Karmasta, kristinuskosta, kommunismista ja vapaudesta

I

Sammalkieli kommentoi edellisessä päreessäni: ‘On siis kaksi persoonaa, inkarnaatio A ja inkarnaatio B, joita yhdistää vain kosminen "karmalaskuri". Kysymys ei yksinkertaisesti ole samasta persoonasta.’

.

1

Karma-loton 'jälleensynnyttämä' ihminen on nimenomaan aivan toinen persoona ja olio kuin mikään aiempi olento. Zizek, joka sekä kritisoi buddhalaisuutta että ottaa sen tietyt piirteet vakavasti, kysyy esim., miksi valaistuneen boddhisatvan pitäisi enää välittää kenestäkään yhtään mitään. Eikö sellainen motiivi ole vähintäänkin outo juuri karman lain [sattuman=välttämättömyyden] kannalta. [Zizekiin palaan kriittisellä mielellä osan II alussa].

.

2

Buddhalainen altruismi palautuu tätäkin ‘reittiä’ pelagiolaiseen itsepyhitykseen, joka ei itse asiassa Jumalaa tai mitään muutakaan ‘kohtaloa’ tarvitse. Jeesus näyttäytyy [myös ‘kalvinistisella’ tavalla] pelagiolaisille eräänlaisena positiivisen ajattelun sankarina – siis pohjimmiltaan konsulttina ja lobbarina – Jumala-Oy:n nimissä. ‘Voittoa’ ja omahyväistä nautintoa tässä maksimoidaan, ei suinkaan mielenrauhaa. En tosin syytä buddhalaisuutta tällaisesta asenteesta, mutta oman navan ympärillä sekin pyörii, kuten tietysti lopulta jokainen ihminen.

.

3 

Tällainen oman egon korostus, olipa sitten kyse minuuden hävittämisestä tai sen korostamisesta, ei tee kenestäkään hyvää ihmistä. Ei Aristoteleen hyve-etiikassakaan, joka sentään korostaa yksilön luonteen hyvien taipumusten kehittämistä, hyvää pidetä minään egoistisena projektina vaan tarkastellaan sitä aina hyvän elämän ja siten yhteisöllisen kokonaisuuden kannalta. Buddhalaiset ja kalvinistit erehtyvät hyvien motiiviensa ja hyvien tekojensa syy-seuraussuhteesta. Jos ihminen on psykologis-moraalisesti peruspaha [ja hän on], se merkitsee, että uskoessaan pystyvänsä muuttamaan suhdettaan minuuteensa, hän valehtelee itselleen motiiviensa viattomuuden. Kristillinen monergismi on tässä asiassa realistisempi kuin mikään muu uskonto tai aate. Jos olemme rehellisiä, emme ryhdy kuvittelemaan kykenevämme hyvään vain omiin motiiveihimme luottaen [jopa erakkomunkin pitää tunnustaa tämä: kiusaukset ovat aina ‘vaanimassa’]. Voimme vain, mikäli mahdollista, yrittää hetkeksi suunnata ajatuksemme pois itsestämme, mutta mikään meditaatio ei meitä sinänsä puhdista. Vain ihme eli armo voi sen tehdä. Miten, milloin, missä, miksi? Sitä minä en tiedä.

.

4 

Karman laki on eräänlainen savuverho, jolla peitetään ihmisen todellinen motiivi – olipa hän sitten käytännön elämässään hyvä ja arvostettu ihminen tai ei. Karma ei  todista lopulta mitään senkään vuoksi, että se on triviaalisuudessaan niin tyhjä kuin vain eksakti totuus voi olla. Kaikki tapahtuu, niin kuin tapahtuu. So what? Yhtä hyvin voisimme ampua kuulan kalloomme ja häipyä siten pohtimasta näitä elämän, maailmankaikkeuden ja sattumanvaraisen olemassaolomme kannalta täysin tyhjänpäiväisiä asioita.

.

5 

Elämän jatkamiseen tarvitaan minun mielestäni toisenlainen asenne ja näin ollen myös toisenlainen kertomus kuin minkä buddhalaisuus tarjoaa – ellei sitten omaksuta taikauskoisia palvontamenoja ja sitoutumista yksittäisten huuhaa-gurujen auktoriteettiin – käytäntö, joka on toki korruptoinut myös kristinuskoa ja ylipäätään kaikkia uskontoja.

.

6 

Kristinusko on kuitenkin syvimmiltään Jeesuksen tarinan pohtimista, omaksumista ja sen ‘läheisyydessä’ elämistä [tietenkin buddhalainen voi sanoa samaa Buddhasta]. Kuten Jeesus, myös hänen tarinaansa ‘uskova’ on viime kädessä yksin ja hylätty – jopa Jumalansa hylkäämä, kuten Job, joka tavallaan nousee moraalisesti Jumalan yläpuolelle vaietessaan ja kieltäytyessään kritisoimasta naivin uhmakasta Jumalaansa. No, toki Jumala tajuaa Jobin moraalisen voiman ja palkitsee hänet lopulta runsain mitoin. Tällaista ei kuitenkaan tapahdu ‘elävässä’ elämässä. Ihminen kuolee ristillä, jokainen omallaan ja osittain myös itse itselleen ‘rakentamalla’. 

.

7

Joko ei-sukulaisiin kohdistuva altruismi perustuu kaikkia koskevaan armoon [sekulaaristi ilmaistuna universaaleihin eli joka ainoaa ihmistä koskeviin ihmisoikeuksiin, jotka oikeutetaan kategorisen imperatiivin ehdottomuudella] tai sitten se on perimältään a] subjektiivinen emootio eli kontingentti tunne [de facto egoismia] ja/tai b] ‘objektiivinen’ intressi [tietyn ihmisryhmän ‘pyyde/vaade’] eli yleensä lain oikeuttamaa hyötylaskelmointia [säädettyjen oikeuksien ja vapauksien puitteissa].

.

8 

Buddhalaisuus perustaa altruisminsa ensisijaisesti kohtaan a], vaikka kätkeekin tämän ‘raadollisen’ motiivin ‘karma-insentiivin’ taakse [joka siis on de facto eräs versio predestinaatiosta].

.

II

1 

Ateisti Zizek pyrkii ‘naturalisoimaan’ buddhalaisuuden ja sekularisoimaan sekä politisoimaan paavalilaisen kristinuskon universalistiset perusideat, alunperin Alain Badioun Paavali-kirjan inspiroimana ja kehittäen oman radikaalin versionsa ‘Jumalan kuoleman teologiasta’. Inkarnaatiolla, ylösnousemuksella ja muilla yliluonnollisilla uskomuksilla ei ole mitään tekemistä Zizekin ateistisen kristillisyyden kanssa [jos kohta ne tuleekin ymmärtää aina ‘puhtaina’ allegorioina ja metaforina].

.

2

Pitäessään kommunistista yhteisöllisyyttä kristillisyyden aidoimpana ilmentymänä tämä ajoittain lähes nerokkaan ‘oloinen’ slovenialainen ideologia-kriitikko kuitenkin ampuu itseään jalkaan. Suuri Toinen [vrt. kreationistien ja deistien antropomorfistinen J/jumala], kuten Zizek tosin avoimesti myöntää, on myös kommunismin ehkä vaarallisin harha. Pahinta mitä kommunismille voi tapahtua [ja on tapahtunut] on, että se toteutuisi. Paha ei muutu hyväksi ihmisen hyvyyteen ja etenkään an-arkismiin uskoen, koska juuri anarko-kommunismin perustavat uskomukset ihmisluonteesta ja sen kehittymisen mahdollisuudesta ovat yksikertaisesti harhaisia [tämä on perimmältään intuitiivinen, ei argumentatiivinen, totuus]. Zizek ei kuitenkaan ole anarkisti kuten Negri ja Deleuze vaan pitää valtiollisten instituutioiden roolia oleellisena kommunismissa. Hänen valtiokeskeisyytensä yhdistyneenä valistususkovaisuuteen näyttäytyy minulle kuitenkin ideologiakriittisyydestään huolimatta pikemminkin eurooppalaisena ‘kulttuuri-kolonialismina’ kuin tienä orjuutuksesta johonkin universaalisti oikeudenmukaiseen vapautukseen. Silti viime kädessä, ja tätä tosiasiaa Zizek ei myöskään suoraan kiellä, vapaus on myös hänelle voluntaristisesti oikeutettu ja saavutettu ideologia [vrt. esim. Trasymakhos, Kallikles, Machiavelli, Nietzsche] eikä jokin abstrakti ideaali-tila, jota kohti voi rationaalisesti joskin vallankumouksen kautta pyrkiä ja joka sitten de facto muka jossain reaalisesti vallitsee.

.

3

Yhtä kaikki, kommunismin [ylipäätään totalitarismin] jäljet pelottavat, eikä Zizek ole sen suhteen mikään pelastava poikkeus/enkeli. Kommunismi tarvitsee diktaattorin, joka sanoo: nyt olette vapaita. Tämä diktatuurin väistämättömyys kommunismin toteuttamisessa voidaan tietysti systemaattisesti kieltää jopa kollektiivisella tasolla kuten kävi natsi-Saksassa ja Neuvostoliitossa, mutta lopputulos on joka tapauksessa jotain aivan muuta kuin kauniit, hyvin muotoillut teoreettiset utopiat. Se on vähintäänkin perversiivistä vapautta: valmiiksi roolitettua ja replikoitua näytelmää vapaudesta ja silti muka aitoa poliittista avoimuutta.

.

4

Sorry, kommunistit, en ole lainkaan samaa mieltä. Näytelmä on näytelmää ja todellisuus jotain, mitä näytelmä pyrkii eri tavoin enemmän ja vähemmän uskottavasti esittämään. Näytelmää ja todellisuutta voi sekoittaa vain näytelmässä ja näytelmänä. Todellisuus itsessään sen sijaan jää aina arvaamattomaksi ja avoimeksi. Tämä on ‘aidon’ vapauden perusehto ja edellytys. Kontingenttia todellisuutta ei voi ilman kontrafinaalisia seurauksia mallintaa välttämättömäksi todellisuudeksi representatiivisen ajattelumme väistämättä rakentaman Prokrusteen vuoteen tavoin. Sellainen yritys johtaa väistämättä [erilaisia polkuja pitkin] totalitarismiin – niin teorian kuin käytännönkin suhteen. Matematiikka ja fysiikka eivät ole triviaalissa eksaktiudessaan mitään poikkeuksia tästä säännöstä. Maailmastamme on tullut juuri niiden ‘ansiosta’ sellainen ‘vapauden pakkopaita’, mikä se nyt on. Mutta ehkä juuri tämä on sitä kuuluisaa ‘evoluutiota’, josta luonnontieteilijät niin vakuuttavan tieteellisen varmuutensa vaikuttamina meille haluavat kertoa ja jonka nimenomaan he haluavat legitimoida, ikään kuin evoluutio ei veisi meitä jo muutenkin väkisin mennessään. Ihmetelkäämme siis evoluution meihin asettamaa ‘selviytymisen’ koodia, joka ajaa meidät lopulta tuhoon, kuten niin monet muutkin lajin ennen meitä. Ihmeellistä, ihanaa!

.

5

Edellä esitetty ironinen lopetus toimikoon samalla kriittisenä huomautuksena myös Nietzschen esteettisen ‘totuuden’ ja David Bentley Hartin Nietzschen estetiikasta vaikutteita saaneen ‘esteettisen’ teologian suuntaan. Niiden uskottavuus on täysin riippuvaista yksilön psykologisesta ‘laadusta ja rakenteesta’. No, eivät Nietzsche ja Hart toki muuta väitäkään. Toisin kuin ‘dogmaattisesti höyrähtäneet’ kosmologit ja ydinfyysikot, joiden mielestä kaikkien ihmisten pitäisi tieteen ‘löytämän’ totuuden vuoksi lumoutua kaukaisista kaasukehistä ja kivistä tai joistain super-hyper-mittauslaitteilla todennetuista hiukkasista, Nietzsche ja Hart palauttavat elämän mahdollisen mielekkyyden kokemuksen sinne, mihin se kuuluukin: jokaisen yksilön omaan ainutlaatuiseen [koska samanlaista yksilöä ei ole] tietoisuuteen ja elämykseen olemassaolosta. Kivet ja hiukkaset eivät tuo tähän kokemukseen mitään oleellista kontribuutiota.

.

6

Ehkei mikään siis muutu koskaan paremmaksi. Siihen tarvittaisiin ihme ja armo, jota voi vain odottaa. Silti pitäisi yrittää, jokainen tavallaan, joskin myös eräistä ‘suurista linjoista’ pitää päästä laajempaan yksimielisyyteen. Mikä sekin näyttää epätodennäköiseltä ilman totaalia pakkoa, jonka seuraukset ovat todennäköisesti aina kontrafinaalisia [hyvät tarkoitukset ja keinot kääntävät toteutuessaan saavutetun päämäärän itseään vastaan] ja johtavat itsetuhoon [vrt. autoimmuunisairaus]. Kommunismi tuhoutui tehottomuuteen eli vääränlaiseen tehokkuuteen [myös ekologisesti], vainoharhaisuuteen, pelkoon, passiivisuuteen ja sensuuriin, jolla yritettiin ylläpitää totalitaarisen demokratian valhetta.

.

7

Kapitalismi puolestaan tekee ihmisistä identiteetti-prostituoituja [esim. profilointi] ja addiktoi heidät lukemattomiin laillisiin ‘huumeisiin’, joita on velvollisuus nauttia [kuluttaa] = medikalisaatio ja psykokulturisoitu kaupallistuminen. Valtio-totalitarismille ja kapitalismille [joka on demokraattisen parlamentarismin legitimoimaa pankkien tyranniaa] ei ole aitoa ja itsenäistä vaihtoehtoa. Konservatiivien paikallisyhteisöllisyyskään ei ole eikä voi olla kuin juuri ja vain  paikallista. Mutta ei se sinänsä huono vaihtoehto ole, jos haluaa ja jos jossain on vielä mahdollista elää hyvin pienissä ympyröissä. Teknologia ja markkinatalous tekevät tämän vaihtoehdon entistä epätodennäköisemmäksi, vaikka aina toki löytyy teknonörttejä, jotka väittävät päinvastaista [ja lähtevät silti kesäksi purjehtimaan kauas pois urbaanista helvetistä].

.

8

Itse ajattelen, että jos vain voisin, muuttaisin täysin yksinäiseen paikkaan ja eläisin siellä ihan hiljaa hissukseen, vieläkin huomaamattomammin kuin nyt. ‘Elä huomaamatta’ onkin yksi epikurolaisten harvoja täysin oikeaan osuneita sloganeja. Sen voisin kuitenkin ‘allekirjoittaa’.

.

9

Onko tämä asenne eskapismia, pakoa todellisuudesta? Resignaatiota, väsynyttä luopumista ympäröivästä maailmasta ja sen loputtomista sotkuista? Jos on, ja sitä se osittain mutta vain osittain, on, niin olkoon. Aikansa kutakin sano pässi, kun jne. Augustinusta vapaasti lainaten sanon minäkin: Ei ole tarvis mennä jonnekin kauas etsimään ja harhailemaan ympäriinsä, ihmisvilinään ja loputtoman hälinän keskelle; Jumala on meidän sydämissämme, tässä ja nyt. Niinpä joskus hieman naureskelenkin Paavalin intoa julistaa Kristuksensa totuutta ympäri maailmaa. Minä en sitä tekisi. Jeesuksen olisi pitänyt säilyä paikallisena ‘salaisuutena’. Tässä kohtaa lienen nimimerkki Valkean kanssa samoilla linjoilla – [??].

*

http://www.opinionspost.com/naturalized-man-zizek-neuroscience-buddhism/

http://www.jcrt.org/archives/11.2/raschke.pdf

http://mikemorrell.org/2012/11/god-in-the-material-world-altizer-and-zizek-in-the-wake-of-the-death-of-god/

http://en.wikipedia.org/wiki/Thomas_J._J._Altizer

http://hiljaistapohdintaa.blogspot.fi/

Slavoj Zizek: logically smart, psychologically insightful, philosophically illuminating and politically concerned [but funny] dialectical paradoxes without a coherent and integrative theory.

*

Modern radical thinker Slavoj Žižek spoke on the 1st July as part of the 'Great Minds' series, and affirmed his status as a great mind of modern philosophy and social, cultural and political theory. Starbucks, social solidarity and self-commodification were among the varied and enlightening topics touched upon by Žižek, all grounded by his interpretation of ideology and its continuing importance.

One of Europe's foremost Marxist theorists, Žižek criticised modern leftist groups who, he argued, didn't really know how to cope with the upheaval of the 'sublime' moment (revelation that an assumed state of total happiness is actually nonexistent). The question of 'what happens next' has been asked since the dwindling exhaustion of modernism into postmodernism. Žižek asks us to put ideological pressure on modern life, confirming the presence of ideological symbolism even in blatant popular culture (such as two Oscar-winning films, The King's Speech and Black Swan [2010]).

His manner was sometimes serious, sometimes comic and vaguely apocalyptic (he is a self confessed pessimist), which all together made for an engaging talk, dense in historical, anecdotal and political references. The combination of issues allowed the modern audience member to examine their own behaviour alongside Hegelian optimism, Freudian self-commodification and Marxist ideas of social roles, in a non 'academic' sense, referring to the purchasing of Starbucks coffee as a subconscious purchasing of social solidarity built into the price. An audience member asks 'isn't it the case that people know that what they're doing is buying a coffee that will then, in some sort of self-serving way, make them feel better about themselves?', thus showing that ideology is no longer a 'smokescreen' of sorts. Žižek answers by claiming that we follow things, knowing that they are ideologies, and this does not necessarily make them 'right' or true. This is where the notion of ideology seems to be headed; to a total self consciousness -- as with a Hegelian resolution of the 'Zeitgeist' (Žižek is actually close to the publishing of an 800 page book on Hegel).

In his relatively brief talk, Slavoj Žižek managed to expose our susceptibility to certain ideologies, thus proving their ever present role in modern society - not bad for a Friday night in West London, perhaps the capital of the British bourgeoisie.

*

http://www.youtube.com/watch?v=cW1zUh94uMY

http://en.wikipedia.org/wiki/Slavoj_%C5%BDi%C5%BEek

http://fi.wikipedia.org/wiki/Slavoj_%C5%BDi%C5%BEek

Kommentti

Kommentti edellisen Zizek-päreeni kommentteihin.
.

St. Nicholas Cathedral, Kronstadt, Russia

.

1

Art2 siteerasi Zizekiä: ‘In buddhism, if we are really honest, we have to admit that once you are in enlightment, nothing immanently prevents you, for example, from torturing people.’

. 

Näköjään Art2 ei ole ainoastaan kuunnellut vaan myös ymmärtänyt olennaisia asioita Zizekin luennosta. 

.

Sitaatti on Zizekin vanha väite buddhalaisuudesta. Eikä kyseessä ole pelkästään hänen oma dialektinen inversionsa vaan periaatteessa juuri Suzukin kaltaisten zen-buddhismiin taipuvaisten tunnustama fakta. Myös Dalai Lama-sitaatista [jota Zizek muistaakseni on myös aiemmin käyttänyt] voi tosiaan vetää aika kyynisiä johtopäätelmiä buddhalaisen hyveen olemuksesta.

.

Mutta eihän valaistunut enää edes voi olla jokin inhimillinen ego vaan [hyväntahtoinen?] kosminen zombie, joka ei itse asiassa enää kuulu ihmisen yhtaikaa paheelliseen ja hyveelliseen maailmaan. Hän on täydellinen ja omnipotentti niinkuin vain täysin hyveellinen olento voi olla. Eikö siis olisi johdonmukaista, että buddhalainen meditaatio onnistuessaan päätyisi egon harhoista vapautuessaan myös ‘ego-ruumiin’ häviämiseen. Tapahtuisi eräänlainen 'autoeutanasia'.

.

Jos kerran päämääränä on täydellinen nirvana-tyhjyys, niin eikö silloin mikä tahansa elämään/olemassaoloon jäävä osa valaistuneesta ihmisestä ole ‘liikaa’ eli muistuttamassa siitä, että olemme yhä vielä valaistuneinakin lihallisen elämän kirotun kiertokulun kahleissa. Niinpä en voikaan täysin ymmärtää, miksi boddhisatvat kääntyvät valaistumisensa tilassa tai prosessissa auttamaan ‘jälkeenjääneitä’ matkallaan oikeaan tietoon. Mikä voi olla niin tyydyttävä motiivi, että se inspiroi heitä jopa valaistuneinakin tällaiseen auttamistyöhön/välitystehtävään? Tämä taitaa olla buddhalaisuuden varsinainen salaisuus/ihme ja todellisin hyve - [?]

.

2

-rh kirjoitti: ‘Joku piispa Huovisen koko ikänsä hokema `Miksi Jumala sallii?´ on mun mielestä täysin merkityksen ja triviaali kysymys - itämaisen ajattelun näkökulmasta varsin falskia’

.

Olen samaa mieltä -rh, mutta mieleni ei jostain syystä erityisemmin rauhoitu tuosta ‘itämaisen ajattelun näkökulmasta’, koska vaistoan siinä piilevän sieluttoman determinismin, jossa ihminen tuntuu muuttuvan automaatiksi vailla yksilöllistä minuutta. Koen sellaisen metafysiikan paitsi mahdottomaksi myös vaaralliseksi – ainakin itselleni [;\]. Vapaus ei ole tietoa välttämättömyydestä vaan kontrolloitua itseilmaisua.

.

Ortodoksi-teologi David Bentley Hart, joka tuntee hyvin myös itämaisia uskontoja, on pohtinut sitaattisi asiaa ‘itämaisemman’ kristinuskon lähtökohdista. Hartia minä arvostan, vaikken ymmärrä uskosta enkä tiedä Jumalasta yhtään mitään [PS.]. Hän on loistavan tyylitajuinen esseisti ja selkeä ajattelija. Sopivasti konservatiivi [:\].

.

PS.

Kirkkoni on ortodoksinen [koska se on maailman kaunein kirkko], vaikka en synergisti ja panteisti olekaan. Pelastusoppini on nimittäin äärimmäisen luterilais-monergistinen – aina ateismiin asti. Ihmisen ja Jumalan välillä on peruuttamaton kuilu/katkos [luonnollinen teologia on taikauskoa/animismia; - sorry nyt vaan D. B ja muut ortodoksit], mikä merkitsee, että ensin katoaa Jumala [Entzauberung der Welt/Max Weber] ja sitten ihminen järkiuskoineen [D. B. Hartin lailla en usko valistuksen projektiin kuten ei uskonut myöskään nihilisti Nietzsche]. Ortodokseilla sen sijaan on mahdollisuus muuttua theosis-opissaan hieman samantyyppisiksi hyve-zombieiksi kuin buddhalaiset. Minä en sellaiseen pysty. Olen peruspaha ihminen. Rottaakin pahempi. Voin siis syntyä vain paremmaksi olennoksi tulevassa elämässä. Vaikka kiveksi. Ihan sama mitä teen.

*

http://www.firstthings.com/onthesquare/2008/05/tsunami-and-theodicy

http://www.amazon.com/Doors-Sea-Where-Was-Tsunami/dp/0802866867

http://en.wikipedia.org/wiki/David_Bentley_Hart

http://www.aoiusa.org/blog/is-this-the-most-beautiful-orthodox-church-in-the-world/

'Not how to get out but how did we fall in'

Slavoj Žižek. The Buddhist Ethic and the Spirit of Global Capitalism. 2012.

.

1

Tämä luento kannattaa kuunnella kokonaisuudessaan, joskin sen todellinen herkku eli varsinaisten johtopäätösten tekeminen alkaa kohdasta 56.30. Zizek halveksii buddhalaisuuden länsimaisia new age-miksauksia, mutta suhtautuu vakavasti ja arvostavasti Buddhaan sekä alkuperäisen buddhalaisuuden muotoihin. 

.

Kristinuskon ja [etenkin new age-]buddhalaisuuden välillä nähdään usein eettistä sukulaisuutta, mutta Zizek väittää perustellusti, että niiden välillä vallitsee perustava ‘metafyysis-antropologinen’/rr eroavuus [ks.myös luku 2]. Tämän eroavuuden lähtökohtia voisi pohtia seuraavasti. Tavoitellessamme nirvanaa, olisi syytä kysyä ja ymmärtää, miksi päädyimme/irtauduimme kaiken elollisen deterministisestä kiertokulusta tilaan, joka aiheuttaa meille kärsimystä. 

.

Zizekin spekulatiivisen problematiikan peruspointti [hyvin yksinkertaistetusti sanottuna] on siinä, että vasta ei-tietoisesta kiertokulusta irtautumisen jälkeen [mikä aiheutti kärsimyksen] syntyy myös tarve päästä siitä pois ja että tämän prosessin myötä ylipäätään myös mahdollistuu [ei aiemmin, koska kärsimystä, harhaista egoa ja ‘väärää’ tietoisuutta ei aiemmin ollut] sen tyhjyyden ajatteleminen, johon buddhalaisuus meditaatiossa kohti valaistumista/nirvanaa pyrkii. 

.

Miksi emme siis 1] ‘pysyneet’ elämän tiedottomassa kiertokulussa vaan päädyimme tahtoviksi, [pseudo]tietoisiksi ja siten kärsiviksi ihmisiksi? Onko tämä katastrofi 2] jonkin a] yksinomaan ihmiseen itseensä sisältyvän ja hänen kauttaan tapahtuvan/aiheutuvan lankeemuksen [fall] seurausta [eli vieraantumista tiedottoman harmonian alkutilasta] vai b] sisältyykö [gnostilaisittain ilmaistuna] jo Todellisuuden ‘alkuperään’/Jumalaan itseensä jokin särö – jokin pahuuden elementti, joka aiheutti ihmisen putoamisen/lankeemuksen yksilöllisen egon kärsivään tilaan? 

.

Toisin sanoen [kohta 2b] - onko todellisuus [tai Jumala] itsessään 'paha' - ytimiään myöten? Jos on, niin kyseisestä asiaintilasta ei seuraa vakavia ongelmia ainoastaan kristinuskolle vaan myös buddhalaisuuden nirvana-käsitykselle. Lopullinen ulospääsy samsarasta saattaakin olla liki mahdotonta, jos/kun pahuus todellisuuden periolemuksena 'tunkee' itsensä väistämättä jopa meditaatioon. Mutta buddhalaisilta löytyy käytännöllinen ratkaisu myös tähän ongelmaan, kuten Zizek aivan lopuksi kertoo buddhalaisuutta paremmin tuntevien kanssa keskusteltuaan.

.

2

Slavoj Žižek on Buddhism and the Self

. 

[One of the only schools] of thought that fully accepts the inexistence of the big Other is Buddhism. Is the solution then to be found in Buddhist ethics? 

There are reasons to consider this option. Does not Buddhism lead us to “traverse the fantasy,” overcoming the illusions on which our desires are based and confronting the void beneath each object of desire?

Furthermore, psychoanalysis shares with Buddhism the insistence that there is no Self as a substantive agent of psychic life: no wonder Mark Epstein, in his book on Buddhism and psychoanalysis, refers positively to Lacan’s early essay on the “mirror stage,” with its notion of the Ego as an object, the result of the subject’s identification with the idealized fixed image of itself:⁷¹ the Self is the fetishized illusion of a substantial core of subjectivity where, in reality, there is nothing.

This is why, for Buddhism, the point is not to discover one’s “true Self,” but to accept that there is no such thing, that the “Self ” as such is an illusion, an imposture. In more psychoanalytic terms: not only should one analyze resistances, but, ultimately, “there is really nothing but resistance to be analyzed; there is no true self waiting in the wings to be released.”⁷² The self is a disruptive, false, and, as such, unnecessary metaphor for the process of awareness and knowing: when we awaken to knowing, we realize that all that goes on in us is a flow of “thoughts without a thinker.”

The impossibility of figuring out who or what we really are is inherent, since there is nothing that we “really are,” just a void at the core of our being. Consequently, in the process of Buddhist Enlightenment, we do not quit this terrestrial world for another truer reality — we just accept its non-substantial, fleeting, illusory character; we embrace the process of “going to pieces without falling apart.”

In the Gnostic mode, for Buddhism, ethics is ultimately a question of knowledge and ignorance: our craving (desire), our attachment to terrestrial goods, is conditioned by our ignorance, so that deliverance comes with proper knowing. (What Christian love means, on the contrary, is that there is a decision not grounded in knowledge—Christianity thus breaks with the entire tradition of the primacy of Knowledge which runs from Buddhism through Gnosticism to Spinoza.)

Crucial to Buddhism is the reflexive change from the object to the thinker himself: first, we isolate the thing that bothers us, the cause of our suffering; then we change not the object but ourselves, the way we relate to (what appears to us as) the cause of our suffering: “What was extinguished was only the false view of self. What had always been illusory was understood as such. Nothing was changed but the perspective of the observer.”⁷³

This shift involves great pain; it is not merely a liberation, a step into the incestuous bliss of the infamous “oceanic feeling”; it is also the violent experience of losing the ground under one’s feet, of being deprived of the most familiar stage of one’s being. This is why the path towards Buddhist Enlightenment begins by focusing on the most elementary feelings of “injured innocence,” of suffering an injustice without cause (the preferred topic of narcissistic, masochistic thoughts: “How could she do this to me? I don’t deserve to be treated that way”).⁷⁴

The next step is to make the shift to the Ego itself, the subject of these painful emotions, rendering clear and palpable its own fleeting and irrelevant status—the aggression directed against the object causing the suffering should be turned against the Self itself. We do not repair the damage; rather, we gain the insight into the illusory nature of that which appears to need repair.⁷⁵

---

71 Epstein, Thoughts Without a Thinker, p. 152.
72 Ibid., p. 121.
73 Ibid., p. 83.
74 Ibid., p. 211.
75 Although, even here, there is a fundamental ambiguity in the Buddhist edifice: is the goal of the Buddhist meditation nirvana as the shift in the subject’s stance towards reality, or is this goal the fundamental transformation of reality itself, so that all suffering disappears and all living beings are relieved of their suffering? That is to say, is not the effort to enter nirvana caught between two radically opposed extremes, the minimalist and the maximalist? On the one side, reality remains as it is, nothing changes, it is just fully perceived as what it is, a mere insubstantial flow of phenomena that does not really affect the void at the core of our being; on the other side, the goal is to transform reality itself so that there will be no suffering in it, so that all living beings will enter nirvana.

*
The edited excerpt is from Slavoj Žižek's book, "Less Than Nothing: Hegel and the Shadow of Dialectical Materialism."
^*
http://www.youtube.com/watch?v=qkTUQYxEUjs

http://bigthink.com/postcards-from-zizek/slavoj-zizek-on-buddhism-and-the-self

Capitalism is a form of religion

Slavoj Žižek: Don't Act. Just Think.

. 

Transcript 

. 

Slavoj Zizek:  

Capitalism is . . . and this, almost I’m tempted to say is what is great about it, although I’m very critical of it . . . Capitalism is more an ethical/religious category for me.  It’s not true when people attack capitalists as egotists.  “They don't care.”  No!  An ideal capitalist is someone who is ready, again, to stake his life, to risk everything just so that production grows, profit grows, capital circulates.  His personal or her happiness is totally subordinated to this.  This is what I think Walter Benjamin, the great Frankfurt School companion, thinker, had in mind when he said capitalism is a form of religion.  You cannot explain, account for, a figure of a passionate capitalist, obsessed with expanded circulation, with rise of his company, in terms of personal happiness.

I am, of course, fundamentally anti-capitalist.  But let’s not have any illusions here.  No.  What shocks me is that most of the critics of today’s capitalism feel even embarrassed, that's my experience, when you confront them with a simple question, “Okay, we heard your story . . . protest horrible, big banks depriving us of billions, hundreds, thousands of billions of common people's money. . . . Okay, but what do you really want?  What should replace the system?”  And then you get one big confusion. You get either a general moralistic answer, like “People shouldn't serve money.  Money should serve people.”  Well, frankly, Hitler would have agreed with it, especially because he would say, “When people serve money, money’s controlled by Jews,” and so on, no?  So either this or some kind of a vague connection, social democracy, or a simple moralistic critique, and so on and so on.  So, you know, it’s easy to be just formally anti-capitalist, but what does it really mean?  It’s totally open.

This is why, as I always repeat, with all my sympathy for Occupy Wall Street movement, it’s result was . . . I call it a Bartleby lesson.  Bartleby, of course, Herman Melville’s Bartleby, you know, who always answered his favorite “I would prefer not to” . . . The message of Occupy Wall Street is, I would prefer not to play the existing game.  There is something fundamentally wrong with the system and the existing forms of institutionalized democracy are not strong enough to deal with problems.  Beyond this, they don't have an answer and neither do I.  For me, Occupy Wall Street is just a signal.  It’s like clearing the table.  Time to start thinking.

The other thing, you know, it’s a little bit boring to listen to this mantra of “Capitalism is in its last stage.”  When this mantra started, if you read early critics of capitalism, I’m not kidding, a couple of decades before French Revolution, in late eighteenth century.  No, the miracle of capitalism is that it’s rotting in decay, but the more it’s rotting, the more it thrives.  So, let’s confront that serious problem here. 

Also, let’s not remember--and I’m saying this as some kind of a communist--that the twentieth century alternatives to capitalism and market miserably failed. . . . Like, okay, in Soviet Union they did try to get rid of the predominance of money market economy.  The price they paid was a return to violent direct master and servant, direct domination, like you no longer will even formally flee.  You had to obey orders, a new authoritarian society. . . . And this is a serious problem: how to abolish market without regressing again into relations of servitude and domination.

My advice would be--because I don't have simple answers--two things: (a) precisely to start thinking.  Don't get caught into this pseudo-activist pressure.  Do something. Let’s do it, and so on.  So, no, the time is to think.  I even provoked some of the leftist friends when I told them that if the famous Marxist formula was, “Philosophers have only interpreted the world; the time is to change it” . . . thesis 11 . . . , that maybe today we should say, “In the twentieth century, we maybe tried to change the world too quickly.  The time is to interpret it again, to start thinking.” 

Second thing, I’m not saying people are suffering, enduring horrible things, that we should just sit and think, but we should be very careful what we do.  Here, let me give you a surprising example.  I think that, okay, it’s so fashionable today to be disappointed at President Obama, of course, but sometimes I’m a little bit shocked by this disappointment because what did the people expect, that he will introduce socialism in United States or what?  But for example, the ongoing universal health care debate is an important one.  This is a great thing.  Why?  Because, on the one hand, this debate which taxes the very roots of ordinary American ideology, you know, freedom of choice, states wants to take freedom from us and so on.  I think this freedom of choice that Republicans attacking Obama are using, its pure ideology.  But at the same time, universal health care is not some crazy, radically leftist notion.  It’s something that exists all around and functions basically relatively well--Canada, most of Western European countries. 

So the beauty is to select a topic which touches the fundamentals of our ideology, but at the same time, we cannot be accused of promoting an impossible agenda--like abolish all private property or what.  No, it’s something that can be done and is done relatively successfully and so on.  So that would be my idea, to carefully select issues like this where we do stir up public debate but we cannot be accused of being utopians in the bad sense of the term.
*

http://bigthink.com/ideas/45126

http://www.youtube.com/watch?v=IgR6uaVqWsQ

A silly controversialist or an agitator for neo-Marxist totalitarianism or - - ?

Slavoj Žižek: 'Humanity is OK, but 99% of people are boring idiots'

A genius with the answers to the financial crisis? Or the Borat of philosophy? The cultural theorist talks about love, sex and why nothing is ever what it appears to be.

• 
• • Decca Aitkenhead
  • guardian.co.uk, Sunday 10 June 2012 

Slavoj Žižek at his home in Lubljana. Photograph: David Levene for the Guardian.

*

Slavoj Žižek doesn't know the door number of his own apartment in Ljubljana. "Doesn't matter," he tells the photographer, who wants to pop outside. "Come back in through the main door, and then just think in terms of politically radical right; you turn from left to right, then at the end, right again." But what's the number, in case he gets lost? "I think it's 20," Žižek suggests. "But who knows? Let's double check." So off he pads down the hallway, opens his door and has a look.

Waving the photographer off, he points in the distance across the Slovenian capital. "Over there, that's a kind of counter-culture establishment – they hate me, I hate them. This is the type of leftists that I hate. Radical leftists whose fathers are all very rich." Most of the other buildings, he adds, are government ministries. "I hate it." Now he's back in the living room, a clinically tidy little sliver of functional space lacking any discernible aesthetic, the only concessions being a poster for the video game Call Of Duty: Black Ops, and a print of Joseph Stalin. Žižek pours Coke Zero into plastic McDonald's cups decorated in Disney merchandising, but when he opens a kitchen cupboard I see that it's full of clothes.

"I live as a madman!" he exclaims, and leads me on a tour of the apartment to demonstrate why his kitchen cabinets contain only clothing. "You see, there's no room anywhere else!" And indeed, every other room is lined, floor to ceiling, with DVDs and books; volumes of his own 75 works, translated into innumerable languages, fill one room alone.

If you have read all of Žižek's work, you are doing better than me. Born in 1949, the Slovenian philosopher and cultural critic grew up under Tito in the former Yugoslavia, where suspicions of dissidence consigned him to academic backwaters. He came to western attention in 1989 with his first book written in English, The Sublime Object of Ideology, a re-reading of Žižek's great hero Hegel through the perspective of another hero, the psychoanalyst Jacques Lacan. Since then there have been titles such as Living in the End Times, along with films – The Pervert's Guide To Cinema – and more articles than I can count.

By the standards of cultural theory, Žižek sits at the more accessible end of the spectrum – but to give you an idea of where that still leaves him, here's a typical quote from a book called Žižek: A Guide for the Perplexed, intended to render him more comprehensible: "Žižek finds the place for Lacan in Hegel by seeing the Real as the correlate of the self-division and self-doubling within phenomena."

At the risk of upsetting Žižek's fanatical global following, I would say that a lot of his work is impenetrable. But he writes with exhilarating ambition and his central thesis offers a perspective even his critics would have to concede is thought-provoking. In essence, he argues that nothing is ever what it appears, and contradiction is encoded in almost everything. Most of what we think of as radical or subversive – or even simply ethical – doesn't actually change anything.

"Like when you buy an organic apple, you're doing it for ideological reasons, it makes you feel good: 'I'm doing something for Mother Earth,' and so on. But in what sense are we engaged? It's a false engagement. Paradoxically, we do these things to avoid really doing things. It makes you feel good. You recycle, you send £5 a month to some Somali orphan, and you did your duty." But really, we've been tricked into operating safety valves that allow the status quo to survive unchallenged? "Yes, exactly." The obsession of western liberals with identity politics only distracts from class struggle, and while Žižek doesn't defend any version of communism ever seen in practice, he remains what he calls a "complicated Marxist" with revolutionary ideals.

To his critics, as one memorably put it, he is the Borat of philosophy, churning out ever more outrageous statements for scandalous effect. "The problem with Hitler was that he was not violent enough," for example, or "I am not human. I am a monster." Some dismiss him as a silly controversialist; others fear him as an agitator for neo-Marxist totalitarianism. But since the financial crisis he has been elevated to the status of a global-recession celebrity, drawing crowds of adoring followers who revere him as an intellectual genius. His popularity is just the sort of paradox Žižek delights in because if it were down to him, he says, he would rather not talk to anyone.

You wouldn't guess so from the energetic flurry of good manners with which he welcomes us, but he's quick to clarify that his attentiveness is just camouflage for misanthropy. "For me, the idea of hell is the American type of parties. Or, when they ask me to give a talk, and they say something like, 'After the talk there will just be a small reception' – I know this is hell. This means all the frustrated idiots, who are not able to ask you a question at the end of the talk, come to you and, usually, they start: 'Professor Žižek, I know you must be tired, but …' Well, fuck you. If you know that I am tired, why are you asking me? I'm really more and more becoming Stalinist. Liberals always say about totalitarians that they like humanity, as such, but they have no empathy for concrete people, no? OK, that fits me perfectly. Humanity? Yes, it's OK – some great talks, some great arts. Concrete people? No, 99% are boring idiots."

Most of all, he can't stand students. "Absolutely. I was shocked, for example, once, a student approached me in the US, when I was still teaching a class – which I will never do again – and he told me: 'You know, professor, it interested me what you were saying yesterday, and I thought, I don't know what my paper should be about. Could you please give me some more thoughts and then maybe some idea will pop up.' Fuck him! Who I am to do that?"

Žižek has had to quit most of his teaching posts in Europe and America, to get away from these intolerable students. "I especially hate when they come to me with personal problems. My standard line is: 'Look at me, look at my tics, don't you see that I'm mad? How can you even think about asking a mad man like me to help you in personal problems, no?'" You can see what he means, for Žižek cuts a fairly startling physical figure – like a grizzly bear, pawing wildly at his face, sniffing and snuffling and gesticulating between every syllable. "But it doesn't work! They still trust me. And I hate this because – this is what I don't like about American society – I don't like this openness, like when you meet a guy for the first time, and he's starting to tell you about his sex life. I hate this, I hate this!"

I have to laugh at this, because Žižek brings up his sex life within moments of our first meeting. On the way up in the lift he volunteers that a former girlfriend used to ask him for what he called "consensual rape". I had imagined he would want to discuss his new book about Hegel, but what he really seems keen to talk about is sex.

"Yeah, because I'm extremely romantic here. You know what is my fear? This postmodern, permissive, pragmatic etiquette towards sex. It's horrible. They claim sex is healthy; it's good for the heart, for blood circulation, it relaxes you. They even go into how kissing is also good because it develops the muscles here – this is horrible, my God!" He's appalled by the promise of dating agencies to "outsource" the risk of romance. "It's no longer that absolute passion. I like this idea of sex as part of love, you know: 'I'm ready to sell my mother into slavery just to fuck you for ever.' There is something nice, transcendent, about it. I remain incurably romantic."

I keep thinking I should try to intervene with a question, but he's off again. "I have strange limits. I am very – OK, another detail, fuck it. I was never able to do – even if a woman wanted it – annal sex." Annal sex? "Ah, anal sex. You know why not? Because I couldn't convince myself that she really likes it. I always had this suspicion, what if she only pretends, to make herself more attractive to me? It's the same thing for fellatio; I was never able to finish into the woman's mouth, because again, my idea is, this is not exactly the most tasteful fluid. What if she's only pretending?"

He can count the number of women he has slept with on his hands, because he finds the whole business so nerve-racking. "I cannot have one-night stands. I envy people who can do it; it would be wonderful. I feel nice, let's go, bang-bang – yes! But for me, it's something so ridiculously intimate – like, my God, it's horrible to be naked in front of another person, you know? If the other one is evil with a remark – 'Ha ha, your stomach,' or whatever – everything can be ruined, you know?" Besides, he can't sleep with anyone unless he believes they might stay together for ever. "All my relationships – this is why they are very few – were damned from the perspective of eternity. What I mean with this clumsy term is, maybe they will last."

But Žižek has been divorced three times. How has he coped with that? "Ah, now I will tell you. You know the young Marx – I don't idealise Marx, he was a nasty guy, personally – but he has a wonderful logic. He says: 'You don't simply dissolve marriage; divorce means that you retroactively establish that the love was not the true love.' When love goes away, you retroactively establish that it wasn't even true love." Is that what he did? "Yes! I erase it totally. I don't only believe that I'm no longer in love. I believe I never was."

As if to illustrate this, he glances at his watch; his 12-year-old son, who lives nearby, will be arriving shortly. How is this going to work when he gets here? Don't worry, Žižek says, he's bound to be late – on account of the tardiness of his mother: "The bitch who claims to have been my wife." But weren't they married? "Unfortunately, yes."

Žižek has two sons – the other is in his 30s – but never wanted to be a parent. "I will tell you the formula why I love my two sons. This is my liberal, compassionate side. I cannot resist it, when I see someone hurt, vulnerable and so on. So precisely when the son was not fully wanted, this made me want to love him even more."

By now I can see we're not going to get anywhere near Žižek's new book about Hegel, Less Than Nothing: Hegel and the Shadow of Dialectical Materialism. Instead, he tells me about the holidays he takes with his young son. The last one was to the Burj Al Arab hotel, a grotesque temple to tacky ostentation in Dubai. "Why not? Why not? I like to do crazy things. But I did my Marxist duty. I got friendly with the Pakistani taxi driver who showed to me and my son reality. The whole structure of how the workers there live was explained, how it was controlled. My son was horrified." This summer they are off to Singapore, to an artificial island with swimming pools built on top of 50-storey skyscrapers. "So we can swim there and look down on the city: 'Ha ha, fuck you.' That's what I like to do – totally crazy things." It wasn't so much fun when his son was younger. "But now, we have a certain rhythm established. We sleep 'til one, then we go to breakfast, then we go to the city – no culture, just consumerism or some stupid things like this – then we go back for dinner, then we go to a movie theatre, then we play games 'til three in the morning."

I wonder what all Žižek's earnest young followers will make of this, and worry they will be cross with me for not getting anything more serious out of him. But to Žižek, Dubai tells us just as much about the world as a debate about the deficit, say, ever can. When his sweet-looking, polite young son arrives, I try to steer Žižek on to the financial crisis, and to the role his admirers hope he will play in formulating a radical response.

"I always emphasise: don't expect this from me. I don't think that the task of a guy like me is to propose complete solutions. When people ask me what to do with the economy, what the hell do I know? I think the task of people like me is not to provide answers but to ask the right questions." He's not against democracy, per se, he just thinks our democratic institutions are no longer capable of controlling global capitalism. "Nice consensual incremental reforms may work, possibly, at a local level." But localism belongs in the same category as organic apples, and recycling. "It's done to make you feel good. But the big question today is how to organise to act globally, at an immense international level, without regressing to some authoritarian rule."

How will that happen? "I'm a pessimist in the sense that we are approaching dangerous times. But I'm an optimist for exactly the same reason. Pessimism means things are getting messy. Optimism means these are precisely the times when change is possible." And what are the chances that things won't change? "Ah, if this happens then we are slowly approaching a new apartheid authoritarian society. It will not be – I must underline this – the old stupid authoritarianism. This will be a new form, still consumerist." The whole world will look like Dubai? "Yes, and in Dubai, you know, the other side are literally slaves."

There is something inexplicably touching about all Žižek's mischievous bombast. I hadn't expected him to be so likable, but he really is hilariously good company. I had hoped to find out if he was a genius or a lunatic – but I fear I leave none the wiser. I ask him how seriously he would recommend we take him, and he says he would rather be feared than taken for a clown. "Most people think I'm making jokes, exaggerating – but no, I'm not. It's not that. First I tell jokes, then I'm serious. No, the art is to bring the serious message into the forum of jokes."

Two years ago his front teeth came out. "My son knows I have a good friend; none of us is gay, just good friends. So when he saw me without teeth, he said: 'I know why.' My son! He was 10! You know what he told me? Think, associate, in the dirtiest way." I think I can guess. "Yes! Sucking! He said my friend complained that my teeth were in the way." Žižek roars with laughter, great gales of paternal pride.

"And you know what was tragicomic? After he told me this, he said: 'Father, did I tell this joke well?'"

*

http://www.guardian.co.uk/culture/2012/jun/10/slavoj-zizek-humanity-ok-people-boring

http://fi.wikipedia.org/wiki/Slavoj_%C5%BDi%C5%BEek

http://en.wikipedia.org/wiki/Slavoj_%C5%BDi%C5%BEek

http://www.amazon.com/Less-Than-Nothing-Dialectical-Materialism/dp/1844678970

Marxin perillisten ideologinen ristiriita yhteisöllisen anarkismin ja poliittisen voluntarismin välillä jatkuu [ad. inf.]

Anarko-kommunistin ja zizekiläisen voluntaristin hybridi tekemässä pehmeää vallankumousta.

I
1
Päreen sitaatti [osa II] on Antonio Negri-sitaatti Eetu Virenin ja Jussi Vähämäen kirjasta Perinnöttömien perinne [2011]. Siinä viime vuosikymmenten anarkistis-autonomistisen [vrt. Debordin situationalismi ja Trontin operaismo] kommunismin tunnetuin edustaja Antonio Negri sivaltaa melko taitavasti Alain Badiouta ja Slavoj Zizekiä, jotka edustavat lähes kaiken sen vastakohtaa, mihin Negri on viime vuosikymmeninä päätynyt ja sitoutunut eli idealistista vasemmisto-nostalgiaa, poliittista institutionalismia, voluntarismia ellei jopa desisionismia, joka tietenkin perustaa ontologisen lähtökohtansa ei suinkaan Spinozaan, Nietzscheen, Foucault'iin, Deleuzeen&Guattariin vaan Descartes'iin, Kantiin ja Hegeliin.

Etäisesti yhteinen nimittäjä on Heidegger tai se, mikä Heideggerilta kelpaa Zizekin vallankumoukseen ja se, mikä Heideggerin Daseinissa eli yhteisöllisessä a-subjektivismissa kelpaa anarkistien vapauden kaanoniin.

2
Negri-sitaatti on tärkeä sivallus, koska siihen kiteytyy vasemmiston ehkä perustavin riita siitä, onko poliittis-institutionaalinen vallankumous enää [koskaan] mikään relevantti vaihtoehto taistelussa kapitalismia vastaan. Negrin mukaan ilmeisesti ei. Zizekin mukaan kyllä.

Negrin mielestä Zizek on kadottanut vallankumouksen subjektin eli kansan ja ihmiset yleensä. Zizekin mielestä Negrin vallankumous ei pääse koskaan edes alkamaan vaan unelmoi anarkististisesta vapaus-yhteisöstä, joka on Zizekille imaginaarinen illuusio, joka ajautuu loisimaan tai jopa mutualisoimaan kapitalismin kanssa poliittisesti irrallisten vastarintaliikkeiden muodossa kuin virtahevon selkää nokkiva lintu.

Zizek puhuu Negrin paskoista metaforista - toisin sanoen sanahelinästä, joka jää poliittisen vallan jalkoihin. Negri puhuisi Zizekin idealistisesta voluntarismista, 'hypoteettisesta' kommunismista ja kaipuusta [lopullisesti] menneeseen vallankumousajatteluun.

3
Sitaatista juontuu minulle myös kytkös Heideggerin ja Zizekin käsityseroihin vallankumouksesta ja etenkin Heideggerin käsitykseen subjektista, joka mutatis mutandis on sukua anarkistiselle marxismille. Niinpä palaan tähän aiheeseen mielessäni Heideggerin a-moderni oikeistokonservatismi [sekä Mussolinin moderni fasismi], jahkas ensin luen kunnolla tuon Perinnöttömien perinteen, jossa kyllä asetetaan erittäin syvällisesti kysymys siitä, miten kapitalismia voidaan todellisimmin vastustaa, mutta josta näyttäisi puuttuvan niin sanotusti systemaattista munaa ottaa se valta, joka tarvitaan yhteiskunnan muuttamiseksi. Pelkkä mastoihin kiipeäminen tai edes pomminheittely ei riitä vielä mihinkään vaan pikemminkin loitontaa suuria massoja yhä alttiimmaksi oikeiston spektaakkelimaisen mediamanipulaation aivopesulle.

Valtion hallinta ja instituutioden valtaaminen ei anarkisteille siis kelpaa, sillä he haluavat murskata valtion ja instituutiot sisältäpäin. Mikä heille sitten kelpaa, minkälainen on heidän toimiva yhteiskuntansa, jos kyseessä on muutakin kuin pelkkää teoreettista metaforisointia ja/tai kommuuni-hippileireiliyä, jolla minun mielestäni on hyvin vähän tekemistä toimivan yhteiskunnan kanssa?

 Vai onko anarkismi aina ja edelleen poliittisen romantiikan ikuinen ilmentymä, joka ei imaginaarisen vapaus-yhteisö-utopiansa lumoamana tunnista eikä tunnusta alkuoletustensa [ihminen on hyvä, instituutiot ovat pahoja] perimmäistä nurinkurisuutta?

Eivätkö anarkistit olekin kuin ensimmäiset kristityt - siis kuin eräänlainen alkukirkko, jota Paavali ja viimein Konstantinus Suuri eivät vielä olleet ehtineet suostutella ja pakottaa Rooman instituutioiden huoraksi?

Valitettavasti tässäkään ei ole hyviä vaihtoehtoja. Ilman ideologísta organisoitumista ja viimein roomalaiseen hallintojärjestelmään integroitumista etnis-lakiuskonnollisesta juutalaisuudesta ['Neuvostoliiton valtioterrori'] ja monijumalaisesta [-arvoisesta] pakanuudesta ['USA:n kapitalistinen uusliberalismi'] erkaantunut kristillinen anarko-lahko olisi jäänyt jotakuinkin tuntemattomaksi tai ainakin täysin pirstoutuneeksi liikkeeksi samaan tapaan kuin aikoinaan essealaiset tai nykyään amishit.

Mutta ehkä anarkisteillekin riittää juuri oman linjan puhdasoppisuus, jossa ei olla kiinnostuneita korruptoivasta vallasta vaan ainoastaan Pyhästä Yhteisestä Hengestä.
....
Huomautus. Alkukristityt elivät lopun aikojen odotuksessa, mutta he eivät toki eläneet kuolemaa vaan tulevaa elämää ajatellen. En näe tässä psykologisesti merkittävää eroa siihen, että anarkistit elävät vain tätä elämää eikä kuolemaa ajatellen.

4
Tahallisesti kärjistäen voidaan sanoa, että juuri anarkistit ehkä syvimmälle kapitalismin ytimeen menevine kysymyksenasetteluineen työn ja pääoman ristiriidasta edustavat kaikkein dogmaattisinta kommunismia. Jopa niin dogmaattista, ettei sitä voi käytännössä toteuttaa kuin hippiyden kaltaisena luontouskontona, jossa palvotaan ekstaattista kokemusta, joka saadaan pidäkkeettömästä seksistä ja huumaavista aineista - [Marcusen sekopäinen seksuaali- ja luontomystiikka sekä Reichin vielä sekopäisempi pseudotieteellinen orgoni-energiateoria ovat olleet anarkisteille innostavaa 'taktis-teoreettista' lähdemateriaalia].

Pitäessään instituutioita ihmisen vapauden ja hyvyyden tukahduttajina, anarkistit päätyvät lopulta kumoamaan myös avioliiton yhteiskunnan perusinstituutiona. He elävät tasa-arvoisina[?] kommuuneissa, harjoittavat vapaata seksiä eivätkä koskaan ajattele kuolemaa vaan elämää.

Antiikin stoalaiselle elämä oli kuolemaan valmistautumista. Sen sijaan epikurolaiset [anarkistisen liikkeen esi-isät] elivät jatkuvaa optimaalista nautintoa etsien kuin viettiensä orjat tai huumeriippuvaiset, kunnes kuolema tuli ja nappasi nautiskelijan kesken hänen muurahaismaisen hääräämisensä ja kuhnurimaisen hekumansa. Täydellinen vapaus näyttäisikin anarkisteille samaistuvan pakottavaan kiimaan ja robottimaiseen touhuamiseen.

Filosofiselta kannalta katsottuna on vaikea sanoa, ovatko anarkistit idiootteja, psykoottisia, primitiivejä vai barbaareja, mutta ihmisiä he eivät ole ainakaan siinä mielessä kuin me ihmisen yhteiskunnallisena olentona tunnemme.

5
Vasemmisto [joihin en luokittele enää sosiaalidemokraatteja] on ideologisesti hajonnut, mikä ei tietenkään ole uusi asia, mutta nyt tämä hajoaminen näyttäisi ajavan molemmat pääpukarit absurditeetteihin, mikä tekee vasemmistosta [kuten kaikesta muustakin maan päällä] pelkkää kapitalismin raaka-ainetta.

6
Negri on oikeassa: Zizek on kadottanut vallankumouksen subjektin. Mutta myös Zizek on oikeassa: Negrin vallankumous ei pääse koskaan edes alkamaan. Luokkataistelu on ohi. Jäljelle on jäänyt pelkästään suuret puheet ja luulot. Niinpä kapitalismin mainosmies-lobbari [Miltton Friidman] tarttuu tilaisuuteen ja tulee tarjoamaan näille filosofian alalla maailman oppineimmille ja teoreettisesti luovimmille miehille hyvää keikkaa jossain USAn yliopistossa. Ja he suostuvat. Pellet. Kapitalistin mannekiineiksi.

II
[....]
Mitä tulee Alain Badioun 'kommunismihypoteesiin' tai Slavoj Zizekin kommunismihöpinöihin, niin ne ponnistavat vanhan vasemmiston mytologioista ja täyttymyksen historianfilosofiasta. Niihin sopii hyvin Toni Negrin äkäinen tokaisu:

Kas tässä paradoksi, kuunnelkaa: näyttää siltä, että uusi ajatus vasemmistosta olisi muuttumassaq kommunismin hypoteesiksi. Sitä julistavat Badiou ja Zizek. Kummiteleeko aave siis jälleen Euroopassa? Kyllä: mutta valitettavasti kyse on vasemmiston idean viimeisimmästä valepuvusta ja sen menneisyyden puolustelusta, nostalgiassaan ihmettä odottavien filosofien tuotoksista.

Sanottaisiinko, että kommunismin tulkitseman vanhan karkean materialismin tilalle tuodaan pidäkkeetön idealismi. Olkoon, juuri tämä on huonointa vasemmiston ideassa! Tosiasiassa tämä kommunismi omaksuu jälleen tutkimuksen ja historiallisen näkemyksen sijaan abstraktit periaatteet; poliittisen uskon se asettaa vastakohdaksi rakentavalle voimalle, se julistaa ideaalista organisaatiota mieluummin kuin taktista ja strategista kokeilua, kriisiin, taisteluun ja vastavallan rakentamiseen sekä uusien instituutioiden keksimiseen juurtunutta militanttiutta.

Tosiasia on, että suuri osa vasemmistolaisiksi kutsutuista liikkeisä, mukaan lukien Moskovalle uskollisten kommunistipuolueiden jäänteet ja myös erilaiset 'marxilais-leniniläiset' liikkeet [vulgaaristi maolaisiksi kutsutut] olivat luultavasti jo 1970-luvun alussa menettäneet kaiken kykynsä työstää konkreettisesti kommunistista projektia. Ja työstää sitä sellaisena kuin se oli: dialektiikan, työn edustuksen ja siis vasemmiston tuolla puolen.

Nuo liikeet olivat hukkuneet idealistiseen retoriikkaan, nationalismiin ja parlamentarismiin, työläiskorporativismin ja yhteiskunnallisen reformismin sekoitukseen, mutta ennen muuta vihaan historian luovaksi järjestämiseksi ja eksistentiaaliseksi sekä poliittiseksi kudokseksi ymmärrettyä marxilaisuutta kohtaan.

Jo tuolloin yhteinen korvattiin universaalilla, vasemmiston rispaantuneen liberalismin päälle liimattiin egoismi - yhtä kitsas ihanteista kuin kykenevä anteliaisuuteen ja myötätuntoon toista kohtaan.

Militantti länsimainen marxilaisuus oli ennakoinut ja taistellut noita petollisia ja sotkuisia uskovaisia vastaan sellaisissa ryhmissä kuin Sosicialism ou barbarie tai Debordin viinihoureisessa marxismissa ja Trontin operaismossa ja lopulta löytänyt teoreettisen vastarinnan uuden maaperän 'vasemmiston tuolta puolen' Deleuzen&Guattarin Mille Plateaux-teoksesta ja Foucault'n tutkimusmatkoista.

Nyt Marxin unohtanut vasemmistomme ja tämä kommunismimme flirttailevat suoraan porvarillisen kulttuurin ja idealistisen maolaisuuden kanssa, jotka historian kíellettyään kuorsaavat menneeseen loistoonsa käpertyneinä.
[....]
Toni Negri arvostelussaan Augusto Illuminatin kirjasta 'Vasemmiston ajatuksesta eroon pääsemiseksi' [24.11.2009].

Eetu Viren, Jussi Vähämäki: Perinnöttömien perinne, s,12-13 - [kappalejako RR]
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Antonio_Negri
http://en.wikipedia.org/wiki/Antonio_Negri
http://en.wikipedia.org/wiki/Autonomism
http://fi.wikipedia.org/wiki/Autonominen_marxismi
http://libcom.org/library/libertarian-marxist-tendency-map
http://fi.wikipedia.org/wiki/Anarkososialismi
http://fi.wikipedia.org/wiki/Anarkokommunismi
http://www.totuusradio.fi/marx-ilman-marxismia/
http://www.tutkijaliitto.fi/index.php?page=shop.product_details&flypage=shop.flypage&product_id=157&category_id=1&option=com_virtuemart&Itemid=26
http://libcom.org/library/libertarian-marxist-tendency-map
http://complit.as.nyu.edu/object/complit.events.pastevents1011

Politiikkaa ja muuta retoriikkaa

Slavoj Zizek and Alain Badiou at NYC's Jack Tilton Gallery [15.10]
*
'Autuaita ovat hiljaiset, sillä he saavat maan periä' [?]

I
Matteusta [5:5] siteeraava alaotsikkoni [johon kysymysmerkki suhtautuu hyvin epäillen] vaikuttaa paradoksaaliselta jo sen vuoksi, että toki tiedämme, miten äänekäs 'ADHD-nomadi' ja jokapaikan höylä Slavoj Zizek yleensä on [eipä tosin Alain Badiou'kaan ole mikään vaatimaton mies ideoiltaan].

Mutta ehkä Zizek nyt vihdoinkin on päätymässä erään perustavan filosofis-poliittisen paradoksin äärimmäiselle rajalle, jossa Hegelin negatiivinen dialektiikka [kuin nurinkääntyvä Möbiuksen nauha] kohtaa Lacanin reaalisen, joka ilmaisee itsensä vain hiljaisuuden uhkaavuudessa - ilman imaginaarista samaistumista tai symbolista lakia - ilman fantasiaa, ilman suurta Toista - - ahdistuneitten ihmismassojen mykän toivon ehdottomuudessa, joka kieltäytyy enää kumartamasta jatkuvan kasvun Molokia ja maksamasta tuolle Molokille uhrattujen riskien takuita, joille ei ole olemassa mitään määrää.

II
1
Lukiessani Zizekin St. Mark's Bookshop-puheen transkriptioita tajusin melko nopeasti, että olin kuluneen syksyn aikana ajatellut eräitä siinä käsiteltyjä asioita ja osittain jopa kirjoittanut niistä jotakuinkin samasta näkökulmasta kuin Zizek ja Badiou.

Ongelmana on vallan legitimointi parlamentaarisen demokratian puitteisiin/puitteissa.

Me emme pysty [siltä ainakin pahasti näyttää] kritisoimaan kapitalismia tuloksekkaasti demokraattisen päätöksentekoneiston 'sapluunassa'.

Toisaalta meillä ei ole varaa menettää demokratiaa, koska totalitarismin [fasistisen tai kommunistisen] historiallinen varjo on aivan liian synkkä unohdettavaksi edes hienoimman poliittis-teoreettis-tieteellisen argumentin nimissä.

Niinpä olemme ajautuneet pattitilanteeseen, kaksoissidokseen tai peräti umpikujaan poliittisen päätöksenteon suhteen.

Me emme pysty vaikuttamaan tarpeeksi tehokkaasti kapitalismin rakenteelliseen/sisäiseen noidankehään demokraattisen edustuksen ja päätöksenteon kautta, koska

We do not vote about who owns what, about relations in a factory and so on. All this is left to process outside the political sphere proper. And it is illusory to expect that one can effectively change things by simply extending our parliamentary democracy into this sphere, for example by organizing democratic banks under people’s control. Radical changes in this domain should be made outside the sphere of legal rights. Such democratic procedures, of course, can play a very positive role. No matter how radical their anti-capitalism is, the solution they seek resides in applying representative democratic mechanisms but again, and Applebaum is right, they live out of control, the economic sphere proper and so on.

Mutta kuka vielä uskoo väkivaltaiseen vallankumoukseen, jolla tuosta vain simbsalabim muutetaan yhteiskunta sekä tasa-arvoiseksi, vapaaksi että samalla taloudellisesti toimivaksi - veljeyden ja sisaruuden hengessä?

Uskooko Sammalkieli? Minä sen sijaan uskon, että massiivinen ja parlamentaarisen enemmistö-demokratian periaatteet kumoava vallankumous syö lapsensa. Ja jos olen tällä tunnustuksella astunut askeleen Ironmistressin suuntaan, niin sittenpähän olen.

Dead End? - [ks. osa II, 3]

2
Tulevaisuuden globaalia politiikkaa on luultavasti lähes mahdoton tehdä ilman, että Occypy-liikkeen synnyttämä uusi poliittinen vasemmistolaisuus [joka on vielä utopiaa] ja konservatiivinen oikeistosiipi [esim. Tea Party] pääsevät yhteisymmärrykseen siitä pienimmästä yhteisestä nimittäjästä, jonka nimissä ne voivat tehdä yhteistyötä kokematta muitten intressiensä tulevat täysin uhratuiksi.

En tiedä löytyykö sellainen pienin yhteinen nimittäjä, mutta joka tapauksessa länsimaisen proseduuri-demokratian [perinteisen oikeiston tai vasemmiston/demareitten] vaikutusmahdollisuudet nähdään Zizekin ja Badioun edustamassa [eli filosofisesti ja poliittisesti syvällisimmässä vasemmistossa] melko vähäisiksi.

Joko tuo yhteinen nimittäjä löytyy tai vanha liberaali-demokraattinen meno jatkuu demokraattisten länsivaltioiden yhteiskuntarauhan alkaessa yhä vakavammin horjua - - [no - ehkäpä Kemppinen ylivertaisen jälkiviisautensa valaistamana kirjoittaa 20 vuoden kuluttua blogissaan, että ennustukseni meni täysin pieleen; - se ilo hänelle suotakoon, sillä kaikkihan on silloin 'hyvin'].

Tämä tarkoittaa yleisesti ottaen myös sitä, että sekä Euroopan ja USA:n nykyiset levottomuudet [Lontoon mellakat, Occupy-liike jne.] että islamilaisessa maailmassa ilmenevä [ja joskus jopa länsimaihin asti ulottuva] terrorismi ovat liberaali-demokraattisen modernisaation ja kapitalismin synnyttämiä vastareaktioita - ikäänkuin liberalismin välttämätön kääntöpuoli.

Länsimaiset levottomuudet ovat reaktioita a] kapitalismin yhteiskunnallis-taloudellisesti eriarvoistavaan tendenssiin [Lontoon mellakat, Occupy] ja b] sen perimmäiseen arvotyhjyyteen sekä globaaliin liberalismiin [oikeisto-nationalistiset raha-konservatiivit, Tea Party].

Islamilaisissa valtioissa vanha uskonnollinen yhtenäiskulttuuri yrittää puolustautua [kristillisten konservatiivien tavoin] ennen kaikkea maallistunutta ja arvoliberaalia demokratiaa vastaan, mutta niin tehdessään islamilaiset puolueet eivät voi myöskään sallia, että kontrolloimaton ja säätelemätön markkinatalous-kapitalismi läpäisisi mahdollisesti koko islamilaisen maailman, koska viimeistään se aiheuttaisi islamin totaalin vesittymisen pelkäksi tapakultuuriksi [= kansallisten ja uskonnollisten eli symbolisten identiteettien mureneminen].

Näinhän kristinuskolle on jo tapahtunut ainakin ateistisessa Euroopassa.

Koska kapitalismin ytimestä löytyy aina arvotyhjiö, jonka täyttää raha eli valta, niin hiukan ihmetyttää ja arveluttaa se tapa, jolla kaupallisuus sekä arvo-fundamentalismi yhdistyvät nykyään USA:n konservatiivisessa kristillisyydessä. Mieleen tulee mutatis mutandis idän autoritaarisen kapitalismin suurvalta eli Kiina.

Kiina on ymmärtääkseni varsin ateistinen [ja animistinen] maa, mutta toisin kuin Euroopassa [demokraattis-tapakristillinen ateismi] tai USA:ssa ['demokraattinen' fundamentalismi] Kiinan pseudo-kommunistinen [eli pseudo-uskonnollinen] hallinto yrittää silti puoliväkisin säilyttää ideologis-konservatiivis-autoritaarisen otteensa kansasta.

Ero USA:n konservatiivis-fundamentalistis-autoritaariseen raha-oikeistoon on tietenkin siinä, että kiinalaiset eivät näytä täysin hyväksyvän johtajiensa keskitettyä valtaa, joka pyrkii lisäämään sensuuria sekä sanan- ja ilmaisunvapauden rajoituksia.

Kristilliset konservatiivit sen sijaan vaikuttaisivat olevan henkilökohtaisesti sitoutuneita paitsi [liittovaltioiden suurempaa autonomia suosivaan] demokratiaan myös [etenkin] poliittis-uskonnollisiin ja taloudellisiin näkemyksiinsä, kun taas kiinalaisia ohjataan molempien [etenkin ideologian] suhteen ulkoapäin.

Mutta onko uskonnollis-konservatiivisia arvoja edustava perinteinen kapitalismi in the long run valtiollisella tasolla sittenkin kestävämpi kuin autoritaarisesti ohjatun Kiinan valtiollinen ryöstökapitalismi [maa-alueitten imperialistinen ostopolitiikka Afrikassa], joka siis yrittää mahdotonta: a] nostaa kiinalaisten elintasoa entistä nopeammin b]  kaventamalla ja sensuroimalla kuitenkin samanaikaisesti kansalaisten poliittista mielipiteen- ja sanavapautta [eikö tämä tie jo kerran kokeiltu ja huonoksi havaittu reaali-sosialismissa?].

Toisin sanoen - voimakkaan autoritaarisesti ulkopäin ohjattu informaatio-teknologinen modernisaatio/kapitalismi sisällyttää itseensä halkeaman [mitä korkeampi teknologia ja elintaso, sitä suurempi on kansalaisten tarve poliittiseen itsemääräämiseen], josta seuraavaa protestiaaltoa Kiinan johtajat eivät pysty hallitsemaan kuin terrorisoimalla kansaansa.

Tai - - sitten nuo johtajat panevat kaiken toivonsa juuri siihen, että Kiinasta voimakkaan ja laajan elintason nousun myötä tulee ihan oikeasti kapitalistis-fasistinen maailmanvalta, jonka väestö ei prostestoi, sillä valtiollinen ohjaus pyrkii mahdollistamaan ja turvaamaan globaalit bisnekset niin hyvin, ettei kenelläkään ole valittamista ja että kansalaiset päinvastoin hyväksyvät sensuurin, koska kiinalainen ryöstökapitalismi rulettaa ja kaikilla on näin ollen yhteinen ideologinen tavoite: - kiinalaisen Dynastian valta yli Aasian ja Euroopan ;\]. 

Tällaisen natsi-kommunistisen kapitalismi-utopian toteutumiseen Kiinalla on kuitenkin onneksi vielä matkaa enemmän kuin kolme kvartaalia ;\].

3
Liberaali vasemmisto on demokratiaa puolustaessaan ajautunut ikäänkuin itse asettamaansa [osittain ennakoimattomaan] ansaan, sillä demokraattinen päätöksenteko [huolimatta sosiaalisen perusturvan merkittävästä paranemisesta monissa Euroopan maissa] ei ole kyennyt [vaikka alunperin toisin oletettiin] merkittävästi kontrolloimaan kapitalistisen sfäärin perimmäisen noidankehän eli pääoman yksipuolisen kasautumisen lähes determinististä prosessia.

Sanottakoon siis vielä kerran, että itse kapitalismiin ei näköjään voi vaikuttaa muualta kuin demokraattisen proseduurin ulkopuolelta [demokratiasta on tullut suurpankkien panttivanki] eli kieltäytmällä 'poliittisesti korrekteista' kompromisseista pääoman palkkaamien, poliittisen busineksen puolustamiseen ostettujen 'perustuslaillisten' juristien kanssa.

Edellä sanotun vuoksi juuri se, mistä Occupy-liikettä on arvosteltu: - poliittisen ohjelman epämääräisyys - saattaakin olla sen todellinen voima, joka ei suostu korruptoituneen lobbari-parlamentarismin suitsittavaksi edes teorian tasolla. Tämä ei kuitenkaan saa merkitä, että vajoaisimme nostalgis-vasemmistolaisen melankolian päiväuneen. Tulevaisuus ei saa olla menneisyyden kaltainen.

'What one should always bear in mind is that any debate here and now necessarily remains a debate on enemy's turf; time is needed to deploy the new content. All we say now can be taken from us – everything except our silence. This silence, this rejection of dialogue, of all forms of clinching, is our "terror", ominous and threatening as it should be.'

Zizekin The Guardian kolumin yhteenveto näkemyksestään Occupy Wall Street'in poliittiseen ohjelmattomuuteen, sen demokraattisen vaikuttamisen mahdottomuuteen ja oletettuun vasemmistolaiseen melankoliaan on tietenkin vahvasti retorinen mutta yhtä kaikki retorisuudessaan osuva, sillä hiljaisuudessa ja kieltäytymisessä poliittisesta väittelystä sekä sofistikoituneista argumenteista protestinsa oikeuttamiseksi [ks. III, 1] on aina jotain pahaenteistä - itse asiassa paljon pahaenteisempää kuin uhittelevassa möykkäämisessä ja kivien heittelyssä.

Tunnemmehan vanhan sanonnan - 'tyyntä myrskyn edellä'.

III
1
Juuri argumentti-väittämiä oikeiston juristit odottavat, koska he tietävät, miten ne voi upottaa helposti ja nopeasti - olipa sitten kyse kuinka hienoista perusteluista tahansa. Laki suojelee vapaata kilpailua, omaisuuden määrätöntä hankintaa ja ylipäätään yksilön vapautta tehdä, mitä huvittaa.

Pahinta käytöstä juristeille lienee juuri argumentaatiosta kieltäytyminen, sillä hiljaisuutta ei voi syyttää mistään [hiljaisuus itsessään ei ole omissio] eikä sitä näin ollen voi oikeuttaa tai kumota vallitsevaan eli poliittisesti korrektiin rationaliteettiin vedoten. Hiljaisuus on freudilaisittain sanottuna unheimlich - outoa, vierasta - jopa kauhistuttavaa.

2
Zizekin kritiikki Anne Applebaumin The Washington Post kolumin johtopäätöksia kohtaan ei kohdistu niinkään Applebaumin premisseihin kuin hänen outoon johtopäätökseensä, jonka sanoma selkokielellä kuuluu: - kapitalismin korjaamiseksi ei demokraattisen järjestelmän puitteissa ole tehtävissä mitään sellaista, mistä Occupy haaveilee, joten jäljelle jää pelkästään tuo em. vasemmistolainen melankolia, joka nostalgiseen päiväuneen pysähtyneenä haikailee menneiden protestien perään - kohtalo, jonka myös Occupy tulee Applebaumin mukaan kokemaan.

Zizekiin Applebaumin piiloideologinen johtopäätös [kapitalismiin ei voi vaikuttaa demokratian keinoin, joten turhaa siis edes kuvitella mitään sellaista] kuitenkin osuu ja sattuu sekä teorian tasolla että varmaankin myös henkilökohtaisesti, sillä onhan hän itse osallistunut monenlaisiin poliittisiin protesteihin jo yli 40. vuoden ajan. Itse asiassa hän on elävä protesti koko mies.

Ymmärrän Zizekin The Guardian kolumnin viimeisen kappaleen retoriikan [retorisesti] niin, että jos ihmisille sanotaan, etteivät he voi vaikuttaa kapitalismiin demokraattisesti, kun he nyt ovat tulleet kirjaimellisesti tyhjin käsin [eivätkä pelkästään keskenkasvuisen anarkismin hengessä kuten joskus hippiliikkeen aikaan] vaatimaan oikeudenmukaisuutta ja provokatiivista oikeutta ottaa hallintaansa Wall Street'in casinohuijarien riskienpesu-automaatti, niin se äärimmäisen turhauttava vastaus, jonka Applebaum heille tarjoaa, jättää väistämättä jälkeensä kytevän hiljaisuuden, jota ei keneltäkään voi enää riistää - jota ei millään juridisella saivartelulla voi kumota - joka on kuin hitaasti mutta varmasti demokraattisen kapitalismin näennäisen avoimessa mutta tosiasiallisesti suljetussa kattilassa [maapallo, ekosfääri] lisääntyvä paine, jota Wall Streetin ja Chicagon taloustieteellisen koulukunnan kvantti-matemaatikot eivät hienoissa laskelmissaan osaa arvioida oikein yhtä vähän kuin he ymmärsivät laskelmissaan ennakoida vuoden 2008 talouskuplan puhkeamisen.

Autuaita ovat hiljaiset, sillä he saavat maan periä [Matt. 5:5]

Ne hiljaiset, joista minä puhun eivät kuitenkaan ole hiljaisia jonkin ylimaallisen valaistumisen takia [heidän autuutensa on pikemminkin päätöksen varmuutta kuin sokeaa uskoa] vaan siksi, että heidän kärsivällisyytensä alkaa olla lopussa eivätkä he enää jaksa pitää ääntä itsestään. - - Minä toivon parasta ja pelkään pahinta. Se tarkoittaa yhtä ja samaa asiaa. Jonain päivänä nämä hiljaiset tarttuvat aseisiin ja toimivat. Wall Streetiä ei kuitenkaan räjäytetä kuten tehtiin WTC-torneille - se vallataan ja 'ohjelmoidaan' uudestaan - kohtuuden ja tolkun matematiikalla.

IV
http://www.youtube.com/watch?v=dTCNwgzM2rQ&feature=related
Simon & Garfunkel - The Sound of Silence - Live in Central Park, New York, 19.9.1981 - - [paikalla oli yli puoli miljoonaa ihmistä].

Lyrics

Hello darkness, my old friend
I've come to talk with you again
Because a vision softly creeping
Left its seeds while I was sleeping
And the vision that was planted in my brain
Still remains
Within the sound of silence

In restless dreams I walked alone
Narrow streets of cobblestone
'Neath the halo of a street lamp
I turned my collar to the cold and damp
When my eyes were stabbed by the flash of a neon light
That split the night
And touched the sound of silence

And in the naked light I saw
Ten thousand people, maybe more
People talking without speaking
People hearing without listening
People writing songs that voices never share
And no one dared
Disturb the sound of silence

"Fools", said I, "You do not know
Silence like a cancer grows
Hear my words that I might teach you
Take my arms that I might reach you"
But my words, like silent raindrops fell
And echoed
In the wells of silence

And the people bowed and prayed
To the neon god they made
And the sign flashed out its warning
In the words that it was forming
And the sign said,
"The words of the prophets are written on the subway walls
And tenement halls"
And whispered in the sounds of silence
*
http://actuspurunen.blogspot.com/2011/12/all-we-say-now-can-be-taken-from-us.html
http://en.wikipedia.org/wiki/Slavoj_%C5%BDi%C5%BEek
http://fi.wikipedia.org/wiki/Slavoj_%C5%BDi%C5%BEek
http://en.wikipedia.org/wiki/Alain_Badiou
http://fi.wikipedia.org/wiki/Alain_Badiou
http://en.wikipedia.org/wiki/Tea_Party_movement
http://en.wikipedia.org/wiki/The_Concert_in_Central_Park
http://en.wikipedia.org/wiki/The_Sound_of_Silence
http://kasamaproject.org/2010/10/26/badiou-zizek-in-nyc-on-philosophy-communism/