Kommentteja taiteesta ja estetiikasta

Satiirista taidetta

*

The End of Art

 

The basic meaning of the term "art" has changed several times over the centuries, and has continued to evolve during the 20th century as well. Danto describes the history of Art in his own contemporary version of Hegel's dialectical history of art. "Danto is not claiming that no-one is making art anymore; nor is he claiming that no good art is being made any more. But he thinks that a certain history of western art has come to an end, in about the way that Hegel suggested it would."^[5] The "end of art" refers to the beginning of our modern era of art in which art no longer adheres to the constraints of imitation theory but serves a new purpose. Art began with an "era of imitation, followed by an era of ideology, followed by our post-historical era in which, with qualification, anything goes... In our narrative, at first only mimesis [imitation] was art, then several things were art but each tried to extinguish its competitors, and then, finally, it became apparent that there were no stylistic or philosophical constraints. There is no special way works of art have to be. And that is the present and, I should say, the final moment in the master narrative. It is the end of the story"^[6]

*

Kommenttipäre Ironmistressin kommenttiin päreessäni Picasson Hedelmävati ja räkäplänttien elliptinen kirjo.

 

I

1

Edustamasi taidekäsitys, Ironmistress, on eettis-poliittis-uskonnollinen. Tavallaan se ilmentää ‘hyvää totalitarismia’. Tiedät [?!], mitä hyvän taiteen tulee sisällöllisesti olla. Ideologinen hybriksesi ja esteettinen objektivismisi on samaa tyyppiä kuin Platonilla, paavilla, natseilla ja kommunisteilla. Pakotat taiteen tiettyyn ideologis-ilmaisulliseen muottiin. 

 

Vastareaktio on varma. Yhtä varma kuin natsismin, fasismin ja kommunismin vastustajien vastareaktio. Jumalat, diktaattorit ja entiset pakottaviksi koetut ihanteet revitään jalustoiltaan myös taiteessa. That’s life ja taide on elämää eikä vain kuollutta muotoa. Mentaliteettini taiteen suhteen on pitkälti subjektivistis-schopenhauerilainen, ei niinkään objektivistis-platonilainen [niin paljon kuin Platonia arvostankin].

 

2

Mitään itsestään selvää kauneutta ei ole. Mitkään klassiset, objektiiviset kriteerit eivät simbsalabim tee aistittavasta kaunista. Matematiikan kauneus on numeraalisen funktion täydellisyyttä, mutta siitä puuttuu suoraan ja välittömään aistikokemukseen [aisthetis] perustuva henki, liha ja tunne. Edellisen päreeni kommentti [tämän päreen osa II] analysoi osaltaan tätä ongelmaa [matemaattisen partituurin lukeminen virtuaalisena audio-simulointina eli mielikuvallisen äänen tuottamisena]. 

 

Koska taiteelle ja taideteokselle ei ole olemassa esteettisen elämyksen ‘takaavia’, periaatteessa jokaiseen taideteokseen päteviä objektiivisia muotokriteereitä, mitään erityistä esteettistä objektiakaan ei tietysti voi olla olemassa [silti Platonin käsitys taiteesta on erittäin opettavainen].

 

Toisaalta ei ole empiirisesti osoitettavissa, että esteettiseen kokemukseen vaadittaisiin jokin tietty, erityinen mutta samalla kaikille yhteinen esteettinen asenne. Esteettinen elämys kyllä koetaan todelliseksi tai ainakin erityiseksi, mutta mahdollistaako sen juuri tietty esteettiseksi nimitetty asenne? 

 

Kantin esteettiselle asenteelle asettamat tunnusmerkit ‘pyyteettömyys, käsitteettömyys, kontemplatiivisuus’ voidaan helposti kyseenalaistaa G. E Mooren common sense-realistisella, avoimella kysymyksen asettelulla. Minkälaisessa mielentilassa olette, kun koette mielihyvää taideteoksesta [minkälaisesta tahansa]? Miten asennoidutte silloin, kun koette esteettisen elämyksen? 

 

Vastauksien kirjosta [empiirisestä aineistosta] ei saada kootuksi yhtenäistä kategoriataulukkoa ja vastaukset ovat yleensä myös ristiriidassa niitten empiiristen tutkimusasetelmien kanssa, joilla yritetään todistaa tietyn psykologisen mielentilan ja esteettisen asenteen välttämätön yhteys. Voidaankin perustellusti väittää, että Kantin kriteerit pätevät pikemminkin taidekeskusteluun kuin itse taiteen kokemistapahtumaan.

 

Wittgensteinilaisittain [kun W. ei enää ‘vaiennut’ siitä, mistä ei voinut puhua] esteettisessä asenteessa on kyse kielenkäyttöön ja kielellisiin instituutioihin sisältyvästä pelistä eikä jostain aidosta ja erityisestä asennelähtökohdasta tai edes kokemuksesta.

 

Tällainen päättely johtaa kuitenkin taiteen institutionalismiteoriaan [etenkin Dickie, joka on saanut vahvoja vaikutteita Danton hegeliläisittäin julistamasta ‘taiteen lopusta’ [ks. alun motto] ja Humen esteettisen asiantuntijuuden korostuksesta itsenäisen esteettisen kokemuksen (Kant) sijaan], mikä merkitsee, ettemme voi arvioida taidetta kokijasta emmekä edes taideteoksesta itsestään käsin vaan pelkästään taideinstituution sisällä tapahtuvana kommunikaationa. 

 

Taiteesta tulee tällä tavoin välineellisen nautinnon lähde, jonka arvoa arvioidaan enemmän tai vähemmän mielihyvää tuottavana tuotteena/hyödykkeenä. Taidehuutokaupoissa myytävistä maalauksista tosin maksetaan huomattavasti suurempia summia, kuin minkä määrän yhteiskunta maksaa antaakseen taiteilijalle edes mahdollisuuden tehdä taidetta.

 

Äärimmäisyyteen asti viedyn instituutioteorian mukaan [jolloin markkinavoimista tulee taiteenkin perimmäinen ‘diskurssi-kriteeri’] lienee kuitenkin aivan sama, missä taidetta arvioidaan, koska tuo arvio perustuu aina viime kädessä taiteen välineelliseen arvoon [status-arvo, jonka määrää hinta ja muoti-arvo, jonka määrittää suosio].

 

Hyvästi siis lopullisesti suuri taide ja ‘itsenäinen’ taide, jolla olisi taideinstituutiosta, taideteoriasta ja rahasta riippumatonta esteettistä arvoa. Jopa esteettinen asenne ja elämys ovat enää pelkkiä viinipullon kyljessä lukevia laatumääreitä: vilpoisa, nykivä mutta rauhoittava, 12,35 €. 

 

Taide on kuollut, eläköön suosio ja status, eläköön kertakäyttöviihde ja kulutustavara, eläköön ökykallis eliittitaide sijoituskohteena. Ylipäätään - eläköön taide kaupan fetissoituna välineenä, jota pitää keksiä aina lisää ja/tai jonka hinta nousee ja laskee pörssikurssien mukaan. - - Jokohan Lascaux’n luolahärät ovat menneet pörssiin - - ?

 

3

Paskapurkki voi kaikessa kuvottavuudessaan olla hyvin erikoisella tavalla vaikuttava taide-esine [vrt. eräät Hieronymos Boschin ja Goyan taulut], mutta okei - - olen horjunut ‘mieleltäni’ tässä asiassa ennenkin, mikä todistakoon, että jossain tulee minullekin vastaan raja [sekä psykologinen että moraalinen], jossa ‘taide’teos vastenmielisyydessään ja rivoudessaan on muuttumassa saastaksi, joka pitää tuomita – - [a propo tässä kohtaa muistutan pyhän/saastaisen (koskematon, jonka kosketus voi tappaa tai parantaa) kaksoisroolista animistisissa uskonnoissa (vaikuttaa vahvasti myös monoteismissa)].

 

Mutta tätähän teoksen tekijä juuri haluaakin. Huomiota pitää saada vaikka sitten tuomion muodossa [huomio nimittäin merkitsee aina myös enemmän vaikutusmahdollisuuksia ja siten rahaa]. Tekijä testaa moraalisten, esteettisten ja psykologisten mieltymyksiemme laatua ja määrää. Mutta pitäisikö hänet tuomita vain sen vuoksi, että hän haluaa saada meidät pohtimaan taiteen ongelmaa uudesta näkökulmasta?

.....

Paskapurkki ja ihmisnahkalamppu eivät kuitenkaan ole taideteoksia vaan provokatorista saastaa ja patologisen mielen aikaansaannoksia. Joissain menee raja, joka toimii kriteerinä [subjektiivisesti yksittäisen taideteoksen suhteen, ‘objektiivis-jälkiviisaasti’ perustelujen suhteen] ja erottaa taideteoksen saastasta. Enempää en mene sanomaan, koska olen jo nyt ristiriidassa itseni kanssa [taiteen absoluuttinen vapaus].

.....

Olen, Ironmistress, vakaasti eri mieltä [mikä ei tarkoita, että sinä olisit totaalisti väärässä, koska näissäkin asioissa kokonaisuuden hahmottamiseen tarvitaan väistämättä useita perspektiivejä] mitä tulee esteettiseen objektivismiisi, mutta silti olen ‘kauhukseni’ samaa mieltä eräitten tradition arvostukseen liittyvien kommenttiesi kanssa. 

 

Sillä – jos arvostaa tiettyjä traditioita, on samalla myös väistämättä ottanut tietyn eettisen kannan [negatiivisen] suhteessa ainakin ultraliberaaliin modernismiin. Silti en koe olevani konservatiivi. En ole committed ja sitoutunut minkäänlaiseen maailmankatsomukseen. En edes humanismiin. - - Olen vapaa ‘jostakin en mihinkään’, mikä merkitsee synonyymiä loogiselle umpikujalle. God help me.

 

II

Kommentti päreessäni Meitä ei enää huijata. Tähän versioon on lisätty luku 4.

 

1
‘Avaa kaikille saman kokemuksen’ objektiivisesti eli muodollisesti, muttei tietenkään voi subjektiivisesti merkitä samaa kokemusta jokaiselle.

2
Partituuri ei ole kokemuksellisesti [eikä ontologisesti eli olemisessaan] sama asia kuin konserttiesitys. Ei edes säveltäjälle itselleen. Jos pelkkä nuottien lukeminen [sävelten välisten suhteitten matemaattinen tarkastelu] riittäisi antamaan mahdollisimman tyydyttävän musiikillisen kokemuksen, niin miksi me silloin vaivautuisimme käymään konserteissa tai ylipäätään kuuntelisimme musiikkia? Eihän tarvittaisi muuta kuin vilkaisu partituuriin ja ah miten täydellisen musiikillis-esteettisen kokonaiselämyksen koemmekaan!

Mutta vaikka musiikillisen performaation kokeminen suoraan partituurissa/sta onkin mahdollista ‘bach-mozart-beethoveneille’, niin tuo virtuaalinen ‘lukukokemus’ ei koskaan voi olla täysin sama kuin partituurin sisältämän aineiston kuuleminen tai paremminkin kuunteleminen konsertissa.

Nuotinluku vaatii näköaistia, mutta partituurin kokonaiskauneus ei sisälly eikä perustu näköaistiin vaan nuottien eli kirjoitettujen ‘ääni-merkkien’ symbolifunktioon, jonka sisältö aktualisoituu [fenomenologinen taso] viimeistään konsertissa. Partituurin kirjoittaminen ja lukeminen on virtuaalinen ajatus-prosessi, jossa nuottien symboloima äänimaailma simuloituu säveltäjän/nuotinlukijan tajunnalliseksi kokemukseksi [partituuri ‘soi’ lukijansa päässä].

Soittimen reaalisen äänen aistiminen ja hahmottaminen [kuunteleminen] sen sijaan tapahtuu suoraan tai ainakin ensisijaisesti kuuloaistin ja vasta toissijaisesti ajattelun ja kuvittelun avulla. Kumpaakin [aisteja sekä ajattelua] tietysti tarvitaan, jotta esteettinen elämys [kauneuden (ja rumuuden) kokeminen] mahdollistuisi.

Säveltäminen on mahdollista pelkästään partituuria kirjoittamalla [‘matemaattisesti’], mutta yleensä säveltäjällä on käytössään soitin, jonka avulla hän ‘tarkistaa’, toimiiko hänen [‘päässä soiva’] virtuaalinen äänisimulaationsa myös fenomenologisessa eikä vain ‘matemaattisessa’ todellisuudessa.

3
Aistiva ja ajatteleva kokemisen akti eroavat ontologisesti toisistaan eikä tätä eroa voi poistaa loogisesti eikä empiirisesti kuin ymmärtämällä väärin ihmisen tiedostamiskyvyn perimmäiset ehdot ja edellytykset. Joka näin tekee, on joko idiootti tai koomikko. Tai lukumystikko.

 

4

Dikotomiaa aistivan ja ajattelevan välillä ei tule kuitenkaan ymmärtää liian jäykästi, koska tietoisuutemme on niin erottamattomasti kietoutunut ulkoiseen maailmaan, että sen tutkiminen empiirisesti yrittämällä löytää aivoista ‘kognitio-moduuleja’, jotka mahdollistavat tai ainakin ilmaisevat tietoisuuden kehittymisen ja olemassaolon, on jo nyt osoittautumassa yhtä turhaksi kuin yritys aineen sisäisen rakenteen empiirisen verifioinnin loppuun viemiseksi. Matemaattisesti voimme tietysti jatkaa todistelujamme vaikka miten pitkälle, mutta ‘oikea’ filosofi tajuaa ilman matematiikkaa ja empiirisiä kokeitakin, että todellisuus ja tietoisuus ovat sama asia.

 

Tietoisuudesta puhuttaessa voidaan käsitteellisellä tasolla tehdä relevantteja erotteluja, kunhan pidetään mielessä, että ne tosiaan ovat käsitteellisiä eivätkä puhu todellisuudesta suoraan vaan dialektisesti. Varmaa tietoa voi olla vain loogisesti rajoitetussa ja rajatussa kielipelissä. Korostan: ‘varmaa tietoa’, mikä ei ole sama kuin empiirisesti tosi, sillä mikään ei voi olla pelkästään ja yksinomaan empiirisesti totta. Ei yhtään mikään. Ei edes tämä tietokone. Vasta [käytännöllinen] järki sanoo minulle, että edessäni olevalla ‘materiaalilla’ voi tehdä hyödylliseksi koettavia asioita ja että tämä materiaali on sillä tavalla olemassa. Muussa tapauksessa se olisi pelkkä romukasa, jonka koen yhtä vieraaksi kuin kokee ufo, joka ei tunne maan asukkaiden neljään ulottuvuuteen jämähtänyttä tekniikkaa.

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2012/08/meita-ei-huijata-enaa.html

http://en.wikipedia.org/wiki/George_Dickie

http://en.wikipedia.org/wiki/Arthur_Danto

http://www.olx.com.sg/on-line-art-exhibition-feline-satire-iid-193693899

http://actuspurunen.blogspot.fi/2012/08/picasson-hedelmavati-ja-rakaplanttien.html

Viinin täyteläisyydestä ei voi varmistua pelkästään sen kemiallisten ominaisuuksien perusteella

Tämä viini on vinoa ja huvittavaa, kertoo kuvan koemaistaja.

1
Vaikka selvittäisimmekin esimerkiksi viinin kemiallisen koostumuksen täysin, nämä tulokset eivät kerro, mitä arvostamme viinin maussa. Kun Alko taannoin selvitti uudestaan viinien täyteläisyysasteet, analyysi jakautui kahteen osaan: kemialliseen ja fenomenologiseen eli maistamiseen. Sikäli kuin täyteläisyyden kanssa korreloivat kemialliset ominaisuudet [esim. alkoholipitoisuus] ja maistajien tulokset eivät olleet linjassa, viini maistatettiin uudestaan. Viime kädessä arvio kuitenkin perustui fenomenologiseen näkemykseen.

Sitaatti artikkelista Juha Himanka: Fenomenologia ja luonnontieteet kirjasta Fenomenologian ydinkysymyksiä

2
Viinin täyteläisyys on eräänlainen makeuden, alkoholin, hedelmäisyyden, hapokkuuden ja tanniinien yhteisvaikutus. Täyteläisyydellä tarkoitetaan usein sitä, kuinka ’suurelta’, runsaalta viini tuntuu suussa eli kuinka se täyttää suun.

Viini on kuitenkin aina kokonaisuus, joka on parhaimmillaan paljon enemmän kuin osiensa summa. Hyvän viinin ominaisuudet eli tekninen laatu, eri ominaisuuksien tasapaino ja tyypillisyys koetaan juuri maistamalla. Alueelleen tyypillinen, alueen perinteisistä rypälelajikkeista tehty tasapainoinn viini on elämys, vaikka sen hinta ei päätä huimaisikaan. Ja juuri happojen, tanniinien, aromien, alkoholin ja hedelmäisyyden keskinäiset suhteet kertovat viinin tekemisestä eri alueilla. Nämät erot löytää maistamalla, maistamalla ja taas maistamalla - [ks. linkki]

3
http://www.youtube.com/watch?v=7E-Xk1YyFK8
Harri Marstio - Viiniä ja ruusuja (live)
*
http://www.viinilehti.fi/viininABC/maistaminen/maistaminen_maista.htm
http://en.wikipedia.org/wiki/Wine_tasting
http://www.hyy.fi/ajankohtaista/fenomenologian-ydinkysymyksia-gaudeamus-2010-on-ilmestynyt/
http://fi.wikipedia.org/wiki/Fenomenologia
http://fi.wikipedia.org/wiki/Viini
http://webdev.viinilehti.fi/KenticoCMS/Etusivu.aspx
http://www.lifeinitaly.com/wines/wine-tasting.asp

Dostojevski ja minä

Kirjoitettu kommentiksi Tapsa P:lle ja van Vaarille päreessäni Märästä lumesta.
*
Vaari, Tapsa

Olematta alunperin tietoinen kummankaan kommenteista, heitin hieman lisää löylyä kiukaalle tekemällä lisäyksiä tekstiin.

Mitä Vaarin kommenttiin tulee, olen totta kai samaa mieltä Dostojevskin elämään liittyvistä faktoista, mutta täysin eri mieltä siitä, mitä tulee hänen filosofis-kirjalliseen merkitykseensä - mikäli siis otat jotenkin vähättelevän asenteen tuon käyttämäsi senttarinimityksen puitteissa.

Senttariuskin oli tietysti eräässä mielessä totta. D. ajautui omaa syytään helvetinmoisiin velkoihin ja joutui kirjoittamaan dead linea pakoon juosten kuin rääkätty hevonen - yötä päivää - silloin, kun ei uhkapelannut.
*
Itse en kuitenkaan voi enkä halua voida mitään sille henkilökohtaiselle tuntemukselle ja vakaumukselle, että pakottomasti ja välittömästi löytyy aina - on löytynyt jo 35:n vuoden ajan - kolme kirjailijaa sekä ajattelijaa, joiden ylistämisestä en luovu ikinä - en kuolemanikaan jälkeen: Dostojevski, Nietzsche ja Camus.

Tsehovin taidan lisätä vielä tähän porukkaan, mutta Tolstoita en mainitse piruuttanikaan, vaikka pidän Anna Kareninaa Madame Bovaryn ohella yhtenä maailman kaikkein parhaimmista romaaneista, jossa päähenkilönä on nainen.

Ihan sama, mitä mieltä muut ovat. Ei hetkauta minun venettäni suuntaan eikä toiseen. Olen löytänyt oman suuntani ja se on - 'sisäänpäin!

Sinä voit Vaari ihan rauhassa matkata vaikka ulospäin - - jos haluat. Tai eteenpäin. Jopa sivulle.
*
Tapsalle sen verran, että Kellarimies on epäilemättä hieman hullu tai ainakin armottomassa henkisessä kriisissä. - - Mutta väittääkö hän jossain mitään muuta olevansakaan!?

Näin alkaa Dostojevskin Notes from Underground:

'I AM A SICK MAN... I am a spiteful man. I am an unattractive man. I believe my liver is diseased. However I know nothing at all about my disease and do not know for certain what ails me. I don't consult a doctor for it, and never have, though I have respect for medicine and doctors. Besides, I am very superstitious, sufficiently to respect medicine, anyway (I am well educated enough not to be superstitious, but I am superstitious). No, I refuse to consult a doctor for spite. That you propably not understand. Well, I understand, though. Of course, I can't explain who it is that I precisely is mortifying in this case by my spite: I am perfectly aware that I cannot 'pay out' the doctors by not consulting them; I know better than anyone that by all this I am only injuring myself and no one else. But still, if I don't consult a doctor it is from spite. My liver is bad, well - let it get worse!'

('The author of the diary and the diary itself are, of course, imaginary. Nevertheless it is clear that such persons as the writer of these notes not only may, but positively exists in this society, when we consider the circumstances in the midst of which our society is formed. - - etc....'- - - Authors Note - excerpt).
*
Minun on helppo tunnistaa itseni tästä alkukappaleesta vielä 37 vuotta ensilukemisen jälkeenkin. Joten ei voi mitään Vaari ja Tapsa. Dostojevski ja Nietzsche ovat minulle enemmän kohtalo kuin pelkkää kirjallisuutta.
*
On esteettisesti ja 'rakenneteknisesti' parempia kirjailijoita kuin Dostojevski, mutta hitot minä siitä! Kyse on persoonallisuudesta ja siitä, mitä se mies sanojensa takaa viestii ja puhuu. Mitä se haluaa kysyä meiltä. Mitä se haluaa meidän kysyvän itseltämme!

Siinä Vaari - siinä on kaiken kirjoittamisen non plus ultra. - - Ethän sinä pelkistä sanoista mitään löydä. - - Sinun pitäisi samastua Dostojevskiin ymmärtääksesi häntä, mutta sitä sinä ilmeisesti et voi tehdä vaan samastut johonkin muuhuun. Ja mikäs siinä. Sopii mulle.

Tarkoitan - selvennyksen vuoksi - emme puhu enää samoista asioista. Sinä puhut kaunokirjallisuudesta (mitä Dostojevski ei kirjoita!) - minä puhun elämästä ja ihmisestä, verestä ja spermasta, vihasta ja himosta, kateudesta ja mustasukkaisuudesta, rakkaudesta ja kuolemasta, toivosta ja epätoivosta, säälistä, nöyryydestä ja ylpeydestä - ylipäätään ihmisen koko psyyken mielettömästä ja toivottoman ristiriitaisesta kirjosta.

Eivätkä sanat enää siinä vaiheessa ole kuin toissijaisia välineitä. Vaikka olisit miten loistava kielellinen sanataituri, mutta sinulla ei olisi mitään omakohtaista, omalla verellä kirjoitettua sanomista eikä mitään - ikäänkuin sisuskaluistasi pursuavaa näkemystä, niin it's all the same - yhdentekevää, vaikka kirjoittaisit koko maailman kronikan siististi ja virheettömästi yhteen menoon.

Sanat on unohdettava! Vain emootioilla ja emootioiden aiheuttamilla ristiriidoilla on todellista merkitystä. Tämän tajuamisen jälkeen voi ehkä kirjoittaakin jotain...ja Dostojevski teki juuri näin.
*
Kemppinen oli muuten aivan oikeassa: Dostojevski kirjoittaa oopperaa, ja (muotoillakseni asian omin sanoin) juuri tämän oopperamaisen asenteen vuoksi tietty juonellinen 'yksinkertaisuus', emotionaalinen vyörytys ja tapahtumien osittainen toistuvuus hänen romaaneissaan tulee ymmärrettäväksi - jopa väistämättömäksi.

Mitä juoniin, teemoihin ja aiheisiin ylipäätään tulee Vaari, niin ei niiden totisesti tarvitse olla esimerkiksi Agatha Christien psykologisesti tylsien salapoliisiromaanien kaltaisia shakkipähkinöitä. Sitäpaitsi ihmisten maailmassa ei ole edes olemassa paljon todella hyviä juonia ja teemoja. Tekonäppärä dekkaristi tai modernisti niitä tietysti saattaa keksiä kuin tyhjiä palindromeja.

Kuten edellä kirjoitin - Dostojevskin työssä on kyse aivan jostain muusta kuin esteettisesti sofistikoituneesta 'kauno-'kirjallisuudesta!

Kokonaan eri asia ovat tietysti tanka- ja haikurunot, joiden esteettinen arvo on niin korkea, että se - kuin itsestään ja itseään suojellen - pakenee minunkaltaiseni - robustin ja vulgaarin elämöitsijän ymmärrystä. Ja parempi niin - sekä sen että minun kannalta (ks. PS.).
*
Enempää en ryhdy itseäni tässä enää toistamaan. Jos jotain jäi epäselväksi, syyttäkää omaa tyhmyyttänne.

PS.
Tänään minulle muuten selvitettiin (neljä tuntia sitten), mitä merkitsee karma ja karman laki. Tulette vielä kuulemaan siitä asiasta.

*

http://www.amazon.co.uk/Notes-Underground-Dover-Thrift-Dostoevsky/dp/048627053X/ref=sr_1_1?ie=UTF8&s=books&qid=1237143124&sr=1-1

Vasen lonkkani eli kolotus kirjallisuustieteellisenä kriteerinä ja metodina

Kirjoitettu kommentiksi Hanhensulan päreeseen Hyvä kirja, huono kirja (18.10)

Ripsa kirjoitti

'Joku siellä (Lukupiirissä) sanoi juuri niin kuin minäkin ajattelen: minusta voi tuntua joku kirja hyvältä/huonolta, esimerkiksi riippuen siitä kolottaako nivelrikkoista vasenta lonkkaa.

Mutta se on aivan eri asia, kuin tietää/päätellä onko kirja hyvä vai huono. Siihen voi tarvita koulutusta ja kokemusta vähän enemmän. Kyllä niitä kriteereitä eritellään mielestäni aika pätevästi kirjallisuustieteessä.'

*
Olet Ripsa aika optimistinen kirjallisuustieteen suhteen, sillä kirjallisuustiedehän on lopulta kanonisoitujen (siis konstruoitujen) lajityyppien/teosten pohjalta toimivien metodihörhöjen jargonia.

(Tämä ei tarkoita kuitenkaan, etteikö ihan oikeasti olisi olemassa klassikkoteoksia, joiden arvo ei ole riippuvaista vallitsevan muodin eli tutkimuslinjojen/koulukuntien oikuista.)

Tuossa vasemman lonkan kolotusta valittavan kommentissa ei ollut muuta vikaa kuin että hänen olisi pitänyt ottaa huomioon oikean lonkan mahdollisesti eriävä 'mielipide'.

*
Tietysti edellä kirjoittamani on äärirelativistista humpuukia kirjallisuustieteilijöitten mielestä, mutta ne esimerkit, joita Lukupiirin kommentissani annoin, selventävät näkemystäni paremmin (kts. PS.)

Sitäpaitsi - jos ajatellaan modernismin jälkeisen taiteen kaikkia genrejä yleisesti, niin kyllä sieltä kriteerit ovat pikku hiljaa olleet hiipumassa tai hämärtymässä kokeilevamman taiteen suhteen - myös kirjallisuudessa.

Toisaalta ei tarvitse muistaa modernismin ajalta kuin Joycen Odysseus ja ennenkaikkea Finnigan's Wake, Beckettin ja Ionescon absurdismi sekä dadaismi ylipäätään, niin ollaan edelleenkin hieman sormi suussa niitten kriteerien suhteen, joiden perusteella nämä Joycen teokset ja mainitsemieni lajityyppien edustajien työt voidaan luokitella mestariteoksiksi.

Kyllä siinä kirjallisuustieteilijä ja taidekriitikko on saanut keksiä kokonaan uuden käsite- ja argumentaatioapparaatiston kyetäkseen artikuloimaan metodisesti näistä teoksista/genreistä saamansa emotionaalisen vaikutuksen, joka kuitenkin alunperin on toiminut intuitiivisena suunnanantajana sille, millä tavoin kriitikko alkaa 'tieteellisesti' hahmottaa esimerkiksi Ionescon Sarvikuonot-näytelmän hyvyyttä (tai huonoutta).

Mistä ihmeestä me siis otamme/saamme arviointikriteerit sille, mitä emme välttämättä heti - emmekä ehkä pitkään aikaan - ymmärrä, ja mihin ei voi soveltaa mitään metodisia kriteeerejä, koska niitä ei (vielä) ole edes olemassa?

Vastasin jo: emotionaalisesta kokemuksesta eli kyseessä on alunperin melko primitiivinen makuarvostelma, joka saa ympärilleen teoreettisen viitekehyksen ex post facto ja/tai ad hoc - siis jälkeenpäin/jälkiviisaasti ja tiettyä tarkoitusta varten, vaikka tällöin langetaankin argumentaatiovirheeseen ja siten epätieteellisyyteen.

Mutta sitten kun olemme saaneet tietyn teoksen ja genren 'kehystettyä' ja kanonisoitua 'tieteellisesti', niin loppu onkin helppoa.

Kärjistäen todettuna - saman lajityypin edustajia voi silloin arvioida ikäänkuin 'metodinappia' painamalla, koska analysoituja, käsitteellistettyjä ja valmiiksi argumentoituja ennakkotapauksia on jo olemassa.

Että se siitä kirjallisuustieteen objektiivisuudesta...

*
PS. Lukupiirin kommenttini.

Mein Kampf (A. Hitler) on ihan oikeasti huono kirja. Ellei sitten halua tutkia natsismin genealogiaa, jolloin se muuttuu erinomaiseksi kirjaksi tutkijan kannalta.

Da Vinci-koodi ei ollut mikään mestariteos, mutta eihän se nyt voi pelkästään huonokaan olla, jos sitä kerran myydään kymmeniä miljoonia kappaleita.

Dostojevskin romaanit ovat psykologisesti loistavia mutta rakenteellisesti kuin risuaitaa verrattuna esimerkiksi Tolstoihin.

On siis erilaisia perspektiivejä, joista esteettinen (ja kaikki muukin) arviointi lähtee ja suodattuu - jopa yhden ja saman ihmisen aivoituksissa.

*
Toinen kommenttini Hanhensulassa. Täydentää edellistä.

On melko hedelmätön lähtökohta keskustelulle, jos saa arvioida vain asteikolla hyvä tai huono. Ikäänkuin olisi olemassa vain yksi ainut ja oikea perspektiivi, perustelu tai tuntemus arvioinnin kohteen suhteen.
Tässä mielessä professorien valtavaan tietomäärään perustuvat argumentoinnit eivät ole sen patevämpiä kuin lonkalta heitetyt makuarvostelmat.

Ovatpahan vain huomattavasti laajemmin perusteltuja.