March 14, 2009

Märästä lumesta

Kirjoitettu kommentiksi Mummon päreeseen Venäläiset.
*
Tekstiin on tehty huomattavia lisäyksiä ja tarkennuksia 15.3 - klo 13.15.
*

Mainio teksti, Mummo. Tykkäsin kovasti.

Kirjoittelen sulle tähän juttua Dostojevskin 'Märästä lumesta', koska tuota lumi-teemaa venäläisessä kirjallisuudessa niin ihastuttavasti koskettelet.

Kyseessä on Kirjoituksia kellarista-klassikon jälkimmäinen ja pitempi luku.

Kirjan ensimmäinen luku - Kellariloukko - räjäytti tajuntani joskus 1970-luvun alussa täysin.
Tämä kellariloukon mies (ja itse kirja) on ehkä ensimmäinen moderni eksistentialistinen hahmo kirjallisuudessa - väitetään.

Esimerkiksi Baudelaire oli urbanismistaan huolimatta (tai osittain sen takia) vielä 'toisella silmällään' kiinni romantiikassa ja flaneerasi pienessä kännissä silmät harittaen Pariisin katuja naisten perseisiin seoten (no - kukapa intohimoinen äijänketale ei sekoaisi).

Kellariloukon miehestä ei kuitenkaan löydy romantiikkaa - ei edes kauhu-sellaista. D. haukkuu tuon yksilön luovaa vapautta puolustavan, 'humanistisen nihilistin', suulla mekanistis-deterministis-utilitaristiseen maailmankuvaan sisältyvän robottimaisuuden lyttyyn: 'Ennemmin teen tietoisesti väärin kuin olen pelkkä pianonkosketin!'

Mutta tästä periaatteesta ja päätelmästä seuraa, että vapaa ja luova ihminen on aina myös rikollinen. Hän on ikäänkuin syntiinlangennut, sillä hän, kaikessa, oletetussa vapaudessaan pystyy myös valehtelemaan - siis pettämään lupauksensa, koska oikean ja väärän ero jää aina vain hänen omaan valtaansa.

'Märästä lumesta'-osassa Dostojevski puolestaan käy verta hyytävän rehellisen ja samalla hätkähdyttävällä tavalla empaattisen keskustelun hylkiönä pidetyn prostituoitunaisensa kanssa. Elämisen ja ihmisenä olemisen eksistentiaalinen kärsimys purskahtaa tässä luvussa miltei konkreettisesti silmille kellarimiehen analysoidessa ja murentaessa huora-ystävättärensä sosiaalisen, persoonallisen ja lopulta koko hänen inhimillisen olemassaolonsa perustan palasiksi.

Mutta samalla - ja tämä kai on Dostojevskin nerouden ydinaluetta - kellarimies kohtaa tuon naisen jollain täysin uudella ja arvokkaammalla tasolla kuin kukaan muu hänen asiakkaansa milloinkaan.

Kärsimyksen, syyllisyyden, armon ja rakkauden toisiinsa kytkeytyvät teemat nousevat nyt ensimmäisen kerran D:n psykologisen kerronnan varsinaiseksi primus motoriksi tavalla, joka ei ole enää vain 'pelkkää kirjallisuutta' vaan tekstiksi muuttunutta 'verta'.

Jonkun John Stuart Millin utilitaristis-emansipatoriset perustelut naisten vapautusliikkeen puolesta jäävät Dostojevskin psykologisen katseen rinnalla pelkäksi filosofi-juristin muodollisuuksiin ja proseduuriin jämähtäneiksi tautologioiksi, joissa nähdään vain käyttäytymisen pinta - ei emotionaalista syvyyttä ja eksistentiaalista dilemmaa.

Kellariloukko on tavallaan suora johdanto Dostojevskin myöhempiin, suuriin romaaneihin, sillä puheena olevan, psykologis-aatteellis-eksistentiaalisesti 'pomminkaltaisen' romaanin(1864) jälkeen D. muutti kirjoittamisensa filosofis-esteettis-kokemuksellista motivaatio- ja näkemysperustaa aloittaen 'mammuttiensa' kirjoittamisen. Niistä ensimmäinen oli - miten johdonmukaista, jos tunnemme Kellariloukon! - Rikos ja rangaistus.

Muistakaa (ja vertailkaa 'Märän lumen' asetelmaan) tässä yhteydessä esimerkiksi Raskolnikovin ystävättären, Sonjan, edustama kärsimyksen ja uhrin filosofia.

Entä ruhtinas Myshkinin naivin 'idioottimainen' totuudellisuus ja vilpittömyys, josta eräs hänen naisystävänsä sanoi jotenkin näin: 'Te olette aina niin täysin vilpitön ja totuudellinen: se on julmaa!'

Entä Riivaajien nihilistit, nuo henkiseen ja fyysiseen tuhoon itsensä jo alunperinkin tuominneet antimoralistit (Valitettavasti Nietzsche ei ehtinyt lukea tätä; - hän olisi taatusti hyppinyt sekä ihastuksesta että kauhusta pianonsa ympäri!)?

Entä Ivan Karamazov, jonka puolittain juoppohullu, partaveitsenterävä huippuäly tekee moraalista lopullista silppua - tosin älykkäämmin kuin Riivaajien henkilöt.

Entä intohimoinen Dmitri, jossa on piirteitä sekä juoposta vanhemmasta veljestään että nuoremmasta, munkki Aljoshasta?

Entä itse Aljosha? Tuo ruhtinas Myshkinin 'uusi tuleminen, ikäänkuin parannettu painos'?

Tässä piilee eräs D:n kirjallisia - jos ei tragedioita tai epäonnistumisia niin ainakin lähes mahdottoman tai toivottoman epätodellisen hahmon kuvauksen edessä luopumista! - - Siis täysin hyvän ihmisen tyypin olemassaolon löytämisen mahdottomuus ja tuon mahdottomuuden tunnustamisen sisäinen vaikeus kirjailijana ja filosofina!

Toisin sanoen - - Dostojevski ei sittenkään onnistunut elämänsä suurimmassa tavoitteessa: luoda fiktiivisesti hyvää, hengellisesti ja henkisesti tasapainoista ja samalla todella uskottavaa tyyppiä. Vain ohjaajavanhus Isä Zosima pääsee lähimmäs - ajoittain todella karismaattisen lähelle - kyseistä ideaalia.

Kaikki D:n suurimmat päähahmot ovat joko hirvittävien moraalisten ristiriitojen repimiä tai sitten he tuhoutuvat vilpittömän naiviin totuudellisuuteensa (Idiootti), elleivät sitten muuten jää Aljoshan tavoin toissijaiseen rooliin esimerkiksi Ivanin massiivisen intellektuaalisen destruktion edessä.

Dmitri siis on jo itsessään täysin intohimojensa vietävissä, mutta huom! - ehkä juuri siksi hän saattaakin olla Dostojevskin kaikkein todellisin ja uskottavin hahmo/tyyppi!
*
No - anyway - Kirjoituksia kellarista oli se suuri murros, josta D:n suurimpien teosten ideat saivat käyttövoimansa, ja joita hän varioi niissä eri tavoin.

PS.
Huipputeoksista on mainittava myös edellä mainittuun aikajaksoon kuuluva, Rikoksen ja rangaistuksen jälkeen - lähinnä pelivelkojen aiheuttamassa rahapulassa - kirjoitettu ohuempi mutta psykologisesti erinomaisen terävä - ilmeinen omakuva: Pelurit.
*
http://maisako.helmiblogit.mtv3.fi/tag/koti/
http://en.wikipedia.org/wiki/Notes_from_Underground

6 comments:

Tapsa P said...

Nuorena tiesin, että Dostojevski on jeesus. Siis jo ennen kuin aloin lukea häntä.

Olen kai pohjimmiltani kyynisempi luonne kuin Rysäsen akan poika, sillä Kellariluokossa minua huvitti suuresti se, kun kertoja kuvaa monisanaisesti omaa surkeuttaan ja suurta köyhyyttään, niin hän lyö löylyä lisää hehekuttamalla, kuinka vanhoissa ja paikatuissa ryysyissä joutuu kulkemaan hänen miespalvelijansakin...

Opin, että köyhyys on suhteellista.

van Vaari said...

Eräänä kesänä, kun makasin jalka poikki pari kuukautta, luin yhteen syssyyn koko D:n tuotannon. Toki olin lukenut kaikki kirjat jo aiemminkin, mutta yksitellen ja pitkin väliajoin.

Yhteen pötköön vedettynä tekstillä oli omituisia vaikutuksia. Eräänä aamuna havahduin puutarhasta kello viisi aamulla punkkupullon, täyden tuhkakupin ja kasteesta märän kipsin kanssa ja havaitsin mieleni olevan sekaisin. Höpöttelin mitä sattui ja luulin ratkaisseeni suuria arvoituksia.

Toivuttuani otin Occamin partaveitsen ja veistelin kirjoista pois kaiken epäoleellisen. Jäljelle jäi joka kirjasta Nyyrikki-tasoinen juoni, jossa yksi tai useampi mies yrittää saada pilua yhdeltä tai useammalta naiselta. Tämä juonenkuljetus itse asiassa pitää lukijan linjoilla.

Iso D oli koko elämänsä suurissa veloissa, pelasi uhkapeliä mielipuolisesti ja rahaa saadakseen mätti sanoja peräkkäin kuin hurmoksessa.

Kaikki hieno, mitä hänestä ja hänen arvoistaan on kirjoitettu ja joka on sinullekin tuttua, on toki totta, mutta pohjimmaltaan iso D oli kuin olikin reipasotteinen senttari, joka yritti pitää taloutensa kunnossa.

Tämä on tietysti vain oma mielipiteeni, eikä se velvoita sinua mihinkään.

ninni said...

samat sanat..Kirjan ensimmäinen luku - Kellariloukko - räjäyvaikuttitti tajuntani joskus lapsena 1970-luvun alussa täysin.
Tämä kellariloukon mies (ja itse kirja) on ehkä ensimmäinen valittaja ja moderni eksistentialistinen hahmo kirjallisuudessa -synnytti minussa romantikon
baudelaire on länttä
Rikollinen tietyssä yhteiskunnassa

nyt googlaan dostojevski ja teologia

Anonymous said...

Dostojevski kammoksui hyvinvointia? onks tää nyt sostaa?

Anonymous said...

Syntyisikö hyvässä yhteiskunnassa dostojevskiläisiä ..minulla ha menisi teoria päälalelleen.
sanotaan että ihmisillä olsi
aikaa lukea hänenlaisiaan., akramazoville

ninni said...

Tiestysti miekkonen on realisti, miksi hän sitten synnyttää niin vahvaa romantiikkaa. Siksi, että kuva on luonnontieteen ja että se kertoo sielusta. Sielu taistelee luonnossa, hmm venäläinen. MInusta venäläinen on niin oikeassa kun hän ei usko demokratiaan

Mutta ihminen on edelleen ympäristönsä tuote, idässä vähän syvempi
ympäristön pirullisuus auttaa ihmistä näkemään, mutta miksi?

Länsimainen ihminen näkee pinnallisesti.