoa käsiteellisestä analyysista puhumattakaan. Heidegger halusi nimenomaan avata näkymän olemiseen, ei todistaa tai edes oivaltaa sitä ja hän 'melkein' onnistui tässä yrityksessään, jossa ei voi onnistua täysin, ellei tietoisuus subjektisidonnaisuutena samanaikaisesti häviä ja laajene.

Wittgenstein ratkaisi olevalle/olemiselle analogisen ongelman Tracatuksessa vaikenemalla. Siitä, mistä ei voi puhua, ei yksinkertaisesti voi puhua. Myöhäisfilosofiassaan W. kuitenkin hykäsi monistisen verifikationismin hyväksymällä kielipelien pluralismin, mikä ainakin kielen merkityksen korostuksessaan on lähempänä Heideggeria kuin Tractatus, ellei sitten Heideggerin Gelanssenheit'ia [Silleenjättäminen] voi pitää mutatis mutandis analogisena Tractatuksen vaikenemisen kanssa.

5
S. Albert Kivinen on klassisten metafyysikkojen ja epistemologien tavoin marginaalinen ellei nykyään peräti museaalinen hahmo. Kyseessä on huipputason ammattimies mutta filosofina [filosofi laajasti ymmärrettynä] epäinnovatiivinen ja tyhjä tapaus, joka on jäänyt kelaamaan 'yhtä ja samaa' - ikäänkuin filosofian tehtävä olisi olla jokin dialektinen luonnontiede, joka todistaa = tuottaa uutta ja parempaa tietoa.

Kivisestä voi toki olla [ja on] paljonkin hyötyä filosofian opiskelijalle oman loogisen päättely- ja analyysikykynsä treenaamisessa, mutta jämähtäminen aristoteelis-skolastisen analyysi-saivartelun metodiin eli pelkkien teknisten siirtojen rajattuun kehään kuolettaa filosofisen ajattelun luovuuden takuuvarmasti.

Ranskalainen postmoderni ajattelu sen sijaan pyrkii analyyttisen filosofian turhauttavan teknisistä ja dialektisesti rajoittavista dikotomioista irti päästäkseen korvamaan kehää kiertävän analyyttisen tarkkuuden esteettisellä poiesiksella, jota on tietenkin pakko perusteellisesti tulkita ennen kuin siitä voi tulla filosofisen tarkastelun analyyttinen kohde - vrt. aforismeihin sisältyvän argumentaation ymmärtäminen [aforismien 'märehtemisen' tärkeyttä ja vaikeutta korosti etenkin Nietzsche].

Kuitenkin juuri esteettinen poiesis on sisällöllisesti luovaa [luonnontieteen 'sisältö' sen sijaan on triviaalia], kun taas analyyttisestä metodista on Kantin ja Hegelin jälkeen tullut pelkkää kielifilosofista hienosäätöä [mikä toki on välttämätöntä, jottemme alkaisi pitää puheliaita tv-kokkeja filosofeina - ;\].

6
Minulle on jäänyt mm. G.H. von Wrightin kommenteista se vaikutelma, että analyyttinen filosofia on tullut tiensä päähän ja voi vain toistaa itseään erilaisissa konteksteissa. Näin ollen S. Albert Kivinen edustaa teknistä filosofiaa, joka sammumisensa tilassakin yhä haluaa toimia eräänlaisena filosofisen 'uskottavuuden luottoluokittajana'. Mutta kuka tuollaisesta perin keinotekoisesta auktoreteetista enää piittaisi?

Sitäpaitsi flosofia on perimmältään toimintaa, joka ei kasaa pääomaa eli tietoa. Filosofia ei siis lähesty totuutta, ellei totuus sitten ymmärretä tyhjyydeksi. Mutta miten jokin 'objektiivinen' epistemologinen kriteeri voisi arvioida sitä, kuka on analyyttisesti tarkimmin onnistunut ilmaisemaan ei-minkään?

Tietäen kuitenkin S. A. Kivisen kyvykkyyden sekä metafysiikan asiassa että kauhufiktion logiikassa, saattaisin hyväksyä hänelle aseman em. luottoluokituslaitoksen johtajana. Pannaan sen nimeksi vaikka 'Tyhjyys ja reikä - filosofisen uskottavuuden arviointiyhtiö'.

Mutta vaikka voimmekin yleisellä tasolla ja karkeasti arvioida, mikä filosofointi on ollut tasokkaampaa kuin jokin toinen filosofoinniksi luokiteltu ilmaisu, niin siitä huolimatta [ja ennenkaikkea suhteessa ei-mihinkään] on paitsi täysin viitekehyssidonnaista myös perimmältään typerää väittää, että jokin suuri filosofia olisi saavuttanut objektiivisesti ottaen suuremman syvällisyyden kuin jokin toinen [esim. Wittgensteinin ja Heideggerin asettaminen paremmuusjärjestykseen] niin hokuttelevaa kuin se olisikin [myös minulle].

Näin ollen eri filosofioiden 'luottoluokittaminen' jollain objektiivisella kriteerillä eli totuudeksi korotetulla paradigmalla on aina akateemisen auktoriteetin ja hybriksen rakentama Prokrusteen vuode - looginen metodi ja malli, josta voimme oppia paljon, mutta johon takertuminen merkitsee ajan mittaan oman luovuuden estymistä, tukahtumista ja taantumista.

Ehkä S. Albert Kivinen kuitenkin on niin ammattitaitoinen metafyysikko, ettei hänen tarvitse edes ajatella omia paradigmaattisia sitoumuksiaan, jotka hänen itseymmärrystään ja järjen käyttöään rajaavat. Silloin hän tulee asennoituneeksi sekä itseensä että filosofointiin eri tavalla kuin vanhempi Heidegger, joka erään seminaarinsa alussa totesi opiskelijoille: Minä en voi nähdä omia rajoituksiani. Teidän tehtävänne on nähdä ne.

7
S. Albert Kivinen on tutkinut ontologiaa, muun muassa universaalien ongelmaa. Hän asettuu realistiselle kannalle ja kannattaa ”onttista kommunismia”, jonka hän tiivistää sanoin: ”Maailmassa on monia yksilöitä. Näillä yksilöillä on erilaisia yhteisiä (ja erottavia) piirteitä.” Kivisen mukaan onttinen kommunismi on terveen järjen universaaliteoria, eikä sillä ole mitään tekemistä poliittisen kommunismin kanssa. [wiki]
.....
Nihilistinä Kivisen realismi on minulle epämääräisyydessään 'siedettävää' [samantekevää], mitä oleviin tulee, mutta olemisen mieli ei ole mikään abstrakti yksilö, käsitteellinen ominaisuus, kuva, symboli tai loogis-matemaattinen merkki. Tästä seuraa ilmeisesti, ettei olemisen ajattelu ole Kivisen mukaan filosofiaa lainkaan. Sopii minulle. Jätän vanhan käsiteanalyytikon näpräämään aristoteelis-skolastisten leikkikalujensa kanssa ja häivyn omille teilleni. Unohdan epätotuuden [totuuden] ja triviaalisuuden [tautologian].

Nihilisti ei tarvitse metafysiikkaa välineeksi johonkin [jonkin ajattelujärjestelmän totuuteen], koska hän elää metafysiikkaa tässä ja nyt - toisin sanoen ikuisuudessa, josta löytyy yhtä vähän keinotekoisia abstraktioita kuin matematiikasta olemisen mieltä. Nihilismi on ainoa todellinen uskonto, sillä se 'palvoo' kirjaimellisesti ja konkreettisesti Ei-mitään uskontunnustuksenaan: Alussa oli tyhjyys. Lopussa on tyhjyys. Näitten 'kahden tyhjyyden' välillä ilmenee jotain näennäistä [kuten S. Albert Kivinen tai RR].
*
http://sammalkieli.blogspot.com/2012/03/oppia-ika-kaikki.html
http://fi.wikipedia.org/wiki/S._Albert_Kivinen
http://www.astro.com/astro-databank/Kivinen,_S._Albert
http://en.wikipedia.org/wiki/Heideggerian_terminology#Gelassenheit
http://en.wikipedia.org/wiki/Poiesis
http://www.thefreedictionary.com/isotopic

Filosofiaa 2

Okei. Nyt tästä tekstistä tuli aika hyvä demonauha (ei vielä masternauha), väittää kielimafia ja kiittelee, että edes joskus vielä nykyään vakavoidun perimmäisten kysymysten äärelle. Hehheh. Kunhan mielistelevät- klo: 16.35.
*
Entä jos reduktionismi on totta? Eli tietoisuus voidaan täydellisesti palauttaa biologiseen eli geeneihin ja lopulta fysikaaliseen eli hiukkasiin, aaltoihin ja ties minkälaisiin oletettuihin vaikuttajiin.

Merkitseekö tämä sitä, että tietoisuuden ja fysikaalisen välillä vallitsee täydellinen vuorovaikutus - symmetria, mikä puolestaan merkitsee, että jos tietoisuus palautuu kausaalisesti bio-fyysiseen, se vaikuttaa myös kausaalisesti tietoisuuteen eli on tietoisuuden ehdoton determinatti?

Jos näin on, edestämme löytyy ymmärtääkseni seuraavat kaksi vaihtoehtoa, jotka eivät kuitenkaan ole saman päätelmän eri versioita, vaikka samasta juuresta lähtevätkin.

Ensimmäinen vaihtoehto on edellisessä päreessäni - Filosofiaa1 - kuvattu ontologisen eron täydellisen umpeenkuroutumisen, tai kuten empiristi-induktivistit yleensä virheellisesti ajattelevat, ontologisen eron metafyysisen mahdottomuuden malli.

Tämä on kuitenkin virheellinen vaihtoehto tai päätelmä muissa kuin mystisissä 'sovellutuksissaan'. On eri asia tietää jotain loogis-empiirisen päättelyn tasolla kuin kokea subjektiivisesti se ja sen merkitys, mitä tietää. Kierkegaard on oikeassa.

Minua kiinnostaa tässä yhteydessä toinen vaihtoehto, koska empiristit teknologisine sovellutuksineen ovat miltei lumoutuneet siitä eivätkä välttämättä tule ajatelleeksi, että siihen sisältyy paitsi ontologinen ero, se myös muuttaa täydellisesti ihmisluontoa - minkä sinänsä ei tarvitse olla huono asia, jos niin vain päätetään.

Olennaista on tietysti se, että noita päätöksiä, jotka ovat luonteeltaan eettisiä, ei sanele tiede (joka on de- ei preskriptiivistä: siis kuvailevaa, ei 'käskevää') vaan ihminen itse maailmankatsomuksineen.

Lähtöoletus on kuitenkin se, että kun esimerkiksi tunnemme ihmisen genomin/geenikartan täydellisesti, voimme myös tämän tuntemuksen perusteella poistaa häneltä haitalliseksi katsoamiamme geenejä - siis sellaisia geenejä, jota haittaavat hänen elämäänsä aiheuttaen perinnöllisiä sairauksia tai vastaavia taipumuksia.

Tämä on ensimmäinen ja vakavin siirtymä, jossa ontologinen ero tulee ilmi - toisin kuin empiristi ajattelee. On jo alunperin tehty tietoinen päätös siitä, että preferoidaan elämää kuolemaan nähden. Mutta sehän on täysin luonnollista, luonnonmukaista ja geenien meihin ohjelmoimaa - niin - mitä?

Onko kyse tiedosta, taipumuksesta vai mistä? Mistä sai tiedemies tiedon siitä, että pitää preferoida elämää - ei suinkaan kuolemaa? Geenikö sen hänelle kertoi? Lukiko se siellä geenikartassa? Testasiko hän tämän perimmäisen itsesäilytysviettimaksiimin geeneillä?

Ei. Kyseessä on intuitiivinen itsestäänselvyys, jonka hän korotti tiedoksi, ja jonka vakuudeksi hän asettaa geenit.

Mutta vaikka tuo päättely vaikuttaakin itse elämän säilyttämisen kannalta itsestäänselvältä, se ei suinkaan ole kausaalinen seuraus geenien vaikutuksesta. Mikäli näin olisi, toimisimme vaistonvaraisesti, ilman tietoista pohdintaa. Päätös on siis tehty, koska ajattelun, tietoisuuden ehdot - siis tietoisuus ylipäätään, sen mahdollistaa.

En kuitenkaan käy nyt kiistaa siitä, mikä on tietoisuuden status suhteessa biofysikaaliseen.Tuo status - kuten sanottu - ei asetu ontologisen substanssi-dualismin dikotomiaan vaan ontologisen eron subjekti/substanssi-kombinaatioon ja dialektiikkaan. Tätä näkemystä on pohtinut esimerkiksi Slavoj Zizek mm. omassa tulkinnassaan antideskriptivismistä (objektien merkitys ei ole välittömästi annettua ja determinoitunutta mutta ei myöskään sattumanvaraista kuten nominalismissa).

Se, mikä minua tällä kertaa kiinnostaa (taas kerran) on oletus siitä, että jos ja kun ihmisen tietoisuus ja psyyke on kausaalisesti riippuvaista geenien toiminnasta ja niiden vaikutuksesta, niin miksi meidän tästä huolimatta täytyy jatkuvasti tehdä geenimanipulaation suhteen sellaisia, ihmisen olemusta koskevia ratkaisuja, jotka siis ovat eettisiä ja maailmankatsomuksellisia - lyhyesti: tietoisen reflektion varaisia?

Vastaus: Mikään geeni tai mikään jumala ei kerro meille, mikä ja mitä ihminen on - tai pitäisi olla. Meidän on tehtävä päätös itse. Ja me teemme sen, mutta vielä kerran: älkäämme missään tapauksessa kuvitelko, että tuo päätös jollain tapaa itsessään riippuisi geenien 'tahdosta tai itsekkyydestä' - puhumattakaan sitten Jumalan 'kaukovaikutuksesta' meihin.

(Hmm - tai kukapa sen tietää. Ehkä geenit ja Jumala kaukovaikuttavat meihin samalla tavalla kuin rakastamamme ihminen 100 kilometrin päässä meistä.)

Kysynkin nyt tiedemieheltä, joka - astuen ehkä tiedostamattaan kategorisesti eri legitimaatio-diskurssiin kuin, minkä tiede oikeuttaa - ehdottaa innokaasti ja naivisti, uusimpia tutkimustuloksia ja siitä sovellettua teknologiaa esitellen kuin pikku lapsi, että ihmisen elinikää voidaan ja jopa pitäisi lisätä, kun siihen nyt kerta on tullut mahdollisuus.

Mihin tämä henkilö vetoaa toiveessaan tai jopa vaatimuksessaan? Geeneihinkö? Tieteeseenkö ylipäätään? Ei vaan omiin psykologisiin tuntemuksiinsa, omaan eettiseen ja maailmankatsomukselliseen näkemykseensä - jälleen lyhyesti: omaan tietoisuuteensa.

Preferoimalla elämän pidentämistä hän on tehnyt eettisen ratkaisun, joka ei palaudu milloinkaan mihinkään geeniin eikä ole sieltä myöskään johdettavissa. Vai miten on?

Eikö toki ole niin, että jos poistamme määrätyt geenit, niin ihmisen elämänhalu alkaa laantua? Eikö ole niin, että jos poistamme häneltä joitain muita geenejä, hänen mielensä muuttuu jollain muulla tavalla? Ja jos teemme oikein perusteellisia muutoksia vähentäen ja jopa lisäten geenejä genomiin, saamme tulokseksi aivan toisenlaisen ihmisen kuin, mitä hän alunperin oli - niin hyvässä kuin pahassa (joskin innokas tiedemies ja oikeassa oleva poliittinen ihminenhän pyrkivät aina vain hyvään).

Niinpä siis koko ongelma muuttuu ainakin reduktionisti-empiristin kannalta täysin. Se, mitä hän oli selittämässä, se, minkä arvoituksen hän ratkaisi esimerkiksi löytämällä geenit, mahdollisen alkuräjähdyksen tai multiversumin - kaikella tällä ei ole mitään merkitystä, kun joudutaan valitsemaan eettisen harkinnan tasolla niitä vaihtoehtoja, joita tieteen sovellutuksella - teknologialla, voidaan ihmisen manipuloimiseksi tehdä.

Nyt on huomattava myös se tärkeä ongelma, että me emme välttämättä tiedä, onko teknologia lainkaan hallittavissamme, vai kulkeeko se teknodeterminismin periaatteella vääjäämättömästi omaa latuaan eli kaikki, mikä on mahdollista, kokeillaan ja tehdään - jopa kohtalokkaista ja tiedostetuistakin riskeistä huolimatta.

On sitten toinen juttu, kuka suhtautuu teknologian innovaatioihin ja invaasioon pessimistisesti ja kuka optimistisesti, mutta jo sekin on pitkälti reflektion varainen päätös. Reflektioon sisällytän tässä sekä rationaalisen että voluntaarisen aspektin, mutta pidän silti molempia yhä saman kategorisen tason - tietoisuuden - osina, joiden vaikutus toisiinsa on eräs filosofisen pohdinnan kaikkein mutkallisimpia asioita.
*
Tulen siihen lopputulokseen (jälleen), että vaikka tietäisimme tai totuudellisemmin: luulisimme tietävämme jotain sen informaation perusteella, minkä tiede meille on antanut, niin silti me emme tiedä mitään sellaista, jota voisi kutsua totuudelliseksi tiedoksi ihmisluonnosta ja ihmisen olemuksesta. Sellaista tietoa ei yksinkertaisesti ole muualla kuin omissa fantasioissamme, toiveissamme ja illuusioissamme.

Kun teemme valintoja siitä, miten teknologiaa käytetään, olemme kaikki samalla viivalla. Olemme samanlaisia poliittis-moraaliseen retoriikkaan, humanistiseen kulturismiin ja esteettis-elämyksellisyyteen psykologismiin taipuvaisia kaikki - ihmisiä kun olemme.

Ja niin käy, että lopulta me - demokratiassa kun elämme - joudumme äänestämään totuudesta, koska emme löytäneet tai saaneet sitä jumalallisesta ilmoituksesta emmekä tieteestä tai filosofiasta. Äänestyksessä kyse on kuitenkin pelkästä (joskin sinänsä luovuttamattomasta) muodollisesta oikeudesta, koska ahneuden, himon ja kateuden vääjäämättömät voimat vievät meitä talutusnuorassaan.

Ei kuitenkaan niin, ettemme ymmärtäisi asiaa. Kyllä me ainakin joskus tiedostamme itsekkyytemme ja pahuutemme ylipäätään jollain tasolla väistämättä, joskin olemme vain tottuneet pitämään sitä ainoana totuutena - ihmisyyden ainoana luontona. Mutta mitä muuta hetkellinen altruismimmekaan lopulta on kuin läheisimpien ihmisten puolustamista vieraita ja tuntemattomia - uhkaavia - vastaan?

Moraalimme on, kuten Ronald Laing kirjoitti, kasa likaisia riepuja. Kuitenkin on tosiasia: - moraalinen tilanteemme ja karvas kohtalomme, että istumme kaikki samassa veneessä ja olemme velkaa toisillemme loputtoman solidaarisuuden ja lojaaliuden. Mieletön tilanne, koska jonkun on hypättävä aina ensin siitä veneestä, ettei se uppoaisi.

Tieteellä ei näihin asoihin ole paljon sanomista muuten kuin, että kaikki haluavat vedota juuri uusimman tieteen tuloksiin - olipa sitten kyseessä mikä tahansa tiede.

Veroja on laskettava ja ostovoimaa siten lisättävä, koska uusimmat tutkimustulokset näyttävät, että niin pitää tehdä, totesi vatiovarainministeri Katainen äskettäin. Salli mun nauraa Jyrki. Tutkimustuloksilla ei tässä ole lainkaan niin suurta merkitystä kuin sinun poliittisella linjallasi, jota olet pyöritellyt kokoomuslaiseen malliin päässäsi kai koko ikäsi.

Käytämme siis tieteellisiä tutkimusraportteja pelkästään omien intressiemme, asenteittemme ja ennakkoluulojemme pönkittäjinä. Viime kädessä kyse on vallasta. Viime kädessä kaikki palautuu siihen samaan konfliktiin, josta kaikki on alunperin alkanutkin, ja me käytämme tiedettä vain voittaaksemme tuon konfliktin ja/tai puolustaaksemme itseämme.

Siten fyysikon tai biologin työ ei tee meistä yhtään sen parempia ihmisiä kuin olemme tai olemme olleet. Sitäpaitsi mitä ihmeen merkitystä voi olla informaatiolla, jolla todistetaan (mikäli se ylipäätään on mitattavissa), että maailma on ollut aina olemassa? Tai päinvastaisessa tapauksessa että joskus tapahtui alkuräjähdys, mutta sitä ennen ei ollut mitään?

Tällainen 'tieto' ei auta meitä moraalisesti - ja kuten lukija ymmärtänee: minä korostan tässä kirjoituksessa etiikkaa (johon sisällytän varauksin myös estetiikan) tietoisuutemme perustana.

Me emme koskaan tule tietämään mitään tämän maailmankaikkeuden mysteeristä emmekä oman paikkamme tarkoituksesta tai merkityksestä siinä, ja suurin syy tähän asiaintilaan on oman tietoisuutemme dialektiikka. Tämä tragedia on suunnaton. Juuri se kyky, taito tai valmius, joka teki meistä maailmaa tajuavia olentoja samalla estää meiltä pääsyn sen mysteerin sisälle.

Tätä tarkoittaa Paratiisista karkoitus minulle. Tietoisuuden syntyä. Mikä merkitsi samalla vapaan valinnan ja pahuuden mahdollisuuden syntyä. Loppu on niin sanotusti historiaa.

Filosofiaa 1

Puhun jälleen ontologisesta erosta. Joka ei siis kuitenkaan ole sama asia kuin kartesiolainen, ontologinen dualismi, jossa tietoisuus on täysin itsenäinen ontologinen substanssi.

Tulkintani ontologisesta erosta on sukua Kantille ja emergentille materialismille, joissa subjekti saa tietonsa kokemuksen kautta (Kant), ja jossa fysikaalinen (materiaalinen) toimii tietoisuuden edellytyksenä ja 'alustana', mutta jonne se ei kuitenkaan koskaan enää voi täydellisesti palautua kadottamatta samalla itseään tietoisuutena.

Tietoisuuden 'tragedia' on siinä, että materiasta emergoituessaan se samalla jää ikuisesti ikäänkuin fysikaalisen/materiaalisen ulkopuolelle, vaikka pystyykin sitä lähestymään entistä tarkemmin.

(Reduktionismi, jonka mukaan tietoisuus voidaan periaateessa ja lähes ongelmattomasti palauttaa fysikaaliseen on järkevä metodi mutta paitsi fundamentalistinen maailmankatsomus myös dialektinen virhepäätelmä argumentatiivisesti. Induktiivisen yleistyksen eli empiirisen tiedon 'logiikka' ei pääse pakoon dialektisen varmuuden vaatimusta - jota se ei koskaan tule täyttämään.)

Jos tämä tietoisuuden dialektiikkaan sisältyvä ontologinen ero kuroutuisi umpeen - kuten tietoisesti tai tiedostamattaan mystiikkaan taipuvaiset tiedemiehet ehkä toivovat - mitään tietoisuutta ei enää olisi. Sitä ei yksinkertaisesti tarvittaisi.

Mutta ei hätää - kuolema poistaa nämäkin ongelmamme. Kuolemassa ontologinen ero katoaa, ja olemme yhtä aineen (todellisuuden?) kanssa. Kuolema on siis täydellisyyden eli tässä: kauneuden - huipentuma, esteettinen unio mystica, josta emme tietoisina olioina saavuta äärimmillään kuin sen vaiston- tai pikemminkin nyt vietinvaraisen, biologisen ilmentymän - orgasmin, jota pieneksi kuolemaksikin kutsutaan.

Platon ja Plotinos sen sijaan väittävät, että voimme saavuttaa unio mystican, joka on Platonille korkeimpien ideoiden katselua (theoria tai skolastisemmin visio beata) anamnesiksen (alkuperämme eli ideoitten, muistelemisen) ja ylipäätään kontemplaation ('sisäinen katselemisen', jossa skolastisemmin ilmaistuna tapahtuu valaistuminen, mikä sitten johtaa lopulliseen 'ykseyteen/yhteyteen') kautta - eikä suinkaan materiaalis-biologisessa kokemisessa, joka pikemminkin juuri vieraannuttaa meitä totuudesta, ykseydestä.

Mutta nämä molemmat tiet samaan tavoitteeseen (yhtyä todellisuuteen, universumiin, luonnon kiertokulkuun) ovat meille avoinna - tosin vain niin kovin vastakkaisilta tuntuntuvilla tavoilla, koska olemme sekä tietoisia että biologisia olentoja.

Loppukevennykseksi pohdin: millaista on saada orgasmi lukemalla fysiikkaa tai ajattelemalla Jumalaa, siis kontemploimalla teoreettisesti tai keskittymällä intensiivisesti ei-mihinkään? No - kai nuo tantra-jooga-seksin kuningattaret sen minua paremmin tietävät. Olen kateellinen heille...He ratkaisivat ontologisen eron arvoituksen jo eläessään (hymiö x n).

PS.
Jos joku nyt sanoo minulle, että Cernin hiukkaskiihdytin (tuo fyysikkojen suuri 'Äiti') osoitti meille, että todellisuus on 0,1 nanomillimetrin tarkkuudella tällainen ja tällainen, niin kysyn, mitä he silloin tulevat sanoneeksi? Mitä he silloin tietävät? Ovatko he saavuttaneet unio mystican? Saivatko he orkun tai ainakin kicksejä tuosta tiedosta?

Jos vastaus on myönteinen, voin vain pudistella päätäni. Pahastipa on skientistinen fundamentalismi sekoittanut tiukan johdonmukaisten yhtälöidensä metodiikkaan sitoutuneen luonnontieteilijän pään.

Hän näkee havainnon, joka sopii hänen teoriaansa ja kokee mystisen elämyksen. Taaskaan en voi sanoa muuta kuin, että olen kateellinen. Mutta ymmärrettäneen, että kateuteni on ironiaa. Kyynikko Diogeneen ja skeptikko Pyrrhoksen ironiaa.

Ohoi! - Jumala näkyvissä

Kirjoitettu kommentiksi Petri Järveläisen päreeseen Kirje Esko Valtaojalle.
*
Petri kirjoitti:

'...pystyt [Esko Valtaoja] näkemään Jumalan
mahdollisuuden alkuräjähdyksessä, tietoi-
suudessa ja olevaisen selittämättömyydessä.
Itse vastaan samalla tavalla.'
....
'en näe tässä agnostismissa mitään ongelmallista.'
*
Vai niin.

No - eihän siinä mitään ongelmallista olekaan niin kauan kuin me emme tiedä mitään. Vasta sitten, kun tiedämme jotain, asia muuttuu todella hankalaksi, sillä silloin nousee kysymys: entä sitten?

Missäs se Jumala oikein luuraa? Emmekö saaneetkaan siihen tefefooniyhteyttä, vaikka Cernin tulokset näyttävät, että siinähän se nyt on: Jumala?

Minä puolestani ratkaisen ongelman siten, että me emme voi tietämällä (kognitiivis-kokeellisesti) tietää Jumalasta mitään muuten kuin mahdollisuutena, mutta jos mahdollisuuden olemassaolo on muka tiedollinen takuu tai ikäänkuin tiedollinen totuuden tunnusmerkki Jumalan olemassaolosta, niin sallikaa mun hymyillä.

Yhä edelleen te nimittäin uskotte eli tiedollisesti sanoen: luulette, vaikka väitättekin nyt ehkä jopa tietävänne.

Edes mahdollisuuden tilastollis-empiirinen tai emotionaalis-kokemuksellinen olemassaolo ei ole mikään tiedollinen warrant, sanoipa Plantinga sitten mitä tahansa. Kyse on tunteen ja tahdon antamasta vakuutuksesta, mikä ei vielä oikeuta Jumalan olemassaoloa episteemisesti.

Me emme tule koskaan tietämään aidosti (siis aktuaalisesti) mitään olennaista kokonaisuudesta, jonka osia olemme. Vrt. Russellin tyyppiteorian päättelyt.

Eikä mikään metameta-tason ratkaisu voi toimia tässä kuin loputtomana regressiona, koska jo havaitsemisen perusdialektiikka (ontologinen ero) katkaisee mahdollisuutemme tietämällä tietää/tiedostaa havaintokohde an sich - sellaisen kuin se itsessään on.

Täten: Usko on ja jää tunteen ja toivon asiaksi. Sen vuoksi Pascal on oikeassa: Tulta!

Sensuaalista, komisario Räsänen!

Kirjoitettu kommentiksi merin päreeseen erätön ilta.
*
Condillacista puheen ollen seuraava sitaatti saattaa vaikuttaa hieman yllättävältä (ks. linkit).

The common reproach of materialism should certainly not be made against him. He always asserts the substantive reality of the soul; and in the opening words of his Essai, "Whether we rise to heaven, or descend to the abyss, we never get outside ourselves--it is always our own thoughts that we perceive," we have the subjectivist principle that forms the starting-point of Berkeley.

Äärimmäinen sensualismi johtaa nominalismiin (Berkeley), äärimmäinen nominalismi solipsismiin (Max Stirner - 'käytännön solipsisti'/rr), solipsismi 'esteettiseen mystiikkaan' tai äärimmillään mielenhäriöön.

Sen vuoksi on aina pidettävä mielessä, mitä Kant sanoo käsitteiden ja kokemuksen suhteista: käsitteet ilman kokemusta ovat tyhjiä, ja kokemus ilman käsitteitä on sokea.

Taiteessa on mielestäni kuitenkin aivan sama kummalta puolelta sanomme yrittävämme lähestyä omaa kokemustamme - aisteista vai ajattelusta käsin: lopputulos on esteettiseltä kannalta aina sama.

Kun sana (ajatus) ja tunne (affekti) ovat yhtä, ei ole mitään merkitystä sillä, kumpi ontologinen elementti - aistit vai mieli (jos niitä ylipäätään voi erottaa toisistaan ainakaan taiteessa) preferoi.

Vaikka filosofiani rakentuukin ontologisen eron lähtökohdalle (emme voi ymmärtää kokemusta pelkästään aisteista käsin), se ei kiellä sensualismin periaatetta esteettisenä tosiasiana.

Runoilija (taiteilija ylipäätään) on viime kädessä aina eräänlainen sensualisti. Jos jotain opin viime kesän kirjallisista kokeiluistani niin tämän. Opin melkein sanomaan sen, mitä (melkein) todella tunnen...
*
Huomautan vielä lisäykseksi, että vaikka pidänkin sensualismia esteettisesti verifioituvana kantana (esteettinen kokemus ja luovuus todentaa sen; jopa Kantin ylevä on osittain linjassa sensualismin kanssa!), niin ontologisesti ja tietoteoreettisesti olen edelleenkin ei-nyt-niin-kovin-sensualisti (parit hymiöt ja irvistys tähän).

Me emme tiedä mitään aisteista käsin. Me 'vain' koemme jotain. Mitä tuo kokemus on, 'tiedon' siitä antaa diskursiivinen tilkkutäkki, eri ajattelujärjestelmien rypäs. Mutta esteettisessä elämyksessä diskursiivinen ja puhtaasti kokemuksellinen ovat 'puhtaimmillaan' yhtä.

Tietenkään eri ihmistieteelliset diskurssit eivät ole tietoa siinä mielessä kuin matemaattinen 1 + 1 = 2 tai jonkin Cernin hiukkaskiihdyttimen antama kokeellinen näyttö ovat tietoa (tai pikemminkin informaatiota). Puhumattakaan teologisesta 'tiedosta', joka on aivan erityisen omalaatuinen tiedon lajinsa.

Teologia pyrkii antamaan (uskonnollisen) mielekkyyden ja merkityksen elämään, ihmistieteet yrittävät selittää ja jopa ymmärtää ihmisen käyttäytymistä, kun taas matematiikka ja fysiikka pyrkivät yhdessä osoittamaan, mitä maailma ja universumi on.

Minun näkemyksessäni nämä kolme lähtökohtaa eivät kuitenkaan koskaan kohtaa universaalisti muualla kuin taiteessa. Yhä silti huomautan ja muistutan vielä, että kolme kuukautta sitten en olisi kirjoittanut sensualismista näin myönteisessä hengessä. But times - they are a-changing even in the old dog's life (mikäli näin voi englanniksi sanoa).
*
http://www.google.fi/search?sourceid=navclient&aq=t&ie=UTF-8&rlz=1T4RNWN_enFI272FI274&q=condillac
http://en.wikipedia.org/wiki/Sensualism
http://plato.stanford.edu/entries/condillac/
http://en.wikipedia.org/wiki/Solipsism#Minimalism
http://en.wikipedia.org/wiki/Methodological_solipsism
http://www.iep.utm.edu/s/solipsis.htm
http://en.wikipedia.org/wiki/Max_Stirner

Yksinkertaista 'mystiikkaa'

Kielimafia vieraili taas noin klo: 22.10 - ks. PS.
I
Saavutettuaan pysyvän rauhan tilan ihminen luultavasti vain katselee eteensä sen kummemmin mitään ajattelematta. Hän ei enää tarvitse ajatuksia. Hän vain on. Tyhjä ja täysi yhtäaikaa. Jokainen artikuloitu ajatuspropositio on silloin täysin tarpeeton - ellei peräti vahingollinen - itse 'tyhjän täyteyden', joka on sukua täydellisyydelle, kannalta.

Miten paljon sanoja onkaan käytetty tuon täydellisyyden kuvaamiseksi ja tavoittamiseksi. Tajuamatta, että jokainen sana on itsessään sekä ovi että muuri. Yritys ilmaista kielellisesti jotain, mikä ei ole olemassa, jotain minkä kieli vangitessaan muuttaa joksikin toiseksi kuin, mitä se itsessään on ei-olevana.

Tällä tavoin tietoisuutemme kuitenkin toimii. Tällä tavoin tietoinen havainnointi ja kokeminen ylipäätään on mahdollista - etäännyttämällä ja käsitteellistämällä. Se, mitä ei voi esittää välittömästi ja suoraan (esimerkiksi äärettömyys) on pakko käsitteellistää ja symbolisoida, jotta siitä voisi puhua.

Mutta juuri tätä on ontologinen ero. Juuri tässä ja tämänkaltaisessa sanan ja käsitteen esiinmanaamisessa todellisuuden ilmaisijaksi piilee yhtä aikaa sekä alkuperäinen tietoisuuden olemassaolon mahdollisuus ja edellytys että sen lopullinen kyvyttömyys tai vajavuus suhteessa todellisuuteen - suhteessa havainnon muuttuviin kohteisiin sekä kokemuksen ailahtelevaan ja ambivalettiin kaoottisuuteen.

Tietoisuus havaitsee kohteensa eron kautta ja hinnalla. Sen vuoksi tietoinen havainto ei koskaan saavuta havainnon kohdetta sellaisenaan. Jos se havaitsisi, se kumoaisi itsensä ikäänkuin tarpeettomana, koska tietoisuuden mahdollistava ero/etäisyys havainnon kohteesta olisi näin sulkeutunut.

II
Filosofi, tiedemies ja taiteilija käyttävät ja rakastavat sanoja välineellisesti ('havaintoteknisesti') samalla tavalla yrittäen jokainen tahollaan paljastaa jotain, mikä on totta ja aitoa todellisuudessa - sekä ulkoisessa (luonnossa) että sisäisessä (emootioissa). Kuitenkaan he eivät painota aivan samoja asioita.

Tiedemies pyrkii tekemään sanoista yhtäpitäviä malleja todellisuuden kanssa. Esimerkkinä tästä Wittgensteinin Tractatuksen kuvateoria, jossa jokainen elementaarilause on todellisuuden kuva. Toisin sanoen - todellisuuden ja sanan välillä vallitsee looginen isomorfia edellyttäen, että sana on semanttisesti verifioitavissa yksi yhteen todellisuuden kuvaksi.

Myöhemmin Wittgenstein tunnetusti luopui tästä ajatuksesta kielipeli-ideansa hyväksi pitäen sitä metafysiikkana, jolla kieli on jopa tiedemiehenkin lumonnut. Ikäänkuin todellisuus voisi olla meille jotain annettua - jotain, joka sellaisenaan voisi sisältyä yhteen ainoaan ja määrättyyn tieteen kieleen.

Myös taiteilija pyrkii löytämään kuvien, sanojen, esineitten ja sävelten kautta pätevän korrespondenssin suhteessa todellisuuteen. Mutta tiedemiehestä taiteilijan erottaa jyrkästi se, ettei hän oleta todellisuuden olevan yksi ja sama - ei ainakaan taidetuotteessa. Niinpä taitelija ei myöskään voi edes etsiä ja esittää todellisuutta yhtenä ja samana, vaikka hänen taiteensa perimmältään olisikin tietyn, yhden ja samantyyppisen motiivin ja intention ilmaisua.

Taide on perimmältään performaatiota - kommunikaatiota - ei mikään jähmettynyt objekti, ikuinen totuus tai lainalaisuus. Suurimmassa taiteessa todellisuus kohtaa kokijansa subjektiivisessa elämyksessä negatiivisen positiivisuuden muodossa - herättäen voimakkaan tunteen omasta tyhjyydestään, joka kuitenkin kommunikoi äärimmäisen vahvasti. Juuri tästä Immanuel Kant puhuu kirjoittaessaan ylevän kokemuksesta. Sellaista ei voi herättää kuin esteettinen asenne - intressi, jonka pyyteellisyys paradoksaalisesti kumoutuu taideobjektin kokemisen universaaliudessa.

Filosofin suhdetta todellisuuteen voinee pitää ainutlaatuisena länsimaisen kulttuurin kehityksen kannalta. Myös filosofi etsii totuutta samassa mielessä kuin tiedemies pysyviä lainalaisuuksia, mutta koska filosofin kenttänä ei ole ensisijaisesti havaittava vaan käsitettävä eli käsitteillä operoitava todellisuus, hänen suhteensa maailmaan ei ole riippuvainen nimenomaan havainnon säännönmukaisuuksista ja sattumanvaraisuuksista, vaan se on alunperin aina jo kielellis-käsitteellinen.

Huolimatta siitä, että on sitoutunut kieleen, filosofi kuitenkin tekee eron suhteessa taiteilijaan. Filosofi ei 'usko' sanoihin tai niiden 'maagiseen' tehoon samassa mielessä kuin ilmaisun performatiivisesta voimasta elävä esteetikko ja toisaalta mittalaitteen antaman tuloksen ja todellisuuden yhtenevyyteen matemaattisessa kaavassa uskova tiedemies.

Filosofin totuus on Käsite - Sana. Sana/Käsite on jotain samassa mielessä lukkoonlyötyä ja pysyvää kuin kreikan Logos, mutta joka kuitenkin samalla sisällyttää itseensä muutoksen dynamiikan - empiiris-semanttisen tapahtumisen, jonka sofistikoitunein ilmenemismuoto antiikin ajalla oli Plotinoksen uusplatonistinen oppi Yhdestä ja sen emanaatiosta.

Voidaan sanoa, että Yksi, Logos, ja emanaatio ovat filosofian ja filosofin peruskäsitteet todellisuuden kielellisessä hahmottamisessa. Yksi on kaikkeus, Logos on kaikkeuden järki ihmisessä ja emanaatio todellisuuden tapahtumisen perimmäinen prosessi.

Tällainen kolmijako on täysin metafyysinen. Se eroaa tieteen pyrkimyksestä havaintoeksaktiuteen ja esittävän kokemuksellisuuden tapahtumisesta taiteessa. Se ei ole myöskään uskonnollinen, vaikka lähentyykin mystiikkaa.

Kyseessä on filosofille ominainen tapa käyttää tiettyjä sanoja - ikäänkuin käsitteiden omassa maailmassa, joka on itsenäinen kenttä, mutta joka samalla kattaa kaiken: niin havaittavan kuin koettavan ja esittävän/esitettävänkin todellisuuden.

Ainoa, mitä filosofia ei voi antaa, on eksistentiaalinen pelastus ja lunastus. Siihen kykenee vain uskonto ja oleellisin varauksin taide (elämyksellisessä todellisuussuhteessaan, joka luo merkityksiä), ja jos filosofi haluaa - kuten joskus käy - etsiä pelastusta käsitteellisestä maailmasta, hän enemmän tai vähemmän hylkää filosofian ja siirtyy avoimesti juuri mystiikan alueelle.

On sitten asia erikseen, milloin tämän siirtymän mystiikkaan oletetaan tapahtuvan jokun filosofin ajattelussa. Onko esimerkiksi Heideggerin perimmältään agnostinen Olemisen filosofia tulkittavissa mystiikaksi ainakin joissain hänen myöhäiskauden teksteissään (esim. 'Gelasseinheit-puhe')? Mielestäni ei välttämättä ole, mutta jätän tämän kysymyksen tässä auki.

Myöskään tieteellinen asenne ei todellisuussuhteessaan ja maailmakuvassaan pyri antamaan mitään pelastuksenkaltaista ilmoitusta tai sanomaa ikäänkuin uskontoa korvaamaan, joskin myös tiedemies (ja -nainen) saattaa taiteilijan tavoin kokea työtään kohtaan senkaltaista ja -tyyppistä kutsumusta, jota voisi hyvin väljässä mielessä kutsua henkiseksi - spirituaaliseksi.

Kyse ei tietenkään ole tällöin mistään tunnustuksellisesta, uskonnollisesta asenteesta vaan kokemuksellisesta avoimmuudesta kaikille psyykkis-henkisen alueen elementeille, aspekteille, ja perspektiiveille.

III
Palatakseni alkuun ja sen tunnetilaan, rohkenen väittää, että pysyvän rauhan, eräänlaisen tyhjän täyteyden, jolle pyhä huolettomuus on sukua, kokeminen ja saavuttaminen, mahdollistuu kaikkien edellä kuvattujen diskurssien kautta, mutta silti se itsessään on jotain niistä täysin irrallista - niihin koskaan palautumatonta ja niden vokabulaarilla definitiivisesti selitettävissä tai edes ymmärrettävissä olevaa.

Tätä erityistä 'tilaa' voidaan kutsua mystiseksi, mutta vain sillä edellytyksellä, että meillä ei ole suoraa havaintokäsitteistöä tai performatiivista 'dramaturgiaa' kyseisen 'ek-staasin' (kirjaimellisesti: pysyvän tilan ulkopuolella) ilmaisemiseksi/-lle.

Olen itse hieman kieli poskessa kehitellyt käsitteellisen määritelmän tämänkaltaisille kokemuksille/elämykselle: kineettis-skemaattinen impressio. Sitä makustelkoon ja pohtikoon tykönänsä ken haluaa.

Sanahirviön ilmaisema tunne ei kuitenkaan itsessään ole mikään outo tai vaikea asia. Jokainen, joka on joskus kauniina kesäiltana kesämökillä ollessaan käynyt saunassa, tullut uimasta ja juonut nopeasti pari pulloa olutta janoonsa katsellen auringonlaskun varjoja sekä hiipuvia säteitä, tietää, minkälaisesta olotilasta minä puhun.

'Mystiikka' on yksinkertaista. Eihän se muuten mystiikkaa olisikaan.

PS.
Platoniin ja ylipäätään alkuperäisimmän filosofisen ajattelukäytännön vokabulaariin viitaten rohkenisin jopa sanomaan, että syvällisintä ajattelevan kokemisen tasoa tuossa saunan rappusilla kesäiltana istuskellessa voisi kutsua nimenomaan kontemplatiiviseksi tilaksi - kirjaimellisesti: 'näkemiseksi' (theoria, visio).
*
contemplation
c.1225, from O.Fr. contemplation, from L. contemplationem "act of looking at," from contemplari "to gaze attentively, observe," orig. "to mark out a space for observation" (as an augur does). From com- intensive prefix + templum "area for the taking of auguries" (see temple). Originally in Eng., "religious musing." Contemplate is from 1592; contemplative is from 1340.

On temppu hieno tää - vain tyhjä jää

Kirjoitettu kommentiksi takkiraudan päreeseen Uskontotyhjiö täyttyy.
(Kielimafia koukkasi tätä kautta klo: 20.50)
*
markku kirjoitti
Sinunko mielestäsi on asiallista jatkuvasti kääntää keskustelu mielikuviisi Ruukinmatruunan persoonasta - oli aihe melkein mikä tahansa? Niin sinä olet tehnyt täällä jo varmaan kymmeniä kertoja.
*
I
Hyvä kysymys - ihan oikeasti. Olen sitä miettinyt kyllä - joskus ihan 'avustajan' kanssa. Vastaus on periaatteessa yksinkertainen ja ainakin osittain itsekriittinen.

Minun pitäisi vain olla kirjoittamatta tänne yhtään mitään, koska bloginpitäjän (matruunan - lat. huom.) tapa 'nähdä maailma' on niin kerta kaikkiaan toinen kuin omani.

Minua raivostuttaa etenkin se, mitä matruuna pitää oikeassaolemisena, koska minun mielestäni tällainen sanakirja- sekä kaavaviisastelu, jossa luotetaan mittareihin ja tilastomatematiikkaan, ei ole kuin tietämisen yksi, selkeästi rajattu, osa-alue - sikäli kuin meillä ylipäätään voi olla tietoa siinä mielessä kuin jo Platon asiaa suuresti kiistellyssään Thaietetos-dialogissaan pohtii (Platon jättää harkitusti artikuloimatta, mikä hänen kantansa tiedon luonteen ja mahdollisuuden suhteen lopulta on).

Silti matruuna katsoo tietävänsä jotain aivan olennaista tästä maailmasta.

Mutta ei - se ei ole tietoa vaan pelkästään informaatiota, joka saa tiedollisen arvonsa käyttötarkoituksesta, jonka määrää sekä teknologia itse että omat käytännölliset intressimme.

Jos emme voi itse vaikuttaa teknologian kehitykseen läheskään siinä mielessä kuin kuvittelemme vaikuttavamme (teknodeterminismi) ja/tai jos tietomme ja sovellutuksemme ovat subjektiivisesti hyötysidonnaisia tavalla, jota voi pitää lopulta egoististen intressiemme lähes kausaalisena seurauksena, niin paitsi että me emme todellakaan - argumentatiivisesti määritellen - tiedä lopulta mitään, olemme samalla ajamassa itseämme sellaiseen tilaan suhteessa luontoon ja ekosfääriin, että sen lopputulema on paradoksaalisesti lähtökohtiensa eli luonnon vastainen, mikäli oletetaan, että luonto on pyrkii lisääntymiseen ja säilyttämiseen (mikä tietysti on kyseenalainen oletus sekin).

Ylivoimaisessa kyvyssään hallita ympäröivää luontoa, itsekäs geeni ihmisessä lopulta tuhoaa sen mahdollistaneen evoluution peruselementit, tai - jos haluan olla muka optimistisempi - on ihmisen kautta luomassa maailmasta yhä steriileimmistä luonnonsuojelualueista ja yhä kaoottisimmista urbaanislummeista koostuvaa reservaattia tähän universumiin (asia, joka ei tietysti liikuta muuta universumia vähääkään).

Tämän verran seurauksia on sillä tiedolla, johon matruuna niin kovin luottaa.

Valotin asiaa kuitenkin vain yhdestä näkökulmasta. Olennaisinta lienee kuitenkin se, että liikkuessani kyseisessä blogissa, en pysty havaitsemaan todellakaan muuta hengen paloa kuin sen, minkä tämä yksiulotteisen metodinsa (utilitaristinen tekno-empirismi) rajaama ihminen saa oman, toki erinomaisen laaja-alaisen, faktatietämyksensä esittelystä.

Koen olevani väärässä paikassa - jälleen kerran - olkoonkin, että kyseessä lienee jonkinlainen 'obsessio': olen nimittäin mielelläni väärässä paikassa vastoin tahtoani (I prefer not to). Se on minun tapani ajatella ja tuntea kriittisesti.

Olen kuin profeetta, jolla ei ole tarjota kuin huonoja pelastusvaihtoehtoja niille, jotka pitävät maailmaa ikäänkuin ihmiselle valmiiksi annettuna materiaalina, jota hän voi sitten mielin määrin manipuloida innostuen yliarvostamaan teknologista ja 'hyötyanalyyttista' kyvykkyyttään tiedon ja totuuden saavuttamisen välineenä - ellei peräti sen ilmentymänä.

Olen täysin eri mieltä, koska mitään totuutta ei ole, koska mitään ei perimmältään ole (ainakaan sellaisessa mielessä kuin newtonilainen empiristi maailman ajattelee). Silti myönnän pakottomasti (ja contra Derrida), että jotain (kon)tekstin ulkopuolella vaikuttavaa toki on, joskaan en tiedä, mitä se on, vaikka saatankin tuntea sen äärimmäisen syvästi.

Voin toki hyväksyä sen periabstraktin mutta kokeelliseen havaintoon perustuvan kvanttiteoreettisen formuloinnin, että maailma ei ole edes empiirisesti palautettavissa vain yhteen tasoon - on olemassa aina kaksi havainnon tasoa, joissa 'aine'/todellisuus ilmenee. Tieto on peruuttamattomalla tavalla ontologisen eron (cogiton ja havainnon perimmäinen dialektiikka) määräämää, mitä havaintokykymme parallaksisuus juuri ilmentää.

Emme näe maailmaa koskaan yhtenä ja samana, kokonaisena totaliteettina yhdessä havainnossa - emme edes kaikkein tarkimmassa havainnossa - ja nimenomaan emme siinä. Todellisuus splittautuu sisäiseen ja ulkoiseen ontologisessa erossa (tietoisuuden edellytys), ja viimein se ilmenee meille yhtä aikaa 'kahtena' jopa äärimmäisimmässä havainnossa.

Tiedostan kuitenkin, että minun on turha yrittää muuttaa näiden, empirismin ja realismin keskenään mystifioivalla tavalla sekoittaneitten, luupäiden maailmankatsomusta, koska he pystyvät vetoamaan seikkoihin, jotka eivät ole kumottavissa argumentatiivisesti ja/tai empiirisesti.

Joka tapauksessa tästä seuraa asia, jota ko. ihmiset eivät itse ymmärrä. He eivät viime kädessä juuri itse pysty vakuuttamaan erimielistä osapuolta, koska jäävät 'todistuksineen' antropomorfisten ennakko-oletusten tasolle - sekoittaen keskenään sen, mikä viime kädessä on deskriptiivistä faktaa ja mikä metaforis-preskriptiivistä asennnetta, jonka puitteissa faktat saavat faktaluonteensa kussakin diskurssissa.

Näille todistekielipeli-ihmisille kaavamainen todistus on kuin uskon akti. He ovat kuin hieman höynähtänyt filosofi-loogikko, joka rakennettuaan kuukausikaupalla pätevää jumala-todistusta tulee ihmisten ilmoille julistaen, että hän on nyt sen todistanut - Jumalan olemassaolon.

Mutta tämä raukka (kuten matruunakin) ei ymmärrä sitä, ettei pelkkä todistus vielä riitä sen uskon syntymiseen, jota Jumalaan uskomiseen tarvitaan. Ei pelkästä olemisesta tosiaankaan seuraa automaattisesti pitämistä tässäkään tapauksessa.

Niinpä voin vain pudistella päätäni ja ehkä hymyillä tälle ihmiselle hiukan säälivästi. Hän ei selvästikään ole tajunnut olennaisinta vaan yrittää ikäänkuin kuvan/mallin avulla todistaa minulle, että maailma on olemassa ja että se on juuri tällainen.

Juuri tämän vuoksi minä en tule koskaan tietämään. Kuva ei ole yhtä kuin todellisuus - ellei todellisuus sitten voi näyttäytyä ihmiselle kuin 'pelkkänä' kuvana. Olen tässä kohtaa äärimmäisen valinnan edessä: 1) tyhjä - käsitteellisettävissä mutta ei esitettävissä oleva ei-mikään tai 2) kuvan yhtäaikainen transparenssi ja opaakkisuus.

...ajatustauko...

Ja sittenkin - eikö 'kuva' - siis taide - yhä sittenkin voisi ilmentää todellisuuden perimmäistä luonnetta? Ehkä voi, mutta silloin sen tulisi ikäänkuin kadottaa oma artefaktamainen kuvamaisuutensa ja sulautua maailmaan - todellisuuteen. Miten tämä on mahdollista? Aavistan, että se on mahdollista. En kuitenkaan voi oivaltaa miten. Ehkä minun pitäisi olla ajattelematta koko asiaa 'yhteyden' saavuttamiseksi...

II
Minun 'virheeni' voisi nyt sanoa olleen se, että kun olen jo aikaa sitten tajunnut, mikä on edellä esitetty asiaintila matruunan blogissa, niin minun pitäisi valita: joko a) jatkaa keskustelua bloginpitäjän ontologisten, metodisten ja argumentatiivisten määritysten 'alaisuudessa' eli ne hyväksyen, tai b) katkaista keskusteluyhteys välittömästi, koska minun on täysin mahdotonta paitsi tulla ymmärretyksi myöskään esittää mitään olennaista näkökulman muutosta näiden matruunan edellyttämien diskurssiehtojen puitteissa.

Joten mikäs siinä. Virhe oli minun. Taas kerran.

Paljastetakoon vielä tämä: ad hominem-stretegiani on ollut sekä aivan vakava yritys osoittaa matruunan peruslinjan persoonalliset implikaatiot esimerkiksi ja etenkin, mitä islamiin tulee, myös provosoida hänen perusteitaan siinä määrin 'väärästä' ja yllättävästä perspektiivistä, että hän joutuu väen väkisinkin katsomaan itseään ja maailmaa eri perspektiivistä kuin, mihin on maailmakatsomuksellisesti, yksiulotteisine metodeineen sitoutunut.

Silti minun täytynee nyt - taas kerran - myöntää, että olen tässä asiassa tekemisissä 'itseäni suurempien voimien' kanssa ja osata siten kohteliaasti peräytyä, jotten tekisi itseäni tämän enempää naurettavaksi - mikä seikka ei muuten hätkäytä minua pätkääkään - päinvastoin.

Kun yrittää saada ihmiset pohtimaan itseään ja maailmaa todella syvällisesti ja henkilökohtaisesti, heidän psyykeään pitää järkyttää. Heidät pitää saada tolaltaan, jotta he pystyisivät näkemään maailman ja todellisuuden uudella tavalla - hieman eri kulmasta kuin ennen.

En tarkoita, että ihmisen tulisi silloin välttämättä luopua kokonaan aiemmista vakaumuksistaan vaan pelkästään sitä, että hän siis kykenisi näkemään maailman myös toisin. Koska maailma on aina myös toisin.

PS.
On vielä mainittava olennaisen tärkeä asia. Huumorintaju. Jos siinä ei synkkaa, niin kahden ihmisen välinen kommunikaatio lienee aina erittäin vaikeaa millä tasolla tahansa.

Kommentti

Kirjoitettu ripsalle päreessään Psykoterapia ei auta.
*
ripsa kirjoitti
Olen ehdottomasti dualistista ihmiskäsitystä vastaan.'
*
Paljastit tässä päänsärkysi perimmäisen syyn.

Huomautan kuitenkin yhä vielä, että on eri asia kannattaa metafyysista, ontologista dualismia sen platonisessa muodossa (universalia sunt realia) kuin tunnustaa ontologisen eron väistämättömyys tietoisen havainnon edellytyksenä (cogiton ja fysikaalisen dialektiikka).

Sitäpaitsi kyse ei ole edes kannattamisesta, koska ontologinen ero on kohtalomme, josta yritämme jatkuvasti rimpuilla pois - minäkin.
*
Mitä depressioon, maniaan, luovuuteen ja psykoanalyysiin tulee, niin olen aina ollut kiinnostunut psykoanalyysin teoriasta mutta suhtautunut sen kliinisiin mahdollisuuksiin - kuten kaikkeen kliiniseen psykoterapiaan - erittäin epäilevästi.

Kirjailijan ainoa keino 'parantua' maanis-depressiivisyydestään on vain kirjoittaa, kirjoittaa ja vielä kerran kirjoittaa...

Toisin sanoen - hulluutensa kanssa on vain opittava elämään, ja jos sen pystyy kanavoimaan jonkinlaiseen luovaan toimintaan, niin miksi mennä jauhamaan paskaa jonkun terapeutiksi legitimoidun piilorasistin (onnellisuusmanipulaattorin) kanssa?

Ei ihminen etsi onnellisuutta - vain englantilainen (utilitaristi-empiristi) tekee niin (Nietzsche).

Kosmologia ja narratiivinen perinne

Kirjoitettu kommentiksi Petri Järveläisen päreeseen Varmaa tietoa?
Kielimafiosot kävivät tekemässä lisäyksiä klo: 21.10.
*
We operate with nothing but things which do not exist, with lines, planes, bodies, atoms, divisible time, divisible space -- how should explanation even be possible when we first make everything into an image, into our own image!
(Nietzsche)

Mathematics would certainly have not come into existence if one had known from the beginning that there was in nature no exactly straight line, no actual circle, no absolute magnitude. (Nietzsche)
*
Petri kirjoitti
Katselin illalla Esko Valtaojan vetämää sympaattista tiedeohjelmaa avaruuden ihmeistä.
*
Olen lukenut joskus liikaa Kari Enqvistiä, joka on kyllä hyvä kirjoittamaan ja oppinut mies. Esko Valtaojaa pidän naivin sympaattisena scifi-peikkona ja narratiivisen perinteen jatkajana par excellence. Hänen pitäisi mennä opettamaan ala-asteelle maailmankaikkeuden ihmeitä. Lapset kun tykkäävät tarinankertojista.

Kävi kuitenkin niin, että painoin 'off-nappia', kun sattumalta näin tämän ohjelman. Tiedettä - ei kiitos enää! Parempia olemassaolon narreja löytyy jo heti kulman takaa. Ei niitä tarvitse etsiä fysiikan laitokselta.
*
Päreesi kahteen viimeiseen kappaleeseen viitaten olen melko lailla samaa mieltä metaforan ja formaalin/formalisoinnin suhteesta. Mutta millä tavoin formaalinen on lopulta, suhteessa siihen, mitä ei tiedetä eikä voi tietää (koska mitään ei ole - paitsi Oleminen), eksaktimpaa kuin metafora? Kysyy tyhmä.

Entä missä mielessä nämä ongelmat ovat aidosti kiinnostavia? Sillä mitä sen on väliä, miten kaikki syntyi, ja miten se joskus tulee loppumaan?

Kosmologiset kysymykset ja niiden ratkaisut ovat täydellisen epävarmuutensa ohella epäoleellisia ennenkaikkea myös siksi, että niihin ei sisälly moraalista aspektia (toisin kuin esim. stoalaiseen ja nietzscheläiseen ikuisen paluun oppiin).

Tiedemiehet spekuloimassa jotain scifi-tarinaa, josta ihmisen kannalta oleellisin (ja samalla väistämättömin) on muka redusoitu pois Ihminen itse. (Mikä itsepetos!).

Nämä tyypit eivät siis tajua ontologisesta erosta mitään. He ovat yhä kuin lapsia ihmettelemässä tähtitaivasta. Sydämeni kieltämättä heltyy ajatellessani heitä tällä tavoin.

Täysin ääriempiristiset energia-mystikot ovat tietysti sui generis - omaa lajiaan höyrypäitä, mutta heitä yritän sietää, varsinkin jos ovat hyväntahtoisia eivätkä rupea tiedefundamentalisteiksi - kuten valitettavan usein käy.

Mutta eivätpä välty mystiikalta Esko Valtaoja tai vara-einsteinimme Kari Enqvistkään, sillä se, joka väittää tietävänsä jotain maailmakaikkeuden synnystä on langennut huuhaan valtaan jo tässä tunnustuksessaan.

Itse valitsen mieluummin vaikka teatterin kuin tieteen tai todistekielipelin. Olen narri, koska olen äärimmäinen tosikko, enkä suostu höynäytettäväksi, olipa höynättäjänä esteetikko tai tiedemies.

Ja jos on pakko valita, niin mieluummin sitten se esteetikko. Sillekin tosin pitää ensin opettaa moraalia (mitä sinun pitää jne.), ennenkuin kommunikaatio luonnistuu.
*
Lisäyksiä

Petri kirjoitti:

Rauno kirjoitti: "Mutta millä tavoin formaalinen on lopulta, suhteessa siihen, mitä ei tiedetä eikä voi tietää"

Vastaus on, että emme tiedä. Kuvauksemme todellisuudesta on matemaattinen, mutta matematiikkaan sisältyy niin sanottuja epätäydellisyysominaisuuksia ja matematiikan todistusteoria on hukassa.
Matematiikka todellisuuden kalliopohjana ja tosiolevaisen vastaavuutena perustuu oletukseen, että se on sitä, ei todistukseen eikä havaintoon.
Tällä ei ole suurta merkitystä, muuta kuin niille, jotka kannattavat tieteellistä maailmankuvaa ja väittävät kaikenlaista siitä, mistä heidän mielestään voidaan varmasti tietää asioita
*
RR kirjoittaa:

Petri

Niinpä. Ne, jotka tällaisiin ontologisiin vastaavuuksiin uskovat, ovat kirjaimellisesti uskossa.

Tästä seurannee, että ne, jotka eivät ko. vastaavuuksiin usko, vaan 'preferoivat' ontologista eroa, eivät ole uskossa.

Vai olivatko esim. Barth, Bonhoeffer (tai jopa Altizer) todella ainoita 'aidosti' Jumalaan uskovia teologeja 1900-luvulla?

Mistä seuraa, että Tillichiä voisi korrelaatioineen pitää pelkkänä retorikkona (epäjumalan palvojana) verrattuna siihen uskoon (jos se siis on uskoa), joka syntyy ihmisen ja Jumalan täydellisen eron korostamisen jännitteestä.

Toisin sanoen - mahdollistaako juuri ontologisen eron hyväksyminen 'todellisimman' uskon, koska sen kieltäminen sisältää jo itsessään uskon johonkin symboliseen 'epäjumalaan' - tässä siis matemaattisiin merkkeihin ihmisen ja maailmankaikkeuden välisen vastaavuuden idolina, joka ei ole Jumala an sich vaan Jumalan kuva (?)
*
Juhana Harju kirjoittaa:

Raunolle:

Voiko Jumala luoda jotain mikä on täysin erilaista Hänestä itsestään? Mikä on se ei-Jumala substanssi, josta hän on meidät muovannut?
*
RR kirjoittaa:

Juhana Harju kysyi:

'Mikä on se ei-Jumala substanssi, josta hän on meidät muovannut?'
*
Tuo "muovaamiseksemme käytetty 'aines'" ilmenee ontologisen eron kautta, joka on ainoa tiedon metasisältö. Toiseus erossa. Muuta emme tiedä. Emme edes sitä, mikä on tuon eron perimmäinen merkitys. Merkityksen saamme vasta uskon kautta.

***

Fysikaalisia käsitteitä väärinkäyttäen ontologisen eron voisi sanoa olevan eräänlainen vakio, joka implikoi sen fataalin tosiasian, että tieto ei koskaan edes lähesty totuutta. Joka näin väittää, on vajonnut syvään fundamentalistiseen horrokseen.

Ontologisen eron tosiasia vaikuttaisi kuitenkin olevan melko jyrkässä ristiriidassa ortodoksisen synergia-periaatteen kanssa.

Miten on mahdollista preferoida yhtä aikaa sekä ontologista eroa (teologiassa monergismia) että Jumalan ja ihmisen välistä 'yhteistyötä' (teologiassa synergismiä)?

En tiedä. Help me if you can.