Showing posts with label melankolia. Show all posts
Showing posts with label melankolia. Show all posts

March 25, 2014

Musta aurinko - melankolian kulttuurihistoriaa

Jottemme vallan häikäistyisi positiivisen ajattelun muodikkaasta [lue: ohimenevästä] voimasta, miettikäämme vastapainoksi ikuista ja ajatonta tunnetta: melankoliaa. Puheena olevan Melankolia-sarjan tunnelmaa tai atmosfääriä taitaisi esim. Suomen paras bloginpitäjä Jukka Kemppinen [jolle 'blogi' on kaikkein omin 'lajityyppi'] olla lähes kykenemätön ilmaisemaan tai käsittelemään, ‘mainoskristus’ Jari-että-mä-kärsin-Sarasvuosta nyt puhumattakaan. Tässä kun ei höpötetä suut silmät täyteen, vaikka oltaisiin kuinka oppineita, viisaita ja retorisesti vetoavia. Tässä ajatellaan ja tunnetaan, eikä vain esitellä tai esitetä ajattelua ja tunnetta. Tässä ei katsota yleisöä eikä peiliä vaan omaa sisintä. Tässä ollaan eksistenssin ytimessä eli sellaisen minä- ja maailmakokemuksen syvyydessä, jota ei voi paeta mihinkään rooliin, triviaan tai mediaan. Tässä jokainen on lopultakin täysin yksin itsensä ja maailman kanssa. Tätä kokemusta ja tietoisuutta et siis voi loppuun asti jakaa kenenkään toisen kanssa, et myöskään vapaaehtoisesti ottaa tai jättää, koska ‘Se’ ottaa sinut – ennemmin tai myöhemmin, tavalla tai toisella.
.......
Melankolia on eräänlaista kuolemaan valmistautumista, mikä ei kuitenkaan sulje pois hetkittäistä iloa ja huumoria, kuten Kierkegaardilta opimme. Melankolisessa huumorissa saattaa tosin piillä hieman 'myrkyllinen' sävy - -  .

.
Musta aurinko -sarjassa perehdytään 12 jakson ajan meille suomalaisille niin rakkaan melankolian tunteen historiaan. Sarja liikkuu historiassa, mutta peilaa sitä meidän aikaamme. Toimittajana Kaisa Pulakka.
*

December 24, 2013

Ajateltu melankolia

Kemppinen kirjoitti päreessään Ruma pappi: ‘Melankolia eli raskasmielisyys on näet synti ja se on myös ajattelematonta. Siinä on kovin usein takana asioita, joita ei jaksa kohdata, siis syyllisyyttä.’
.
Melankolia on syvällisin totuus koko ihmisen elämästä. Se on kaipuuta, joka ei milloinkaan saavuta täyttymystä eikä siis voi olla pelkkää iloa kuin ehkä sekopäisimmässä vitalismissa [Nietzschen hourupäisimmät eli epäuskottavimmat ‘dionysismit’] tai naiiveimmassa empirismissä [esim. kaukaisia kiviä palvovat ihmiset: mm. Esko Valtaoja]. Kristillinen synti melankolia minun puolestani saakin olla, koska kristinusko on useimmiten tuonpuoleisuuteen kohdistuvaa hyödyn tavoittelua, enkä arvosta sellaista kristillisyyttä. Ajattelemattomuudesta ei kuitenkaan ole kyse. Tuo syyllisyyslogiikka taas on tässä yhteydessä filosofisesti pelkkää freudilaista kyökkipsykologisointia, psykologisella ennakkoluulolla leimaamista, jota pahimmillaan voi pitää tieteen [psykologiako luotettava tiede - haha] legitimoimana ‘rasismina’. Totuushan on juuri päinvastainen: melankolikko filosofina [en siis puhu patologisesti depressiivisestä ihmisestä] nimenomaan näkee maailman läpi – eikä näe mitään muuta kuin ikuisen syklin: ilmaantumisen ja katoamisen, syntymisen ja kuoleman – siitä melankolia, sillä melankolinen näkijä ei ole fantasioihin lankeava mystikko-esteetikko edes luonnon suhteen vaan lähinnä stoalaisuuteen päin kallistuva ‘myrkyllinen’ ironikko-humanisti, jolle elämä on pikemminkin kammottava erehdys kuin utopistinen tai edes epikurolainen lupaus onnesta.
.
Mutta höpötä sinä mitä höpötät. Ihminen, joka liian harvoin osaa olla hiljaa, saatikka sitten keskittää ajatuksiaan systemaattisesti johonkin omakohtaisesti ‘perustavaksi’ koettuun, ei kuitenkaan edes ehdi ymmärtää [ehkä hän ei haluakaan ymmärtää], mitä puhuu, sillä puhuminen ja ajatteleminen ‘kilpailevat’ toistensa kanssa mielen ‘hegemoniasta’. Puhuminen on narsistista performaatiota, ajatteleminen spekuloivaa kontemplaatiota. Kirjoittaminen on sinulle puhumista, ei ajattelua: toisin sanoen ajattelemattomuutta. Carpe diem: ole siis hetki hiljaa ja mieti. Vedä pitkä ajatusviiva.Vai onko sellainen kokemus liian ahdistava? Hm. Kukahan tässä ei jaksa kohdata asioita...?
.
Triviarikasta joulua
.
RR
*

February 5, 2012

Kylmyys, joskus talvella


Talvi
Mä istun oven eessä kylmässä,
katson talven julmaa vallankumousta.
Ei se säästä lehteä, ei puuta, ei pensasta.
Näen tän hyisen maailman ja tiedän,
että joskus sen uhriksi joudun.
 
[kirjoittanut nimimerkki Pömppö]
 
II
http://www.youtube.com/watch?v=F3nu-qmxM0w
Blood Sweat and Tears - Sometimes In Winter - - [Steve Katzin miltei depressiivisen melankolista yksinäisyyttä huokuva muistelo pois muuttaneesta rakastetusta BST:n hienoimmalta albumilta].
*
[säv.san Steve Katz] 

Sometimes in winter
I gaze into the streets
and walk through snow and city sleet
behind your room

Sometimes in winter
forgotten memories
remember you behind the trees
with leaves that cried

By the window once I waited for you
laughing slightly you would run
trees alone would shield us in the meadow
makin' love in the evening sun

Now you're gone girl
and the lamp posts call your name
I can hear them
in the spring of frozen rain
now you're gone girl
and the times slow down till dawn
It's a cold room
and the walls ask where you've gone

Sometimes in winter
I love you when the good times
seem like memories in the spring
that never came

Sometimes in winter
I wish the empty streets
would fill with laughter from the tears
that ease my pain
*

March 26, 2010

Det är den tyngsta sorg som solen övergår, att man skall älska den man aldrig nånsin får

Kauneus on kärpänen katsojan silmässä (vai miten se nyt meni), kuuluu typerä(n) relativismin ylistys. - Mutta YouTube-linkkini kansanviisun (visa) kuulaus, tyyneys ja rauha yhtä lailla kuin sen surumielisyys ja yksinäisyyskin tekevät poikkeuksen tuohon 'ehdottoman subjektiivisuuden' sääntöön.

Viisun kauneus nimittäin löytyy yhtä aikaa useastakin kohdasta ihmissydäntä ja kaukaisinta tähteä yhdistävää imaginaarista janaa (seuratkaa tekin matematiikan historiaa niin tiedätte) eikä mistään yhdestä, minä-kärpäs-näkökulman muka-objektiivisesta pisteestä.

Jan Johanssonin jazzahtavaa pianotulkintaa voi nimittää cool'iakin cool'immaksi. Siin/tä kuulee aivan selvästi (ainakin minä kuulen), kun vaahteran lehdet, eräänä lokakuun aamuna syksyn ensimmäisen kovan pakkasyön jälkeen, putoavat hiljaa leijuen alas. Merkillisen kiehtova soundi: 3½ viimeistä ääniaaltoa ennen täydellistä hiljaisuutta.
*
http://www.youtube.com/watch?v=LMgitKv-78I
Visa från Utanmyra (O tysta ensamhet)
*
Viisun alkuperäinen teksti:
 
O tysta ensamhet,
var skall jag nöjen finna?
Bland sorg som ingen vet
skall mina dar förrinna.
En börda tung som sten
mig möter vart jag går.
Bland tusen finns knappt en,
som kärlek rätt förstår.

Det är den tyngsta sorg,
som jorden månde bära.
Att man skall mista bort
sin allra hjärtans kära.
Det är den tyngsta sorg
som solen övergår.
Att man skall älska den
man aldrig nånsin får.

Ett rent och ädelt sinn,
en dygd som ensamt blänker,
en mun som talar ett
med allt vad hjärtat tänker.
Jag tror en sådan vän
är mer än mycket rar.
Var skall jag finna den
som dessa dygder har?

Emellan dig och mig
där tändes upp en låga
där tändes upp en eld
som är en daglig plåga.
Hur skall jag dämpa den
vet jag alls ingen rå´,
jag sörjer till min död
om jag aldrig dig kan få

Olof von Dalin
*
http://sv.wikipedia.org/wiki/Visa_fr%C3%A5n_Utanmyra
http://fi.wikipedia.org/wiki/Jan_Johansson
http://en.wikipedia.org/wiki/Jazz_p%C3%A5_svenska
http://en.wikipedia.org/wiki/Jan_Johansson
http://www.cdandlp.com/artist/0-0-0/1/1/jan-johansson.html
http://www.pxleyes.com/blog/2009/06/100-touching-photos-expressing-loneliness-and-solitude/

January 1, 2010

Lamppu ikkunallasi








Lamppu ikkunallasi

Lamppu ikkunallasi on sammunut jo
sammui taivaaltani aurinko
pitkin kylmää kamaraa
sielu raasu rahjustaa

Lamppu ikkunallasi on sammunut jo
sydämeni takoo kuuletko
se tietää etten milloinkaan
suudella saa huulia

Päivät painajaista yöt valveunia
oi luoja etkö nää etkö armahda
lie onni muita varten en osaa iloita
edes hetken kohtalo ole suopea
kipujen mies himonsa riivaama
kipujen mies

Pilvet ahmii kuutamon
polku liukas on ja valoton
vaikka koetan kiiruhtaa
epätoivo otteen saa
maahan painettuna vaikeroi
mä ken kanssaan kerran onnen koin
ei kuule huutoaan siihen vastaa kaiku vain

Päivät painajaista yöt valveunia
oi luoja etkö nää etkö armahda
lie onni muita varten en osaa iloita
edes hetken kohtalo ole suopea
kipujen mies himonsa riivaama
kipujen mies
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Kolmas_Nainen
http://www.flickr.com/photos/superlight/92124110/
http://commons.wikimedia.org/wiki/File:Dark_Sun.JPG
http://commons.wikimedia.org/wiki/File:Staring_eye.jpg

May 25, 2009

On aika sijoiltaan; miks synnyinkään minä kurja paikoilleen sen siirtämään!

Kielimafia teki - pyöritellen taas kolmea päätään (sehän on hirviö) - lisäyksiä - viimeksi klo: 17.17.
*
I
http://www.youtube.com/watch?v=deNtt_YGnOU
Hamlet: Act I Scene V (The Ghost)
En voi taas kerran kuin haukkoa henkeäni - niin vakuuttavaa ja vaikuttavaa on Branaghin näytteleminen ja replikointi.
*
Tässä videonäytteessä Hamlet kohtaa ensimmäisen kerran isänsä haamun, joka toteaa heti aluksi, että hänet (kuningas Hamlet) on petollisesti murhattu ja vaatii:

Ghost: Revenge his foul and unnatural murder.
Hamlet: Murder!


Hamlet ei vielä tässä vaiheessa ymmärrä, miten kaikki on tapahtunut, mutta haamun selvitettyä murhapetoksen ja vaimonsa avioitumisen veljenmurhaajan - nykyisen kuningas Claudiuksen - kanssa, Hamlet vannoo kostavansa. - Mutta huomatkaa jälleen - haamu ei nimenomaan vaadi Claudiuksen murhaamista, vaikka se kaikkein selvimmältä meistä ja Hamletistakin tuntuu.
*
Kumpikaan alla olevista sitaateista ei kuitenkaan sisälly videopätkään vaan ne tulevat miltei heti sen jälkeen.

Ensimmäisen sitaatin haluan osoittaa kaikille filosofeille - kaikille niille hemmetin pilkunviilaajille, jotka kehittelevät propositioista muka mahdollisimman kestäviä, argumentatiivisia korttitaloja, ja joihin itsekin ajoittain koen lukeutuvani.

Filosofia ja ylipäätään maailman 'semanttinen haltuunotto' on kuitenkin Prokrusteen vuode. Filosofia - kuten kaikki maailman konstituoitumisen (jäsentymisen/jäsentämisen) tavat - typistää ja tuhoaa maailmaa luodessaan sen diskursiivisessa negatiivisuudessaan: - ilmaistessaan ontologisen eron kautta - käsitteisiin sisällytettyjen merkitys-implikaatioiden muodossa - sen, mitä on (tietoisuuden dialektiikka toimii näin). - -Mutta kuten Hamlet sanoo - taivaassa ja maan päällä on asioita, joista filosofia ei pysty edes uneksimaan...
*
Hamlet vannottaa Horatiusta vaikenemaan visusti siitä, mitä hän on äsken nähnyt ja kuullut - siis Hamletin ja haamun tapaamisesta.

Hamlet: ...Swear by my sword
Never to speak of this that you have heard.

Horatio: O day and night, but this is wondrous strange!

Hamlet: And therefore as a stranger, give it welcome.
There are more things in heaven and earth, Horatio,
Than are dreamt of in your philosophy.

II
Hamlet:
The time is out of joint. O cursèd spite
That I was ever born to set it right!
*

Jotakuinkin näihin sanoihin loppuu ensimmäinen näytöksen viimeinen eli haamukohtaus. - Hamletin mieli on horjunut. Psykoottinen hän ei ole, mutta totuuden ja koston vaatimuksen raskaus muuttaa hänen synkkyytensä nyt miltei räjähdysalttiudeksi. Hamletista tulee 'hullu narri' omasta tahdostaan - - ja ehkä hieman tahtomattaankin.

III
Mihin on vain ensimmäisessä Hamlet-päreessäni nähty Ofelia kadonnut?, kysyy ehkä joku ihmeissään. - Ei hän ole mihinkään kadonnut. Hän on edelleen ja tulee vielä. - - Ja niin mielipuoliselta kuin se kuulostaakin, Hamlet on minun Pathokseni, Doris Häkkinen on minun Gertrudeni ja S. minun Ofeliani (tai päinvastoin)! - - Mutta kuka on minun haamuni? van Vaari, Tapsa P, Jukka Kemppinen!? Ei - he ovat Claudiuksia (vaativa rooli ;]. - Minun haamuni on Nietzsche!

Soittakaa psykiatrille - - hahhaa! - ks. mm. Välisoitto ja Doriksen olohuoneessa).
*
http://www.brightlightsfilm.com/51/hamlet.htm

February 27, 2009

Korkealla - ja yksin...

Kuva: Kiipesin vuoren huipulle, kun alkoi vituttaa liikaa.
*
Tätä korkeammalle ei pettynyt mutta ylpeä solipsisti enää pääse. Creamin loistava versio vanhasta blues-klassikosta.
(Lisäys 28. 2 koskien sanoja)
*
HUOM!
The numerous versions of “Sitting Top of the World” recorded since 1930 have been characterized by variations to the lyrics. The original lyrics, as recorded by the Mississippi Sheiks in 1930 (wikipedia).
Creamin version sanat:
One summer day, she went away;
Gone and left me, shes gone to stay.
Shes gone, but I dont worry:
Im sitting on top of the world.
All the summer, worked all this fall.
Had to take christmas in my overalls.
Shes gone, but I dont worry:
Im sitting on top of the world.
Going down to the freight yard, gonna catch me a freight train.
Going to leave this town; worked and got to home.
Shes gone, but I dont worry:
Im sitting on top of the world.
*
Doc Watsonin sanat:
Was in the spring
One sunny day
My sweetheart left me
Lord, she went away

And now she's gone
And I dont' worry
Lord, I'm sitting
On top of the world

She called me up
From down in Al Paso
She said "Come back, daddy
Ooh, I need you so"
And now she's gone
And I dont' worry
Lord, I'm sitting
On top of the world

(break)

If you don't like my peaches
Don't you shake my tree
'n Get out of my orchard
Let my peaches be
And now she's gone
And I dont' worry
Lord, I'm sitting
On top of the world

And don't you come here runnin'
Holding out your hand
I'm gonna get me a woman
Like you got your man
And now she's gone
And I dont' worry
Lord, I'm sitting
On top of the world

't Was in the spring
One sunny day
My sweetheart left me
Lord, she went away
And now she's gone
And I dont' worry
Lord, I'm sitting
On top of the world
*
http://new.a2success.com/~Mountain_Top

January 11, 2009

Treffit Kuoleman kanssa

Kielimafia pohtii sanajärjestyksiä ja ilmaisun metaforisuuden sekä luontevuuden yhdistämistä - 12.1.
*
Kuolemasta ja Kuoleman rakastamisesta
*
Hiljaa - aivan hiljaa - minä katoan pois tästä maailmasta.

Hiljaa - aivan hiljaa - minä liukenen ikuisuuden kaikkivaltiaaseen syliin. Pois kaikesta tuskasta ja intohimosta, pois ikävästä ja kaipauksesta - kohti kuoleman hellyyttä, joka armahtaa minut eikä tuomitse - joka on kuin äidin turvallinen käsi ja isän vahva ote.

Hiljaa - aivan hiljaa - olen matkalla maan syvyyteen, mullan pehmeyteen ja sen uudeksi synnyttävään kaiken ikuiseen paluuseen.

Tiedän, että kuolema on armoa - ainutta armoa, joka minulle on suotu.

Mutta ehkä kuolema on vielä enemmän - vielä paljon suurempi armo kuin kenenkään yksityinen tie. Ehkä kuolema on sekä ensimmäinen että viimeisin pelastus, minkä todellisuus koskaan voi kenellekään suoda.

Miksi siis olisin enää levoton? Miksi sydämeni enää kaipaisikaan toista ihmistä - ystävää tai rakastettua, koska kaikkein suurin odottaa minua - joka hetki yhä lähemmäksi tullen ja kutsuen minua luokseen kuin toveriaan, joka on minulle alusta lähtien annettu, jotta kestäisin tämän elämän, koska tiedän, ettei sitä voi heittää hukkaan - en edes minä - äärimmäinen nihilisti.

Kääri minut siis lämpimään huopaan, vie minut pois ja anna minulle ikuinen tyyneys ja mielen tasapaino.

Sillä minä rakastan sinua - Kuolema - niinkuin sinäkin minua. Me kaksi, jotka kohtasimme jo silloin, kun parkaisin tuskasta ensimmäisen kerran tänne maailmaan joutuessani.

Pyhä sinä olet - Kuolema, joka annat minulle ikuisen elämän.

Hiljaa - aivan hiljaa - minä sulan pois - valun valtamereen ja aavikon hiekanjyvien miljardeihin. Ja sitten kun minua ei enää ole - olen enemmän kuin koskaan!

Olen Maailmankaikkeus yhdessä ainoassa kaaoksen triljoonasosassa, jota yksikään ihminen - ei edes fyysikko - pysty mittaamaan, todistamaan tai edes ymmärtämään!

Minut voi enää vain kuvitella, sillä olen muuttunut osaksi ajatuksen mytologista todellisuutta.

November 17, 2008

Itse seulot itseäsi, ikävässä ainaisessa, haikeassa, vaikeassa

Kirjoitettu kommentiksi Arhi Finnsanitylle päreessäni Kuollut äiti-kompleksi: koetun hyvän ja tyydytyksen täydellinen katoaminen.
*
Finnsanity kirjoitti mm.:
Oletko kuullut käsitettä Musta rinta?
Jo imeväisellä lapsella on niin sanottu "mustan rinnan", puuttuvan tyydytyksen /rinnan aiheuttama viharaivo, rinnan negaatio-paradigma.
(Lukekaa loppuosa Arhin mainiosta kommentista em. päreen kommentilaatikosta)
*
RR
Musta rinta tai paha rinta. Käsite ja siihen liitetty tulkinta on tuttu noin yleisluonteisesti.

Mutta kuollut äiti-kompleksi on eri asia kuin paha rinta.

Pahan rinnan 'vallassa elävä' splittaa todellisuuden hyvään ja pahaan, hyviin ja pahoihin, mikä tarkoittaa (kuten kuvaat), että fundamentalistisesti suuntautunut ihminen ikäänkuin kostaa pahoille kokemansa uhkan - siis mielihyvän menetyksen uhkan, jota rinta - primaari todellisuus - elämänantajana edustaa, väittäen omaavansa totuuden, joka ilmentää ainoaa ja pysyvää hyvää - samalla mielihyvän lähdettä - tässä maailmassa.

Mustan/pahan rinnan 'vallassa elävä' siis vielä etsii kiihkeästi positiivista merkitystä koetusta ja pystyy rakastamaan vaikkakin eläen maailmassa, joka on jaettu kahteen vastapooliin, jotta uhka, jonka jokainen meistä väistämättä elämän epävarmuuden vuoksi kokee, saataisiin rajattua psyykkisesti ja mielihyvän sekä merkityksellisyyden kokemus edes siten varmistettua.

Kuollut äiti-kompleksista kärsivä sen sijaan on menettänyt lähestulkoon lopullisesti kaiken sen hyvän, minkä hän saattoi ehkä saada äidin kautta (toisin sanoen elämästä).

Tällainen ihminen on ikäänkuin luovuttanut ja elää merkityksettömyyden, apaattisuuden ja indifferenssin ikuisessa yössä, jota saattaa ehkä silloin tällöin valaista huumori ja ilon purkaukset, jotka nekin katoavat nopeasti sulautuen elämän harmaaseen mitäänsanomattomuuteen vailla elämyksellisiä kohokohtia.

Silti tällaiselle ihmiselle elämä yhä vielä on edes hitusen verran enemmän ja merkityksellisempi asia kuin kuolema, sillä vaikka hän onkin potentiaali itsemurhaaja, hän yhä edelleen ikäänkuin odottaa elämältä jotain - jotain, mistä hän ei ehkä koskaan tule ymmärtämään mitään muuta kuin tuon odotuksen ja kaipuun.

Eino Leinon Tumman loppusäkeet kuvaavat kuollut äiti-kompleksissa elävää osuvasti - olkoonkin, että runon päähenkilön elämä maanpäällisenä olentona ei todellakaan enää muistuta kovin paljon innostavammalta kuin hänen isiensä elo Manan majoilla.

Jokin häntä silti pidättelee täällä. Muisto onnen lupauksesta ehkä...

Tuska ilmoille ajoihe:

"Oi isoni, ota minutkin

kera Kalman kartanoihin,

kun olen maammon tumma lapsi,

syntymässä säikähtänyt,

näen kauhut kaikkialla,

enin ihmisten elossa."


Nousi ääni nurmen alta,

sana Tuonelta samosi:

"Säikkyivät isätkin ennen,

toki aikansa elivät.

Autio elämän aamu,

Manan ilta autiompi.

Pirtit on pienet Tuonelassa,

maan alla kaitaiset kamarit,

kuu ei loista, päiv' ei paista,

yksin istut, yksin astut,

toukka seuloo seinähirttä,

itse seulot itseäsi

ikävässä ainaisessa,

haikeassa, vaikeassa."


Poika Tuonelta palasi,

tuli miesnä hiljaisena,

istui tuttuhun tupahan;

kohenti takassa tulta,

talon töitä toimitteli,

hymysuin hyreksi joskus

sinipiioista saloilla,

vellamoista veen selillä:

meni merelle, metsähänkin,

vei verkon, asetti ansan,

niin eli ikänsä kaiken,

ei iloiten eikä surren,

pannen päivät päälletyksin

niin tulevat kuin menevät,

niin paremmat kuin pahemmat;

päällimmäiseksi paremmat.

*
http://www.sci.fi/~alboin/helkavirsia/helkavirsia1.htm

http://fi.wikipedia.org/wiki/Manala

http://www.encyclopaedia.es/fi/wiki/Tuonela.html

November 15, 2008

Keskiviivan toisella puolen, ajaen yötä vastaan, tulijoiden kaistalla taas

(Kielimafia pohtii jälleen kielikuvieni ja patetiani relevanttiutta iltakahvillaan. Siinähän pohtii. Kello on nyt 18.15.)

Jos suruni olisi rakkautta, yksinäisyyteni iloa, elävää yhteyttä etsivä imitaationi todellisuutta. Jos tietämättömyyden pimeyteen hajoavan tyhjän ja sokean katseeni väsynyt harhailu suurinta uskoa ja ihaninta toivoa. Enkö juuri silloin olisi maailman rikkain ja onnellisin mies: varma, antelias, vailla katkeruutta ja sääliä?

Mutta miten tämä intuition vastainen ajatus voisi toteutua ilman biokemiallisten tai psyykkis-fantastisten huumausaineitten vaikutusta: - siis ilman haaveita ja illuusioita - ilman kristinuskon Jumalaa, ilman poliittis-ideologista Utopiaa (myös jatkuvan kasvun utopiaa), ilman petollista, latistuvaa tai muuten vain ohimenevää rakkautta toiseen ihmiseen?

Miten voi ihminen rakastaa tyhjyyttä, epävarmuutta ja ikuista paluuta kuin siihen sisältyisi samalla lopullinen pelastus ikuisesta Kadotuksesta?

Kykenisinkö ajattelemaan itseäni kuin Camus Sisyfosta: olla ensimäinen ja viimeinen - samalla maailman kaikkein onnellisin ihminen - vailla uskoa, toivoa ja rakkautta - eksistentiaalisen umpikujan ja mystisen pimeyden pilvessä elävä kuollut, jolle elämä ja todellisuus palaavat ikuisesti, toistuvat loputtomiin - toisin sanoen: ovat yksi ja sama.

Ja vielä enemmän: vain silloin olisin onnellinen, koska muuta kuin Sisyfoksen onnellisuus ei edes voi olla olemassa. Kaikki muu on väliaikaista harhaa.

Tämä merkitsee, ettei tee eroa elämän ja kuoleman välille. On opittava rakastamaan kuolemaa - tilaa, jossa kaikki muutos on loppu, jossa kaikki toistuu samanaikaisesti ja ikuisesti, jossa orgaaninen elämä on pelkkä poikkeus kuoleman eli epäorgaanisen vallitsevuudesta.

Kuten tässä Eppu Normaalin laulussa kaikki, mitä minulle tapahtuisi, on silloin jatkuvaa paluuta alkuun - siihen ykseyden ja erillisyyden yhteiseen hahmottomuuteen, mistä olen alunperin lähtenyt vieraantumaan kohti Principium Individuationis-periaatetta, joka teki minut ihmiseksi - tuoksi todellisuuden harhoista nerokkaimmaksi, traagisimmaksi ja turhimmaksi - Sisyfokseksi - jonka piti ja yhä pitäisi olla onnellinen.

Öistä asfalttitietä mä nuolen
keskiviivan toisella puolen
ajaen yötä vastaan
tulijoiden kaistalla taas

mä tunnen elämän vasta kun
valot tulevat....vastaan

Äiti pääsenkö takaisin syliisi sun
pörröttäisitkö isä taas hiuksia mun
*
http://www.youtube.com/watch?v=t4YAKjoac60
Eppu Normaali: Kun valot tulevat vastaan
*
Öistä asfalttitieltä mä nuolen
keskiviivan toisella puolen
ajaen yötä vastaan
ajaen yötä vastaan
ajaen yötä vastaan
tulijoiden kaistalla taas

Musta tie jossa valot kiiltelee
esirippua temppelin viiltelee
ajaen yötä vastaan
ajaen yötä vastaan
ajaen yötä vastaan
tulijoiden kaistalla taas

Koskettaa pimeän lasta kun
luopuu ainoastaan
mä tunnen elämän vasta kun
valot tulevat....vastaan

Äiti pääsenkö takaisin syliisi sun
pörröttäisitkö isä taas hiuksia mun

Yöstä yöhön tää näytelmä toistuu
päivä nousee, näyttelijä poistuu
ajaen yötä vastaan
ajaen yötä vastaan
ajaen yötä vastaan
tulijoiden kaistalla taas

Koskettaa pimeän lasta kun
luopuu ainoastaan
mä tunnen elämän vasta kun
valot tulevat....vastaan

Äiti pääsenkö takaisin syliisi sun
pörröttäisitkö isä taas hiuksia mun
Äiti pääsenkö takaisin syliisi sun
pörröttäisitkö isä taas hiuksia mun
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Individuation
http://actuspurunen.blogspot.com/2008/07/sisyphos-camus-ja-absurdin-lsnolon.html
http://en.wikipedia.org/wiki/The_Myth_of_Sisyphus
www.automotiveblogger.net/tips-for-night-driving/.

October 18, 2008

Melankolian ylivertainen kauneus

Kuva Caspar David Friedrich, Die Winterreise (1807)

(Kielimafian rakastettavat ja vihastuttavat irvileuat päättivät tehdä linkkilisäyksen klo: 20.20)
*
Älkää kysykö, miksi minä itken näitä kahta liediä kuunnellessani. Elämäni suurimpiin elämyksiin on kuulunut tutustumiseni Jorma Hynnisen tulkintoihin Franz Schubertin laulusarjasta Winterreise yli 15 vuotta sitten.

Älkää kysykö, miksi tämä on minun mielestäni niin kaunista. En minä tiedä. Minä vain koen niin. Älkää pakottako - filosofit ja teoreetikot - minua selittämään tätä teille. Minä haluan sen vain tällaisena - ilman ainuttakaan terminologista ja argumentatiivista määritelmää.

Kauneus on rakkautta ja rakkaus on kauneutta, eivätkä ne selittelemällä parane tai suurene. Ne pitää vain elää. Sydänjuuria myöten - ehdoitta antautuen. Ei pelkästään ihastuen vaan miltei itsensä kuolettaen. Niin ettet ikäänkuin kokisi enää olevasi edes olemassa vaan musiikin ja äänen vietävissä - kauas pois tästä ikävästä ja puuduttavasta päivästä, joka ei anna kuin huolta ja murhetta hetkittäisten - ehkä kovin teennäisten ilonpurskahdusten hämätessä sinua luulemaan, että voisit paeta melankoliaasi yhtään mihinkään.

Mutta melankolia palaa, koska se on erottamaton osa sinua, erottamaton osa musiikkia ja taidetta. Se on sinun osasi ihmisenä.
*
http://www.youtube.com/watch?v=vzQgbhnbf_I
Jorma Hynninen sings 'Solitude' and 'The Organ Grinder' (Einsamkeit & Der Leiermann) from Schubert's Winterreise. Ralf Gothóni at the piano. (Paintings by Reidar Särestöniemi)

Videon jylhät maisemat Lapista sekä Särestöniemen ekspressionistiset taulut antavat sykähdyttävällä tavalla täydentävän kontrastin Hynnisen loistokkaalle laululle ja tietysti itse Schubertille.
...............
Lisään tähän päreeseen ylläolevaan kuvaan liittyvän Heinrich Heinen runon Ein Fichtenbaum sen englanninkielisen käännöksen ohella.

Ein Fichtenbaum steht einsam
Im Norden auf kahler Höh.
Ihn schläfert; mit weißer Decke
Umhüllen ihn Eis und Schnee.
Er träumt von einer Palme,
Die, fern im Morgenland,
Einsam und schweigend trauert
Auf brennender Felsenwand.

A spruce tree stands alone
In the Northland on an bald peak
It reposes, shrouded in white
Surrounded by ice and snow.
It dreams of a palm tree

Which in the far away orient,
Mourns in silence and solitude
On the rim of a burning cliff.
*
Heinrich Heine, Ein Fichtenbaum steht einsam in Buch der Lieder, “Lyrisches Intermezzo,” xxxiii (1822-23), in: Sämtliche Schriften, vol. 1, p. 88 (K. Briegleb ed. 1968)(S.H. transl.)
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Winterreise
Heinrich Heine - Wikipedia, the free encyclopedia
harpers.org/archive/2008/01/hbc-90001973.

Syystunnelma - yritys itsekritiikiksi

(Yllättävää kyllä, mutta kielimafian veijareilta taisi tippua pari kyyneltä silmänurkasta. Hah! Säälikää nyt minua hieman - perhanan pilkunviilaajat. Vai olinko näkevinäni hymynhäivän. - Ja kyllä siihen taisi sisältyä myös lievä säälinkaltainen päänpudistus: voi sinua miesparka - noinko alasti sinun täytyy sisimpäsi riisua toisten nähtäväksi - houkka! Viimeinen korjaus - näitä nyt riittää näköjään klo: 22.40)
I
Ajatukseni on raskas. Yksinäinen. Melankolinen. Surullinen. Täynnä pettymystä ja ahdistusta.

Kunpa voisit vaihtaa sydämiä kanssani, niin tietäisit, miltä tuntuu vastaamaton rakkaus, sanoo tankarunoilija. Ja vaikkeivät asiani aivan tällä tavoin, romanttispateettisesti kuvattuna, olekaan, niin tuo säe osuu kohdalleen.

Tämän syksyisen aamupäivän harmaa ankeus ja emotionaalinen autiuteni resonoivat keskenään.
Puhun tyhjille seinille, kirjoitan jonnekin virtuaalimaailman blancolle ruudulle, kuin se olisi kuka tahansa, jota en tunne enkä saavuta. Jota en edes halua saavuttaa. Jonka läsnäolosta viime kädessä kieltäydyn, koska se/hän ei ole minulle todellinen ihminen.

Ehkä kukaan ei voi olla minulle todellinen. Ehkä teen kaikista tapaamistani henkilöistä, kaikista joiden kanssa olen keskustellut - jopa harvoista hyvistä ystävistäni - vain jonkin keksityn hahmon itselleni, koska en kai itse kykene milloinkaan olemaan aito minäni vaan jotain roolia vetävä, teeskentelevä narri.

Paras ystäväni sanoi minulle toissailtana juuri tämän saman: Rauno - mistä minä voin tietää, ettetkö sinä vedä minunkin suhteeni jotain roolia. Tarkoittaa sanoa, etten ole oma itseni vaan manipuloiva, arvaamaton ja mielialojeni vietävissä - ehkä jopa petollinen.

Olin pyytänyt, että hän sanoo suoraan, mitä ajattelee minusta erään kuluneen syksyn aikana tapahtuneen episodin johdosta, mikä tapaus oli häntä minun suhteeni ehkä jopa järkyttänyt. Vastaus hieman yllätti, vaikka toisaalta osasin sitä odottaa.

Sanoin hänelle: Kiitos, kun olit noin rehellinen - ja lisäsin heti hämmentyneenä joskin huumorilla: mutta hei - tämä ei sitten ollut mikään roolirepliikki. Joopa joo, hän vastasi naurahtaen.

Keskustelimme yli tunnin verran kahvilassa ennenkuin hän lähti vaimonsa ja perheensä luo, ja tajusin jälleen syvästi, että H. todella on kaikkein läheisin ystäväni ja minä eräs hänen tärkeimmistään.

Ihmisellä tätyy olla elämässään edes yksi todella hyvä ystävä. Ystävä, jota ei rakasta muuna kuin pelkkänä ystävänä - ilman rahan, vallan, seksuaalisuuden ja mustasukkaisuuden aiheuttamia pyyteitä, jotka aivan varmasti pilaavat joissain vaiheessa kaikkein vilpittömimmänkin ihmissuhteen.

En usko sukupuoliseen rakkauteen - en ainakaan sen pysyvyyteen, vaikka kaipaan sitä. En usko siihen senkään vuoksi, että olen liian ongelmallinen ihminen - ainakin naisten suhteen - vaikka onkin totta se, miten vaikeita niin monet naiset saattavat olla - salaisuuksineen, kiukutteluineen, mielenmuutoksineen, vihjailuineen, merkillisesti peiteltyine kaksoisviesteineen - lyhyesti: käsittämättömine oikkuineen.

KutenTorsti Lehtinen kerran totesi: Laskin eräänä päivänä vaimoni käyttäneen ainakin noin kymmenen kertaa Ei-kieltosanaa, joka tarkemmin pohtien osoittautui intentioltaan päinvastaiseksi - Kyllä-viestiksi.

Ota tästä nyt tolkku.

Mutta kun naisen vastapeluriksi, 'tanssijaksi tai 'miekkailijaksi' tulee minunkaltaiseni mies, jonka päässä mitä ilmeisimmin viiraa jokin maanisdepressiivinen mielialojen vaihtelu ajoittain koleeriseen temperamenttiin yhdistyneenä, niin prognoosi ei voi olla kovin positiivinen. Ennenpitkää sukset menevät ristiin ja lopputulos on ero - yleensä kerrasta poikki, vaikka se sielua raastaisikin. Eikä tästä tilanteesta ole paluuta pelkkään ystävyyteen.

Vai onko?

Ainakin minun mielestäni ystävyys rakastetun ja sittemmin torjutun ja hylätyn ihmisen kanssa (olipa hylätty sitten itse tai tuo toinen), johon välit on pantu lopullisesti poikki, merkitsee yhtä absurdia tilannetta kuin jos kaksi pyöveliä, jotka ovat haastaneet toisensa kaksintaisteluun alkaisivat veljeillä ennen H-hetkeä tunnustaen suurta arvostusta ja jopa rakkautta toistensa persoonallisuudelle.

Ja kuitenkaan mitään ei heidän kesken ole enää tehtävissä - jompikumpi tai kumpikin kuolee, ja näin ollen suhde on jo käytännössä tuhottu/tuhoutunut. Loppuveljeily on pelkkää irvokasta Juudasten välistä kuoleman suudelmaa.

II
Leinon runon ensimmäinen säkeistö raastaa mieltäni. Olen kovin pettynyt itseeni ja omaan luonteeseeni. Elän lähes erakkomaista elämää, mutta kaipaan läheisyyttä - jopa rakkautta. En kuitenkaan etsi sitä - vaan pikemminkin kammoksun ja pelkään.

Koen läheisiksi Jeesuksen sanat hänen ilmestyttyään kuolemansa jälkeen Maria Magdaleenalle: Noli me tangere - älä koske minuun (better represented in translation: cease holding on to me or stop clinging to me), ja sittenkään en lausu tätä 'erojulistusta' ilman tuskaa. Minun vain on elettävä kuin erakko - minä en pysty rakastamaan.

Rakkaus satuttaa minua liikaa. Kärsin aivan helvetisti niistä äärimmäisen läheisyyden tunteista, joita niin halajan ja kaipaan toiselta, koska koen hänen läsnäolonsa äärimmillään siten, että hän olisi kuin omaa itseäni, omaa tahtoani, jotain, joka häneen rakastuttuani on muuttunut kuin omaksi ruumiikseni, omaksi persoonallisuudekseni, jota ilman en voi enää koskaan elää.

Kyseessä on neuroottinen regressio - jopa hetkellisen psyykosin kaltainen tila. Jo alunperin symbioottisesta äitisuhteesta(ni) epäonnistunut irtautuminen toistuu aina rakastuessani - ja minä pelkään tuon uuden symbioosin voimaa ja kaikkivaltaa, joka ikäänkuin ylittää koko persoonallisuuteni. (Psykoanalyyttisessa terminologiassa puhutaan separaatio-individuaatio-ahdistuksesta.)

Siksi: Noli me tangere. I would prefer not to love eli mieluummin en rakastaisi - Bartlebytä vapaasti siteeraten. Olen mies, joka rakastaa vasten tahtoaan - yhä silti haluten rakastaa - ja yhä silti tiedosten, että: sun rintasi nuori ja lämmin, mun rinnalla jäätynyt ois.

III
Katselen tietokoneen oikealle puolelle, ulos ikkunasta ja näen etäiset, kohta jo lehdettömät koivut. Olen aina pitänyt syksystä enemmän kuin muista vuodenajoista. Synkkämielisyyteni ja luonnon syksyinen kuolema ovat kuin yksi ja sama luonnonilmiö.

Syksyn ja mieleni kulku noudattavat samaa kaavaa tai sykliä. Ensin mitä kauneimmissa ja kirkkaimmissa väreissä, viimein lehtipuiden runkojen, oksastojen ja oksien tylyssä alastomuudessa, jotka paljastavat koko sen totuuden ja karuuden, minkä ne sisältävät ilman keväistä ja kesäistä elämänvoimaansa, joka pakonomaisen kiihkeästi saa synnyttämään maailmaan uutta kasvustoa ja uusia siemeniä - siis uutta elämää.

Lopuksi jää jäljelle tuo Eino Leinon maantien kalpea kukka, joka nostaa lumipälvestä päänsä, vaikka sen on jo aika painua kuolemaan.

Teen tälle kuihtuneelle kukalle kuin omalle kuihtuneelle rakkaudelleni: luon lunta sen peitoksi. Peitän sen jäiseen hautaan - ikäänkuin suorittaen armomurhan ihmiselle - omalle emootiolleni, jota on turhaa ja toivotonta yrittää pitää hengissä, koska sillä ei enää ole pienintäkään eloonjäämisen mahdollisuutta.

Jään odottamaan uutta kevättä. Uutta rönsyilevän kasvun ja kiihkon hetkellistä harhaa, joka päättyy jälleen uuteen syksyisen kauniiseen kuolemaan ja talven kylmään horrokseen, jonne tunteitteni hetkisen kestänyt palo voi sammua vaivaamatta minua ja saattamatta mieltäni tuskaisen hehkun kaltaiseen emotionaaliseen kaaokseen.
*
http://yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=8&ag=47&t=325&a=2556
Toivo Kuulan yksinlaulun "Syystunnelma op.2/1" Eino Leinon sanoihin Ture Ara levytti Rytmi-levymerkille vuonna 1950. Jouko Tolonen johtaa Rytmin Konserttiorkesteria.

Syystunnelma

Teit oikein ystävä ainoo,
kun luotani läksit pois,
sun rintasi nuori ja lämmin
mun rinnalla jäätynyt ois.

Kas maantiellä kalpea kukka
lumipälvestä nostavi pään.
Mitä vuottelet kukkani vielä,
on aika jo painua pään.

Tuhat aatosta sieluni tunsi,
sen vaan minä muistaa voin:
oli tielläni kuihtunut kukka
ja sen peitoksi lunta mä loin.
*
palaga.vuodatus.net/blog/category/Yleinen.

September 3, 2008

Luonani viivy oi armas, lohtua tuskaani tuo

Otsikon kaiho on koskettavan todellista, mutta rakkauden paradoksaalisuuteen ja traagisuuteen kuuluu kuitenkin, että se, jota eniten rakastaa, satuttaa myös aina kaikkein kipeimmin.
*
http://www.youtube.com/watch?v=7IIK3vHIaP8
Veikko Ahvenainen hanurilla - Kaunis on luoksesi kaipuu
*
KAUNIS ON LUOKSESI KAIPUU
Säv. ja san. Eino Partanen

Intro:

Am F7 E7
Am E7 Am

Muistosi on mulle kallis
A7 Dm Dm7
muuta kun jäljell' ei oo.
Dm6 E7 Am
Aina on mielessä mulla
F7 E7
aika tuo onnellinen.
Am E7 Am
Kaunis on luoksesi kaipuu,
F E7
raskas vaikk' joskus se on.
Dm E7 Am
Kaunis ja kaihoisa katse
F7 E7 Am
kyynelten peittämä on.

Am E7 Am
Silmäni kun kerran suljen
A7 Dm Dm7
luoksesi käydä viel' saan.
Dm6 E7 Am
Kätesi kaulaani kiertyy,
F7 E7
huulesi kuiskaavat vain.
Am E7 Am
Luonani viivy oi armas,
F E7
lohtua tuskaani tuo,
Dm E7 Am
että ma unhoittaa voisin
F7 E7 Am
elämän murhehet nuo.

August 24, 2008

Rauhattoman rukous

Minä tääl' olen vieras, vieras vaan
olen ollut alusta saakka
ovat minulle outoja laaksot maan
ja outo on elämän taakka
minä kuljin ja katsoin ja kummastuin
joka puuta ja joka kukkaa
minä kuljin kumpuja itkusuin
ja itkin ihmisrukkaa

Me soudamme haahta haurasta,
jonk ympärillä aallot ne pauhaa
me kuljemme suurta korpea
ja emme löydä rauhaa
tiet riidellen ristivät toisiaan
ja ystävä toista jo pettää
mikä riemu se koskaan päällä maan,
on päättynyt kyynelettä

Mikä laps se on matkalle lähtenyt,
joka kulkenut täällä ei harhaan
mikä hyvä se on koskaan hyötynyt,
joka kuollut ei liian varhaan
kun ystävän sa parhaan kohtasit,
jo aika on hyvästi heittää
ketä hellimmin tänään sa rakastit,
sen huomenna hauta jo peittää

Kilvan kulkisin kumartamaan,
sua turhan tietoni aatteet
kuka kullat tois, mikä mirhamit,
mikä päärlyt ja purppuravaatteet
mun henkeni tietäjät harmaapäät,
erämaita ne etsien käypi
mut taivas on tumma ja tähdetön
ja yö yhä hämärtäypi

Minä lapsena vanhaksi vanhenin,
en nuor ole koskaan ollut
toki kerran keväästä haaveilin,
mut haavehet nuo oli hullut
Olen väsynyt lauluni valheeseen,
Herra tee minut lapseksi jälleen!
Minä tahdon soittoni särkyneen
viedä suurelle virittäjälleen.

Eino Leino

Etsin jotain, mikä meiltä unohtunut on, minkä löytää mä avullasi voisin

SYYSLAULU
HTML-versio

1. Kotimatka pitkä niin, ei vastaan tulijaa,
illat sammuvat kylmään hämäryyteen.
Jo tule lohduttamaan, synkkä mieli pujahtaa
syksyiltani yksinäisyyteen.
Kas pimeähän saa sitä ajattelemaan,
mitä muuten ei muistaisi lainkaan.
Nyt muistan miten paljon mä tehdä tahdoinkaan,
miten vähän siitä aikaan mä sainkaan.

Kiirehdi, rakkain, jos rakkaus kutsuu,
päivän ei hetket niin pitkiä lie.
Suo valon syttyä, yö kohta saapuu,
pois kesän kukkaset syksy vie.

2. Etsin jotain, mikä meiltä unohtunut on,
minkä löytää mä avullasi voisin.
On kesä lyhyt niin kuin haave saavuttamaton
siitä, mikä oisi voinut olla toisin.
Kai tulet pian ennen kuin pimeään mä jään,
eihän kaikki kai ole mennyt hukkaan.
Jos löytäisimme toisemme, silloin ehkä nään
keinon, jolla vielä kaiken saamme kukkaan.

Kiirehdi rakkain...

3. Syksyn tuuli mukanaan vie kesän muistotkin,
nyt jo turhaan sä kysyt, minne vie tää.
Nyt rakastan kai vähemmän kuin ennen rakastin,
mutta enemmän kuin koskaan saat tietää.
Nyt majakat me näämme, kun myrsky raivoaa,
tuuli vaahtopäiden äänen tänne kantaa.
Ja tärkeintä on sydämemme ääntä noudattaa
ja kaikkemme toisillemme antaa.

Kiirehdi rakkain...
*
http://www.youtube.com/watch?v=XZUZBWo4Dnc
Bo Andersson - Höstvisa (1969)

August 22, 2008

Muisto

Pilvet tippuvat niskaani, linnut lentävät parvissa kuin viimeistä päivää, mieleni on kääntynyt ylösalaisin vinoksi, enkä usko enää mihinkään - en edes siihen ei-mihinkään, johon uskoin vielä eilen. Kunpa pystyisin elämään vain yhdessä hetkessä - siinä, jota ei koskaan tule, ja joka ei koskaan ole ollut. Mutta se on liian myöhäistä - juuri nyt. Juuri nyt kaikki on liian myöhäistä...
*
http://www.youtube.com/watch?v=yJ5IiM0dpj4&feature=related
Vihreän joen rannalla (kauan sitten). Eppu Normaali - Raumanmeren juhannus 2002.

Kiikkustuolissa istun,
ja sinua muistelen
muistini tylsillä luistimilla
luoksesi luistelen
siihen kesän kauan kauan sitten
syksyksi kääntyneeseen
ja oman hahmoni ensirakkauden
poltteessa nääntyneseen

Siellä rannalla vihreän joen
rakkaudestani kertoen
sanoin eivät kai kukkaset kuki turhaan
nyt poimimme sen ensimmäisen yhteisen

Missä oletkaan ollut kaikki nämä vuodet
ootko muistanut kuinka silloin rakastin sua
kun tiemme joelle vei ja joelle sanoin hei
minne meet minne kuljetit kyyneleet
jotka kauan sitten itkin
kun yksin kuljen rantaasi pitkin, hei hei

Silmäni kyyneleen suolaisen,
muistoni toi kai sen
kun aina muistossani uudestaan
viereesi oikaisen

Siellä rannalla vihreän joen
rakkaudestani kertoen
sanoin eivät kai kukkaset kuki turhaan
nyt poimimme sen
ensimmäisen yhteisen

Missä oletkaan ollut kaikki nämä vuodet
ootko muistanut kuinka silloin rakastin sua
kun tiemme joelle vei
ja joelle sanoin hei minne meet
minne kuljetit kyyneleet
jotka kauan sitten itkin
kun yksin kuljen rantaasi pitkin, hei hei

August 21, 2008

Diktaattorin iltapäivä

Ihana venäläinen kansanlaulu ja ihana venäläinen nainen. Mikäs tässä on suuruudenhullun nautiskellessa. Tuokaa palvelijat lisää votkaa ja kaviaaria! Ei reistaa polvet, ei paina ikä eikä kilot! Tänään suostun elämään vain täyttä elämää...
*
http://www.youtube.com/watch?v=1KoNUYLBnX8 (Oy, to ne vecher. Russian folk song.)
Ой, то не вечер. /Рус. нар. песня./ Исп. Кристина Вихрова. Sings Kristina Vikhrova. Arrangement by Vladimir Sidorov. Record 2003.

En kadu mitään - et sinäkään?

Alkuperäinen studioäänite ja kaksi Édith Piafin omaa liveversiota hänen ehkä kuuluisimmasta kappaleestaan: En kadu mitään.
Olemme samaa mieltä Piafin kanssa? Eikö vain? Olemmehan vapaita...
*
http://www.youtube.com/watch?v=Q3Kvu6Kgp88&feature=related
Edith Piaf - Non, Je ne regrette rien. (Studioversio)
*
http://www.youtube.com/watch?v=CqTLqRFKjAU
Non, Je Ne Regrette Rien Musique: Marc Heyal - autres interprètes: Nicole Martin
*
http://www.youtube.com/watch?v=kFRuLFR91e4
Edith Piaf - Non, je ne regrette rien with Charles Dumont. "Non, je ne regrette rien" ("No, I regret nothing") is a French song written in 1956 which is best known through the recording made by French singer, Édith Piaf, on 10 November 1960. It was composed by Charles Dumont and its lyrics, describing the singer's defiant attitude toward the past, were written by Michel Vaucaire.
*
Non ! Rien de rien ...
Non ! Je ne regrette rien
Ni le bien qu'on m'a fait
Ni le mal tout ça m'est bien égal !

Non ! Rien de rien...
Non ! Je ne regrette rien...
C'est payé, balayé, oublié
Je me fous du passé !

Avec mes souvenirs
J'ai allumé le feu
Mes chagrins, mes plaisirs
Je n'ai plus besoin d'eux !

Balayés les amours
Et tous (*avec) leurs trémolos
Balayés pour toujours
Je repars à zéro ...

Non ! Rien de rien ...
Non ! Je ne regrette nen ...
Ni le bien, qu'on m'a fait
Ni le mal, tout ça m'est bien égal !

Non ! Rien de rien ...
Non ! Je ne regrette rien ...
Car ma vie, car mes joies
Aujourd'hui, ça commence avec toi !
*
http://www.google.fi/search?sourceid=navclient&ie=UTF-8&rlz=1T4RNWN_enFI272FI274&q=edith+piaf
http://en.wikipedia.org/wiki/Non,_je_ne_regrette_rien

July 30, 2008

Miksi laulat lintunen?

Tämä teksti toimikoon epäsuorana kannanottona Petri Järveläiselle päreessään Marionista vielä käymäämme kommenttikeskusteluun (kts. kuitenkin myös PS.)
*
On esitettävä vakava kysymys.

Milloin täyteys muuttuu tyhjyydeksi? Puhun siitä hetkestä, jolloin sielu, joka aiemmin huusi ja lauloi riemuaan, uupuu lauluunsa - joko liian haavoitettuna tai pelkästään vain väsyneenä laulunsa valheeseen, sen aina vain samaan, spontaanista pakottavaksi muuttuneeseen toistoon.

Kyse on olemisen ja olemassaolon suden hetkestä, jolloin lintu kysyy itseltään: miksi laulat? Kenelle laulat? Onko laulusi sinun ja sinua itseäsi vai jonkun toisen omaa? Oletko jotain täysin ainutlaatuista vai pelkkä Luojan, Universumin, heleästi soiva kannel - kuin radio, joka lähettää ilmoille sitä lähetystä, jonka jokin suurempi Ohjelmoija on sinuun ohjelmoinut.

Se lintu menee ymmälleen kysymyksestään. Ja juuri sinä hetkenä siitä tulee ihminen. Traagisin olento maailmankaikkeudessa. Se osaa nyt kysyä olemisensa syytä, ilonsa ja surunsa lähdettä, ja kerran kysyttyään, se kysyy sitä ikuisesti, sillä vastausta ei ole. On vain ikuisuus.

Lintu kuitenkin jatkaa lauluaan, sillä se ei kykene lopettamaan esittämäänsä ohjelmaa. Off-painike on sen tavoittamattomissa, eikä se ole vielä uskaltanut kohdata mahdollisuutta itsensä tuhoamiseen.

Itsensä, olemisensa ja tarkoituksensa kysymistä voi pitää vakavana häiriönä Kosmisen Ohjelmoijan Järjestyksessä - jonain, jota tämä ei ollut suunnitellut tapahtuvaksi juuri sillä tavoin kuin se viimein toteutui ihmisessä.

Jumala siis teki virheen? Täydellinen olento loi ensin sokeasti tottelevan, determininistisesti vaistojensa varassa toimivan, orgaanisen koneen, jolla ei ollut kykyä ottaa etäisyyttä itseensä ja maailmaan, ja johon Jumala oli tytyväinen.

Kuitenkin tuo niin mainio ja hyvin toimiva, luotu organismi - ei-intentionaalisessa funktionaalisuudessaan kekseliäs kone, keksi itse itsensä, ymmärsi luodun luonnon olemuksensa, kehityksen, joka oli vienyt sitä eteenpäin ikuisuudessa kuin tyhjiössä liikkuvaa esinettä, joka ei koskaan pysähdy, kun se kerran on sysätty liikkeelle.

Halu laulaa kauniisti, loputtomasti ja mitä moninaisimmin variaatioin saa kuitenkin lähes kuolettavan iskun yhdessä kysymyksessä: miksi mieluummin on jotain kuin ei mitään? Tästä seuraa joukko muita, yhtä vakavia - linnun itsensä kannalta kohtalokkaita kysymysketjuja, joita se ei voi pysäyttää, ja joihin sillä ei koskaan tule olemaan tyydyttävää vastausta.

Kysmys, joka esitetään olemiselle ja olemassaololle on aina ensimmäinen ja viimeinen kysymys. Kaikki muut selventäessään ensimmäistä lopulta vain pahentavat tilannetta. Se lintu on päätynyt ansaan, se on kuin Wittgensteinin kärpänen kärpäslasissa. Se näkee ulos maailmaan, mutta lasin läpi ei pääse. Vapaudesta voi jäädä jäljelle vain illuusio.

Kumpi ratkaisu olisi parempi: sekö, että lintu tajuaisi, ettei vapaus ole mahdollista, vaikka näkeminen, transparenssi, onkin - vai se, ettei lintu - vaikka kysyykin itseltään olemisensa mieltä - tajuaisi olevansa ansassa, vaan rakastaisi näkymätöntä häkkiään kuin vapautta - rakastaisi sitä, että näkee kaiken niin selvästi ja kirkkaasti - ja jatkaisi lauluaan pelkästään vain siitä ilosta, että näkee?

Ehkä jälkimmäinen vaihtoehto on lohdullisempi. Sillä ensimmäisen hyväksyttyään linnulla ei olisi enää mitään syytä olla tekemättä itsemurhaa, olla tappamatta Luojaansa kerta toisensa jälkeen - turhaan, olla lopettamatta lauluaan ja kuolematta ikuiseen murheeseen, jonka täydellinen yksinäisyys ja kodittomuus synnyttää vankilassa, jonka muureja voisi niiden näkymättömyyden takia katkeran ironisesti nimittää vapaudeksi.
*
Jäljelle jää vain usko. Lintu laulaa, koska uskoo sokeasti siihen, että sen laululla on jokin perimmäinen tarkoitus, että sen olemassaololla ja olemisella on mieli, ja että kaikki se ilo ja riemu, jota sen laulu niin kauniisti ilmaisee, on perimmältään kuin siunattua armolahjaa, joka aina vain - ikuisuudesta ikuisuuteen - soi kiitollisuutta olemassaolostaan.

Jos nyt kysytään minun mielipidettäni mainituista motiiveista', joita lintu laululleen antaa, niin en voi muuta kuin pudistella päätäni ja todeta, että tuo lintu on absoluuttisen mielipuolinen olento. Mutta niin täytyy olla sen 'Luojakin'.

On tultava hulluksi, menetettävä järkensä tai koettava jotain muuta yhtä mieletöntä saavuttaakseen tunteen vapaudesta ja onnesta. Kyseessä on harha - ylimäärä (surplus), osa, joka ei mahdu enää olemisen kokonaisuuteen vaan jää sen yli, vaikka kuuluukin kokonaisuuteen sillä peruuttamattoman tärkeällä tavalla, että juuri se antaa Olemiselle merkityksen. Ilman sitä Oleminen ei ole mitään.

Tämän merkityksen nimi - moni sen jo arvaa - on tietenkin rakkaus.

PS.
Omistan tämän tekstin takkiraudalle, joka kertakaikkisen naivissa tekno-objektivismissaan on niin typerä, että kirjoittaa jopa minun blogini nimen väärin vain siksi, että haluaa korjata siitä löytyvän (harkitun) kirjoitusvirheen, koska haluaa olla matemaattisesti, poliittisesti, psykologisesti jne. aina oikeassa.
Tunnen tämän ihmistyypin ja tuomitsen sen jyrkästi! Varokaa niitä, joilla on oikeassa olemisen lahja. Minun vokabulaarissani he ovat kaikki tyynni rasisteja.