Päivän tarina

Vihaisesti lentävä kovakuoriainen tunnistaa rakastamansa toukan, jonka luuli jo kuolleen. Tavallaan toukka kuolikin, mutta siitä kehkeytyi kokonaan toisenlainen olento: perhonen. Silti se on samaa alkuperää ja olemusta kuin ennen muuttumistaan. Tuon samuuden kovakuoriainen viimein näkee perhosen silmissä ja sen viha muuttuu uudelleen rakkaudeksi.

I
1
Päreteksti on sitaatti Solomon Volkovin kokoamista Dmitri Sostakovitsin muistelmista. Sanoisin, että tarinan opetus on kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys. Ystävät saattavat olosuhteiden myötä muuttua elämän aikana niin paljon, ettei heitä välttämättä voi enää rakastaa, vaikka miten yrittäisi löytää heistä sen vanhan kaverin ['katsoa silmiin']. Tai sitten me itse muutumme ja etäännymme entisestä ajan melskeissä. Tarina halunnee kuitenkin naivisti [kuten niin monet tarinat] vihjata, että on jotakuinkin mieletöntä vihata, jos voi rakastaa ja kaiken lisäksi vielä sitä ihmistä, jota ihan oikeasti rakastaa tai ainakin joskus on rakastanut. Mutta kuten jo sanoin, kyseessä ei todellakaan ole mikään itsestäänselvyys.

2
Kun olimme vielä ystäviä, Juri Olesa kertoi minulle opettavaisella äänellä seuraavan tarinan.

Kovakuoriainen rakasti toukkaa, joka vastasi sen tunteisiin. Äkkiä toukka kuoli. Makasi koteloonsa kietoutuneena. Kovakuoriainen suri rakastettunsa ruumiin äärellä. Äkkiä kotelo kuitenkin avautui ja siitä lennähti esiin perhonen.

Missä savua myös tulta. Kovakuoriainen päätti tappaa perhosen, koska se oli häirinnyt hänen suruaan rakastetun ruumiin äärellä. Se lensi perhosen luo ja havaitsi: perhosen silmät olivatkin tutut. Niinpä se ei tappanutkaan sitä. Kaikki oli uudenlaista. Vain silmät olivat entiset.

Niinpä kovakuoriainen ja perhonen elivät onnellisina lopun ikäänsä. Mutta siihen päästäkseen on katsottava silmiin. Se ei aina onnistu kaikille. Toisinaan siihen ei riitä koko elämäkään.
...
Dmitri Sostakovitsin muistelmat; koonnut Solomon Volkov; s. 108

II
http://www.youtube.com/watch?v=7dbTW9WNR_0
Paula Koivuniemi - Perhonen - - [tästä biisistä ja videosta tulee erinomaisen tyttömäinen olo].
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Dmitri_%C5%A0ostakovit%C5%A1in_muistelmat
http://maria.fremlin.de/stagbeetles/andras/flying_aa.html
http://www.ncmls.org/exhibits/magic-wings-butterfly-house/collection

Kirje vailla osoitetta

Kielimafia pohtii kanssani tunteita ilmaisevien lauseiden, artikulaatioiden ja sisältöjen osuvimpia vaihtoehtoja 16.2. Ei mikään itsestään selvien ratkaisujen paikka.
I
Hei

Miten ihanasti sinä taas kirjoititkaan päreessäsi 'qwerty' elokuvasta 'xyz' - sen viimeisistä repliikeistä ja niiden tulkinnasta.

Ihailen taitoasi.

Minun on/oli pakko sanoa ja kirjoittaa tämä tuntemus/mielipide sinulle.

Muista ja pidä aina mielessäsi, että vaikka voisinkin kritisoida tiettyjä kirjoitusmaneereitasi (yhtä hyvin sinä minun huolimattomia 'roiskauksiani'), niin olen monesti hyvin otettu teksteistäsi. Ne inspiroivat, vaikken osaa (uskalla, kehtaa?) ottaakaan niitä enää kirjoitusteni lähtökohdiksi.

En oikein tiedä, mistä tämä asiaintila johtuu. Haluan sen ongelman kuitenkin vielä ratkaista positiivisesti ja tavalla, joka ei loukkaa sinua.
*
Joka tapauksessa - nyt olen sitten Pathoksena tappanut Sinut ja X:n - Doriksen (Mummon) ja Ernestin (Etappisian) hahmoissa - - ja tehnyt sen jälkeen itsemurhan eli mennyt junan alle.

Aikamoinen temppu. Jälkipuinti vielä puuttuu. Raskolnikovin omatunto. Mikäli nyt yli kahteensataan osaan hajonneella ruumiilla voi ajatella olevan 'sisäinen ääni', joka häntä vielä muistuttaa karmeista teoistaan kehottaen katumaan äärimmäisen syvästi suorastaan Jumalaa avukseen rukoillen.

Mutta olen tyytyväinen. Uskalsinpa sittenkin tehdä sen. Uskalsin toteuttaa mielipuolisen vihani käytännössä - - olkoonkin fiktion sisällä.
*
Miksemme 'näin ollen' - minun jo tapettuani mustasukkaisen vihani - voisi pikku hiljaa - vähitellen - alkaa tehdä käytännön sovintoa keskenämme? Sinä, X ja minä. Olen hyväksynyt muotoutuneen tilanteen täysin.

Kaikki on - siten kuin minä sen olen ymmärtävinäni nyt - niinkuin pitääkin olla - siis ainakin minun mielikuvieni ja käsitykseni tasolla, mitä tulee oletettuun nykyiseen asumiseesi ja suhteeseenne X:n kanssa.

En toki tiedä tarkkaan, missä asut(te), mutta sillä ei ole mitään merkitystä. Oleellista on henkinen sopu. - - -

Mutta jos et jostain syystä halua lähentymistä - et puolin etkä toisin, niin oma on asiasi. En psty sinua muuttamaan minulle suopeammaksi. Mutta tiedä, Sinä Tuntematon, että minä toivon saavani sinulta edes yhden vilpittömän hymyn - jopa naurun, sillä juuri sitä naurua olen ehkä kaikkein eniten näitten kuukausien aikana kaivannut.

Ei se ole paljon vaadittu. No - enhän minä tietenkään vaadi mitään - sinulta. Minä vain toivon...
*
Tapasimme Mummon kanssa - hänen blogissaan vetämäni oman 'kommentti-show'ni' jälkeen - viimeinkin. Kävelimme Malmin kirjastosta, jonka kahvio oli suljettu kuten aina perjantaisin jo klo:16:00, Malmin Novan Baquette-kahvilaan, ja keskustelimme yhteensä kai vähän yli kolme tuntia.

Kuten oli sovittu, Mummo lainasi minulle Kieslowskin Dekalogin osien dvd:t.

Erotessa, kun olin lähdössä taksiin, ja halasimme rakennuksen ulko-oven rappusilla, miltei kuiskasin hänen korvaansa, koska vieressämme oli muitakin ilmeisesti taksia odottavia - ikäänkuin varmistaakseni Mummon, Baquette-keskustelumme lopuksi kuin ohimennen manitseman asian:

- 'Lupaa, että tapaat minua vielä joskus'. Hän sanoi lupaavansa...

Mummo on mielenkiintoinen, hieman arvoituksellisesti luottamusta herättävä nainen. Myös yllättävässä (muka) 'vähäpuheisuudessaan', joskin kyseessä oli ilman muuta aivan varmasti jonkinmoinen uuden 'kummajaisen tunnustelu'.

Mummo tietoisesti odotti minun puhuvan ja kyselevän, jos vain halusin kysellä ja puhua. Hyvin ymmärrettävää. Hän nimittäin todella osaa kuunnella. Hänessä(kin - kuten sinussa) on jokin 'aisti' kuuntelua ja runoa varten.

Eivätkä - näin luulisin, tuossa kuuntelemisessa ja ylipäätään koko tapaamisessamme - outoa ehkä? - onneksi myllertäneet mitkään niin hirveän suuret (ja sillä tavoin epärealistisen ylimitoitetut) tunteet - kumminkaan puolin - kuten myllersivät aikoinaan sinun ja minun tapauksessamme. Usein ehkä liiallisesti - ainakin siihen nähden, mitkä noiden affektiemme toteutumisen ja realisoitumisen mahdollisuudet käytännön elämässä sitten lopulta olivat (eli eivät olleet!) .

Kuitenkin juuri tätä: - avointa, suoraa, hetkellisesti ehkä räiskyvääkin mutta lopulta aina rauhallisen kontrolloituna pysyvää puhetta/juttelua toki Mummon kanssa halusinkin. Ja hän minun.

Naiset voivat - ainakin jotkut ja ainakin joskus - jollain merkillisellä tavalla, tietyssä mielessä, olla psykologisesti paljon ymmärtävämpiä ihmisiä kuin miehet. Enkä tarkoita nyt mitään stereotyyppistä empatianyökyttelyä.

Ongelmaksi tietysti saattaa usein muodostua se, että mies nimenomaan puolitahallisesti haluaakin joko tulla 'paijatuksi' kuin pikku lapsi eli saada äidillistä sympatiaa, tai että hän alkaa täysin tahallisesti ja suunnitelmallisesti kokea tuon paijauksen seksuaalisena, eli on siis useimmiten jo alunperin ajatellut iskeä naisen mukaan sukupuoliseen peliinsä.

Mutta mikäli seksuaalisen halun aktivoituminen voidaan pitää toissijaisessa asemassa ja silti ikäänkuin mahdollisena muttei minään - varsinkaan miehen pakkomielteenä - miehen ja naisen ystävyydestä voi muodostua - merkillistä kyllä - todella poikkeuksellisen välitön, suora ja rehellinen - kuitenkin luottamuksellinen, vailla teennäisen pateettista retoriikkaa, jonka dialogis-emotionaalisen mielenkiinnon tärvää nimenomaan - - mikäpä muu kuin yksipuolinen iskemisen tarve ja omistamisen halu, josta on monesti vain askel keskinäistä kommunikaatiota monin tavoin rajoittavaan mustasukkaisuuteen, jonka nainen voi aluksi kokea jopa turvalliseksi asenteeksi miehen taholta, mutta joka hyvin nopeasti johtaa painostuksen, uhkailun ja toisen käytöksen ylenmääräisen kontrollin kehittymiseen (mustasukkaisuus on sitä tuntevan liki parantumatonta itsetunnon vajausta).

Kuitenkin ajattelen yhä niin, että mies ja nainen saattavat todella parhaimmillaan ymmärtää toisiaan paljon paremmin ja syvemmin kuin maneereihinsa ja stereotypioihinsa jämähtäneet saman sukupuolen edustajat keskenään koskaan. Olen tämän kokenut joskus joissain keskusteluissani naisten kanssa. Mutta kyse on kieltämättä harvinaisesta 'dialogiherkusta'. Tosin sitäkin miellyttävämmästä ja luottamusta herättävämmästä, koska nainen ja mies ihan oikeasti ovat toisilleen yhtäaikaa sekä 'antagonisteja' että lopullisen rauhantilan ainoat mahdolliset asianosaiset.

Joka tapauksessa olen vakuttunut, että miehen ja naisen välinen rakkaus on sittenkin mahdollista muunakin kuin hetkellisenä, seksuaalisena täyttymyksenä, jolloin se siis ei edes ole rakkautta!? vaan hedonistista toisen välineellistämistä oman nautinnon välikappaleeksi.

Miehen ja naisen välinen rakkaus on parhaimmillaan totisinta totta ja toteutuu - - eikä sukupuolten välinen vastakohtaisuus silloin tietenkään ole, jos ja kun asiat sille tolalle yhteisestä viehtymyksestä ja viettymyksestä kääntyvät, mikään illuusio ja/tai harhainen viettifantasia.

Mutta. Tuo ikuinen ja kirottu mutta!

Skeptikon logiikkaa yhä kuitenkin preferoiden en aio silti edelleenkään unohtaa, että ei ole lainkaan typerää olla edes tuollaisessa, oletetussa ideaalitilanteessa muistamatta neuvoa, joka kertoo, että seksi on aina rikkonut enemmän hyviä ystävyyssuhteita kuin se on niitä koskaan pystynyt tähän maailmaan miehen ja naisen välille rakentamaan...

Rakastuminen ja rakastaminen on aina ihmiselämän yleisin ja vaarallisin riskinoton sekä 'uhkapelin' muoto. Siksi intohimo onkin ihmiselämän todellisin, aidoin ja perimmäisesti rehellisin tunne - niin hyvässä kuin pahassa (En voi olla jälleen viittaamatta Kierkegaardiin).

II
Olkoon kuitenkin tämä nyt riittävästi tästä tällä erää. Haluan edellisen viestin kautta vain muistuttaa sinua siitä, että merkitset minulle edelleen paljon - ja tulet aina merkitsemään. En unohda milloinkaan sinun vaikutustasi, sinun niin mieleeni painuvaa ja merkillisen ujoa, joskus jopa epävarmaa, mutta yhtäkkiä niin kummallisen 'herkällä tavalla kovaa ja tiukan varmaa' ääntäsi - ylipäätään tapaasi ilmaista ajatuksiasi ja/tai aja'tuskiasi'.

Näistä äänistä ja eleistä, kasvojesi liikkeestä, silmiesi naurun ja vihan näyttämöstä, on jo nyt muodostunut oman kokemushistoriani pysyvä piirre, jonka dramaturgiaa persoonallisuuteni vastaanottaen toistaa, muokkaa ja heijastelee päivittäin kuin ikuisen jatkokertomuksen alati muuttuvaa osaa.

Terveisin:

Ystävyydellä - siihen lupaa kysymättä

Rauno

Terveisiä ystävälleni - 'arkipiispa' Balkille

Viimeisin korjaus 12.3. 2009
*
Sain lyhyehkön ajan kuluessa toisen pitkän kirjeen 1970-luvun alun lukion kuvaamataidon opettajaltani, monien hieman hiljaisempien vuosien jälkeen edelleenkin hyvältä ystävältäni Taisto B:lta.

Taisto on monipuolinen kulttuurimies.

Nuorena opiskelijana hän oli kovan tason keskipitkien matkojen juoksija, sittemmin Ateneumin käynyt kuvataiteilija-opettaja, valokuvauksen ammattilanen, jazzmuusikko (klarinetti, alttosaksofoni, rummut), runoilija, lyhytproosan harrastaja sekä ties mitä kaikkea.

Liittyypä hän osaltaan J.J:een ja S:uun (kiperällä tavalla ;) -hymiö), joista molemmista olen kirjoittanut paljon sekä omassa blogissani mutta ennenkaikkea opettaja-kirjallisuuskriitikko-tyyliniekka-blogisti-haiku-'samuraitar' (!) Mummo Muumme sekä toisen opettajan: äidinkielen ja viestinnän spesialistin Ikkunaiineksen kommenttilaatikoissa.

(Tämä kaikki tiedoksi Taistolle ihan noin vain yksityisenä infona. Kenellekään et saa kertoa, mitä sinulle nyt kirjoitan (hymiö).
*
Haluan siteerata Taiston tämän päivän kirjeestä paria lyhyehkö kohtaa, jotka antavat hieman 'maistiaista' tämän jo opettajan hommastaan eläkkeellä olevan mutta edelleen taidenäyttelyitä pitävän karjalaisevakkopojan sanamaailmasta.

Varsinkin evakkous, karjalaisuus, jazz, soittaminen, maalaukset, ihmissuhteet, politiikka, Eurooppa - Norjan rannikon Jäämeri, joka pitää myös mainita erityisesti - toimivat hänen runoutensa teemoina ja lähteinä.

Taisto kirjoittaa kirjeensä ensimäisellä printtisivulla muun muassa seuraavaa:

Se, mikä on ihka oma ääneni maailman selityksessä, on varmaan sen haku. Se on siis hakusessa. Tosin muistan myös jonkun sanoneen, että...

- 'mieluummin kuin löytäisin itseni, olisin teille hyvin kirjoitettu kirje...'

Mikä ihanan sattuva kielikuva ja aforismi sisimpien tuntojensa - koko tuntemattoman oman itsensä - siirtämiseksi ystävän, ehkä rakastetun, 'säilytettäväksi' ja hänen sitä halutessaan, aina uudelleen, ehkä ikuisesti tulkittavaksi viestiksi.

Sitten pieni, kaunis, realistis-henkinen, mutta samalla alkuperäisessä tunteessaan hyvin romanttinen runo, joka kuitenkin antaa lukijan ymmärtää, että kaikki ei välttämättä toteutunut niinkuin haaveiltiin:

Minä maalasin
rakkauden
sinä kehystit
sen.
Seinää emme
löytäneet.
*
PS.
En ole vielä saanut sähköpostissa lähettämääsi -1970-luvun puolessa välissä, muistaakseni Haagassa, asuntonne/-tosi parvekkeella ottamaasi valokuvaa - ja olihan siinä sarjassa muitakin. Akustista kitaraa yritin muka joissain kuvissa näyttää osaavan soittaa. Palataan hiukan myöhemmin siihen e-mail-ongelmaan. Konsultoin H:ta.

Lähetä toki vain sen kuvan pohjalta maalaamasi muotokuva, sitten kun sinulle sopii. Näillä asioilla ei kuitenkaan ole kiirettä. Enää. Ellei kuolema pidä kiirettä.
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Bero_Balk

Tarpeeton osa 2

Tämä 'anonyymi' on osallistunut Mummon 'raittiuskilpakirjoitukseen' Tarpeeton osa, jossa puhutaan naamioitten takaa.
(Joitain muutoksia alkuperäiseen on tehty ja ilmeisesti tullaan vielä tekemään)
*
Valitsimme X:n kanssa ensin toisemme - jopa kahteen - ehkä jopa kolmeen kertaan.

Jos ensi rakkautta nyt voi sanoa valitsemiseksi - mieluumminkin kosmiseksi katastrofiksi - 'hormonihäiriöksi' - jolle ei voi yhtään mitään.

Menin hänestä - ja hän minusta - tuon ensimmäisen kerran niin totaalisti sekaisin, että en enää ikinä lakkaa rakastamasta tätä kilttiä, iloista, kaunaista ja uskonnollista pihtaria, joka oli kuitenkin emotionaalisesti varsin eläväinen sängyssä.

Olit/et ihanan kummallinen yhdistelmä - pihtari ja orkkukone samassa persoonassa.

Enää en kuitenkaan elä kanssasi.

Kolusin läpi muutamia täysin merkillisiä ja kipeitäkin ihmissuhteita ensimmäisen ja toisen kohtaamisemme välillä (20 vuoden aikana vuoteen 1994).

Niissä ei ollut aina tolkun häivää, mutta opin niistä sellaisia asioita mm. seksistä, etten ulota moraalia sellaisiin touhuihin enää koskaan - ellen sitten luule todella rakastavani.

Minusta on kuitenkin tullut taas desperado, joka pakeni sinua X - jälleen - nyt ehkä lopullisesti.

Sitten elin selibaatissa, kunnes Y tunkeutui yksityiseen elämääni lähes lupaa kysymättä - ja onnistui murtamaan yksityiselämäni muurin.

Menin totaalisti sijoiltani psyykkisesti - mutta niin meni kyllä hänkin.

Valitettavasti lyhyt mutta dantemainen ja äärimmäisen inspiroiva syväsukelluksemme toistemme persoonallisuuksiin päätyi miltei katastrofiin.

Y:n ympärille oli kertynyt lähes yhtäkkiä - vajaan vuoden aikana - tummien pilvien lailla liikaa häiriötekijöitä. Toisin kuin hänen miltei kymmenenä aiempana - selibaattivuonnaan.

Y ei kuitenkaan ollut nuorempana ollut mikään nunna - kuten X avioliittonsa (kaksi lasta), joka päättyi eroon jo 1978, jälkeen - kevääseen 1994 asti, jolloin RR tuli ja 'iski' myös kaiken kirjallisen luovuutensa voimalla, koska vanha suola janotti häntä - ja viimein myös X:ää aivan armottomasti!

En kestänyt Y:tä ympäröiviä häiriötekijöitä. Ei kestänyt hänkään.

Lopulta räjähdin ja pelästytin hänet täysin - tuon ylifoobisen sangviinikon!? - mustasukkaisilla uhkailuillani - - - - - - - - mutta viimein hän antoi anteeksi - kaiken - ainakin omien sanojensa mukaan.

Lopetin 'rauhansopimus- ja ripityspuhelumme näin: "Haluan sanoa sinulle Y - Älä nyt loukkaannu tästä - 'Kulta - kiitos".

Muistaakseni Y vastasi - pystyin aistimaan ja kuulemaan ihastuttavan hymynkareen hänen huulillaan ja puheessaan: 'Kiitos itsellesi' - tai jotain sen kaltaista.

Näin me erosimme lopulta - ystävinä ja tarkoituksena aloittaa kaikki uudestaan täysin puhtaalta pöydältä - ilman kaunaa ja vihaa.

Mutta vain ystävinä. Hyvin etäisinä ystävinä.

Kaipaan häntä.

Hän ei ole tarpeeton osa. Hän on se nivel, joka sitoo minut tähän elämään - kuoleman enkeli - ja elämän.

Y sanoi useasti, että elän nykyään aivan liian yksin. Avaudu - pyri luomaan suhteita blogien kautta. Yksinäisyytesi syö sinut tyhjäksi ja katkeraksi kalvaen päivä päivältä psyykkistä tasapainoasi aina vain enemmän.

Hän on oikeassa. Hänellä on ihmistuntemusta - enemmän kuin X:llä.

Mutta - vielä kerran - hän on se tarpeellinen osa, jota minä kaipaan nyt - jopa enemmän kuin X:ää.

Toisaalta - ehkei ihmissuhteissa ole edes olemassakaan tarpeettomia osia. Jokainen on sen kuuluisan laulun arvoinen. Jokainen voi olla rakas - omalla tavallaan.

Tämä asia minun täytyisi oivaltaa eikä halveksua niin monia ihmisiä käpertymällä omaan solipsistiseen ylpeyteeni ja muuttumalla sillä tavoin itse tarpeettomaksi osaksi, jolla ei ole käyttöä kenellekään kuin ehkä erikoisena eläimenä, jota tullaan ihmettelemään ja töllistelemään Blogistanin eläintarhaan.

Minä olen kahlittu - itseni kahlitsema - tarpeeton, ilveilevä pantteri, jota pelätään, jolle nauretaan, joka uhittelee, joka joskus jopa nauraa, mutta jota kukaan ei ota enää vakavasti eikä rakasta.

Sanalla sanoen: olen itse se tarpeeton osa tätä elämää. Tosin ehkä pitkälti omaa syytäni.
*
http://blogs.smh.com.au/lifestyle/asksam/archives/2007/03/

Kirje sinulle - minun rakkain ja kallein ystäväni

My dear friend, what is this our life? A boat that swims in the sea, and all one knows for certain about it is that one day it will capsize. Here we are, two good old boats that have been faithful neighbors, and above all your hand has done its best to keep me from "capsizing"!
Let us then continue our voyage—each for the other's sake, for a long time yet, a long time! We should miss each other so much! Tolerably calm seas and good winds and above all sun—what I wish for myself, I wish for you, too, and am sorry that my gratitude can find expression only in such a wish and has no influence at all on wind or weather!—

Friedrich Nietzsche's Letter to Franz Overbeck November 14, 1881.

http://www.geocities.com/thenietzschechannel/

Tyhjä monologi sisällyksettömälle rakkaudelle

Vihaan sinua vain yhden syyn takia. Siksi, että et antanut minulle mahdollisuutta rakastaa sinua. Kysyt, miten se voi olla mahdollista, koska rakastat minua aivan ainutlaatuisella tavalla - toisin kuin ketään muuta.

Ei se ole rakkautta kultaseni, se on palvontaa. Valitettavasti vain minä menetän ihmisyyteni sinun palvovan rakkautesi kirkkaudessa, joka tekee minusta epäjumalan. Niin sielua raastavaa kuin se onkin sanoa: sinä et kykene rakastamaan kuin epäjumalia tai hyvin kaukaisia olentoja. Mutta miestä sinä et minussa rakasta vaan miehen kuvaa.

Tällaisen, palvovan ja siten myös tarkkailevan, etäisyyden vuoksi sinä voit tietenkin rakastaa melkein kaikkia ihmisiä - vailla mustasukkaisuuden häivää. Ja kuitenkaan se ei ole rakkautta vaan jotain hyvin omalaatuista, ehkä jopa rakkaudeksi naamioitunutta pelkoa, nurkkaan ajetun, ahdistetun eläimen vikinää, josta kuulee, miten se pyytää armoa, pelastusta ja rakastetuksi tulemista.

Mutta aina kun minä lähestyn sinua rakastavana, tulen piinaavalla tavalla tietoiseksi siitä, miten vähän rakkauteni voi antaa sinulle sisäistä helpotusta ja vapautusta, tai miten vähän sillä sittenkään, kaikista superlatiiveista huolimatta, on sinulle ainutlaatuista merkitystä - miten olet jakanut itsesi rakastavana niin monelle ja miten olet kuitenkin pettynyt niin moneen.

Syy pettymykseesi ei kuitenkaan ole muissa vaan siinä, että sinä et itse kykene rakastamaan ketään - vain yksinomaan palvomaan ja ihailemaan. Rakkautesi on funktionaalista - välineellisen toimivaa kuten estetiikkasi. Siitä puuttuu syvin sisältö, sen olemus on pelkästään sen funktioissa.

Mutta minä en halua olla sinun esteettinen funktiosi, välineesi ja käyttöesineesi. Minä olen minä ja minä rakastan sinua sinuna - en minään ideaalina tai käyttöesineenä. Silti juuri tämä asiaintila estää meitä rakastamasta toisiamme loppuun saakka. Funktio on aina sidottu johonkin tehtävään, sillä ei voi olla itseisarvoa.

Kuitenkin - minun vokabulaarissani ja ymmärryksessäni - todellista rakkautta on vain toisen rakastaminen niin paljon, että pelkää oman sielunsa särkyvän, koska on sen rakkaudessaan ikäänkuin luovuttanut kokonaan toiselle.

Tällaisessa rakkaudessa ei kysytä syytä, hintaa tai käyttötarkoitusta. Se on äärettömän riskin ottoa ja ääretöntä itsensä uhraamista - äärettömän intohimon täyttämää ääretöntä hulluutta kierkegaardilaisittain ilmaistuna. Mielettömyyden non plus ultra kuten usko Jumalaan.

Juuri tämän rakkauden sinä olet minulta evännyt ja kieltänyt. Pääsen kyllä lähellesi, mutta kun lopulta saavutan sinut, olet kadonnut. Jäljellä on olento, joka on jo kerran - ja ties kuinka monta kertää - uhrattu. Kohtaan hymyilevän ja nauravan muurin, jonka taakse en näe enkä pääse, mutta jonka silmistä heijastuu, ettei sen takana ole kuin tuskaa, tuhkaa ja hävitystä - sykkivä rauniokasa, jonka ainoa elonmerkki on sen kytevä hiillos.

Sen verran rakkaudestasi on jäljellä - kipinä, joka ei enää koskaan sytytä liekkiä, koska ei ole mitään, mitä tuo liekki voisi valaista tai pitää elossa.

Ja juuri siksi pystyt rakastamaan niin monia, niin paljon ja näennäisen avoimesti. Et koskaan anna toiselle omaa syvintä olemustasi, koska olet tyhjä, poltettu ja jäätynyt - häpäisty.

Vaikka rakastaisin sinua miten paljon - ja miten paljon minä rakastankaan, vaikken aina tiedä, onko se tuskaista sääliä vai avointa ja antautuvaa hellyyttä - niin en tunne saavani sinulta kuin palvontaa - nurkkaan ajetun eläimen surusilmäistä ja kärsivää armonanelua: 'rakasta minua edes vähän, vaikka minä en voikaan antaa sinulle muuta kuin tämän rajattoman ihailuni ja alistuvan nöyryyteni'.

Juuri siksi minä en pysty rakastamaan sinua, koska sinä et anna minulle mahdollisuutta rakastaa sinua. Juuri siksi minä vihaan sinua, koska se käsittämättömän suuri rakkaus, jota sinua kohtaan koen aina, kun katson sinun surullisiin, lempeisiin ja kärsiviin silmiisi, ei milloinkaan saavuta sinua vaan jää aina puolitiehen - lupaukseksi jostain, mitä ei ole olemassa, koska sinä olet kylmä - loputtoman kylmä ja tyhjä kuin Danten helvetin seitsemäs piiri, joka pysyy jäätyneenä keskellä tulenlieskoja.

Voin olla ystäväsi, mutta en voi koskaan rakastaa sinua. Tämän tunnustaminen sinulle mutta ennenkaikkea itselleni raastaa minut rikki. Miksi sen määrän rakkautta, joka minulla on sinua varten ja sinua kohtaan, täytyy jäädä vaille täyttymystä juuri sinun kanssasi - sinun, jota eniten tässä maailmassa rakastan?

Mutta sinä et anna minun rakastaa - - - - - - - - vai onko se sittenkin jokin minussa itsessäni, joka lukkiuttaa kaiken? Enkö pääse lähellesi, koska en itse pysty rakastamaan ketään? Koska olen itse kylmä kuin jää? Kivettynyt ja tyhjä kuin kuun pinta. Mykkä huuto, joka ei saavuta ketään.

En voi rakastaa sinua, koska en luota sinuun. Ja vaikka en ehkä pystyisi koskaan luottamaan kehenkään, en voi rakastaa ihmistä, jonka tiedän kuuluvan yhtä lailla muille kuin minulle. Toki tiedän selvästi ja kirkkaasti, että olen itsekäs näin sanoessani, mutta yhtä suurella varmuudella tiedän, sinä olet itsekäs, ja että palvova rakkautesi minuun on pelkkä naamio, joka peittää kykenemättömyytesi rakastaa - ja joka siis tällä tavoin kieltää minun rakkauteni, koska en pääse tuon kykenemättömyyden läpi sinun sisimpään itseesi, jota ei ole - ainakaan minulle.
*
Minä tiedän ja tunnen, että olen joskus saanut rakastaa loppuun saakka, ja vaikka myös tiedän, tunnen ja muistan, että tuokin rakkaus muuttui lopulta jäiseksi helvetiksi, niin yhä silti - kaikesta huolimatta - se on minulle nyt kuten oli silloin todellista ja ainoaa oikeaa rakkautta - niin hirvittävältä kuin kuulostaakin sanoa helvetiksi ja jääksi rakkautta, jota eniten on rakastanut.
*
Miksi en siis vihaisi sinua, koska olet tuhonnut tämän tunteitteni sinuun kohdistuvan ylimäärän, jolla ei siis ole enää mitään merkitystä - ei mitään luovuttamatonta itseisarvoa? Mihin minä sen panen? Turhan tunteen. Voiko sen kätkeä jonnekin - piiloon - pois silmistä ja ajatuksista? Voiko sen tappaa lopullisesti muistuttamasta, miten hirveä pettymys on rakastaa, kun ei löydäkään toisesta sitä perimmäistä intohimoa, joka vastaisi tuohon rakkauteen juuri ja vain minulle - kun kohtaa vain esineellistävää palvontaa ja eläimellisesti nauttivaa, tahdotonta massaa. Mutta ei rakastettua - ihmistä, jossa kohtaisi itsensä lopullisesti - vielä viimeisen kerran elämässään.
*
Kuitenkin - yhä vielä kerran ja aina uudestaan minun on kysyttävä itseltäni: Oletko se yksin sinä itse, joka ei kykene rakastamaan?

Minulla ei ole tähän kuin yksi rehellisenä pitämäni vastaus: Ei - en se ole vain yksin minä. Meitä on nyt kaksi.

Beckett

Tämän dialogin luettuani saatoin vain huokaista: Touche! Osui...
*
Estragon: Älä koske minuun. Älä kysy minulta mitään. Pysy vain luonani.

Vladimir: Olenko minä koskaan jättänyt sinua sitten?

Estragon: Sinä annoit minun lähteä.
*
Samuel Beckett – Wikisitaatit

http://fi.wikipedia.org/wiki/Samuel_Beckett

http://en.wikipedia.org/wiki/Samuel_Beckett

Perhonen ja Virtahepo

Kielimafiosot kävivät naureskelemassa typerille typoille 26.7

Maailmassa on monenlaisia tarinoita, ja tästä löytyy kaksi kuvaa erään tarinan päähenkilöistä - kahdesta ystävästäni - Diego Riverasta ja Frida Kahlosta.

En kerro heistä mitään sen enempää, ennenkuin kielimafian ystäväni: oikolukija sekä sisällön- ja tyylintarkastaja ovat konsultoineet minua asiassa.

Sitä ennen tämän tarinan saa jokainen etsiä ja/tai arvata itse. Mutta voin vannoa, että kyseessä on aivan uskomaton story.

Palaan asiaan (interrupted).

II

Klo: 22.10

Kielimafian sadismiin taipuvaiset virkahenkilöt suhtautuivat hiukan nyrpeästi tarkoitusperiini ja sanoivat, että kirjoitapa itse ensin. Ennemmin ei tule mitään neuvoja. Niinpä päätin hiukan tuohtuneena vetää koko jutun niin sanotusti hihasta. Milloinkaan aikaisemmin en ole tehnyt niin (uskokaa tai älkää), mutta nyt - omaan varaani jätettynä - on pakko improvisoida eli ottaa se riski, että joutuu puhumaan ajoittain pelkkää sepitettä - siis valetta. Tunnen syyllisyyttä jo heti aloittaessani.

*

Olen miettinyt ankaraa ja lähes ylivoimaista ongelmaa: miksi ihmeessä nämä kaksi 'turbulenttia' taiteilijaa tunsivat niin suurta vetoa toisiinsa? Perhonen ja Virtahepo. Huippulahjakas, oikukas ja biseksuaali lady sekä narsistinen, öykkärimäinen ja seksisovistinen nero. Onko kyseessä taas jokin klassinen joskin klisheemäinen miehet ovat sikoja, mutta naiset rakastavat sikoja-'syndrooma'?

Entä päteeko Riveraan mutatis mutandis eräs elokuvan King Kong loppurepliikeistä, hirviömäisen jättiläisgorillan ajauduttua lentokoneitten konekivääritulen uhriksi vain sen vuoksi, että se ihastuu kauniiseen nuoreen naiseen, eikä onnistu enää löytämään oikeaa pakoreittiä pois pilvenpiirtäjien keskeltä?

Oh no, it wasn't the aeroplanes. It was (the) beauty that killed the beast.

*

Kummallisia ovat halujen kohtalot - ellei peräti tuntemattomia. Mutta mikä veti näitä kahta sekä päälle päin (parin 'epäsuhtaisen' fysiologian merkityksessä) että persoonallisuuteen katsoen ei-symmetristä (molempien temperamentti oli omalla tavallaan räiskyvä sekä vaativa) ihmistä toisiinsa magneetin tavoin? Jopa niin paljon, että jo kerran erottuaan he silti aikanaan yhä uudestaan päätyivät avioliittoon.

Kyseessä ei voi olla pelkkä seksi, sillä Rivera oli uskoton porsastelija, joka kävi vieraissa yhtä härskisti kuin taskuvaras Kauppatorin vilinässä, ja koska Kahlo 'käytti' puolestaan sekä miehiä että naisia.

Naisista Rivera ei ollut Kahlolle mustasukkainen, miehistä kylläkin. Jotkut ovat tulkinneet tämän asenteen miehisen sovinismin ehkä kaikkein kieroutuneimmaksi ilmentymäksi, joka implikoisi oletuksen, jonka mukaan naisen kokonaisvaltaisempi, pehmeämpi ja vastaanottavampi seksuaalisuus ja siten tietysti itse nainen olisi jotain ikäänkuin alempiarvoisempaa ja vähäteltävämpää kuin miehinen, penetroiva kukkoilu ja dominanssi.

Jostain syystä en aioi antaa definitiivistä ratkaisua tuohon ongelmaan, mutta olen puolisovinistisena kaappifeministinä kyllä valmis myöntämään, että tässä asiassa miessukukunta saa kyllä mennä itseensä.

Ovatko miehet ottaneet suoraa mallia metsojen soidinmenoista? Toisin sanoen - koska koppelot suojavärinsä vuoksi lähes näkymättöminä ja ikäänkuin vain passiivisina odottelevat ihmeurostaan, niitä ei muka voisi pitää samalla tavalla arvokkaana sukupuolena kuin kiimastaan seonnutta afla-ukkometsoa, jolla ei kuitenkaan loppujen lopuksi ole muuta virkaa kuin juuri kukkoilu - penetroiva dominanssi vailla sen erityisempää lisääntymisfunktiota. Uros/Koiras ei synnytä.

Mutta palaan itse asiaan (toivottavasti). Jos ja kun Kahlo sekä Rivera tunsivat toisiaan kohtaan vetoa, joka saattoi heidät kerta toisensa jälkeen, riidoista huolimatta yhteen, niin mikä ja mitä tuo vetovoima oikein oli - miten se voidaan ymmärtää - selittämisestä nyt puhumattakaan?

En edes aio yrittää mitään tieteellistä todistusmallia, koska jos esimerkiksi väittäisin, että Kahlon biseksuaalisuus herätti Riverassa entistä suurempaa eroottista ja seksuaalista kiintymystä tätä kohtaan, ajatuisin tieteen kannalta täysin mahdottomiin dilemmoihin kyseisen väitteen empiirisen todistamisen kannalta.

Mutta - näin aion kuitenkin väittää. Ja lisään väitteeseeni korollaarin, jonka varaan se lopulta perimmältään rakentuu.

Riveran syvä kiintymys biseksuaaliin Kahloon oli hänen 'oireensa' eli latentin mutta ei kuitenkaan manifestin homoseksuaalisuuden ilmentymä.

Toisin sanoen: 'vyöryävän' maskuliinisen, eksessiivisen ja tämänkin vuoksi skandaalimaisella tavalla 'yliheteroseksuaalin' Diego Riveran persoonallisuus löysi Frida Kahlossa samanhenkisen toverin, joka ikäänkuin uskalsi tehdä sen, mistä Rivera kykeni ehkä näkemään vain unta: omakohtaisen homoseksuaalin suhteen.

Itse asiassa (muistakaa: tämä ei ole tieteellistä vaan intuitiivis-psykologista päättelyä) Riveran öykkärimäisen sovinistinen heteromiehisyys kätki niin monille taiteilijoille ominaisen taipumuksen biseksuaalisuuteen, koska taide ei olemukseltaan ole sukupuolitettua, vaikka esimerkiksi taidekritiikki sitä olisikin.

Niinpä väitteet siitä, että sekä Kahlo että Rivera olisivat tunteneet vetoa toisiinsa, koska he tunnistivat toisissaan suuren lahjakkuuden, on oikeassa suunnassa, mutta jää pahasti puolitiehen.

Kyseessä on kahden lahjakkaan narsistin yhteinen kokemus toistensa syvästä persoonallisesta - ja siten myös panseksuaalisesta - samankaltaisuudesta.

Toki myös tällaisessa tilanteessa vastakohdat täydentävät toisiaan seksuaalisesti, joskin kaikkein olennaisinta on juuri tuo mainittu yhteisen, taiteellisen narsismin ja sen oivaltamisen herättämä tunne henkisestä sekä psykofyysisestä sukulaisuudesta, joka - seksuaalisten erojen kiihottamana - vääjäämättä kiinnitti nämä kaksi Näkijää toisiinsa.

*

fromthebooksofexlibris.wordpress.com/.../.

mexico.foreignpolicyblogs.com/.../.

Kirjeitä seinänaapurille 1

(Tarkennuksia tehty kohtaan PPS. 11.6)

Ikävä kuulla, että läheisesi on vakavasti sairaana. En kuitenkaan osaa kirjoittaa lohdutuksen sanoja. Olen siinä asiassa suorastaan kehno. Mielestäni kaikkein kauheinta elämässä on seurata tai pelätä rakastamansa ihmisen kuolemaa. En kestä sellaista.

Ehkä muistat jostain kommentistani, että menetin enoni ja isäni 1968 kolmen kuukauden sisällä, enkä luultavasti ole siitä tragediasta toipunut koskaan. Surutyö jäi tekemättä loppuun asti, koska jähmetyin henkisesti jonkinlaiseen shokkiin, joka sittemmin on sekoittunut lähtemättömästi persoonallisuuteni pohjavirtaan.

Jos hauska ja hullutteleva mutta kuitenkin syviin ahdistus- ja tuskareaktioihin taipuvainen murrosikäinen poika menettää kaksi läheisintä aikuista miestä elämässään näin nopeasti ja traagisesti (itsemurha, sydäninfarkti), niin siitä ei hänen tulevaisuudelleen voi hyvää seurata.

Reaktioni kuolemaan on torjunta. En torju itse kuoleman realiteettia – päinvastoin, sillä eräänlainen ’haustausmaaihminen’ minäkin olen – mutta itse kuoleman uhkan aiheuttaman ahdistuksen ja surun kohtaaminen kokemuksellisesti on minulle hirveää. Se vie mielettömästi energiaa, vaikka toisaalta mitään muuta keinoa surun läpielämiseen ei ole kuin ’antaa sen tulla ja täyttää koko sielun ja ruumiin’.
Kyse on aivan samantyyppisestä psykologisesta prosessista kuin minkä tahansa syvän tunne-elämyksen valtaan antautumisessa.

Ilman sitä voi kyllä kuvitella jopa erinomaisella psykologisella vaistolla, mitä tunne käsitteellisesti ajatellen on, mutta sisimmässään ei koskaan ’tiedä’, mitä se todella on, koska ei ole antanut tuon elämyksen ja kuohun vavisuttaa itseä loppuun saakka.

Näin pitkälle pääsee järkeni ilman, että suru edes hipaisisi tunteitani. Kauhistuttavaa vaikka itse sanonkin. Nytkö mä kaaduin, kun oli kaikkeni tarpeen? Jähmetyn jääksi, kun meni haavani arpeen?, kirjoitti ’joku’ runoilijakin...

Mutta.

Paradoksaalista kyllä – luulen olevani yliherkkä, mitä tunnereaktioihin ja affekteihin ylipäätään tulee.
Saatan ajautua voimakkaan tunnekuohun ja -elämyksen valtaan sekä tahtoen (juuri tiettyä elämystä tietoisesti etsien) että tahtomattani (esimerkiksi musiikkia kuunnellessa tai kirjallisuutta lukiessa) , kunnes käy niin, että koen itsekontrollini/todellisuudentajuni 'irronneen' liiaksi omille teilleen - johonkin toiseen, fantasianomaiseen maailmaan, joka on jyrkässä ristiriidassa arkisen, sen hetkisen elämäni kanssa.

Jo tämänkin vuoksi olen taipuvainen rationalisoimaan tunteitani tai pistämään ’jarrut päälle’, mikäli (yli-)romanttinen minäni uhkaa ’ottaa vallan’ ajatuksistani esimerkiksi konserteissa, teatterissa tai elokuvissa.

Iso aikuinen mies ei saa eikä kehtaa itkeä julkisella paikalla - mikä typerä syy hävetä omia tunteitaan ja niiden ilmaisua!

Seurauksena on pahimmillaan lähes paniikinomainen lukkoonmeno ja 'kovettuminen' – varsinkin useampien ihmisten läsnäollessa, mikä tietysti osoittaa myös taipumusta sosiaaliseen fobiaan, joka tosin on iän myötä lieventynyt varsin paljon.

Ralf Långbacka sanoi Saarikoskesta, että kahden kesken tämä oli aivan välitön ja vakava, mutta auta armias, jos/kun paikalle tuli kolmas tai useampia – siitä alkoi välittömästi ilveilyshow, jonka takaa Penaa ei enää tunnistanut.

Pystyn mielestäni erittäin hyvin ymmärtämään, millaisesta reaktiosta tuossa oli kyse. Joko menet lukkoon tai alat näytellä klovnia, mutta omaa sisintäsi et kykene ihmisille paljastamaan - paitsi ehkä kaikkein läheisimmille – jos heillekään. Ei ihme, että Kierkegaard teki Saarikoskeen suuren vaikutuksen.

On paradoksaalista, että hyvä ystävä saattaa tuntea minut paremmin kuin rakastamani ihminen, mutta hyvälle ystävälle myös puhutaan hieman eri asioita ja ennenkaikkea erilaisesta näkökulmasta kuin rakastetulle.

Ehkä on niin, että useiden vieraiden ihmisten ympäröimänä sisin olemukseni on yhtä ’uhattuna’ kuin se on suhteessa ihmiseen, joka on minua ’liian’ lähellä.

Identiteetin ja tasapainon säilyttääkseni minun on siten pakko ’näytellä’ niin yleisölle kuin rakastetullekin, mutta hyvä ystävä ei haavoita sisimpääni tulemalla liian lähelle joko ’rivon tuijotuksen’ ja/tai psykofyysisen samaistumisen/yhtymisen muodossa. Ystävälle ei tarvitse näytellä mitään. Ja se on suuri helpotus – parasta terapiaa.

*
Mutta miksi puhuisin itsestäni (tai muista) yhtään sen enempää tällä kertaa. Tosin syy, miksi ylipäätään kirjoitin itsestäni, on se, etten osannut lohduttaa sinua. Siten edellä kirjoitettu tuleekin käsittää yritykseksi – enemmän tai vähemmän epäonnistuneeksi yritykseksi – kirjoittaa sinulle...

Sano X:lle terveisiä ja kerro pahoitteluni siitä, etten ollut valmis tapaamaan pitkämatkalaista, vaikkei meillä siitä asiasta nyt mitään puhetta ollutkaan. Joku toinen kerta sitten.

Ja tosiaan – sytyttäkää minunkin puolestani tuohus Uspenskissa. Kuulunhan minä kumma kyllä yhä edelleen ortodoksiseen kirkkoon – tosin syistä, jotka eivät ole itselleni aina niin täysin selkeitä – jos lainkaan – (ks. PS.)

Voimaa, Rauhaa ja muuta senkaltaista

Rauno
*
PS.

Mitä syytä minulla olisikaan enää kuulua sellaiseen uskonnolliseen yhteisöön, jonka olemuksesta ja ’salaisuudesta’ olen päässyt samanlaiseen selkeyteen kuin ironmistressin (takkirauta) kaltainen utilitaristi ja ’teknopositivisti’, jolle maailma on ’selvä kuin pläkki’.

Paradoksaalista jälleen mutta buddhalaisuus sopii erinomaisesti teknologisen luonnontieteilijän (kuten takkiraudan) uskonnoksi. Siinä ei tarvitse olettaa persoonallista Jumalaa (eikä siten myöskään ihmistä, subjektista nyt puhumattakaan), karman laki toimii omien lainalaisuuksiensa mukaisesti ja persoonaton, mystinen Nirvana, odottaa, kunhan vain käyttäydyt oikein – MOT.

Buddhalaisuus on kyllä monella tapaa vetoava uskonto, mutta koen itseni vaivautuneeksi sen suhteen – niinkuin kaikkien uskontojen suhteen. Tässä tapauksessa minua vaivaa myös pakkomielteinen halu kieltää kaikilta luonnontieteilijöiltä mikä tahansa uskonto. Palvokoot tiedettään mutta pysykööt hiljaa uskonnoista, etiikasta ja taiteesta (siitä mistä ei voi puhua jne.).

Mieluummin ehdoton antagonismi ja epävarmuus (joka ei tarkoita tässä indeterminismiä) kuin tylsä ja monotoninen maailma, jossa mitään ei tapahdu ilman, että luonnontieteilijä osaisi selittää sen kokeellisesti ja kausaalisesti ’pois häiritsemästä’ reifikoitunutta (teko-)älyään, joka ei siedä salaisuuksia ja mysteeriä eikä siten myöskään ymmärrä mitään reflektoivan subjektin (psyko-)ontologiasta.

(Mysteeriä ei pidä sekoittaa naiviin, kaupalliseen mystiikkaan: itämaisuuden ihailuun - eikä myöskään deterministiseen (Einstein) tai indeterministiseen (Bohr), fysikalistiseen mystiikkaan. Mysteeri on pikemminkin Lacanin mahdoton Reaalinen.)

PPS.

Jos minun olisi pakko valita profeettojen ('ideologisten innovaattorien') ja mystikkojen ('taiteilijoiden') välillä (mikä jaottelu on osittain perusteltu osittain keinotekoinen), niin olisi todella vaikea päättää, kumman linjan valitsen.
Askeetteja ('kyynikkoja') löytyy joka tapauksessa molemmista uskonnollisen elämän, ajattelun ja julistuksen ilmenemismuodoista. Tosin oletan, että askeetteja on enemmän mystikkojen kuin profeettojen joukossa.