Mies jolla on sielu

Kielimafian pilkunviilaajat höristelevät ihastellen korviaan iltakahvin äärellä. Tekevät sitten pari perusteltua lisäystä ja korjausta - viimeksi 23.11 - PS. klo: 18.10.

*
Tämä on ehkä kaikkein vaikuttavin esitys, minkä olen koskaan kuullut Peter Greeniltä. Kerta kaikkiaan mykistävä. Green God (George Harrisonin antama lempinimi) on todella jumalten sukua.

Kitarasoolon tekniikka ei dominoi tunnetta liikaa kuten Eric Claptonilla, ei myöskään lankea liian raskaan ja samalla 'liian' melodisen yhdistämiseen bluesissa kuten Jimmy Pagella. Green välttää myös Jeff Beckin pyrkimyksen saada blueskitarasooloon sisältöä shokeeraavilla ja siten jopa mauttomilla skaala- ja temporatkaisuilla.

Blues on yhtä aikaa sekä emotionaalisesti universaalia että tiettyyn etniseen traditioon sidottua musiikkia. Se on rakenteellisesti melko yksinkertaista mutta sen soittaminen todella hyvin vaatii aivan erityistä lahjakkuutta - kykyä yhdistää tietty tunneviritys sitä uskottavalla tavalla vastaaviin sävelkulkuihin ja etenkin juuri tiettyyn tapaan soittaa tuo mielessä vallitseva tunneviritys. Samaan tapaan runoilija etsii oikeita sanoja tiettyyn 'oikeaan' tunnetilaansa.

Bluesin lähtökohta ja päätepiste on siis kaikille ihmisille yhteinen tunne - emotionaalinen viritys - surumielinen blue-tone, ja vuosi vuodelta on käynyt entistä selvemmäksi se - jo lähes 40-vuotta sitten eräitten kriitikoitten esittämä arviointi, jonka mukaan Peter Green oli 1960-luvun englantilaisen, blues-boomista syntyneen sähkökitaristisukupolven lahjakkain edustaja - ainakin mitä juuri bluesiin tulee.

A figurehead in the British blues movement, Green inspired B. B. King to say, "He has the sweetest tone I ever heard; he was the only one who gave me the cold sweats." (wikipedia)

Greenin suuri ihailija on myös Carlos Santana, joka teki menestyksekkään coverin hänen bluestyyppisestä kappaleestaan Black Magic Woman 1970 ja antoi vuoden 1999 menestysalbumilleen nimen Greenin John Mayall & the Bluesbreakers-biisistä Supernatural (1967 A Hard Road (Decca).

*
Green (alunperin Greenbaum - Peter Green on juutalainen) sairastui skitsofreniaan 1960/-70-lukujen vaihteessa. Alttius vakavaan persoonallisuuden rakenteen häiriöön on saattanut puhjeta oireiluiksi Greenin Saksan kiertueella tekemien LSD-kokeilujen johdosta. Hän on jopa väittänyt, että jäi itse asiassa jo ensimmäisen tripin jälkeen matkalle, jolta ei enää koskaan palannut.

Katsokaa tätä miestä suoraan kasvoihin - suoraan silmiin - esim. sopivan kuvan videolta havaitessanne. Hänellä on sielu. Ainakin minä väitän niin.

Auttaakseni hieman herättämäni mielikuvan elävöittämistä kehotan kuuntelemaan tarkoin myös Greenin sielukasta lauluääntä, joka kitarasoundin ohella kertoo hänen sisimmästä olemuksestaan enemmän kuin satasivuiset, sanoihinsa ja argumentteihinsa lopulta sotkeutuvan musiikkihistorioitsijan -kriitikon ja -tutkijan metodisesti harkitut pohdiskelut.
*

- PS. Huom. Videon Full Screen toistaa musiikin mutta ei aina kuvamateriaalia, joka on PG:n kasvojen ilmeen osalta mielestäni ajoittain varsin vaikuttavaa, joten kokeilkaa tarpeen vaatiessa klikata screeniä suuremmaksi ja pienemmäksi, niin varmistatte kuvien vaihtumisen.

Etenkin videon toiseksi ensimmäinen ryhmäkuva ja viimeinen, lähes minuutin näkyvä Greenin kasvokuva on suorastaan kyllästetty läsnäololla ja karismalla.

- - - Sanotaan, että silmät ovat sielun peili, ja tässä tapauksessa ainakin minulle on täysin selvää, että nuo silmät eivät valehtele vaan kertovat äärimmäisen yliherkällä tavalla kokevan, mielen tasapainon rajalla liikkuvan, emootioitaan taiteellisessa ilmaisussa täysin sitomattomasti, ihmisen psyykkisen avoimuuden syvyydestä purkaen - syvyydestä, joka lopulta otti joksikin aikaa vallan myös hänen arkisesta realiteettitajustaan, ja jonka takia hän joutui aikansa (-70-luvun) skitsofreniahoitomyllytykseen sähköshokkeineen ja lamaannuttavine lääkityksineen, mikä sitten kohtalokkaalla tavalla katkaisi hänen yhteytensä ja kykynsä oman taiteellisen luomisensa peruslähteeseen - sen peruskokemukseen.

Green tuli takaisin vuosia myöhemmin, mutta hänen soitossaan ei ollut enää samaa kertakaikkisen aseistariisuvaa elämyksellisyyttä kuin -60/-70-luvun vaihteessa, vaikka sen tekninen laatu ja ajoittain jopa herkkyyskin hipovat hetkittäin aiempia huippuja. Silti - kuten Esa Kuloniemi sanoi - jotain kauheaa oli tällä välin tapahtunut - ikäänkuin Green olisi menettänyt kyvyn soittaa juuri sitä bluesia, joka hänet oli erottanut omaksi, uniikiksi ilmiökseen bluestaivaalla.

Mutta Peter Greenin sielu elää yhä tänä päivänä hänen kitaransoitossaan, äänessään, sävellyksissään ja - hänen 25-vuotiaan silmissään. Harvoin on kenenkään ihmisen katse riisunut minut minkäänlaisista vihantunteista ja/tai varauksellisuudesta, ja joka yksistään saa minut liikuttumaan varsinkin, kun tiedän ja olen kokenut, minkälainen luova henki siitä katseesta välittyy.

*
I've Got A Mind To Give Up Living/ All Over Again
Peter Green ja Fleetwood Mac - I've Got A Mind To Give Up Living/All Over Again, Live In The Warehouse, New Orleans, LA01/31/70, Author: BB King
*
I've got a mind to give up living,
And go shopping instead
I've got a mind to give up living,
And go shopping instead
Pick me up a tombstone,
And be pronounced dead

Well, I read your letter this morning,
That was on your place in bed
Oh, when I read your letter this morning,
That was on your place in bed
That's when I decided that I'd be better off dead
Oh, yeah!

When I read your letter this morning,
That was on your place in bed
Yes, when I read your letter this morning,
That was on your place in bed
That's when I decided that I'd be better off dead

It read, "There is no use looking or ever hoping,
Or ever hoping to get me back"
"Oh, no use looking, baby

or ever hoping to get me back
Because it's all over now
and, baby, you can bet on that"

Oh, yeah!

(Kappale on traditionali eli (trad. arr.) ja löytyy muun muassa Paul Butterfield Blues Bandin arvostetulta ja uraa uurtavalta East-West-albumilta. Peter Green laulaa kuten trad. biisien luonteeseen usein kuuluukin aivan hieman improvisoidummin ja hivenen eri painotuksin kuin, mitä Butterfield Blues Bandin tai B. B. Kingin nimiin kreditoiduissa esitysversioissa lukee. Mitään oleellista eroavuutta tekstien sanomasta ei silti löydy.)

*

http://actuspurunen.blogspot.com/2006/11/peter-greens-fleetwood-mac.html

http://actuspurunen.blogspot.com/2005/10/blues-news.html

www.johntherevelator.nl/history/peter_green_.

http://picturesandbox.com/browse/free-stock-photos/156706605/peter-green-1959-gibson-les-paul-guitar.html

www.nndb.com/people/653/000043524/.

www.radiocave.com/legends.htm.

Demoneita ja kummituksia jakomielitautisessa matriisissa

Kirjotettu kommentiksi Eufemian päreeseen "Demoni" ja etenkin tommin siellä esittämiin kommentteihin.
Siteeraan ensin koko käydyn kommentoinnin, jotta oma "raporttini" ei jäisi vallan oudoksi ja irrallisen tuntuiseksi.

***
tommi said...
Mikä on demoni? Onko se sama asia kuin kummitus tai peikko?
20.2.07
Eufemia said...
Johan se määriteltiin ainakin puoliksi: Jumalasta etäisin olento, olennoista heikoin. Koska puhe oli Spinozasta, niin Deus sive natura, eli Jumala on ihan kaikki. Tällöin demonikaan ei ole Jumalasta irrallinen, vaan nimen omaan olennoista heikoin, eli vähiten Jumalan kaltainen. Ei siis kuin kummitus tai peikko, sillä ne osaavat kaikenlaista nastaa kuten kahleiden kalistelua ja örisemistä.
20.2.07
tommi said...
Minulla tämän jutun lukeminen tosiaan tyssäsi siihen, että jo ensimmäinen sana oli tuntematon. En kyllä vieläkään tajua mitä tarkoittaa "jumalasta etäisin". Alkaa tuntua, että tämä kieli on lukuisine satuolentoineen tahallisen hämärää.
Vanhoissa kansansaduissa oli tosiaan juttuja jostain jumalista ja (aika varmasti fiktiivisistä) tyypeistä, jotka "uskoivat" sellaisiin, mutta ei kai niitä ämmien horinoita kukaan enää muista. Epäreilua vaatia, että pitäisi tutustua.
20.2.07
Eufemia said...
"Uskominen" ei ole minustakaan erityisen kiinnostavaa. Sen sijaan on usein hyvin kiinnostavaa ja opettavaista miettiä erilaisia menneitä ja nykyisiä tapoja jäsentää asioita.
20.2.07
Erastotenes Aleksandrialainen said...
Tommin asenne uskontoa kohtaan on mielenkiintoinen. Jos oletetaan, että länsimaisen kulttuurin piirissä voisi kasvaa yksilö, joka ei tunne Jumalan ja jumaluuden käsitteitä, on jokin mennyt koululaitoksella pieleeen.
Ihminen, joka oikeasti olisi noin tietämätön, ei kykenisi ymmärtämään mitenkään länsimaisen ajattelun valtavirtaa viimeisen parintuhannen vuoden ajalta. Spinoza, Platon, Aristoteles ja Kant ovat arvokkaita ajattelijoita niin ateistille kuin uskovallekin.
Toinen seikka on, uskooko jumalien tai Jumalan olemassaoloon. Minä uskon kolmiyhteiseen Luojaan, joten tommin näkemyksen mukaan lienen fiktiivinen olento.
20.2.07
tommi said...
Kyllä minä nyt Jumalan tiedän, kirkkoja on kaikkialla. Soitteli kannelta ja tökkäsi jonkinlaisen puutikun kykloopin ainoaan silmään.
20.2.07

RR

Niinpä niin Tommi.

Kuten sanottu - et sinä keskustele, etkä sinä kai edes halua keskustella, vaikka jotain kommentoitkin.

Ja vaikka yrittäisin miten hyväntahtoisesti ja ei-ruumistisesti löytää sinun käsittämättömän totaalista mutta toivottavasti teeskennellystä (sillä jos se on aitoa kyvyttömyyttä, lienet luultavasti avohoidossa?) mielikuvituksettomuudestasi jonkinlaisen satiirin pilkahduksen, niin ei onnistu.

Yritän silti perustella ymmärtämättömyyttäni kohteliaasti (kuten eufemia minun filosofisia pakerruksiani luettuaan) toteamalla, että mitä ilmeisimmin syy on minussa (siis lukijassa) - ei sinussa.

Tunnustan kuitenkin Tommi, että jostain merkillisestä syystä - vaikket sinä saakaan minua nauramaan mielipiteillesi (mikäli ne ovat mielipiteitä - sinä sen tietysti jälleen paremmin tiedät), saat minut kuitenkin lähes purskahtamaan itkuun kuten eräs 35 vuotta sitten tapaamani noin 30-vuotias, skitsofreniaa sairastanut mies, joka yritti suorittaa ylioppilastutkintoa Kotkan silloisessa iltalukiossa.

Yritimme useaan otteeseen keskustella aika vakavistakin asioista, mutta hänen tapansa argumentoida oli jotain aivan uskomattoman "tyrmäävää".
Hän pystyi esittämään vastaväitteitä, jotka eivät oikeastaan olleet osoitettavissa vääriksi, mutta jotka erittäin hämmentävällä tavalla sekoittivat keskenään tasot kirjaimellinen/vertauskuvallinen tai konkreettinen/abstrakti.

En silloin tajunnut, vaikka jotain jo mielisairauksista tiesinkin, että tämänkaltainen kyvyttömyys käsitellä kognitiivisesti symbolisen ja ei-symbolisen eroa liittyy monesti juuri skitsofreenikon mielen "häiriötilaan".

Muistan ne lähes kammottavat naurunpuuskat, joita hän sai aina, kun oli mielestään osoittanut jossain kommentissaan, että minun täytyi olla aivan pihalla väitteitteni kanssa esim. juuri Nietzschestä (jo silloin!).

Kammottavinta tuossa naurussa oli, etten ymmärtänyt siitä mitään - en liioin sitä, että hän nauroi, koska tunsi olevansa oikeassa (ja tietyssä mielessä, tietyllä mutta täysin epäadekvaatilla tavalla hän OLI oikeassa), vaikkei asiallisesti ottaen varmasti ollut.

Toisaalta tuosta naurusta ei löytynyt myöskään mitään ironista tai edes vahingoniloista. Se tuli ikäänkuin toisesta maailmasta, joka oli minulle täysin outo - lähes pelottava.

Kolme vuotta myöhemmin tyyppi oli tehnyt itsemurhan tyhjentämällä omista lääkkeistään purkillisen, jonka ilmeisesti tiesi varmuudella vievän hengen.

*
Että tällainen - suorastaan demoninen assosiaatio nousi muistini syövereistä kommenttejasi lukiessa.
Mutta ehkäpä se oli "vain" kummitus tai peikko...

Vielä kerran ja kuten sanottu - jos/kun en ymmärrä sinua, niin vika lienee kuitenkin kokonaan minun puolellani...

*
PS. Eufemian kommentin linkki opettavaista, jossa referoidaan Tuija Pulkkisen kirjan Postmoderni politiikan filosofia esittelemää saksalaisen idealismin (lähinnä Hegel) ja liberaalin angloamerikkalaisen (etenkin Locke) perinteen erilaisia käsityksiä vapaudesta ja kansalaisyhteiskunnasta, on varsin mainio.

Olen kirjan itsekin lukenut, ja se selvensi aika lailla eräitten muiden (mm. Fukuyaman Historian loppu ja viimeinen ihminen) ohella eurooppalaisen ja amerikkalaisen politiikan kulttuurin eroja.

Amerikkalainen, lähinnä Lockesta (ei niinkään Hobbesista) periytyvä negatiivinen vapaus merkitsee vapauden rajoitusten minimoimista, kun taas Hegelin kehittelemä positiivinen vapaus korostaa juuri yhteisön, valtion ja moraalin merkitystä vapauden mielekkyyden ja sisällön perustana.

Sillä jos me emme ole vapaita johonkin, ei ainoastaan vapaita jostakin, ei vapaudella ylipäätään ole juurikaan mitään mieltä, muotoili asiaa jopa Nietzsche Zarathustrassaan.

*
Mitä ruumismiin tulee, niin minulle se on yhä edelleen melko sisäistämätön termi, jolle en näe yleisempää käyttöä.
Ehkä rinnastukseni perustuu väärikäsitykseen, mutta ruumismi muistuttaa jossain suhteessa Dawkinsin meemiä, jonka analogia geenin suhteen oli alunperin varsin mielenkiintoinen ja lupaava, mutta joka ei sittemmin osoittautunut tieteellisesti kovinkaan käyttökelpoiseksi.

Kun pyysin Tommilta aiemmin "erotusdiagnostista" määritelmää ruumismista toivoin, että hän perustelisi, miten se eroaa käsitteistä, jotka jollain tavalla sivuavat tai ovat merkitykseltään ja/tai käytöltään sitä lähellä - kuten ehkä psykologinen egoismi tai joku vastaava.
Tällainen erottelu selventäisi tämänkin käsitteen käyttöä huomattavasti enemmän kuin pelkkä käsitteen kuvailu lisämääreiden avulla.