Tämä teksti toimikoon epäsuorana kannanottona Petri Järveläiselle päreessään Marionista vielä käymäämme kommenttikeskusteluun (kts. kuitenkin myös PS.)*
On esitettävä vakava kysymys.
Milloin täyteys muuttuu tyhjyydeksi? Puhun siitä hetkestä, jolloin sielu, joka aiemmin huusi ja lauloi riemuaan, uupuu lauluunsa - joko liian haavoitettuna tai pelkästään vain väsyneenä laulunsa valheeseen, sen aina vain samaan, spontaanista pakottavaksi muuttuneeseen toistoon.
Kyse on olemisen ja olemassaolon
suden hetkestä, jolloin lintu kysyy itseltään: miksi laulat? Kenelle laulat? Onko laulusi sinun ja sinua itseäsi vai jonkun toisen omaa? Oletko jotain täysin ainutlaatuista vai pelkkä Luojan, Universumin, heleästi soiva kannel - kuin radio, joka lähettää ilmoille sitä lähetystä, jonka jokin suurempi Ohjelmoija on sinuun ohjelmoinut.
Se lintu menee ymmälleen kysymyksestään. Ja juuri sinä hetkenä siitä tulee ihminen. Traagisin olento maailmankaikkeudessa. Se osaa nyt kysyä olemisensa syytä, ilonsa ja surunsa lähdettä, ja kerran kysyttyään, se kysyy sitä ikuisesti, sillä vastausta ei ole. On vain ikuisuus.
Lintu kuitenkin jatkaa lauluaan, sillä se ei kykene lopettamaan esittämäänsä ohjelmaa. Off-painike on sen tavoittamattomissa, eikä se ole vielä uskaltanut kohdata mahdollisuutta itsensä tuhoamiseen.
Itsensä, olemisensa ja tarkoituksensa kysymistä voi pitää vakavana häiriönä Kosmisen Ohjelmoijan Järjestyksessä - jonain, jota tämä ei ollut suunnitellut tapahtuvaksi juuri sillä tavoin kuin se viimein toteutui ihmisessä.
Jumala siis teki virheen? Täydellinen olento loi ensin sokeasti tottelevan, determininistisesti vaistojensa varassa toimivan, orgaanisen koneen, jolla ei ollut kykyä ottaa etäisyyttä itseensä ja maailmaan, ja johon Jumala oli tytyväinen.
Kuitenkin tuo niin mainio ja hyvin toimiva, luotu organismi - ei-intentionaalisessa funktionaalisuudessaan kekseliäs kone, keksi itse itsensä, ymmärsi luodun luonnon olemuksensa, kehityksen, joka oli vienyt sitä eteenpäin ikuisuudessa kuin tyhjiössä liikkuvaa esinettä, joka ei koskaan pysähdy, kun se kerran on sysätty liikkeelle.
Halu laulaa kauniisti, loputtomasti ja mitä moninaisimmin variaatioin saa kuitenkin lähes kuolettavan iskun yhdessä kysymyksessä:
miksi mieluummin on jotain kuin ei mitään? Tästä seuraa joukko muita, yhtä vakavia - linnun itsensä kannalta kohtalokkaita kysymysketjuja, joita se ei voi pysäyttää, ja joihin sillä ei koskaan tule olemaan tyydyttävää vastausta.
Kysmys, joka esitetään olemiselle ja olemassaololle on aina ensimmäinen ja viimeinen kysymys. Kaikki muut selventäessään ensimmäistä lopulta vain pahentavat tilannetta. Se lintu on päätynyt ansaan, se on kuin Wittgensteinin kärpänen kärpäslasissa. Se näkee ulos maailmaan, mutta lasin läpi ei pääse. Vapaudesta voi jäädä jäljelle vain illuusio.
Kumpi ratkaisu olisi parempi: sekö, että lintu tajuaisi, ettei vapaus ole mahdollista, vaikka näkeminen, transparenssi, onkin - vai se, ettei lintu - vaikka kysyykin itseltään olemisensa mieltä - tajuaisi olevansa ansassa, vaan rakastaisi näkymätöntä häkkiään kuin vapautta - rakastaisi sitä, että näkee kaiken niin selvästi ja kirkkaasti - ja jatkaisi lauluaan pelkästään vain siitä ilosta, että näkee?
Ehkä jälkimmäinen vaihtoehto on lohdullisempi. Sillä ensimmäisen hyväksyttyään linnulla ei olisi enää mitään syytä olla tekemättä itsemurhaa, olla tappamatta Luojaansa kerta toisensa jälkeen - turhaan, olla lopettamatta lauluaan ja kuolematta ikuiseen murheeseen, jonka täydellinen yksinäisyys ja kodittomuus synnyttää vankilassa, jonka muureja voisi niiden näkymättömyyden takia katkeran ironisesti nimittää vapaudeksi.
*
Jäljelle jää vain usko. Lintu laulaa, koska uskoo sokeasti siihen, että sen laululla on jokin perimmäinen tarkoitus, että sen olemassaololla ja olemisella on mieli, ja että kaikki se ilo ja riemu, jota sen laulu niin kauniisti ilmaisee, on perimmältään kuin siunattua armolahjaa, joka aina vain - ikuisuudesta ikuisuuteen - soi kiitollisuutta olemassaolostaan.
Jos nyt kysytään minun mielipidettäni mainituista motiiveista', joita lintu laululleen antaa, niin en voi muuta kuin pudistella päätäni ja todeta, että tuo lintu on absoluuttisen mielipuolinen olento. Mutta niin täytyy olla sen 'Luojakin'.
On tultava hulluksi, menetettävä järkensä tai koettava jotain muuta yhtä mieletöntä saavuttaakseen tunteen vapaudesta ja onnesta. Kyseessä on harha - ylimäärä (surplus), osa, joka ei mahdu enää olemisen kokonaisuuteen vaan jää sen yli, vaikka kuuluukin kokonaisuuteen sillä peruuttamattoman tärkeällä tavalla, että juuri se antaa Olemiselle merkityksen. Ilman sitä Oleminen ei ole mitään.
Tämän merkityksen nimi - moni sen jo arvaa - on tietenkin rakkaus.
PS.Omistan tämän tekstin takkiraudalle, joka kertakaikkisen naivissa tekno-objektivismissaan on niin typerä, että kirjoittaa jopa minun blogini nimen väärin vain siksi, että haluaa korjata siitä löytyvän (harkitun) kirjoitusvirheen, koska haluaa olla matemaattisesti, poliittisesti, psykologisesti jne. aina oikeassa. Tunnen tämän ihmistyypin ja tuomitsen sen jyrkästi! Varokaa niitä, joilla on oikeassa olemisen lahja. Minun vokabulaarissani he ovat kaikki tyynni rasisteja.
