Kunnian kulttuureista hippileiriin ja Jeesukseen

'Te siis haluatte tietää, mitä mieltä minä olen Antti Korhosen erottamisesta. Mitä te sillä tiedolla teette? Ettekö ymmärrä, ettei tässä tapauksessa voi tuomita ketään - ei edes opetusviraston juonittelijoita, vaikka he tietävätkin mitä tekevät. Taivaallinen Isäni kyllä aikanaan tuomitsee heidät. Mutta teidän tehtävänne ei ole tuomita ketään. Niin kovasti kuin haluaisittekin. Te kyykäärmeen sikiöt. Aina toisianne pilkkaamassa ja myrkkyhampain raatelemassa! Minä lähden nyt kala-leipä-aterialle, enkä siedä häiriköintiä ruokailupaikalla. Ehkä ymmärrätte, mitä tarkoitan.'

*

‘Korjaava kommentti’ koskien kommenttia päreessäni ‘Johtaako itseohjautuva kasvu- ja oppimisprosessi häpeän kulttuuriin vai hippileiriin? Vai - -?’.

.

Kirjoitin seuraavasti: 'Ehkä lähes perverssit kunniakoodit ovat tarpeen juuri siellä, missä ei ole kyetty ratkaisemaan yhteisöllistä kanssakäymistä ja sen eettisiä periaatteita [...]’.

.

Kommenttini jättää toivomisen varaa sekä kokonaisuuden että yksityiskohtien suhteen. Esimerkiksi. Mitä olen tarkoittanut ilmaisulla yhteisöllisen kanssakäymisen ratkaisemisesta? Ja eikö olisi pitänyt hiukan selkiyttää sitä, miksi kunnian periaate on niin tärkeää toisilleen lähes vastakkaisissa yhteisöllisen elämän muodoissa eli romanikulttuurissa [piittaamattomuus demokraattisista instituutioista ja etenkin oikeuslaitoksesta; yksilö on ensisijaisesti suvun/klaanin jäsen] sekä Jani Kaaron kuvaaman ja preferoiman japanilaisen ‘vapaan oppimis-periaatteen’ yhteisöllisyydessä tukahduttava institutionaalinen roolikulttuuri, jossa yksilöllisyys ja yhteisöllinen rooli samaistuvat ‘vapaan’ ryhmäoppimisen prosessissa]. 

.

Näissä institutionaaliseen yhteisöllisyyteen täysin eri tavoin suhtautuvissa kulttuureissa romanit tappavat kunnian takia toisiaan mutta japanilaiset itsensä. Sen sijaan pidäkkeetöntä vapautta ja hedonistista nautintoa tavoittelevat hipit puolestaan viis veisaavat suvun tai yhteisön heihin kohdistamista moraalisiksi tulkittavan kunnian vaatimuksista - aivan kuten uusliberaalit kapitalistit eivät piittaa muusta kuin egoistista talous- ja nautintoarvoista. 

.

Hipit elävät kiertelevää elämää kuten romanit, mutta heidän valintojaan eivät siis säätele ja kahlitse suvun tai yhteisöllisten roolien paine vaan nautinto-addiktio – aivan kuten uusliberaalin finanssi-kapitalistin toimintaa ei ‘rajoita’ lopulta mikään muu kuin hänen ahneutensa määrä. Hipit ja kapitalistit ovat oman [ja ‘toisen navan’] ympärillä pyöriviä egoisteja siinä määrin kuin nautinto-addikti nyt ylipäätään pystyy olemaan reflektoivasti tahtova minä. Hänen elämänsähän on pääosin riippuvuuden ehdollistamaa eikä reflektoivan tahdon alaista toimintaa. Myöskään kunnian kulttuurin jäsen ei kärjistetysti tulkittuna ole yksilö vaan oman yhteisönsä edustamien arvojen vanki, jolla ei ole sananvaltaa itseään koskeviin tärkeisiin päätöksiin.

.

Näin ajatellen hippien pidäkkeettömän universaali lähimmäisenrakkaus [altruismi] on paradoksaalisesti egoistisen ahneuden kääntöpuoli eikä jokin ihmisen hyvyyden mahdollistava ‘luonnollinen’ elämänmuoto. Mitä ikinä Jeesus sitten Vuorisaarnassa lopulta tarkoittikaan [etenkin moraalikäsitystensä realistista toteutettavuutta silmällä pitäen], niin huolimatta eettisestä syvällisyydestään hän oli myös tyypillinen utopisti-idealisti, joka ei ehkä tajunnut tai halunnut hyväksyä sitä, ettei mikään yhteisö pysy kasassa ilman moraalisia koodeja ja/eli institutionaalisia rakenteita [‘Lakia’]. Jeesus tosin sanoi tulleensa täyttämään lain, mutta eiköhän kristinuskon myöhempi historia kerro pikemminkin päinvastaisesta – Laki täytti Jeesuksen. 

.

Jos Jeesus kuitenkin oli oikeassa, niin hänen sanomansa ei näytä toteutuva ainakaan tässä maailmassa kuin yksittäisten yksilöitten kohdalla, ellemme sitten [kuten usein väitetään] pidä vapauden, veljeyden ja tasa-arvon julistajien vaatimaa demokratia-kehitystä Jeesuksen oppien sekulaarina versiona. 

-

Mutta hei – väittikö Jeesus kirjaimellisesti, että rakkaus toteutuu jo tässä maailmassa? Eikös kyseessä ollut optio koskien Jumalan valtakuntaa? Jos näin, niin Jeesusta voisi tavallaan pitää myös yhtenä kapitalismin kaikkein suurimmista guruista. Tulevaisuuteen kannattaa sijoittaa. Pascal ryhtyi sittemmin lyömään jopa vetoa asiasta. Tosin Rooman kirkko oli jo myöhäiskeskiajalla myynyt 'riskittömiä' pelastus-optioita kovaan hintaan. Moraalinen rappio saa joskus lähes nerokkaita muotoja varsinkin, kun rahasta ja valllasta on kyse.

.....

?? Hmm. Tämän verran ‘korjauksia’ tällä erää. Kyse on niin isoista etiikan, yhteisöllisyyden ja ihmisluonnon ongelmista, ettei niitä [itse]ironisesti puhuakseni ratkaista kuin juuri siellä yhteisöllisessä kanssakäymisessä – jos ratkaistaan. Jätän asian muhimaan, mutta lienee väistämätöntä palata siihen myöhemmin uudestaan.

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/04/johtaako-itseohjautuva-kasvu-ja.html

http://www.properuskoulu.net/2013/04/miksi-antti-korhosesta-tehtiin.html

Krapulakommentointia

Kielimafia teki tarkistuksen kalvinismin ja monogamian suhteen rinnastuksesta ja koukkasi tämän kautta myös 20.12.

Vaari, Mikis

Tänks. Olette mun frendejä molemmat. Täytin juuri 17. Mummo on 16 vielä. Me styylataan - eiku styylattiin. Meille tuli vähä riitaa - tai siis mä aloin riitelee - itseni kanssa. Mä olen vähä vaikee. Mut vittu ku toi Mummo ei tiedä, tykkääks se musta vai Niemisen Masasta. Jos se tykkää molemmista niin sitte mä jätän sen ihan sovinnolla. Vitun jakorasian. Mä mitään kirjaston päivälehtiä lue. Mä haluun oman julkaisun.
*
Vaari kirjoitti:

Voi teitä nuoria! (Huokaus)Näin jo elämää nähneenä suosittelen sinulle, nimimerkki Rauno, että luet tässä vaiheessa mahdollisimman paljon mitä erilaisimpia kirjaston lehtiä. Niistä oppii! Kun sitten vanhemmalla iällä lehteilet sitä ikiomaa julkaisuasi, tiedät mitä teet, etkä ala vinkua joka pikkuasiasta.
Ennen noita auvoisia aikoja kannattaa ottaa kaikki, mitä tarjotaan. Kun tuo homo nyt jatkuvasti tarjoaa itseään, miksi et ota piiskaa mukaan, käske sitä kontalleen lattialle ja sitten vaan menoksi. Voi olla, että sitäkin iltaa on kiva muistella sitten vanhainkodin keinutuolissa.
*
RR
Okei mutta miksi kaikki ihmiset eivät ole polygaameja libertiinejä niinkuin Mummo ja vähän kai sinäkin olet, vaikka sen uskottoman muijasi työnsitkin rappukäytävään, kun se yritti takaisin himaan (sä olet siis kaksinaismoralisti?).

Ei voi mitään. Minä olen monogaami ja pidän arvossa uskollisuutta.

Mutta mutta - rakkaat ystävät ja viholliset: tiedän kyllä aivan HELVETIN hyvin, että se monogamia ostetaan yleensä kaksinaismoraalilla. Silti monogamia on parisuhteen perusta.

Tässä asiassa ajaudun kuitenkin jälleen kerran ristiriitaan itseni kanssa. Halveksin syvästi kalvinistista, predestinaatio-oppiin perustuvaa menestyksen teologiaa. Miten ihmeessä maallinen menestys voi taata yhtään mitään ennalta määrätystä tuomiosta? Ja silti tämä reformatorinen ajattelutapa (itse asiassa huijaus) toimii esimerkiksi koko jatkuvan kasvun myytin perustana.

Analogisesti edellisen kanssa - hyväksyessäni monogamian mutta tunnustaessani kuitenkin samalla, ettei se voi toimia ilman huoria (miehiä tai naisia), tulen ajaneeni itseni fataaliin ristiriitaan - en niinkään elämän vaan älyn ja moraalin tasolla ylipäätään.
*
Niinpä. - - Minä en ole tyhmä mies. Mutta mitä hyötyä fiksuudesta minulle lopulta on ollut? Kysyn vain.

Vittu mä vedän krapulaviinaa päähän. Se loppuu kohtapuoleen, joten...hmm...menenkö nukkumaan vai..? Juopon skribentin elämä on yhtä saatanaa, koska juoppo on rakastunut viinaan ja kirjoittamiseen - vasta sitten naisiin - ja/tai miehiin.

Ajattelen näin etenkin seuraavan esimerkin kautta: Eino Leino sanoi kerran, että heillä ei mennyt Onervan kanssa kovin hyvin, koska heiltä puuttui kunnon sänky.

Saarikoski lohkaisi Leino-kirjassaan takaisin: 'Ei se niin ollut. Et sinä rakastanut muuta kuin kirjoittamista - ja viinaa.'

Taisi Saarikoski sanoa tuossa myös jotain omasta itsestään.

Enempää en kerro - ja silti rakastan Satua, Meriä, Iinestä, Mummoa, Chrisiä ja niin edelleen. Puberteettinen pöyhkeiijä kun olen.

Arvostan monogamiaa - sen vuoksi haluan perustaa haaremin. Haha!

Tämä meni siis jälleen pelkäksi chauvinistiseksi valtapolitiikaksi. Joku yrittää aina aina vietellä, hallita ja kontrolloida muita.

Mutta kyllä ottaa 'vanhaan Aatamiin' raskaasti, jos se joku on nainen, jota itse TODELLA haluaa ja rakastaa!

Kommentti Vaarille - tiistaipäivän epistola

Kommentti Vaarille - ja vähän Mummollekin - päreeni Illan mauttomin ja säälittävin tunnepläjäys kommentteihin.
(Kielimafian kanssa pohdittiin ja lisättiin jotain, jonka koimme tärkeäksi - 9.12)
*
Vaari kommentoi:
RR sanoi: "Tällainen teksti tekee ihmisen nöyräksi! Ja jos se ei jotakuta saa itkemään, pidän häntä hirviönä!" (kts. linkki)
Sinulla on aika reippaita väitteitä, RR ystäväni. Luin esittelemäsi tekstin, enkä itkenyt. En edes pahasti liikuttunut. Silti en tunne itseäni hirviöksi. Vai onko kyseessä vain subjektiivinen käsitys?
*
RR
Juuri tämä on meidän eromme. Minä haluaisin uskoa Jumalaan, mutta en voi - en pysty.

Sinä sen sijaan et koskaan ole edes tullut ajatelleeksi kyseistä asiaa vakavasti.

Mitens tämän väitteet 'nielet'?
*
Kyseinen ongelma tuskin erottaa luonteitamme kovin paljon, mutta tietyssä oleellisessa mielessä näin kyllä tapahtuu.

Nyt ei nimittäin ole kyse siitä, että tulee tippa silmään omasta tekstistä tai puheesta, mitä toki minullekin saattaa tapahtua, mutta josta juuri sinä kerroit esimerkkinä ja vastauksena epäilyyni romanttisesta luonteestasi.

Ei romantiikassa ole kyse narsismista ja egoistisesta omaan itseen ihastumisesta vaan uskosta. Mihin? No - sitä minä en todellakaan täysin tiedä, mutta sanotaan nyt ikäänkuin itsestäänselvästi?: Jumalaan, Luontoon, Naiseen, Mieheen, Ihmiseen - Toiseen, toiseuteen jne.

Johonkin tämänkaltaisiin asioihin ja ilmiöihin.

Mutta sinä et usko kuin omaan itseesi/narsismiisi ja epäilemättä ajoittain lumoavaan vetovoimaasi.

Romanttisuudesta siinä ei siis kuitenkaan ole kyse vaan kovuudesta, jota aina joskus tarvitaan tässä elämässä. Minulta tuo kovuus puuttuu - minä vain näyttelen kovaa!

Ja tämä on meidän välisemme ero.

Sinä olet 'kova' - minä olen 'pehmeä' - jos nyt hiukan liioitellaan ja karakterisoidaan.

Minulle ei myöskään tuota vaikeuksia tunnustaa ko. asia, koska tunnen itseni ja tunnen nyt myös sinut - samalla sinua arvostaen.

Mummon suhteen asenteeni on samaan tapaan ambivalentti: sinä ja hän olette aivan käsittämättömän suoria ja rehellisiä olematta silti loukkaavia ja tunteettomia - päinvastoin. Kunnioitan molempia.

Mutta kuvattu luonne-ero on eittämätön tosiasia. Ei siitä mihinkään pääse.

Vaikeimmin ymmärrettävissä ja käsiteltävissä asia luonteessani on halveksunta ja vallanhalu, jotka muodostavat nöyryyden ja uskontaipumukseni vastapooliin.

En usko, että on olemassa ainoatakaan rehellistä ihmistä, joka ei tunnistaisi itsessään näitä vastapooleja.

Ja jos on - heidän on täytynyt syntyä merkillisten tähtien alla - ikäänkuin viattomina - kuin rikolliset, joilta puuttuu kalvava omatunto. Heillä on suoruus mutta ei tajua moraalisesta ambivalenssista ja ristiriidasta tekojensa suhteen.

Olen tuntenut elämässäni muutaman tällaisen henkilön ja kunnioituksestani huolimatta olen kokenut heidät vieraiksi - kuin toiselta planeetalta tulleiksi, jotka elävät täysin eri moraalikoodin puitteissa kuin minä.

Silti en edelleenkään tuomitse heitä - päinvastoin. Monesti he ovat olleet ihastuttavia ja huippulahjakkaita ihmisiä. Minun vain on ollut todella vaikea kestää tai rakastaa heitä...

Sanotaan, että lahjakkuus on narsistinen projekti. Mutta lahjakkuus ei taatusti synnytä kaikkein miellyttävimpiä ihmisiä - olkoonkin, että he ovat usein taidoiltaan ja tiedoiltaan häikäiseviä ja ansaitsevat ihailumme...
*
http://actuspurunen.blogspot.com/2008/12/kommentti-iinekselle-isst.html#comments

Jeesus - minä en ymmärrä sanaakaan siitä, mitä sinä puhut

"Hän oli ylenkatsottu, ihmisten hylkäämä, kipujen mies ja sairauden tuttava, jota näkemästä kaikki kasvonsa peittivät, halveksittu, jota emme minäkään pitäneet." (Ks. linkki)
*
Mutta oliko Jeesus todella niin hyvä ihminen kuin me haluamme ajatella? Tai ainakin toivomme ajattelevamme. Eikö hän ollut pikemmin kuin hulluksi tullut Job, jonka rakkaus kumpusi liian suuresta tuskasta - niin suuresta, että hän oli päättänyt olla kohtaamatta sitä ja mieluummin rakastaa tuskaansa kuin suhtautua siihen järkevästi..? (Kuin Nietzsche suhteessa omaan sairauteensa - niinpä! + hymiö).
*
Jeesuksen edustama lähimmäisenrakkaus tarkoitti perimmältään jotain aivan muuta kuin sukupuolirooleihin sidottua - lisääntymisen ja yhteisöllisyden heteroseksuaalisesti yhteenniputtavaa liittoa?

Toki tuo 'heteroyhteisöllisyys' oli ilman muuta Jeesuksenkin rakkauden eräs peruslähtökohta, mutta missään tapauksessa se ei merkinnyt hänelle kaikkein perimmäisintä rakkauden perustelua.

Tästä seuraa kysymyksiä: Kuka on lähimmäiseni? Ketä minun kuuluu rakastaa lähimmäisenä? Minkälaista tuo rakkaus on luonteeltaan?

Missä kulkee raja, jossa lämmin hellyydenosoitus ja/tai hellät sanat ystävää (miestä tai naista) kohtaan muuttuvat viettelevyydeksi?

Ja mikä vaikeinta: koska en voi tietää sitä välttämättä itse, eikä sitä voi tietää välttämättä lähimmäiseni, niin miten ihmeessä yhteisö voisi sen määritellä - ellei yhteisölle sitten ole legitimoitu paternaalista valtaa diskriminoida tai hyväksyä tiettyä käyttäytymistä ja tiettyjä tunteitten ilmaisuja tiettyjen ulkoisten sääntöjen puitteissa, mikä ei sekään tietysti vielä riitä, koska miten yhteisö voisi tietää sellaista, mikä on lähes mahdotonta kahden ihmisenkään ennakoida ihmissuhteittensa (omien ja toisen emootioiden) kehittymisen suhteen.

Jeesus pelasi lähimmäisenrakkautta saarnatessaan räjähdysalttiilla 'materiaalilla': ihmisten mimeettisellä halulla (kateudella, kilpailulla) rakastaa ja tulla rakastetuksi sekä yksilöinä että tasa-arvoisina muiden kanssa.

Eikä hän piitannut - Jumalan kaikkivaltiaaseen ja mystifioidun käsittämättömään rakkauteen vedoten - pätkääkään tämän julistuksensa seurauksista yksilöiden tai yhteisöjen elämässä.

Väitän, että Jeesuksen Vuorisaarnassa esittämä evankeelinen rakkaudenkäsky, jossa ei otettu huomioon rakkauden emotionaalis-egoistista ja biologis-sukupuolis-seksuaalista puolta (myös uhrautumisen kyseessä ollen) oli paitsi äärimmäisen radikaali, anarkistinen ja parhaimmillaan jopa vapauttava - myös täysin epärealistisen idealistinen - ikäänkuin kollektiivinen harha tai 'huumetrippi', joka pitemmän päälle aiheuttaa enemmän kiistoja, vihaa ja väkivaltaa kuin yhteisöllisesti säädelty ja roolitettu - lakiin perustuva - rakkauden määrittely.

Tehtäköön nyt tähän saumaan mitä pikimmin, poleemisesti ja provosoidusti, selväksi se, että 'polymorfisti perverssinä kaappiheterona' kannatan nykyään ilman muuta esimerkiksi homoliittojen siunaamista, keinohedelmöitystä lesboille, polygamiaa, 'sodomiaa' sekä päälle päätteeksi täydellistä mielikuvituksen vapautta.

Jos kirkko hyväksyttyään nämä periaatteet pysyy vielä pystyssä ('uskottavana'), niin se on läpäissyt ehkä vaativimman kokeen, minkä se historiansa aikana on kohdannut.

Edellistä täydentäen sanon heti perään, että yhtä asiaa en kuitenkaan pidä realistisena ja mahdollisena: Jeesuksen Vuorisaarnan lähimmäisenrakkaudenoppien toteutumista ilman yhteisöllistä legitimointi- ja säätelyjärjestelmää - minkä muodon se sitten kussakin kulttuurissa/sivilisaatiossa saa ja tulee saamaan.

Ilman uskonnollis-eettiseen instituutioon rinnastettavaa 'initiaatio- ja performaatioproseduuria' mikään yhteiskunta ei kauaa pysy kasassa vaan hajoaa omaan mahdottomuuteensa organisoitua eettis-funktionaalisena systeeminä.

Esimerkkeinä kreikkalaisen, roomalaisen tai jopa kommunistisen kulttuurimuodostelman hajoaminen näiden yhteiskuntien eettis-ideologis-uskonnollisten perustusten uskottavuuden romahdettua ihmisten mielissä.

Tässä mielessä Jeesus ei todellakaan tullut tuomaan rauhaa vaan miekan, jolla voi lyödä päähän jokaista lähimmäistä/vihollista - ei pelkästään sitä ryhmää, jota yhteiskunnallinen laki diskriminoi.

Summa: Jeesus ei pysty erottelemaan lähimmäistä vihollisesta. Yhtä lailla kuin vihollisesta voi ja pitää tulla lähimmäinen, niin Jeesuksella kenestä tahansa lähimmäisestä voi tulla myös vihollinen milloin tahansa.

Jeesukselta yksinkertaisesti puuttuu se näkemys, minkä esimerkiksi katolinen kirkko on vienyt lähes perverssiin ja naurettavan tekopyhään äärimmäisyyteensä: dogmaattinen erottelu- ja säätelyjärjestelmä sen suhteen, mikä ihmisten välisissä suhteissa on oikein, mikä väärin, mikä esteettisesti hyvää ja mikä vähemmän hyvää/arvostettavaa.

Niin paradoksaaliselta kuin tämä kuulostaakin, juuri Jeesuksen rakkauden oppi on hyvän ja pahan tuolla puolen, ja sen seuraukset myös tästä johtuen pikemminkin nihilistisiä kuin arvoja ja yhteisöä koossapitäviä.

Juuri Jeesus on Nietzschen yli-ihminen - sekä passiivisen (negatiivisen) että aktiivisenkin (positiivisen) nihilismin suhteen. Ensin mainittu on naivin alistuvaa, jälkimmäinen
arrogantin riippumatonta suhtautumista elämään ja muihin ihmisiin.

Jeesus ei kuitenkaan anna ohjeistusta siihen, kumpi asenne on moraalisesti suositeltavampi maksiimi. Hän siis jättää viimekätisen ratkaisun tässäkin asiassa tilannekohtaisesti ihmiselle itselleen.

Mutta eikö tällainen situationalismi ja egoismi ole ihan jotain muuta kuin se rakkaus, jota meille yhteisön taholta lähimmäisenrakkaudeksi julistetaan - empatia, yhteisöllisyys, vastuullisuus, sosiaalinen omatunto, välittäminen jne.

Eikö siis hän - Jeesus - tuonut tähän maailmaan pikemminkin loputtoman emotionaalisen sekaannuksen ja epävarmuuden kuin tasapainon, rauhan ja varmuuden tunteen rakkaudessa?

Eikö hän - kipujen mies - ollut siten ikäänkuin paholaisen agentti Jumalan pojan valepuvussa?

Hulluksi tullut Job?

Ja hänet me olemme korottaneet ikoniksemme - ellei peräti idoliksemme. Peruuttamaton väärinkäsitys, joka menee hyvin kaupaksi Pokrovan torilla.
*
http://www.kirjasilta.net/santala/jesaja53/kristus.html

Itsensä uhraamisesta

Kirjoitettu kommenttiin päreessäni "Laki jälkeheni syntynyt myös perässäni pysyy".
*
Anonymous said...
Pätevää tekstiä. Itse en tosin aivan kyennyt seuraamaan ajatuskulkua, joka johtaa siihen, että itsensä uhraamisessa ilmenee myös kaikkein egoistisin moraali.

RR

Huomaa, että uhrautuminen on aina vapaaehtoista - eihän se muuten uhrautumista olisikaan vaan pikemnminkin onnettomuus.
Mutta juuri tämä vapaaehtoisuus on samalla myös itsekäs valinta, joskin hyvin erikoisella tavalla.

En sano, että kyseessä olisi itsekkyys samassa mielessä kuin, jos joku yrittää esimerkiksi etuilla jonossa, mutta eipä hän myöskään liioin uhraudu, mikäli vain odottaa kiltisti omaa vuoroaan kuten pitääkin.

Itsensä uhraaminen on teko, jota kukaan ei voi toiselta vaatia, ei mihinkään lakiin vedoten - eikä edes oman itsensä takia.

Laissa säädetyt kaikkia koskevat auttamisvelvollisuussäännöt ovat asia erikseen. Lakimääreisen velvollisuutensa tekevä ei uhraudu vaan yksinomaan noudattaa lain käskyä.
Tietysti tulee aina olemaan tapauksia, joissa on vaikea arvioida, milloin riski toisen ihmisen auttamisen suhteen jossain onnettomuustilanteessa on liian vaarallista itselle ja milloin taas auttamisen vältteleminen on perusteltua luokitella jopa rangaistavaksi välinpitämättömyydeksi ja laiminlyönniksi.

Tällöin tekemättä jättämisen (omissio) on täytynyt aiheuttaa vakavia seuraamuksia sille, jota lain mukaan olisi pitänyt auttaa, koska mahdollinen auttaja olisi omaa henkeään vaarantamatta voinut häntä auttaa.
*
Itsensä uhraamisessa on siten kyseessä lain ylittävä - joskus jopa lakia rikkova ja sillä tavoin (siis lain kannalta) egoistinen teko, joka kuitenkin sisältää jonkun moraalisesti arvostettavan intention ja sisällön.

Hyvä esimerkki on Antigone, joka Sofokleen tragediassa kieltäytyy tottelemasta kuninkaan käskyä olla hautaamatta (muka) kansanpetturiveljeään ja valitsee siten tietoisesti kuolemanrangaistuksen.
Oleellista on, että Antigone uhrautuu, koska hän tajuaa, että veljen säädyllinen hautaaminen on moraalisesti oikein: se on kirjoittamaton velvollisuus, vaikka itse hautaamista tässä tapauksessa pidetäänkin rikoksena Lakia vastaan.

Antigone on kuitenkin moraaliselta integriteetiltään syvällisempi kuin Kuningas Kreon, ja sen takia hänen uhrauksensa opettaa myös tragedian katselijoille tai lukijoille jotain hyvin syvällistä siitä, mitä moraalinen integriteetti merkitsee.

Kyseessä kun ei ole mikään itsestään selvä asia. Moraalisen integriteetin voisi sanoa olevan siinä mielessä sukua rakkaudelle, että se ylittää aina lain ja tapojen kirjaimelliset vaatimukset ja kriteerit.

Kuuluisin ja klassisin esimerkki itsensä uhraamisesta moraalisen integriteetin (jota siis ei voi kirjoittaa lakiin!) ylläpitämisen ja velvoittavuuden takia lienee Sokrates, joskin Antigoneen tapaus on selkeämpi ja ehkä siksi sopivampi esimerkki - joka tapauksessa vähintäin yhtä vaikuttava.

Sokrateellakin olisi ollut mahdollisuus välttää kuolemanrangaistus, mutta tuo valinta olisi välittömästi murtanut hänen itselleen (ja myös muille) asettamansa eettiset periaatteet ja horjuttanut hänen moraalisen eheytensä uskottavuutta.

Sokrates ajattelee, että jos ihminen tietää toimivansa/-neensa oikeamielisesti ja oikeudenmukaisesti, kuolema ei voi satuttaa ketään muuta kuin hänen tuomitsijoitaan.
Kääntäen: jos Sokrates nyt pakenee (mitä hänen tuomitsijansakin odottavat) hän tavallaan osoittaa syyllistyneensä juuri siihen, mistä häntä syytetään - epämoraalisiin ja halventaviin puheisiin sekä tekoihin.
*
Uhrautuneet ihmiset (olivatpa he tekonsa jälkeen elossa tai ei) palkitaan usein jollain kunnianosoituksella ja heidän käytöstään pidetään sankarillisena - ehkä jopa esimerkillisenä, vaikkei sitä voidakaan suositella noudatettavaksi, koska se on yleensä tapahtunut poikkeuksellisessa ja yllättävässä tilanteessa.

Sitäpaitsi jos ihminen tietoisesti ryhtyisi etsimään tilaisuutta uhrautua, hänestä tulisi lähinnä koominen ja ehkä mieletön hahmo.

Sankaruutta on tietenkin monelaista. Edellä tarkoitin sankaruudella nimenomaan sellaisia henkilöitä, jotka asettavat peliin oman henkensä pelastaakseen jonkun tai joidenkuin muiden hengen. Mutta on olemassa urheilusankareita, iskelmäsankareita, julkkiksia ja ties mitä lähes sankaripalvontaa osakseen saavia ihmisiä.

Nämä ihmiset eivät uhraudu kenekään puolesta, vaikka he saattavat satsata paljonkin energiaansa ja lahjakkuuttaan esim. oman maansa puolesta kilpaillessaan.
Siten he myös ovat lähempänä sitä egoismia, josta ei ole hyötyä kenellekään muille kuin heille itselleen, kun taas Antigonen, Sokrateen ja miksei myös toisen ihmisen oman henkensä uhalla hukkumasta pelastaneen itsekkyydestä on hyötyä yhdelle tai useammille ihmisille.

Antigoneen ja Sokrateen esimerkkien voidaan jopa yleistää 'hyödyttävän' koko ihmiskunnan moraalitajua.

Silti en nimittäisi Sokratesta ja Antigonea altruisteiksi kuten moraalitunteitten teoriaa kannattavat psykologit ja biologit ehkä tekisivät. Eiväthän he oikeastaan pelastaneet kenekään henkeä uhraamalla itsensä. Pikemminkin päinvastoin - saattoivatpa toimia jopa esikuvina esimerkiksi monille varhaiskristityille, jotka pitivät marttyyrikuolemaa suorana pääsynä paratiisiin/taivaaseen...
*
Tästä voisi jatkaa eteenpäin ja pohtia jälleen kunnian kulttuurin sekä pelkkään eloonjäämiseen ja onnellisuuteen pyrkivän sivilisaation välisiä eroavuuksia ihmisen itseymmärryksen tasolla. Tällöin täytyisi keskittyä etenkin filosofisen antropologian, uskontojen, ideologioiden ja ylipäätään henkisen ja hengellisen eetoksen kovin eri tyyppisesti korostuneeseen problematiikkaan näissä yhteiskunnissa.