Mua
pelottaa, mua pelottaa,
mua pelottaa tämä erämaa,
mua pelottaa nämä
ihmiset,
nämä katsehet
niin oudot ja kylmät ja
kylläiset.
.
En tunne
ma muita, en itseäin.
Miten outojen joukkoon ma jouduinkin näin?
Toki
jossakin muualla parempi ois?
Kun huoata vois
tai nukkua, nukkua nuorena
pois!
.
Oi,
vieraita oomme me ihmiset
kuin eri tähdillä syntynehet,
kuka kotoisin
kuuhuen helmasta on,
kuka auringon,
kuka aivan, aivan on
koditon.
.
Minä
lapsonen koditon laaksoissa maan,
minä hankia hiihdän ja harhailen
vaan,
minä sydäntä etsin, mi sylkähtäis,
joka luokseni jäis,
yö vaikka
mun ympäri hämärtäis.
Minä
etsin suojoa itseltäin
ja omilta hulluilta mietteiltäin;
mua pelottaa nämä
ihmiset,
nämä katsehet,
mut enin mun syömeni
syvyydet.
.
Eino
Leino
*
http://runosto.net/eino-leino/hiihtajan-virsia/mua-pelottaa/
Showing posts with label runous. Show all posts
Showing posts with label runous. Show all posts
September 24, 2014
September 23, 2014
Syksyn melankolia
Syystunnelma
Teit oikein ystävä ainoo,
kun luotani läksit pois,
sun rintasi nuori ja lämmin
mun rinnalla jäätynyt ois.
Kas maantiellä kalpea kukka
lumipälvestä nostavi pään.
Mitä vuottelet kukkani vielä,
on aika jo painua pään.
Tuhat aatosta sieluni tunsi,
sen vaan minä muistaa voin:
oli tielläni kuihtunut kukka
ja sen peitoksi lunta mä loin.
Eino Leino
*
http://ulug.ff.cuni.cz/finstina/nastenka/EinoLeino.pdf
August 5, 2014
Kuolema on hellä sitten kun se tulee
Valmistaudu ja ole valmis,
sillä kuolema on hellä sitten kun se
tulee.
Rintaa vasten se sinut painaa,
sanoitta se antaa ymmärtää
lapsuutesi
kehtolaulun, jonka se tuo sinulle
sinun kumaraisen hahmosi
takaa.
Sirkka Turkka
*
May 23, 2014
Viisautta, ei kiitos
”En halua kuulla / vanhojen
miesten viisaudesta, vaan ennemmin heidän hulluudestaan, / pelon ja päättömyyden
pelostaan, valtoihinjoutumisen pelostaan, / toiselle kuulumisen, tai toisille,
tai Jumalalle.” [T. S. Eliot]
*
'Eliotin runouden elinvoima on silti nimenomaan epävarmuuden ja heikkouden tunnustamisessa. Se paljastaa, miten hauraita rakennelmia runot ja niiden ainesosat – sanat ja ihmiset – lopultakin ovat. Hallittu muoto paljastuu näennäiseksi, ja runo on joka hetki ratkeamaisillaan, itkun ja naurun partaalla.' [Maili Öst Kiiltomadossa].
*
'Eliotin runouden elinvoima on silti nimenomaan epävarmuuden ja heikkouden tunnustamisessa. Se paljastaa, miten hauraita rakennelmia runot ja niiden ainesosat – sanat ja ihmiset – lopultakin ovat. Hallittu muoto paljastuu näennäiseksi, ja runo on joka hetki ratkeamaisillaan, itkun ja naurun partaalla.' [Maili Öst Kiiltomadossa].
*
Kun sanat ja olemassaolo eivät ole enää selkeästi erotettavissa toisistaan ‘todellisuudeksi’ [helle jatkuu]
”Sanat rasittuvat, / rakoilevat,
toisinaan katkeavat, taakan alla, / paineen alla, luistavat lipsuvat, hukkuvat,
/ turmeltuvat epätarkkuuttaan, eivät pysy paikoillaan, / eivät asetu.” [T. S.
Eliot]
.
‘Myös kieli natisee Eliotilla kuin ikääntyvä ihminen. Sanat
esiintyvät eräänlaisina kielen soluina, jotka syntyvät kivuliaasti, hakeutuvat
epäluuloisesti toistensa seuraan ja lopulta kituen kuolevat. Uppiniskaisten
lasten lailla ne kieltäytyvät tottelemasta
käskijäänsä:' [Maili Öst Kiiltomadossa].
.
April 29, 2014
Joutsenlaulu
Joutsenlaulu
Ui merta ne unten,
päin utuista rantaa.
Niit' aallot ne kantaa
kuin kuultoa lunten.
.
Pois, pois yli aavain
on polttava kaipuu.
Mut vain se, ken vaipuu,
se sävelet saa vain.
.
Mi helinä ikään
yl' ulapan hiipi?
Vain uupunut siipi,
vain mennyt ei-mikään.
Otto Manninen
*
http://www.magyarulbabelben.net/works/fi/Manninen,_Otto/Joutsenlaulua?interfaceLang=en
http://fi.wikipedia.org/wiki/Otto_Manninen
päin utuista rantaa.
Niit' aallot ne kantaa
kuin kuultoa lunten.
.
Pois, pois yli aavain
on polttava kaipuu.
Mut vain se, ken vaipuu,
se sävelet saa vain.
.
Mi helinä ikään
yl' ulapan hiipi?
Vain uupunut siipi,
vain mennyt ei-mikään.
Otto Manninen
*
http://www.magyarulbabelben.net/works/fi/Manninen,_Otto/Joutsenlaulua?interfaceLang=en
http://fi.wikipedia.org/wiki/Otto_Manninen
April 15, 2014
Kaksi laupiasta sisarta
Kaksi laupiasta sisarta
Tunnen kaksi suloista tyttöä.
Toinen on Haureus,
toinen Kuolema,
molemmilla antelias syli,
posketkin heleästi rusottavat,
eivätkä kummatkaan
ikineitseelliset, rääsyin verhotut
uumat,
koskaan ole synnyttäneet,
vaikka ovatkin ahertaneet maailman
sivu.
.
Synkkämielinen runoilija, joka vihaa
perhe-elämää,
tuonelan suosikki,
velkaorja, liehakko,
näkee hautausmaan ja ilotalon pyökkikujan
päässä
vuoteen, jonne ei
katumus löydä tietä.
.
Olut ja sänkykamari
kuohuvat kirouksia;
kuin kaksi laupiasta sisarta
ne hoitavat meitä
kaamein nautinnoin, tuskaisin iloin.
.
Etkä jo laskisi minut maisilla
käsilläsi
hautaan, oi Haureus?
Oi Kuolema, kilpasiskonsa
viehkeydessä – etkö jo
istuttaisi kuihtuneen myrtin tilalle mustan
sypressin?
*
Charles Baudelaire: Pahan kukat
*
Muotokuva
Muotokuva
Sairaus ja Kuolema tekevät tuhkaa
kaikesta, mikä kerran oli
hehkunamme.
.
Suuret silmät, intohimoiset, hellät!
Suu, joka sydämeni söi!
Suudelmat kuin Mooseksen palava
pensas!
Onnenläikähdykset, valoa nopeammat!
.
Mitä niistä on jäljellä?
Rakkaani, totuus on karu.
.
Vain kolmella liidulla tehty
hento piirustus,
joka laillani viruu
yksinäisyydessään,
ja irstas, ilkeä ukko, Aika,
hankaa sitä joka päivä
karhealla siivellään...
.
Vaikka sinä synkkyyttäsi murhaat
Elämän ja Taiteen,
koskaan et tapa
muististani sitä, joka kerran oli päivieni ilo ja
hehku!
*
Charles Baudelaire: Pahan kukat
*
February 15, 2014
Olen väsynyt lauluni valheeseen
Rauhattoman rukous
.
Minä tääll’ olen vieras, vieras vaan,
olen ollut alusta saakka,
ovat outoja minulle laaksot maan
ja outo on elämän taakka.
Minä kuljen ja katson kummastuin
joka puuta ja joka kukkaa,
minä kuljen kumpuja itkusuin
ja itken ihmisrukkaa.
.
Me soudamme haahta haurasta,
min ympäri aallot pauhaa;
me kuljemme suurta korpea
ja emme löydä rauhaa.
Tiet riidellen ristivät toisiaan
ja ystävä toista pettää.
Mikä riemu se koskaan päällä maan
on päättynyt kyynelettä?
.
Mikä laps se on matkalle lähtenyt,
joka joutunut tääll’ ei harhaan?
Mikä hyvä se täällä on hyötynyt,
joka kuollut ei liian varhaan?
Kun ystävän parhaan sa kohtasit
jo aika on hyvästi heittää.
Ketä hellimmin tänään sa rakastit,
sen huomenna hauta peittää.
......
Minä lapsena vanhaksi vanhenin.
En nuor’ ole koskaan ollut.
Toki kerran ma keväästä haaveilin,
mut haavehet nuo oli hullut.
Olen väsynyt lauluni valheeseen.
Herra, tee minut lapseksi jälleen!
Minä tahdon soittoni särkyneen
viedä suurelle virittäjälleen.
.
Eino Leino
*
http://runosto.net/eino-leino/hiihtajan-virsia/rauhattoman-rukous/
Minä tääll’ olen vieras, vieras vaan,
olen ollut alusta saakka,
ovat outoja minulle laaksot maan
ja outo on elämän taakka.
Minä kuljen ja katson kummastuin
joka puuta ja joka kukkaa,
minä kuljen kumpuja itkusuin
ja itken ihmisrukkaa.
.
Me soudamme haahta haurasta,
min ympäri aallot pauhaa;
me kuljemme suurta korpea
ja emme löydä rauhaa.
Tiet riidellen ristivät toisiaan
ja ystävä toista pettää.
Mikä riemu se koskaan päällä maan
on päättynyt kyynelettä?
.
Mikä laps se on matkalle lähtenyt,
joka joutunut tääll’ ei harhaan?
Mikä hyvä se täällä on hyötynyt,
joka kuollut ei liian varhaan?
Kun ystävän parhaan sa kohtasit
jo aika on hyvästi heittää.
Ketä hellimmin tänään sa rakastit,
sen huomenna hauta peittää.
......
Minä lapsena vanhaksi vanhenin.
En nuor’ ole koskaan ollut.
Toki kerran ma keväästä haaveilin,
mut haavehet nuo oli hullut.
Olen väsynyt lauluni valheeseen.
Herra, tee minut lapseksi jälleen!
Minä tahdon soittoni särkyneen
viedä suurelle virittäjälleen.
.
Eino Leino
*
http://runosto.net/eino-leino/hiihtajan-virsia/rauhattoman-rukous/
July 26, 2013
‘You, who like myself are many and no one’
William Shakespeare
.
A life of allegory
.
In his ingenious image of the framing of
Shake-speare upon Muses’ anvil, [Ben] Johnson, who knew Shakespeare so well,
foreshadows what Jorge Luis Borges unravels in the greatest of all his brief
allegories of Shakespeare’s live.
.
To begin with, says Borges, ‘There was no one in
him.’ His words were copious, but behind his face ‘there was only a bit of
coldness, a dream dreamt by no one.’ How then, to fill that brain, that doomed
forehead which looks out from the Droeshout engraving on the title page of the
Folio (Fig. 1)?. Was reading the answer? With his little bit of Latin,
Shakespeare began to find out. It was not enough. Was living to the moment the
answer? He ‘let himself be initiated by Anne Hathaway one long June afternoon’ –
a woman eight years his senior, she was six months pregnant when they married.
It was not enough.
.
He goes to London and becomes an actor. He gains
a singular satisfaction from impersonating other beings. But still this is not
enough, so he begins to imagining other beings. He writes plays
himself.
.
And so, while his flesh fullfilled its
destiny as flesh in taverns and brothels of London, the soul that inhabited him
was Caesar, who disregards augur’s admonition, and Juliet, who abhors lark, and
Macbeth, who converses on the plains with the witches who are also fates. No one
has ever been so many men as this man, who like the Egyptian Proteus could
exhaust the guises of reality.
.
Did he ever leave any hints in these plays as to
his true identity? Borges thinks that he only did so at those moments when he
recognized that identity is itself play – when Richard III says that he plays
the part of many andIiago proclaims ‘I am not what I am’. His most famous
passages – Hamlet’s soliloquies, Jaques’ oration on the seve ages, Prospero’s
’Our revels are ended’ – suggest that ‘existing, dreaming and acting’ are all
three one and the same thing.
.
For twenty years he persisted in that
controlled hallucination, but one morning he was suddenly gripped by the tedium
and the terror of being so many kings who die by the sword and so many suffering
lovers who converge, diverge and melodiously expire.
.
He sells his share in his theatre and returns to
his native town. He takes up another role, that of ‘a retired impresario who has
made his fortune’. He has to do something: he concerns himself with ‘loans,
lawsuits and petty usury’. But
.
History adds that before or after dying
he found himself in the presence of God and told Him: ‘I who have been so many
men in vain want to be one and myself.’ The voice of the Lord answered from a
whirlwind: ‘Neither am I anyone; I have dreamt the world as you dreamt your
work, my Shakespeare, and along the forms in my dream are you, who like myself
are many and no one.’
.
‘Are you’, not ‘is you’: the form of
Shakespeare is plural. Borges called his allegory ‘Everything and
Nothing’.
*
Mykistävän hienot Borges-sitaatit ovat teoksesta
Jonathan Bate: The Genius of Shakespeare [s.32-33]
.
2
Itse asiassa kukaan meistä ei ole vain yksi
minuus yhdessä tietoisuus-kontekstissa. Me olemme ja meissä vaikuttaa monta eri
persoonaa. Me olemme, kuten Borgesin ‘jumala-Shakespeare’: ‘many and no one’.
.
Yksilölliseen identiteettiin ja tajuntaan
sisältyvän ‘monimieli-ulottuvuuden’ oivaltaminen on yhtä aikaa sekä pelottava kokemus
että pohjaton luovan toiminnan ja siitä kumpuavan mielihyvän lähde. Luova 'moneus' on paitsi tietoisuutemme koherenssia uhkaava kaaos [psykoosi] myös tietoisuutemme
yksilöllisen rajoittuneisuuden sekä transgressoiva että samanaikaisesti jollain
‘korkeammalla’ tasolla integroiva ‘jumaluuden kaltainen
tila’.
.
Voimme puhua tällaisista asioista vain
allegorisesti, ja heti kun esim. 'luonnon-tiedemies' tarttuu niihin, ne katoavat ja
pakenevat kuin kirkas vesi tai ilma käsistämme muuttuen pelkiksi atomeiksi
ja elektroneiksi vailla esteettisen tietoisuuden valoa, joka synnyttää maailman, kadoten viimein kaoottiseen tyhjyyteen, joka on niiden alkukoti: Jumala moneutena, ykseytenä eikä kenään.
.
Vain taitelija, tuo J/jumalan ‘sukulainen’:
‘many and none’, eikä suinkaan tiedemies [joka on paholaisen väline] voi synnyttää ['inkarnoida'] maailman uudestaan jumalallisesta tyhjyydestä luomalla kokemuksensa äärettömyydestä fiktiivisiä kuvia ja ääniä, jotka saavat meidät valtoihinsa, jotka
hurmaavat meidät olemalla vaikuttavampia kuin havaittu ja koettu
arkinen todellisuus, olemalla 'todellisempia' kuin eksakteihin
metodeihin ja kaavoihin kangistunut, luonnon väkivaltaiseen hallintaan ja
manipulointiin pyrkivä, persoonallisuuden jumalallista ykseyttä ja moneutta kunnioittamaton kone-hybris.
.
Shakespeare oli yhtä aikaa persoonallinen ja jumalallinen, mutta ei
romantikkojen tarkoittamassa yksilönerollisessa mielessä vaan Borgesin monimielellisyyden
ja moniminuudellisuuden merkityksessä, joka ei lankea romantikkojen megalomaanisen vitalistiseen [tyhjään ja mielettömään=ilman mieltä] solipsismiin muttei myöskään tee Shakespearesta hyötyä [jopa esteettisessä mielihyvässä] palvovien insinöörien taiteilija-robotti-marionettia.
.
Borgesin ei-kukaan on monipersoona. Itse asiassa me jokainen olemme yksilöinä Borgesin 'moni ja ei-kukaan'.
.
Borgesin ei-kukaan on monipersoona. Itse asiassa me jokainen olemme yksilöinä Borgesin 'moni ja ei-kukaan'.
*
May 11, 2013
Runous ja dekoherenssi
*
Runo on epäröintiä merkityksen
ja rytmin välillä [Paul
Claudel]
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Paul_Claudel
http://fi.wikipedia.org/wiki/Kielifilosofia
http://fi.wikipedia.org/wiki/Dekoherenssi
http://fi.wikipedia.org/wiki/Kielifilosofia
http://fi.wikipedia.org/wiki/Dekoherenssi
April 28, 2013
Hautalaulu
Levoton on virta ja vierivä laine,
meri yksin suuri ja meri ihanainen.
Nuku virta helmassa meren.
Tuuli se kulkee ja lentävi lehti.
Onnellinen on se, ken laaksohon ehti.
Nuku lehti helmassa laakson.
Päivä kun nousee, niin sammuvi tähti.
Ei se ijäks sammu, ken elämästä lähti.
Nuku tähti helmassa päivän.
*
http://www.youtube.com/watch?v=xsTo1RIZjJ0
http://mentalfloss.com/article/31633/how-did-6-feet-become-standard-grave-depth
April 20, 2013
Huhtikuu on kuukausista julmin
'Huhtikuu on kuukausista julmin, se työntää
sireenejä kuolleesta maasta, sekoittaa
muiston ja pyyteen, kiihottaa
uneliaita juuria kevätsateella.
Talvi
pitää meidät lämpiminä, kietomalla
maan
lumeen ja unohdukseen, kätkemällä
elämän hivenen kuiviin juurikyhmyihin.'
.Alkusäe 1. Kuolleiden hautaus - runoelmasta Autio maa [T. S. Eliot: 'Autio maa - Neljä kvartettia ja muita runoja, 1.p. 1972].
*
March 5, 2013
Hengitä syvään, jos sinua pelottaa
MUA PELOTTAA
Mua pelottaa, mua pelottaa,
mua pelottaa tämä erämaa,
mua pelottaa nämä ihmiset,
nämä katsehet
niin oudot ja kylmät ja kylläiset.
En tunne ma muita, en itseäin.
Miten outojen joukkoon ma jouduinkin näin?
Toki jossakin muualla parempi ois?
Kun huoata vois
tai nukkua, nukkua nuorena pois!
Oi, vieraita oomme me ihmiset
kuin eri tähdillä syntynehet,
kuka kotoisin kuuhuen helmasta on,
kuka auringon,
kuka aivan, aivan on koditon.
Minä lapsonen koditon laaksoissa maan,
minä hankia hiihdän ja harhailen vaan,
minä sydäntä etsin, mi sylkähtäis,
joka luokseni jäis,
yö vaikka mun ympäri hämärtäis.
Minä etsin suojoa itseltäin
ja omilta hulluilta mietteiltäin;
mua pelottaa nämä ihmiset,
nämä katsehet,
mut enin mun syömeni syvyydet.
*
Mua pelottaa, mua pelottaa,
mua pelottaa tämä erämaa,
mua pelottaa nämä ihmiset,
nämä katsehet
niin oudot ja kylmät ja kylläiset.
En tunne ma muita, en itseäin.
Miten outojen joukkoon ma jouduinkin näin?
Toki jossakin muualla parempi ois?
Kun huoata vois
tai nukkua, nukkua nuorena pois!
Oi, vieraita oomme me ihmiset
kuin eri tähdillä syntynehet,
kuka kotoisin kuuhuen helmasta on,
kuka auringon,
kuka aivan, aivan on koditon.
Minä lapsonen koditon laaksoissa maan,
minä hankia hiihdän ja harhailen vaan,
minä sydäntä etsin, mi sylkähtäis,
joka luokseni jäis,
yö vaikka mun ympäri hämärtäis.
Minä etsin suojoa itseltäin
ja omilta hulluilta mietteiltäin;
mua pelottaa nämä ihmiset,
nämä katsehet,
mut enin mun syömeni syvyydet.
*
| — | Eino Leino: Mua pelottaa |
II
Kolmas nainen - Ulkopuolella ikkunan
.
Ulkopuolella ikkunan
maailma hengittää
verhot liikkuu etkö nää
ulkopuolella ikkunan
vielä on elämää
hän epäilemään ennättää
Hengitä syvään
hengitä syvään
jäi paljon tehtävää
hengitä syvään
hengitä syvään
levätään
Jospa tuuli vie mukanaan
pölyn ja pahuuden
tänä yönä uskon sen
tuokoon se mukanaan
aamun ja huomisen
vielä yhden rukoilen
Hengitä syvään
hengitä syvään
jäi paljon tehtävää
hengitä syvään
hengitä syvään
levätään
Ulkopuolella ikkunan
maailma hengittää
verhot liikkuu etkö nää
ulkopuolella ikkunan
vielä on elämää
hän epäilemään ennättää
Hengitä syvään
hengitä syvään
jäi paljon tehtävää
hengitä syvään
hengitä syvään
levätään
Jospa tuuli vie mukanaan
pölyn ja pahuuden
tänä yönä uskon sen
tuokoon se mukanaan
aamun ja huomisen
vielä yhden rukoilen
Hengitä syvään
hengitä syvään
jäi paljon tehtävää
hengitä syvään
hengitä syvään
levätään
February 8, 2013
Marian torneista minua katsoo kuolema
Marian sairaala.
Etäällä ja yksin.
Suuri kuu, musta ratsu,
laukussani lähetteitä.
Vaikka tunnen tiet
en saavu koskaan Mariaan.
Halki tasangon, päin tuulta,
verikuu, musta ratsu.
Marian torneista
minua katsoo kuolema.
Voi pitkää, pitkää tietä!
Voi urheaa ruumistani!
Minut korjaa kuolema,
jo ennen kuin saavun
Mariaan!
Maria.
Etäällä ja yksin.
Etäällä ja yksin.
Suuri kuu, musta ratsu,
laukussani lähetteitä.
Vaikka tunnen tiet
en saavu koskaan Mariaan.
Halki tasangon, päin tuulta,
verikuu, musta ratsu.
Marian torneista
minua katsoo kuolema.
Voi pitkää, pitkää tietä!
Voi urheaa ruumistani!
Minut korjaa kuolema,
jo ennen kuin saavun
Mariaan!
Maria.
Etäällä ja yksin.
Federico 'RR' Garcia Lorca
*****
Living In The Past - Jethro Tull
*
November 3, 2012
Don Giovanni ei kadu mitään ja joutuu helvettiin
.
Kun Don Juan oli tullut
tuonelan rannalle, hän antoi
obolinsa Kharonille, synkeälle kerjurille, joka
silmäili
häntä hetken kopeasti
kuin Antisthenes ja
kostonhimoisin, vahvoin kourin tarttui
airoihin.
.
Rinnat paljaina, kauhtanat auki naiset
vääntelehtivät
mustan taivaankannen alla, vonkuivat
hänen peräänsä kuin uhrieläinlauma.
Sganarelle nauraa räkätti, vaati
palkkarästejään.
Sormi vapisten Don Luis osoitteli
rantoja kiertäville vainajille nuorukaista, joka
oli pilkannut
hänen harmaita suortuviaan.
Siveä, hentoinen Elvire hytisi
surupuvussaan
nähdessään uskottoman miehensä ja
entisen rakastajansa; aneli kai
vihonviimeistä
hymyä, jossa edes välähtäisi
muinaisten lupausten sulous.
.
Selkä suorana haarniskassaan
seisoi iso kivinen mies peräsimessä ja
halkoi
mustaa vettä, mutta tyynenä
sankarimme
istui, nojasi rapiirinsa kahvaan, tuijotti
vanaveteen
alentumatta näkemään mitään.
*
Charles Baudelaire: Pahan
kukat
Don Giovanni – Finale/Commendatore scene x
5
*
November 1, 2012
Ateisti kertoo
Manala
Kauhun ystävä
.
Kun taivas on outo, kalmankelmeä
kuin kohtalosi tuskainen,
min ajatuksin se tyhjän
sielusi täyttää? Kerro, ateisti.
.
- No, hämärän, epätietoisuuden
janoni
on kyltymätön; siks’ en valita
kuin Rooman paratiisista
karkotettu Ovidius.
.
Taivas, pirstottu
kuin rantaviiva,
sinä olet korskeuteni kuvastin;
sinun suuret suru-
harsosi ovat
unelmieni ruumiskärryt ja valosi
kajastaa minulle
Manalasta – siellä sydämeni koti
on.
*
Charles Baudelaire: Pahan
kukkia
*
October 23, 2012
Muistatko rakkaani, mitä kerran kävelyllä näimme?
Raato
.
Muistatko rakkaani, mitä kerran kävelyllä
näimme?
.
Oli ihana kesäaamu, kun
polunmutkassa
soravuoteella rietas raato
koivet ilmassa retkotti kuin himokas
nainen.
Se höyrysi, huokui saastaa,
julkeasti, kylmästi levitti
kupunsa huuruavat sisukset silmiemme
eteen.
.
Aurinko porotti mätänevään haaskaan
kai paistaakseen sen kuin
pihvin – että uljas Luonto
saisi runsaana takaisin sen
minkä kerran sitoi yhteen.
Taivas katseli mahtavaa
ruhonretalettaan
kuin puhkeavaa kukkaa.
Löyhkä oli niin pistävä, että sanoit
pyörtyväsi nurmelle:
kärpäsparvet piirittivät visvaista vatsaa,
josta
tummat toukkapataljoonat
paksuna nesteenä vuotivat
mädän lihan riekaleisille helmoille.
.
Aaltoillen koko kammotus
nousi ja laski, kohoili, poreili ja
eli
moneksi hajoamalla
kuin heikko henki
olisi siihen puhallettu.
Ja ihmeellisesti tuo mikrokosmos soi
kuin virtaava vesi, tuuli
tai vilja, jota rytmikkäästi pohtimessa
puistellaan.
.
Madot pyyhkiytyivät pois, vain utua
jäi,
kiireettömin vedoin piirretty,
kankaalle unohtunut luonnos,
jonka taitelija muistinsa varassa
viimeistelee.
.
Kivenlohkareiden takaa
meitä väijyi levoton narttu
vihaisesti ja odotti
että pääsisi takaisin
kaluamaan luita, joiden luota oli luikkinut
pois.
.
Ja kerran tulee sinustakin, joka nyt tähtenä
tuikit
silmissäni, aurinkona
valaiset luontoni, oi
enkelini, tärkeimpäni,
samanlaista lokaa, samanlaista
kuvottavaa saastaa – aivan samanlaista tulee
sinustakin, oi
kauneuden valtiatar, kun sakramentit
saatuasi
menet ruohon ja rehevien kukkien
alle
luutarhan multiin
mätänemään.
.
Kaunottareni, kerro silloin madolle, joka sinua
suudelmin syö,
että yhä on minulla
tallessa
jokaisen multiin menneen
rakastettuni muoto, olemus,
ylimaallinen!
.
Charles Baudelaire: Pahan kukat [suomeksi
tulkinnut Antti Nylèn]
*
September 2, 2012
Pentti Saarikoski 75v.
Mitä tapahtuu todella? (1962)
eduskunta oli hajotettu
aamulehdissä olisi kuvia
joissa huoli kuvastuu presidentti
Kekkosen kasvoilta
ja Suomi näkyy kartalla
tummempana kohtana
niin kuin rikkimennyt silmä
minä kuuntelin radiota ja ajattelin
yhtä aamua kesällä
kävelin jonkun puiston läpi
oli hyvin aikaista
matkalla kotiin
valvonut koko yön
katsoin pensaita ja aurinko nousi
minä tein runoa
pienet vihreät tykit vartioivat aamunkoittoa
kaduilla ei ollut vielä ihmisiä
Berliinin tilanteesta
oikeistoa varten poistetaan käytöstä nämä verbit
heidän juoksuhaudoissaan on vettä
mitä tapahtuu todella?
ilma oli sinä aamuna lämmin
niin kuin olisi ollut isossa huoneessa ja katsellut ulos
Pentti Saarikoski
August 16, 2012
Runoa analysoimassa
Uuskriittinen runoanalyysi
Vilho Vikstenin Runo ja tulkinta (1971) tarjoaa oivan esimerkin uuskriittisesti värittyneestä tutkimusotteesta. Vikstenin teos etenee yksittäisten runoanalyysien varassa ja selvittää mm. runon kielen suhdetta ajatukseen, kuvaan ja teemaan. Lisäksi hän varaa kokonaisen luvun runon tulkinnan kysymykselle.
Vikstenin analyysi Juha Mannerkorven runosta "Kaiku" on oiva näyte uuskritiikille tyypillisestä jouhevan esseistisestä otteesta. Runon sanasto ohjailee tulkintaa, eikä tekstissä ole jälkeäkään mm. strukturalistiselle runoudentutkimukselle ominaisesta teoreettisen kielen läpitunkevuudesta. Vikstenin avainkäsitteitä ovat uuskritiikille tyypilliset ristiriidat, vastakohtaisuudet ja paradoksit.
Kolme ajatusviivaa, jotka on sijoitettu säkeistöjen väliin erottavat säkeistöt jyrkemmin kuin tavallista, asettavat ne poikkeavaan suhteeseen keskenään. Mikä "kaiku" tässä on kyseessä? Ensimmäisessä säkeistössä todetaan tähdistä, että niiden "keli" on kirkas ja "kitkaton" "tuolla". Toisessa hypätään näennäisen epäjohdonmukaisesti ihmiseen, ja todetaan, että sen joka on elänyt ikuisen, on keveä kuolla. Runon nimi asettuu säkeistöjen yhdyssiteeksi, silloittajaksi.KaikuTähtien lie keli kirkas, kitkaton tuolla. – – – Ikuisen ken eli, sen on keveä kuolla.
On ilmeistä, että kosminen tapahtuminen ja ihmisen elämä asettuvat "kaiku" sanan välityksellä tiettyyn suhteeseen. "Ikuisen ken eli/ sen on keveä kuolla" on oikeastaan paradoksi. Miten voi elää ikuisen ja kuolla? Ilmeisesti siten, että "ikuisen" kokeminen on hetkellistä: kun mieli tajuaa maailmankaikkeuden kirkkaan, kylmän järjestyksen, se saa tukipisteen, josta katsoen ihmisen elämä näyttää mitättömältä. Katoavuus lakkaa pelottamasta, kuolema vaivaamasta, kun sitä katsotaan äärettömän järjestyksen pysyvyyttä vasten.
Kyseessä on todella "kaiku", runon teemana herääminen kosmisen perspektiivin tajuamiseen. Elämälle ja kosmisen tapahtumisen ankaran kauniille lainalaisuudelle tulee vastaavuus, joka on helpottava.
(Viksten 1971: 50.)
Vikstenin analyysi on kuin uuskritiikin oppikirjasta. Keskiössä on vastakohtien muodostama "ankara lainalaisuus", kosmoksen ja kirjoituksen järjestys, jota runo myös retorisesti todentaa. Edellä siteerattu analyysi sijoittuu lukuun "Runo ja teema". Sen jatko on paljastava uuskriittisen teema-käsityksen kannalta, jota esiteltiin aikaisemmin. Viksten painottaa teoksen eri osien kiinteää yhteyttä ja yhteistyötä:
Tässä kohden lienee syytä hetkeksi pysähtyä miettimään, miten runo saa merkityksensä. On ilmeistä, että osat on alistettu kokonaisuudelle, yksityisen sanan ja kuvan arvo ja ilmaisevuus riippuu käyttöyhteydestä. Mutta kuinka tämä käyttöyhteys saa alkunsa? Teema ei ole olemassa ennen osiaan, se veisi meidät silkkaan retoriikkaan, pelkän ajatuksen välittämiseen. Näyttää siltä, että meidän on oletettava runon osien olevan jo kehkeytymisvaiheessaan toistensa edellyttäjiä, toisin sanoen runo rakentaa syntyessään mahdollisuutensa. Ja teemakuviossa jotkin sanat ja kuvat dominoivat, hallitsevat, ne ohjaavat muut toimimaan kanssaan, yhdessä tai vastaan. (Viksten 1971: 51.)
*
Subscribe to:
Posts (Atom)