Showing posts with label romaanitaide. Show all posts
Showing posts with label romaanitaide. Show all posts

December 31, 2009

Pavel Fjodorovits Smerdjakov - Ivan Karamazovin perverssi omatunto

Katsokaa tuota lähes psykoottista virnettä 'Smerdjakovin' kasvoilla.

"Smerdyakov" is a Russian expletive, roughly equivalent to "shithead." The character's name likely derives from a character in The Brothers Karamazov.

First page from The Russian Messenger.

The Brothers Karamazov (Russian: Братья Карамазовы Brat'ya Karamazovy, pronounced [ˈbratʲjə karəˈmazəvɨ]) is the final novel by the Russian author Fyodor Dostoyevsky. Dostoyevsky spent nearly two years writing The Brothers Karamazov, which was published as a serial in The Russian Messenger and completed in November 1880. Dostoyevsky intended it to be the first part in an epic story titled The Life of a Great Sinner,[1] but he died less than four months after its publication.
Kirjoitettu kommentiksi Iineksen päreeseen Riemulaulu miehelle - mieskalenteri 2010.
I
Iines kirjoitti:

'...Mitjaan, jota onkin helppo rakastaa, hyvää ja heikkoa ihmistä, vilpitöntä lapsenmielistä nautiskelijaa, joka tappaa pahan maailmasta, eli irstaan öykkäri-isänsä.'

Ei Mitja tappanut isäänsä vaan sen teki palvelija Smerdjakov. Koko jutun ydin on siinä, että Smerdjakov, joka on omaksunut Ivanin nihilismin: 'jos Jumala on kuollut, niin kaikki on sallittua' - a) tietää, että Ivan vihaa isäänsä (ukko muuten sanoo kirjassa (ei kuitenkaan tv-sarjassa), että pojista juuri Ivan muistuttaa (moraalisesti) eniten häntä itseään!), b) tekee murhan ikäänkuin Ivanin puolesta ja hänen 'luvallaan' (lue keskustelu, joka käydään Ivanin ja Smerdjakovin välillä, kun Ivan on lähdössä pois, mm. isänsä asioita hoitamaan).

Mutta olkoon. En selitä tämän enempää. Romaanista löytyy joka tapauksessa monia tasoja, eikä se pelkkänä juonidekkarinakaan ole ihan niitä kaikkein yksiselitteisimpiä. Sen verran hyvin Dostojevski onnistuu piilottamaan Smerdjakovin teon ja kasaamaan kaikki olennaiset todisteet Mitjan niskaan.

Pitää kuitenkin muistaa, että Smerdjakov tunnustaa tekonsa Ivanille (Sm. sitäpaitsi näyttää I:lle ne ukon 'Grusenka-tipuselleen' lupaamat tasan 3000 ruplaa, joiden katoamista pidetään raskaimpana todisteena (kilpakosija-) Mitjaa vastaan) uhaten paljastaa oikeudessa, että Ivan on (muka tietoisesti) toiminut hänen rikostoverinaan, mutta päätyy kuitenkin hirttämään itsensä Smerdjakovin tunnustuksesta kauhistuneen Ivanin ajautuessa yhä syvemmälle akuuttiin psykoosiin.

Kyseessä on vanha teema D:llä: - nihilistit sekoavat ja/tai tekevät itsemurhan - myös Rikoksen ja rangaistuksen Svidrigailov sekä Riivaajien Stavrogin, huippuälykkäät kyynikot, tappavat itsensä; Idiootin nuori, tuberkuloosiin kuoleva 'ressentimenttinen eksistentialisti/rr' Ippolit epäonnistuu itsemurhayrityksessään).

Joka tapauksessa venäläinen Karamazov-sarja on ollut loistava, vaikka siitä onkin jouduttu pudottamaan aivan valtavasti materiaalia pois.

Kuitenkin juonen kannalta olennainen on tuotu hyvin esille, ja etenkin ukko-Karamazovin ja Smerdjakovin rooleihin on valittu huippuluokan näyttelijät: sopivat täydellisesti rooleihinsa.

Ukko K:n roolia vetävä näyttelee jo melkein liian hyvin, koska ensimmäistä kertaa elämässäni koin sympatiaa Fjodor Pavlovitsia kohtaan. - Smerdjakov maskeerattuna Ivanin piruksi on myös kympin oivallus ja suoritus.

II
Tapsa kirjoitti:

...'mutta muistelen että palvelija Smerdjakov oli myös hänen poikansa?'

Smerdjakov oli/on ukko-Karamazovin äpärä, jonka tämä teki eräälle, ilmeisesti kehitysvammaisuuttaan likaiseksi katuhuoraksi vajonneelle naiselle (nimi smerdjakov juontuu sanasta löyhkä), ja otti äidin kuoltua pojan, jonka vanhempi palvelija Grigori ja hänen vaimonsa kasvattivat, sittemmin palvelijakseen.

T-pani kirjoitti edelleen:

'...'mutta minusta pirun ja Ivanin keskustelu tuntui jo silloin aika lapselliselta?'

Eipä ole tippaakaan draaman tajua mainosmiehellä (kummallista). Valitan. Ei voi mitään. Pelkällä hyötyfilosofialla ja newageläisellä osapäiväbuddhalaisuudella ei kuitenkaan dostojevskilaisia mielen järkäleitä kirjoiteta - enintään beatrunoutta (okei - myös Saarikoski sai vaikutteita beat-runoudesta, mutta se kausi ei varmasti ollut hänen parhaimpansa).

Hulluutta on tietysti melko vaikea dramatisoida näytelmän puhumattakaan sitten aateromaanin osaksi, mutta olen havaitsevinani Ivanin pirussa saman absurdi(smi)n perinteen jatkoa, mikä ilmeni Dostojevskin erään alter egon, Shakespearen, narreissa - esim. Kuningas Lear, josta tuli tänään Teemalta erinomainen, moderni, ranskalainen versio vuodelta 2007.

Naivia? Lapsellista?

Jätän nyt lapsellisuudet, joita tästäkin kommenttilootasta löytyy pilvin pimein, tällä erää tähän.
*
Smerdyakov was born of "Stinking Lizaveta", a mute woman of the street, from which his name came—"Son of the 'reeking one'". He is widely rumored to be the illegitimate son of Fyodor Karamazov. When the novel begins, Smerdyakov is Fyodor's lackey and cook. He is morose and sullen, and, like Dostoevsky himself, epileptic.
As a child he would collect stray cats so he could hang and later bury them. Smerdyakov is aloof with most people but holds a special admiration for Ivan and shares his atheistic ideology. He later confesses to Ivan that he, and not Dmitri, was the murderer of Fyodor and claims to have acted with Ivan's blessing. However, Dmitri's defense attorney pointed out that in speaking with Smerdyakov, he found him to be "falsely naive" and able to tell people what they want to hear in order to subtly foist ideas on them.
*
http://en.wikipedia.org/wiki/The_Brothers_Karamazov
http://en.wikipedia.org/wiki/Gregor_Smerdyakov
http://tvtropes.org/pmwiki/pmwiki.php/Main/PsychoticSmirk

April 20, 2009

Tulevia hahmotelmia: 1) Dostojevskin huumori ja 2) Dostojevskin naiset/naiskuva

Täytyy kertoa hieman kirjoitussuunnitelmista.

Pohdin, josko kirjoittaisin - saatuani ensin massiivisen Dostojevskinluku-urakkani: - romaanit, novellit, päiväkirjat, aatteelliset pohdiskelut ym., pari elämäkertaa, kirjallisuustieteellinen katsaus, referaatteja jne. - loppusuoralle, kirjoitan jonkun päreen lukemani herättämistä ajatuksista.

Kaksi varmaa aihetta on jo ilmassa: 1) Dostojevskin huumori ja 2) Dostojevskin naiset. Molempia teemoja olen laiminlyönyt aiemmin - paljon nuorempana Dostojevskia lukiessani, mutta en laiminlyö enää.

Huomaan lukeneeni silloin aivan liian suuren - nuoruuden - vakavuuden hengessä, enkä ole huomioinut ja osannut nauttia Fedor Mihailovitsin huumorista.

Nyt kun varsinkin Idiootti alkaa olla loppusuoralla, on myös täysin ilmeistä, ettei naiskuvauksia voi sivuuttaa - itse asiassa ei ainoastakaan teoksesta. Ne kuuluvat romaanien ydinaineksiin.

Toisaalta - jos niissä ei tapeta muuten vain - joko nihilismin ja äärimmäisen utilitarismin eli psykologisen egoismin periaatteella/perusteilla, niin sitten tapetaan mustasukkaisuudesta - naisen vuoksi.

Aikoinaan (en nyt muista kuka kuuluisa runoilija sen lohkaisi), että kun lukee kymmenen sivua Saarikoskea, huomaa olevansa juovuksissa.

Minä sanon, että, kun lukee 500 sivua Dostojevskia, kokee itsensä murhaajaksi tai muuten vain hyvin 'perverssiksi' ihmiseksi.

Ivan Karamazov ('jos Jumala on kuollut, kaikki on luvallista'), Raskolnikov ('olen täi, mutta tapoin vielä pahemman täin!') ja Kellariloukon mies (vapaasti referoiden): - 'teen mieluummin tietoisesti väärin kuin suostun pianonkoskettimeksi'; (tämä on positivismia, determinismiä ja mekanistista maailmankuvaa kritisoiva ja siten eksistentialismia ennakoiva traktaatti, joka teki mm. Nietzscheen järisyttävän vaikutuksen).

Edelliset, fiktiiviset hahmot, olivat nuoruuteni sankareita, mutta nyt käynnissä olevan paneutumisen jälkeen noita sankareita tulee olemaan monia muitakin - eikä suinkaan pelkkiä murhaajia ja nihilistejä.

Dostojevskin huumori on joissain kohtaa aivan hulvatonta. Olen nauranut kymmeniä kertoja hänen ironioilleen, kaksimielisyyksilleen, sutkauksilleen ja anekdooteilleen eri henkilöhahmojen kertomina (esim. Idiootin Lebedev on täysin gogolilainen hahmo, samoin saman kirjan höppänä fabulisti, eronnut kenraali Ivolgin tai Karamazovien rouva Hohlakova jne. - ks. PS.).

Tuli mieleeni, että jospa olisin ollut lukemassa Dostojevskia esimerkiksi jollain Helsingin rautatieaseman penkillä kesäaikaan ja hohotellut yksikseni kovaäänisesti, olisi vieressäni istuva mahdollisesti ihmetellyt huomatessaan, ettei lukemani kirja olekaan Arto Paasilinnan kootut vaan Dostojevskin Riivaajat (jonka viimeiset 300 sivua tosin ovat silkkaa 'tappoa', kuolemaa ja ylipäätään murhenäytelmää - alkuperäisestä painoksesta poisjätetty ja sittemmin kirjaan aina lisätty Stavroginin persoonaa syvällisesti valottava loppuliite - [pappismunkki] 'Tihonin luona' - mukaanlukien).

Dostojevskin naiskuvan pohdinta tulee olemaan varsin haastava ja mielenkiintoinen projekti, koska yksikään hänen kuvaamistaan naishahmoista ei mielestäni ole läheltäkään mikään Vuohenkulman emännän eli Seunalan Annan (Jukolan Eeron vaimo) kaltainen madonnahahmo vaan kaikkien kirjojen naisista löytyy jotain hurjaa, hysteeristä, intohimoista, vallanhaluista - jopa miltei demonista (Idiootin Nastasja Filippovna) tai sitten alistuvaa ja äärimmäisen kärsivää kohtaloa ja luonnetta (Rikoksen ja rangaistuksen Sonja).

PS.
Dostojevski on sanonut jotenkin niin, että kaikki me venäläiset kirjailijat tulemme Gogolin viitan alta.

PPS.
Dostojevski rakastaa tai rakastaa ja halveksuu kirjojensa henkilöhahmoja, mutta tunteeton hän ei ole koskaan. Tsehovin temperamentti sen sijaan on aivan toinen. Tsehov tarkastelee kuvaamiaan ihmisiä ulkopuolisena, hieman etäältä ja resignoituneesti, vieraantuneena ja joskus oudon kylmästi joskin toki yleensä tiettyä, 'hiljaista' sympatiaa tuntien.

Mutta yksi, mikä Tsehovilta puuttuu - sitä puuttui myös hänen yksityiselämästään: hän ei ole mikään empaattinen tai kovin intohimoinen ihminen.

Tämä kommentti ei ole kirjallis-esteettinen arvoarvostelma vaan yksinomaan siis viittaus näiden kahden suuren mutta niin kovin erityyppisen neron taiteilijaluonteen persoonallisen temperamentin erilaisuuteen.

Olen joka tapauksessa alkanut viime vuosina kokea myös Tsehovin yhä läheisemmäksi, mutta nyt toisella lukukerralla (tiedän se jo) Dostojevski tulee joka tapauksessa säilyttämään paikkansa sielussani - suurimpana kaikista - ehkei kuitenkaan kirjallisen tyylinsä ja tyylillisteknisen taituruutensa vuoksi vaan - kuten alussa sanoin; siksi, että hän menee jokaisen vähänkin tärkeämmän henkilöhahmonsa (ja heitä on paljon) nahkoihin henkilökohtaisesti, kun taas Tsehov on kuin lääkäri ja tiedemies (jollaiseksi hänet oli oikeasti koulutettukin), joka tarkastelee ihmistä pyrkien aina tavallaan etäisen objektiiviseen arvioon, jossa ei samastuta omin tuntein liikaa kuvattavina oleviin hahmoihin.

Dostojevski on romaanitaiteen Gogol ja Shakespeare, Tsehovin sukulaissieluina pidän Proustia ja Kafkaa.
*
http://www.ruslania.com/language-4/entity-3/context-161/details-895.html

March 30, 2009

Miehemme Baden Badenissa

Kuvat: Baden Badenin puistoa, Dostojevskin? rulettipöytä, Viinitarhoja Baden Badenissa.













Kommentti Kemppiselle päreessään Salaiset kartat.
Kielimafia tarkensi eräitä kohtia 31.3.
Inhoat Dostojevskia. Ei se mitään. Iso D onkin inhottava, poukkoileva ja pateettinen 'maniak'. Juuri siksi minä rakastan häntä.

Esim. Riivaajat on ajoittain suorastaan kiihottavaa ja murhaavan koskettavaa dialogia kaiken maailman hullujen nihilistien, fasistien, nationalistien sekä 'pyhien pahojen' välillä. Potentiaaleja terroristeja koko vinksahtaneitten nuorten älykköjen jengi.

Muuten - keitä ovatkaan meidän Varvara Petrovnamme ja hänen pitkäaikaisen ystävänsä (vain ystävä?) Stephan Trofimovitsimme? Nuo Riivaajien kahden päähenkilön - Nikolai Stavroginin ja Pjotr Verhovenskin - vanhemmat? (Toki erittäin tärkeitä hahmoja löytyy monia muitakin - ennenkaikkea Kirillov ja Satov, mutta näiden kahden kautta kirjan perimmäinen juoni pitkälti kulkee tai rakentuu).

Varvara - tuo Dostojevskille tyypillinen vahva ja älykäs nainen sekä Stepan - tuo oppineisuuden karikatyyri - hiukan nössö mies, Varvaran tossun alla elävä, todellisuudesta osittain vieraantunut mutta kirjansa oivallisesti lukenut akateeminen haihattelija, joka puhuu mieluummin vain ranskaa? - Suuri lapsi - on joku sanonut.

Tsehovin suhteen kantani on muuttunut vuosien mittaan jatkuvasti arvostavammaksi - muun muassa sinun erään laajan Hesarin artikkelisi takia joskus 1980-luvun puolestavälistä (muistaakseni). Se lienee tallella jossain pahvilaatikossani muiden papareitten seassa.

Tsehov on täysin ohittamaton eksistentiaalisen ja yhteiskunnallisen vieraantumisen sekä haihattelevan turhautumisen ja unelmoinnin kuvaaja - silloin (1900-luvun alku) jo lähes menneen tai ainakin vaikutustaan radikaalisti menettäneen venäläisen sotilas-ja porvarillis-aatelisen maailman tulkki.

Hänen näytelmissään, joista neljä oikein lukemalla luin vähän aikaa sitten, on jotain unenomaista. Sama pätee novelleihin. - - Outoa miten vaikuttavia ne ovat, vaikkei niistä todellakaan välttämättä löydä muka mitään tolkkua tai sisäistä logiikkaa. - Modernin absurdin teatterin ja kirjallisuuden ensi askeleita...

Mutta ja sitäpaitsi.

Tsehovin Sahalin sen sijaan on ennenkaikkea humaanista yhteiskuntakritiikkiä at its best. Jos osaisivat Suomenkin 'tietolataamoissa' kirjoittaa tutkijat yhtä hienoa asiadokumenttiproosaa kuin Tsehov, niin mikä olisi opiskellessa.

Kaiken tyylillisen koherenssin ja naturalistisesti elävän eleganssin lisäksi Tsehov saa nautinnolliseen tyyliin nivoutuen jopa faktat pysymään kasassa - jäämään siis mieleen, kun taas joku Hobsbawm kirjoittaa etenkin Äärimmäisyyksien ajassa (ilmeisesti kyseessä on myös huono suomennos) sekavaa aatehistoriallista faktaromaania (tosin paljon huonompaa kuin Dostojevski, joka tosin kirjoittaakin 'vain?' fiktiota) - ei missään tapauksessa historian perusoppikirjaksi sopivaa tekelettä.
*
Samaa mieltä olen Hessestä.

Lasihelmipeli oli aikamoinen pettymys. Arosuden luin parikymppisenä nopeasti kolme kertaa peräkkäin mutta ihmettelen kyllä tänä päivänä miksi. Jopa toinen 'köyhän miehen Nietzsche' - Henry Miller - tuntuisi nykyään uskottavammalta kuin Herman Hesse.

Lasihelmipeli on täysin teennäinen tekele jos mikä. Joseph Knecht on pelkkä tyhjä roolihahmo, joka yrittää flirttailla itämaisen filosofian kanssa - epäuskottavan sofistikoituneella retoriikalla.
*
Pottereihin en kajoa vaikka maksettaisi ja Tolkieniin suhtaudun etäisen kunnioittavasti. Satuja aikuisille löytyy muualtakin. - - Toki Tolkien on arvostettava, mutta minulle riittää hänen kirjoistaan tehdyt elokuvat - kerran nähtynä (hymiö).

Pikku prinssi on rakastettava. En vain minäkään tiedä miksi. Ja Babar on kuten sanottu ranskalaisten ikioma juttu.
*
Mutta alkuun vielä palatakseni - Riivaajat jos mikä on ajankohtainen romaani jälleen. Jo pelkästään terrorismin (myös esim. koulumurhien) motiivien pohdinnan takia - puhumattakaan siitä 'kuuluisasta' ihmisluonteen oletetusta pahuudesta, josta eräät tekopyhästi irtisanoutuvat. - - Ei kuitenkaan Camus Putoamisessaan - hänhän katuu kuten Raskolnikov ja yrittää nähdä muut ihmiset naivin-viiltävän totuudellisesti kuten Myshkin - ilman vihaa ja kaunaa (näin myös Nietzsche, joskin täysin eri temperamentilla ja eri positiosta).

Loppuun tuleekin pähkinää purtavaksi. Nietzscheä ei - kuten yleensä kai ajatellaan - Dostojevskin romaaneissa voi ymmärtää niinkään Raskolnikovin, Ivan Karamazovin tai Riivaajien hullujen nuorten nihilistien kautta. Idiootti on Dostojevskin avain Nietzscheen.

Myshkinin ja Rogozinin persoonallisuuksien ja kohtaloiden välillä vallitsee merkillinen yhteys, ja Nietzsche on näiden kahden tyypin 'vinksahtanut, nerollinen hybridi' (Nietzsche puhuukin joskus ensimmäisestä ja toisesta luonnostaan.)

Jos Torsti Lehtisen eräänä 'unelmana' oli Dostojevskin ja Kierkegaardin (periaatteessa mahdollinen juuri ennen K:n kuolemaa) tapaaminen Kööpenhaminassa 1850-luvun puolivälissä (Dostojevski kävi silloin kaupungissa), niin minun unelmani olisi Nietzschen ja Dostojevskin tapaaminen Firenzessä, Sveitsissä, Saksassa tai ylipäätään 'niillä kulmilla' 1870-luvulla, koska molemmat siellä siihen aikaan liikkuivat.

Näin kertoo mm. suomalainen wikipedia Baden Badenista:

Kuuluisia kylpylävieraita olivat esimerkiksi Englannin kuningatar Viktoria, Napoleon III, Venäjän keisari, Victor Hugo, Johannes Brahms, Dostojevski ja Friedrich Nietzsche.
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Baden-Baden
http://www.tripadvisor.com/LocationPhotos-g187278-Baden_Baden_Black_Forest_Baden_Wurttemberg.html

March 15, 2009

Dostojevski ja minä

Kirjoitettu kommentiksi Tapsa P:lle ja van Vaarille päreessäni Märästä lumesta.
*
Vaari, Tapsa

Olematta alunperin tietoinen kummankaan kommenteista, heitin hieman lisää löylyä kiukaalle tekemällä lisäyksiä tekstiin.

Mitä Vaarin kommenttiin tulee, olen totta kai samaa mieltä Dostojevskin elämään liittyvistä faktoista, mutta täysin eri mieltä siitä, mitä tulee hänen filosofis-kirjalliseen merkitykseensä - mikäli siis otat jotenkin vähättelevän asenteen tuon käyttämäsi senttarinimityksen puitteissa.

Senttariuskin oli tietysti eräässä mielessä totta. D. ajautui omaa syytään helvetinmoisiin velkoihin ja joutui kirjoittamaan dead linea pakoon juosten kuin rääkätty hevonen - yötä päivää - silloin, kun ei uhkapelannut.
*
Itse en kuitenkaan voi enkä halua voida mitään sille henkilökohtaiselle tuntemukselle ja vakaumukselle, että pakottomasti ja välittömästi löytyy aina - on löytynyt jo 35:n vuoden ajan - kolme kirjailijaa sekä ajattelijaa, joiden ylistämisestä en luovu ikinä - en kuolemanikaan jälkeen: Dostojevski, Nietzsche ja Camus.

Tsehovin taidan lisätä vielä tähän porukkaan, mutta Tolstoita en mainitse piruuttanikaan, vaikka pidän Anna Kareninaa Madame Bovaryn ohella yhtenä maailman kaikkein parhaimmista romaaneista, jossa päähenkilönä on nainen.

Ihan sama, mitä mieltä muut ovat. Ei hetkauta minun venettäni suuntaan eikä toiseen. Olen löytänyt oman suuntani ja se on - 'sisäänpäin!

Sinä voit Vaari ihan rauhassa matkata vaikka ulospäin - - jos haluat. Tai eteenpäin. Jopa sivulle.
*
Tapsalle sen verran, että Kellarimies on epäilemättä hieman hullu tai ainakin armottomassa henkisessä kriisissä. - - Mutta väittääkö hän jossain mitään muuta olevansakaan!?

Näin alkaa Dostojevskin Notes from Underground:

'I AM A SICK MAN... I am a spiteful man. I am an unattractive man. I believe my liver is diseased. However I know nothing at all about my disease and do not know for certain what ails me. I don't consult a doctor for it, and never have, though I have respect for medicine and doctors. Besides, I am very superstitious, sufficiently to respect medicine, anyway (I am well educated enough not to be superstitious, but I am superstitious). No, I refuse to consult a doctor for spite. That you propably not understand. Well, I understand, though. Of course, I can't explain who it is that I precisely is mortifying in this case by my spite: I am perfectly aware that I cannot 'pay out' the doctors by not consulting them; I know better than anyone that by all this I am only injuring myself and no one else. But still, if I don't consult a doctor it is from spite. My liver is bad, well - let it get worse!'

('The author of the diary and the diary itself are, of course, imaginary. Nevertheless it is clear that such persons as the writer of these notes not only may, but positively exists in this society, when we consider the circumstances in the midst of which our society is formed. - - etc....'- - - Authors Note - excerpt).
*
Minun on helppo tunnistaa itseni tästä alkukappaleesta vielä 37 vuotta ensilukemisen jälkeenkin. Joten ei voi mitään Vaari ja Tapsa. Dostojevski ja Nietzsche ovat minulle enemmän kohtalo kuin pelkkää kirjallisuutta.
*
On esteettisesti ja 'rakenneteknisesti' parempia kirjailijoita kuin Dostojevski, mutta hitot minä siitä! Kyse on persoonallisuudesta ja siitä, mitä se mies sanojensa takaa viestii ja puhuu. Mitä se haluaa kysyä meiltä. Mitä se haluaa meidän kysyvän itseltämme!

Siinä Vaari - siinä on kaiken kirjoittamisen non plus ultra. - - Ethän sinä pelkistä sanoista mitään löydä. - - Sinun pitäisi samastua Dostojevskiin ymmärtääksesi häntä, mutta sitä sinä ilmeisesti et voi tehdä vaan samastut johonkin muuhuun. Ja mikäs siinä. Sopii mulle.

Tarkoitan - selvennyksen vuoksi - emme puhu enää samoista asioista. Sinä puhut kaunokirjallisuudesta (mitä Dostojevski ei kirjoita!) - minä puhun elämästä ja ihmisestä, verestä ja spermasta, vihasta ja himosta, kateudesta ja mustasukkaisuudesta, rakkaudesta ja kuolemasta, toivosta ja epätoivosta, säälistä, nöyryydestä ja ylpeydestä - ylipäätään ihmisen koko psyyken mielettömästä ja toivottoman ristiriitaisesta kirjosta.

Eivätkä sanat enää siinä vaiheessa ole kuin toissijaisia välineitä. Vaikka olisit miten loistava kielellinen sanataituri, mutta sinulla ei olisi mitään omakohtaista, omalla verellä kirjoitettua sanomista eikä mitään - ikäänkuin sisuskaluistasi pursuavaa näkemystä, niin it's all the same - yhdentekevää, vaikka kirjoittaisit koko maailman kronikan siististi ja virheettömästi yhteen menoon.

Sanat on unohdettava! Vain emootioilla ja emootioiden aiheuttamilla ristiriidoilla on todellista merkitystä. Tämän tajuamisen jälkeen voi ehkä kirjoittaakin jotain...ja Dostojevski teki juuri näin.
*
Kemppinen oli muuten aivan oikeassa: Dostojevski kirjoittaa oopperaa, ja (muotoillakseni asian omin sanoin) juuri tämän oopperamaisen asenteen vuoksi tietty juonellinen 'yksinkertaisuus', emotionaalinen vyörytys ja tapahtumien osittainen toistuvuus hänen romaaneissaan tulee ymmärrettäväksi - jopa väistämättömäksi.

Mitä juoniin, teemoihin ja aiheisiin ylipäätään tulee Vaari, niin ei niiden totisesti tarvitse olla esimerkiksi Agatha Christien psykologisesti tylsien salapoliisiromaanien kaltaisia shakkipähkinöitä. Sitäpaitsi ihmisten maailmassa ei ole edes olemassa paljon todella hyviä juonia ja teemoja. Tekonäppärä dekkaristi tai modernisti niitä tietysti saattaa keksiä kuin tyhjiä palindromeja.

Kuten edellä kirjoitin - Dostojevskin työssä on kyse aivan jostain muusta kuin esteettisesti sofistikoituneesta 'kauno-'kirjallisuudesta!

Kokonaan eri asia ovat tietysti tanka- ja haikurunot, joiden esteettinen arvo on niin korkea, että se - kuin itsestään ja itseään suojellen - pakenee minunkaltaiseni - robustin ja vulgaarin elämöitsijän ymmärrystä. Ja parempi niin - sekä sen että minun kannalta (ks. PS.).
*
Enempää en ryhdy itseäni tässä enää toistamaan. Jos jotain jäi epäselväksi, syyttäkää omaa tyhmyyttänne.

PS.
Tänään minulle muuten selvitettiin (neljä tuntia sitten), mitä merkitsee karma ja karman laki. Tulette vielä kuulemaan siitä asiasta.
*

June 28, 2007

Mielipide romaanitaiteesta

Kirjoitettu kommentiksi Homo Garruluksen ja kafkaesquen kommentteihin päreessäni "'Näin loppuu maailma, ei paukahtaen vaan kitisten'".

homo garrulus

Minulle jäi hieman epäselväksi, mikä oli oma mielipiteesi ensimmäisessä kommentissasi. En päässyt myöskään kunnolla perille kahden muun kommenttisi 'ydinsanomasta'.

*
Klassikkojen puolestapuhujana väitän sen verran, että Ameriikasta ei ole tullut ainuttakaan ranskalaisten tai venäläisten huippujen tasolle yltävää romaanikirjailijaa. Melville, Twain ja Hemingway ovat tietysti vallan erinomaisia 'kakkosia'..;)

*
Ylipäätään - romaanin aika on jo ohi. Syy lienee siinä, että fiktion aika on ohi. Elämme loppumattoman informaation aikaa, mikä merkitsee ja edesauttaa mielikuvituksen näivettymistä.

Fiktio, viihde, historia ja tiede ovat muuttuneet yhdeksi ja samaksi formaatiksi audiovisuaalisen informaatioteknologian räjähdysmäisen läpimurron myötä.

Tämän ajan romaani on yhtä kuin viihteellinen televisiodokumentti tai -sarja. Toki se voi olla hyväkin, mutta ei enää fiktiota - lukuunottamatta tietysti esimerkiksi Yle-Teemalta tulevaa loistavaa uusintaklassikkoa Idiootti.

(Korostan, että vaikka ruhtinas Myshkin sairasti epilepsiaa kuten luojansa Dostojevski, ei ko. romaani ole mikään Dostojevskin 'salainen' omaelämänkerta - omakohtaisuudesta huolimatta. Eihän Balzacin romaanejakaan pidetä raportteina Pariisin porvariston paheellisuuksista, vaikka niiden aiheet ovat suoraan tosielämästä.)

Fiktio on lopultakin täysin itsenäinen informaatioon nähden, kun taas informaatio ei ole oikeastaan yhtään mitään - ei tietoa eikä fiktiota - pelkkää fragmentaarista 'pölyä'.

Sitäpaitsi jo Joyce vei romaanin 'ilmaisuteknologiset' mahdollisuudet loogiseen (eli kaoottiseen) äärimmäisyyteen.
Joycehan kirjoitti itse asiassa ensimmäisen pelkästään 'informatiivisen' ja intertekstuaalisen romaanin - Odysseus.

Mutta vielä kerran: fiktiivinen romaani on siis kuollut. Ja nimenomaan joku Harry Potter on todiste tästä.

*
Teollistuminen (modernisaation veturi) synnytti osaltaan romaanitaiteenkin - ja teollistuminen - yleisesti ottaen: kapitalismi - sen myös tuhosi.

Mutta on heti perään syytä lainata auktoriteettia, jonka ohi ei näissä asioissa kävellä koskaan:

[Kapitalismi] ei ole mikään menestystarina. Se ei ole älykäs, kaunis, oikeudenmukainen, hyveellinen — eikä se jaa hyödykkeitä oikein.
Lyhyesti sanoen emme pidä siitä, ja olemme alkaneet inhota sitä. Mutta miettiessämme, mitä sen tilalle voisi rakentaa, olemme aivan hukassa.

John Maynard Keynes, lainattu teoksesta Michael Albert: Parecon / kapitalismin jälkeinen elämä.

http://pedro.lapanen.org/misc/sitaatit.html