(lisäys 12.10)Peter Green
Peter Green: Psychiatric Drugs Ruin Career - Psychiatry ...
Fleetwood Mac: Live at the BBC (seuraavassa ote linkistä)
"You can sense Peter Green's legendary stage presence throughout these performances – his incendiary guitar style ignites originals like Rattlesnake Shake and Green's signature tune, Oh Well.
Hard-edged covers also abound, from the likes of blues legends Elmore James, Robert Johnson and Little Willie John.
Green's guitar playing throughout is truly remarkable, and his rough-hewn vocals add significantly to Fleetwood Mac's blues credentials.
Too many acid trips contributed to his tragically rapid descent into madness, and robbed the music world of a towering talent and true guitar genius. "
Howlin' Wolf Home Page
Howlin' Wolf AKA Chester Burnett
*
KOMMENTTEJA Kasa-blogin 6.10 juttuun Antakaa sen kissan olla rauhassa
Kirjoitti Marko 22:18 Kommentteja (19)
*
Minun mielestä koko bluesille kävi vähän kehnosti siinä vaiheessa, kun sitä alettiin sähköistämään 1940-luvulla(?). Ei vaan nappaa, ei voi mitään... Ja viimeistään nämä kläptonit sun muut saivat mut kuoppaamaan koko tyylisuunnan, kunnes tosiaan satuin kuulemaan niitä "rahisevia" biisejä 1910-30-luvuilta. Robert Johnson, Charley Patton, Skip James, Son House, Mississippi John Hurt... Jumalan sanaa! Siitä tulikin mieleen pari uudehkoa gospel/blues-lättyä, jotka ei häpeä noille vanhoille levyille tippaakaan: Reverend Charlie Jacksoni "God's Got It" ja Isaiah Owensin "You Without Sin Cast The First Stone". Noi levyt julkaisseen Casequarter-levymerkin sivuilta löytyy myös ääniklippejä. Kantsii käydä kuuntelemassa, ja ostaa levyt! ;-)
http://www.aumfidelity.com/casequarter.html
Kirjoitti Tomppa 07.10.05 16:52
*
(Kommenttejani on sekä laajennettu että linkitetty/RR)
Mihin unohtui Fleetwood Macin Peter Green ? Mies, jota Carlos Santana ja itse bluesnero BB King pitivät englantilaisen bluesboomin (Greenin lisäksi etenkin Eric Clapton, Jimmy Page, Jeff Beck ja Mick Taylor ) parhaimpana kitaristina ja säveltäjänä.
(Esimerkkinä Greenin biiseistä Santanan itsensä coveroima "Black magic woman". Kuuluisin Greenin sävellys lienee kaikkien tuntema instrumentaali "Albatross", jonka yksi ja sama studioversio kävi reilun kolmen vuoden välein sekä ykkösenä että kakkosena Englannin listalla!)
*
Tompan kanta sähköiseen bluesiin on aika lailla puristinen ja diskriminoiva, vaikka ymmärrän kyllä sen perustelut.
Alan alkuperäiset pioneerit ovat tässäkin tapauksessa parhaimpia.
Mutta miksei yhtä hyvin tehdä eroa valkoisten ja mustien blues-miesten/-naisten välille? Sekin olisi täysin perusteltu jako. Ja siinä jaossa valkoperseet jäävät armotta kakkosiksi paria kolmea poikkeusta ehkä lukuunottamatta (esim. Green, Stevie Ray Vaughan, Johnny Winter ja Mike Bloomfield parhaimmillaan).
Claptonilla esimerkiksi on loistava tekniikka, mutta varsin steriili käsitys bluesista. Tämä kritiikki pätee suurimpaan osaan valkoisista blues-tyypin kitaristeista. Kuunnelkaapa esim. sinänsä taiturimaisen Gary Mooren ylipateettisia mutta sisällöllisesti ja emotionaalisesti klisheemäisiä ellei jopa varsin tyhjiä blues-vongutteluja!
(Steve Ray Vaughan on luku sinänsä. Häntä arvostivat kaikki muusikot - niin mustat kuin valkoiset.
Eikä hänen kuolemansa jälkeen (1990) ole blues-rintamalla kovin paljon uutta tapahtunutkaan.)
Peter Green sen sijaan oli parhaimmillaan vähintäinkin esikuvansa B.B.Kingin luokkaa - sekä laulajana että kitaristina.
Esimerkkinä Little Willie Johnin säveltämä "I need your love so bad" ja mieluummin livenä. Sielukkaampaa esitystä kuin Greenin saa hakea.
B.B tunnustikin kerran, että kuunnellessaan Greeniä (alunperin juutalainen Greenbaum), hän alkaa pursuta kylmää hikeä.
12.10 Totesipa B.B. King jopa eräällä stagella Englannissa 1969 - tietäen kyllä Claptonin, George Harrisonin ja Pete Townshendin istuvan katsomossa, että Peter Green on paras kitaristi, jota hän on tässä maassa koskaan kuullut! (Eiköhän tällainen hehkutus jo riitä vakuudeksi BB:n tunteista silloista Peter Greeniä kohtaan. Se ei nimittäin enää ole pelkkää kohteliaisuutta...).
George Harrison puolestaan oli sen verran otettu Greenin soitosta, että alkoi "Albatrossin" julkaisun jälkeen 1/1969 kutsua ent. Mr. Greenbaumia nimellä Green God - ilmeisesti myös ikäänkuin ironisena rinnastuksena "erään" hyvän ystävänsä jo vuosia aiemmin saamalle lempinimelle: Clapton is God!
Kuten tunnettua(?) - Peter Greenin kuuppa ei sitten kestänyt rahaa, suosiota ja huumeita (LSD), vaan hän lopetti soittamisensa kuin seinään kesällä 1970 kieltäytyen jopa royalteista - joutuipa sittemmin myös mielisairaalahoitoon.
Sähköshokit ja psykoosilääkkeet ilmeisesti latistivat miehen bluesherkkyyden lopullisesti, vaikka soittotekniikkaa ja tyyliä yhä löytyykin.
Tämän päivän Peter Green on kuitenkin ihan eri mies kuin vuosien 1967-1970 karismaattinen lavaesiintyjä - varjo entisestä stage-credibilitystään/stage-presencestään.
Kirjoitti rauno räsänen 07.10.05 23:44
*
Rauno: Diskriminoivan saatan allekirjoittaakin, mutta tuota puristista en, koska minä(kään) en tiedä bluesista niin paljoa, että voisin itseäni blues-puristiksi tituleerata. Sähköisen bluesin mollaus johtuu vain ja ainoastaan siitä, että se ei kertakaikkiaan vaan soundillisesti miellytä minun korvia. Ei ne ensimmäiset 1940-luvulla tehdyt, eikä varsinkaan ne tuoreemmat yritykset. Nämä on tietenkin vain makuasioita...
Kirjoitti Tomppa 08.10.05 12:44
*
Näistä sähköisen kauden miehistä Howlin´ Wolfilla on ollut minuun sellainen vaikutus, että söin viikon nuudeleita kun huomasin Digeliuksella käytettynä seitsemän cd:n boksin.
Blues ei oo tekniikkalaji.
Kirjoitti Timo Riitamaa 08.10.05 18:08
*
RR
Howlin' Wolf oli/on kerta kaikkiaan kova jäbä!
Eräs Wolfia äänittänyt studiokettu muisteli, kun hän nuorena poikana oli päässyt hommiin samalle levy-yhtiölle, johon kuului myös Howlin´ Wolf.
Hän ei ollut koskaan kuullut Wolfia livenä, ja ensimmäisen kerran kun kuuli tämän - lähes kaksimetrisen Chester Burnetten laulavan studiossa, hän päätteli oitis, että mikrofoneissa tai piuhoissa täytyy olla jotain pahasti vialla.
Wolfin äänessä oli sellainen kaiku, särö ja voima, ettei sitä ihan ensi kuulemalta mieltänyt ihmisestä tulevaksi - ja siitähän tuo lempinimikin kertoo.
Sait Timo sitten hankittua sen CD boksin(?)
Kateeksi käy. En ole itse mikään levykeräilijä, mutta Wolfin boksi toki kelpaisi.
Lisäys 10.10
Wolfin yhteydessä pitää muistaa etenkin "läski-basisti" ja lukemattomien blues-hittien rustaaja Willie Dixon, joka teki varta vasten myös Wolfille monia "mittatilaustöitä", mutta hän on esimerkiksi myös Led Zeppelinin Whole Lotta love-biisin alkuperäinen tekijä - seikka, jonka Jimmy Page myönsi vasta 1987 (!?), ja minkä jälkeen kappaleesta saadut royaltit alkoivat mennä oikeaan paikkaan, eikä kyseessä ole voinut takautuvasti - 17 vuoden ajan royaltyt - olla mikään pikku summa, vaikka kyse olikin vain yhdestä hitistä.
No - Page on kunnostautunut sittemmin varsin kunniakkaasti hyväntekeväisyyden puolella. Viimeksi tänä vuonna hänet valittiin - kustannettuaan 300-paikkaisen koulun rakennuttamisen - Rio de Janeiron kunniakansalaiseksi. Rahaa kun Jimmylle on siunaantunut (ja sitä tulee yhä) näköjään määrättömästi.
Kirjoitti rauno räsänen 08.10.05 20:27
Edelleen RR
Muistakaa kuitenkin myös Bluesministeri Esa Kuloniemi. Joka maanantai Radio Suomi ja Yle Q klo: 23-24.
Sitä ennen Esa vetää maanantain YLE Q:ssa Roots-illan klo: 21-23.
Esa Kuloniemi on maailmanluokan blues-tietäjä, mainio kitaristi ja myös oivallinen kotimaisen bluesin informaatikko.
Säästetään lisäkehut myöhempään ajankohtaan. Edellä esitetyt riittänevät näin aluksi.
Honey B. & T-Bones, Honey B. And The T-Bones, mesta.net
Kirjoitti rauno räsänen 09.10.05 21:59
Kuvalinkit
http://www.rockindaddys.com/frameset/frame105204.html.
http://www.unionsquaremusic.co.uk/titlev4.php?ALBUM_ID=15&LABEL_ID=3.
johnford.net/mt/ archives/howlin_wolf.php.
http://www.reelinintheyears.com/afbf/pages/64-3-09.html.
http://www.netspace.org/users/rjohnson/.
No comments:
Post a Comment