William Shakespeare
.
A life of allegory
.
In his ingenious image of the framing of
Shake-speare upon Muses’ anvil, [Ben] Johnson, who knew Shakespeare so well,
foreshadows what Jorge Luis Borges unravels in the greatest of all his brief
allegories of Shakespeare’s live.
.
To begin with, says Borges, ‘There was no one in
him.’ His words were copious, but behind his face ‘there was only a bit of
coldness, a dream dreamt by no one.’ How then, to fill that brain, that doomed
forehead which looks out from the Droeshout engraving on the title page of the
Folio (Fig. 1)?. Was reading the answer? With his little bit of Latin,
Shakespeare began to find out. It was not enough. Was living to the moment the
answer? He ‘let himself be initiated by Anne Hathaway one long June afternoon’ –
a woman eight years his senior, she was six months pregnant when they married.
It was not enough.
.
He goes to London and becomes an actor. He gains
a singular satisfaction from impersonating other beings. But still this is not
enough, so he begins to imagining other beings. He writes plays
himself.
.
And so, while his flesh fullfilled its
destiny as flesh in taverns and brothels of London, the soul that inhabited him
was Caesar, who disregards augur’s admonition, and Juliet, who abhors lark, and
Macbeth, who converses on the plains with the witches who are also fates. No one
has ever been so many men as this man, who like the Egyptian Proteus could
exhaust the guises of reality.
.
Did he ever leave any hints in these plays as to
his true identity? Borges thinks that he only did so at those moments when he
recognized that identity is itself play – when Richard III says that he plays
the part of many andIiago proclaims ‘I am not what I am’. His most famous
passages – Hamlet’s soliloquies, Jaques’ oration on the seve ages, Prospero’s
’Our revels are ended’ – suggest that ‘existing, dreaming and acting’ are all
three one and the same thing.
.
For twenty years he persisted in that
controlled hallucination, but one morning he was suddenly gripped by the tedium
and the terror of being so many kings who die by the sword and so many suffering
lovers who converge, diverge and melodiously expire.
.
He sells his share in his theatre and returns to
his native town. He takes up another role, that of ‘a retired impresario who has
made his fortune’. He has to do something: he concerns himself with ‘loans,
lawsuits and petty usury’. But
.
History adds that before or after dying
he found himself in the presence of God and told Him: ‘I who have been so many
men in vain want to be one and myself.’ The voice of the Lord answered from a
whirlwind: ‘Neither am I anyone; I have dreamt the world as you dreamt your
work, my Shakespeare, and along the forms in my dream are you, who like myself
are many and no one.’
.
‘Are you’, not ‘is you’: the form of
Shakespeare is plural. Borges called his allegory ‘Everything and
Nothing’.
*
Mykistävän hienot Borges-sitaatit ovat teoksesta
Jonathan Bate: The Genius of Shakespeare [s.32-33]
.
2
Itse asiassa kukaan meistä ei ole vain yksi
minuus yhdessä tietoisuus-kontekstissa. Me olemme ja meissä vaikuttaa monta eri
persoonaa. Me olemme, kuten Borgesin ‘jumala-Shakespeare’: ‘many and no one’.
.
Yksilölliseen identiteettiin ja tajuntaan
sisältyvän ‘monimieli-ulottuvuuden’ oivaltaminen on yhtä aikaa sekä pelottava kokemus
että pohjaton luovan toiminnan ja siitä kumpuavan mielihyvän lähde. Luova 'moneus' on paitsi tietoisuutemme koherenssia uhkaava kaaos [psykoosi] myös tietoisuutemme
yksilöllisen rajoittuneisuuden sekä transgressoiva että samanaikaisesti jollain
‘korkeammalla’ tasolla integroiva ‘jumaluuden kaltainen
tila’.
.
Voimme puhua tällaisista asioista vain
allegorisesti, ja heti kun esim. 'luonnon-tiedemies' tarttuu niihin, ne katoavat ja
pakenevat kuin kirkas vesi tai ilma käsistämme muuttuen pelkiksi atomeiksi
ja elektroneiksi vailla esteettisen tietoisuuden valoa, joka synnyttää maailman, kadoten viimein kaoottiseen tyhjyyteen, joka on niiden alkukoti: Jumala moneutena, ykseytenä eikä kenään.
.
Vain taitelija, tuo J/jumalan ‘sukulainen’:
‘many and none’, eikä suinkaan tiedemies [joka on paholaisen väline] voi synnyttää ['inkarnoida'] maailman uudestaan jumalallisesta tyhjyydestä luomalla kokemuksensa äärettömyydestä fiktiivisiä kuvia ja ääniä, jotka saavat meidät valtoihinsa, jotka
hurmaavat meidät olemalla vaikuttavampia kuin havaittu ja koettu
arkinen todellisuus, olemalla 'todellisempia' kuin eksakteihin
metodeihin ja kaavoihin kangistunut, luonnon väkivaltaiseen hallintaan ja
manipulointiin pyrkivä, persoonallisuuden jumalallista ykseyttä ja moneutta kunnioittamaton kone-hybris.
.
Shakespeare oli yhtä aikaa persoonallinen ja jumalallinen, mutta ei
romantikkojen tarkoittamassa yksilönerollisessa mielessä vaan Borgesin monimielellisyyden
ja moniminuudellisuuden merkityksessä, joka ei lankea romantikkojen megalomaanisen vitalistiseen [tyhjään ja mielettömään=ilman mieltä] solipsismiin muttei myöskään tee Shakespearesta hyötyä [jopa esteettisessä mielihyvässä] palvovien insinöörien taiteilija-robotti-marionettia.
.
Borgesin ei-kukaan on monipersoona. Itse asiassa me jokainen olemme yksilöinä Borgesin 'moni ja ei-kukaan'.
.
Borgesin ei-kukaan on monipersoona. Itse asiassa me jokainen olemme yksilöinä Borgesin 'moni ja ei-kukaan'.
*
