Dostojevski ja minä

Kirjoitettu kommentiksi Tapsa P:lle ja van Vaarille päreessäni Märästä lumesta.
*
Vaari, Tapsa

Olematta alunperin tietoinen kummankaan kommenteista, heitin hieman lisää löylyä kiukaalle tekemällä lisäyksiä tekstiin.

Mitä Vaarin kommenttiin tulee, olen totta kai samaa mieltä Dostojevskin elämään liittyvistä faktoista, mutta täysin eri mieltä siitä, mitä tulee hänen filosofis-kirjalliseen merkitykseensä - mikäli siis otat jotenkin vähättelevän asenteen tuon käyttämäsi senttarinimityksen puitteissa.

Senttariuskin oli tietysti eräässä mielessä totta. D. ajautui omaa syytään helvetinmoisiin velkoihin ja joutui kirjoittamaan dead linea pakoon juosten kuin rääkätty hevonen - yötä päivää - silloin, kun ei uhkapelannut.
*
Itse en kuitenkaan voi enkä halua voida mitään sille henkilökohtaiselle tuntemukselle ja vakaumukselle, että pakottomasti ja välittömästi löytyy aina - on löytynyt jo 35:n vuoden ajan - kolme kirjailijaa sekä ajattelijaa, joiden ylistämisestä en luovu ikinä - en kuolemanikaan jälkeen: Dostojevski, Nietzsche ja Camus.

Tsehovin taidan lisätä vielä tähän porukkaan, mutta Tolstoita en mainitse piruuttanikaan, vaikka pidän Anna Kareninaa Madame Bovaryn ohella yhtenä maailman kaikkein parhaimmista romaaneista, jossa päähenkilönä on nainen.

Ihan sama, mitä mieltä muut ovat. Ei hetkauta minun venettäni suuntaan eikä toiseen. Olen löytänyt oman suuntani ja se on - 'sisäänpäin!

Sinä voit Vaari ihan rauhassa matkata vaikka ulospäin - - jos haluat. Tai eteenpäin. Jopa sivulle.
*
Tapsalle sen verran, että Kellarimies on epäilemättä hieman hullu tai ainakin armottomassa henkisessä kriisissä. - - Mutta väittääkö hän jossain mitään muuta olevansakaan!?

Näin alkaa Dostojevskin Notes from Underground:

'I AM A SICK MAN... I am a spiteful man. I am an unattractive man. I believe my liver is diseased. However I know nothing at all about my disease and do not know for certain what ails me. I don't consult a doctor for it, and never have, though I have respect for medicine and doctors. Besides, I am very superstitious, sufficiently to respect medicine, anyway (I am well educated enough not to be superstitious, but I am superstitious). No, I refuse to consult a doctor for spite. That you propably not understand. Well, I understand, though. Of course, I can't explain who it is that I precisely is mortifying in this case by my spite: I am perfectly aware that I cannot 'pay out' the doctors by not consulting them; I know better than anyone that by all this I am only injuring myself and no one else. But still, if I don't consult a doctor it is from spite. My liver is bad, well - let it get worse!'

('The author of the diary and the diary itself are, of course, imaginary. Nevertheless it is clear that such persons as the writer of these notes not only may, but positively exists in this society, when we consider the circumstances in the midst of which our society is formed. - - etc....'- - - Authors Note - excerpt).
*
Minun on helppo tunnistaa itseni tästä alkukappaleesta vielä 37 vuotta ensilukemisen jälkeenkin. Joten ei voi mitään Vaari ja Tapsa. Dostojevski ja Nietzsche ovat minulle enemmän kohtalo kuin pelkkää kirjallisuutta.
*
On esteettisesti ja 'rakenneteknisesti' parempia kirjailijoita kuin Dostojevski, mutta hitot minä siitä! Kyse on persoonallisuudesta ja siitä, mitä se mies sanojensa takaa viestii ja puhuu. Mitä se haluaa kysyä meiltä. Mitä se haluaa meidän kysyvän itseltämme!

Siinä Vaari - siinä on kaiken kirjoittamisen non plus ultra. - - Ethän sinä pelkistä sanoista mitään löydä. - - Sinun pitäisi samastua Dostojevskiin ymmärtääksesi häntä, mutta sitä sinä ilmeisesti et voi tehdä vaan samastut johonkin muuhuun. Ja mikäs siinä. Sopii mulle.

Tarkoitan - selvennyksen vuoksi - emme puhu enää samoista asioista. Sinä puhut kaunokirjallisuudesta (mitä Dostojevski ei kirjoita!) - minä puhun elämästä ja ihmisestä, verestä ja spermasta, vihasta ja himosta, kateudesta ja mustasukkaisuudesta, rakkaudesta ja kuolemasta, toivosta ja epätoivosta, säälistä, nöyryydestä ja ylpeydestä - ylipäätään ihmisen koko psyyken mielettömästä ja toivottoman ristiriitaisesta kirjosta.

Eivätkä sanat enää siinä vaiheessa ole kuin toissijaisia välineitä. Vaikka olisit miten loistava kielellinen sanataituri, mutta sinulla ei olisi mitään omakohtaista, omalla verellä kirjoitettua sanomista eikä mitään - ikäänkuin sisuskaluistasi pursuavaa näkemystä, niin it's all the same - yhdentekevää, vaikka kirjoittaisit koko maailman kronikan siististi ja virheettömästi yhteen menoon.

Sanat on unohdettava! Vain emootioilla ja emootioiden aiheuttamilla ristiriidoilla on todellista merkitystä. Tämän tajuamisen jälkeen voi ehkä kirjoittaakin jotain...ja Dostojevski teki juuri näin.
*
Kemppinen oli muuten aivan oikeassa: Dostojevski kirjoittaa oopperaa, ja (muotoillakseni asian omin sanoin) juuri tämän oopperamaisen asenteen vuoksi tietty juonellinen 'yksinkertaisuus', emotionaalinen vyörytys ja tapahtumien osittainen toistuvuus hänen romaaneissaan tulee ymmärrettäväksi - jopa väistämättömäksi.

Mitä juoniin, teemoihin ja aiheisiin ylipäätään tulee Vaari, niin ei niiden totisesti tarvitse olla esimerkiksi Agatha Christien psykologisesti tylsien salapoliisiromaanien kaltaisia shakkipähkinöitä. Sitäpaitsi ihmisten maailmassa ei ole edes olemassa paljon todella hyviä juonia ja teemoja. Tekonäppärä dekkaristi tai modernisti niitä tietysti saattaa keksiä kuin tyhjiä palindromeja.

Kuten edellä kirjoitin - Dostojevskin työssä on kyse aivan jostain muusta kuin esteettisesti sofistikoituneesta 'kauno-'kirjallisuudesta!

Kokonaan eri asia ovat tietysti tanka- ja haikurunot, joiden esteettinen arvo on niin korkea, että se - kuin itsestään ja itseään suojellen - pakenee minunkaltaiseni - robustin ja vulgaarin elämöitsijän ymmärrystä. Ja parempi niin - sekä sen että minun kannalta (ks. PS.).
*
Enempää en ryhdy itseäni tässä enää toistamaan. Jos jotain jäi epäselväksi, syyttäkää omaa tyhmyyttänne.

PS.
Tänään minulle muuten selvitettiin (neljä tuntia sitten), mitä merkitsee karma ja karman laki. Tulette vielä kuulemaan siitä asiasta.

*

http://www.amazon.co.uk/Notes-Underground-Dover-Thrift-Dostoevsky/dp/048627053X/ref=sr_1_1?ie=UTF8&s=books&qid=1237143124&sr=1-1

Märästä lumesta

Kirjoitettu kommentiksi Mummon päreeseen Venäläiset.
*
Tekstiin on tehty huomattavia lisäyksiä ja tarkennuksia 15.3 - klo 13.15.
*
Mainio teksti, Mummo. Tykkäsin kovasti.

Kirjoittelen sulle tähän juttua Dostojevskin 'Märästä lumesta', koska tuota lumi-teemaa venäläisessä kirjallisuudessa niin ihastuttavasti koskettelet.

Kyseessä on Kirjoituksia kellarista-klassikon jälkimmäinen ja pitempi luku.

Kirjan ensimmäinen luku - Kellariloukko - räjäytti tajuntani joskus 1970-luvun alussa täysin.
Tämä kellariloukon mies (ja itse kirja) on ehkä ensimmäinen moderni eksistentialistinen hahmo kirjallisuudessa - väitetään.

Esimerkiksi Baudelaire oli urbanismistaan huolimatta (tai osittain sen takia) vielä 'toisella silmällään' kiinni romantiikassa ja flaneerasi pienessä kännissä silmät harittaen Pariisin katuja naisten perseisiin seoten (no - kukapa intohimoinen äijänketale ei sekoaisi).

Kellariloukon miehestä ei kuitenkaan löydy romantiikkaa - ei edes kauhu-sellaista. D. haukkuu tuon yksilön luovaa vapautta puolustavan, 'humanistisen nihilistin', suulla mekanistis-deterministis-utilitaristiseen maailmankuvaan sisältyvän robottimaisuuden lyttyyn: 'Ennemmin teen tietoisesti väärin kuin olen pelkkä pianonkosketin!'

Mutta tästä periaatteesta ja päätelmästä seuraa, että vapaa ja luova ihminen on aina myös rikollinen. Hän on ikäänkuin syntiinlangennut, sillä hän, kaikessa, oletetussa vapaudessaan pystyy myös valehtelemaan - siis pettämään lupauksensa, koska oikean ja väärän ero jää aina vain hänen omaan valtaansa.

'Märästä lumesta'-osassa Dostojevski puolestaan käy verta hyytävän rehellisen ja samalla hätkähdyttävällä tavalla empaattisen keskustelun hylkiönä pidetyn prostituoitunaisensa kanssa. Elämisen ja ihmisenä olemisen eksistentiaalinen kärsimys purskahtaa tässä luvussa miltei konkreettisesti silmille kellarimiehen analysoidessa ja murentaessa huora-ystävättärensä sosiaalisen, persoonallisen ja lopulta koko hänen inhimillisen olemassaolonsa perustan palasiksi.

Mutta samalla - ja tämä kai on Dostojevskin nerouden ydinaluetta - kellarimies kohtaa tuon naisen jollain täysin uudella ja arvokkaammalla tasolla kuin kukaan muu hänen asiakkaansa milloinkaan.

Kärsimyksen, syyllisyyden, armon ja rakkauden toisiinsa kytkeytyvät teemat nousevat nyt ensimmäisen kerran D:n psykologisen kerronnan varsinaiseksi primus motoriksi tavalla, joka ei ole enää vain 'pelkkää kirjallisuutta' vaan tekstiksi muuttunutta 'verta'.

Jonkun John Stuart Millin utilitaristis-emansipatoriset perustelut naisten vapautusliikkeen puolesta jäävät Dostojevskin psykologisen katseen rinnalla pelkäksi filosofi-juristin muodollisuuksiin ja proseduuriin jämähtäneiksi tautologioiksi, joissa nähdään vain käyttäytymisen pinta - ei emotionaalista syvyyttä ja eksistentiaalista dilemmaa.

Kellariloukko on tavallaan suora johdanto Dostojevskin myöhempiin, suuriin romaaneihin, sillä puheena olevan, psykologis-aatteellis-eksistentiaalisesti 'pomminkaltaisen' romaanin(1864) jälkeen D. muutti kirjoittamisensa filosofis-esteettis-kokemuksellista motivaatio- ja näkemysperustaa aloittaen 'mammuttiensa' kirjoittamisen. Niistä ensimmäinen oli - miten johdonmukaista, jos tunnemme Kellariloukon! - Rikos ja rangaistus.

Muistakaa (ja vertailkaa 'Märän lumen' asetelmaan) tässä yhteydessä esimerkiksi Raskolnikovin ystävättären, Sonjan, edustama kärsimyksen ja uhrin filosofia.

Entä ruhtinas Myshkinin naivin 'idioottimainen' totuudellisuus ja vilpittömyys, josta eräs hänen naisystävänsä sanoi jotenkin näin: 'Te olette aina niin täysin vilpitön ja totuudellinen: se on julmaa!'

Entä Riivaajien nihilistit, nuo henkiseen ja fyysiseen tuhoon itsensä jo alunperinkin tuominneet antimoralistit (Valitettavasti Nietzsche ei ehtinyt lukea tätä; - hän olisi taatusti hyppinyt sekä ihastuksesta että kauhusta pianonsa ympäri!)?

Entä Ivan Karamazov, jonka puolittain juoppohullu, partaveitsenterävä huippuäly tekee moraalista lopullista silppua - tosin älykkäämmin kuin Riivaajien henkilöt.

Entä intohimoinen Dmitri, jossa on piirteitä sekä juoposta vanhemmasta veljestään että nuoremmasta, munkki Aljoshasta?

Entä itse Aljosha? Tuo ruhtinas Myshkinin 'uusi tuleminen, ikäänkuin parannettu painos'?

Tässä piilee eräs D:n kirjallisia - jos ei tragedioita tai epäonnistumisia niin ainakin lähes mahdottoman tai toivottoman epätodellisen hahmon kuvauksen edessä luopumista! - - Siis täysin hyvän ihmisen tyypin olemassaolon löytämisen mahdottomuus ja tuon mahdottomuuden tunnustamisen sisäinen vaikeus kirjailijana ja filosofina!

Toisin sanoen - - Dostojevski ei sittenkään onnistunut elämänsä suurimmassa tavoitteessa: luoda fiktiivisesti hyvää, hengellisesti ja henkisesti tasapainoista ja samalla todella uskottavaa tyyppiä. Vain ohjaajavanhus Isä Zosima pääsee lähimmäs - ajoittain todella karismaattisen lähelle - kyseistä ideaalia.

Kaikki D:n suurimmat päähahmot ovat joko hirvittävien moraalisten ristiriitojen repimiä tai sitten he tuhoutuvat vilpittömän naiviin totuudellisuuteensa (Idiootti), elleivät sitten muuten jää Aljoshan tavoin toissijaiseen rooliin esimerkiksi Ivanin massiivisen intellektuaalisen destruktion edessä.

Dmitri siis on jo itsessään täysin intohimojensa vietävissä, mutta huom! - ehkä juuri siksi hän saattaakin olla Dostojevskin kaikkein todellisin ja uskottavin hahmo/tyyppi!
*
No - anyway - Kirjoituksia kellarista oli se suuri murros, josta D:n suurimpien teosten ideat saivat käyttövoimansa, ja joita hän varioi niissä eri tavoin.

PS.
Huipputeoksista on mainittava myös edellä mainittuun aikajaksoon kuuluva, Rikoksen ja rangaistuksen jälkeen - lähinnä pelivelkojen aiheuttamassa rahapulassa - kirjoitettu ohuempi mutta psykologisesti erinomaisen terävä - ilmeinen omakuva: Pelurit.
*
http://maisako.helmiblogit.mtv3.fi/tag/koti/
http://en.wikipedia.org/wiki/Notes_from_Underground

Sitaatteja Dostojevskin Kellariloukosta

(Lisäys klo:16:30)

Nämä sitaatit eivät ole itse valikoimiani vaan napattu erään kirja-arvostelijan artikkelista, josta en siteeraa siis muuta kuin kirjoittajan itse valikoimat sitaatit.

Sinänsä erittäin positiivisessa arvostelussa oli hyvätkin kohtansa, mutta yleisen linjansa puolesta siinä ei ollut ymmärretty kirjan filosofista puolta lainkaan.
Kirjan ensimmäistä osaa - Kellariloukkoa - kirjoittaja pitää nimittäin väsyttävänä jaaritteluna ja 'lätinänä' mutta innostuu kyllä kovin toisesta osasta.

Jääköön arvioija kuitenkin siis omaan arvoonsa. Ja koska sitaatit ovat pelkästään Dostojevskilta, en katso velvollisuudekseni antaa edes linkkiä em. arvostelijan tekstiin.

Sitäpaitsi mies, joka siteeraa Dostojevskin yhteydessä lopetuslauseessaan Leninin - olkoonkin varsin neutraalia kehotusta: 'Lukekaa, lukekaa, lukeaa!' - sinetöi innostuksestaan huolimatta ainakin minun mielestäni mauttomasti ja lopullisesti arviointiperspektiivinsä 'vinoutuneisuuden' ja pinnallisuuden suhteessa tähän.

Leninin kanta Dostojevskiin tiedetään, ja se perustuu kohtuuttomasti tämän viimeisen vuoden (1880/-81) tsaristis-kirkolliseen nationalismiin eli peritaantumukselliseen asenteeseen, joka ei kuitenkaan useimpien Dostojevki-asiantuntijoitten mielestä ole linjassa hänen romaaniensa ja aiempien poliittisten näkemystensä kanssa.

***
Osa I Kellariloukko

" Sivistys saa ihmisessä aikaan vain tunteiden monipuolistumista - eikä ehdottomasti mitään muuta. Ja kehittäessään tuota monipuolisuutta ihminen vielä kenties päätyy siihen, että verenvuodatuksestakin löytää nautintoa. Sellaistahan on jo tapahtunut. Oletteko huomanneet, että kaikkein raffinoidummat verenvuodattajat ovat meikein aina olleet kaikkein sivistyneimpiä miehiä, joiden kengännauhoja kaikenlaiset Attilat ja Stenka Razinit eivät olleet kyllin arvokkaita solmimaan; ja jos edelliset eivät pistä silmään niin selvästi kuin Attila ja Stenka Razin, niin se johtuu juuri siitä, että heitä tapaa liiankin usein, he ovat liian tavallisia ja siksi vilahtavat ohi huomaamatta".

(Tämähän on kuin suoraan Nietzscheltä! Ylipäätään Kellariloukko merkitsi Nietzschelle todellisen sukulaissielun löytämistä, mitä ihmismielen 'kirurgiaan' tulee.
Nietzsche kutsuu Dostojevskia Epäjumalten hämärässä (1888) peräti 'ainoaksi ihmiseksi, jolta minulla ylipäätään on mitään/jotain opittavaa näissä asioissa'.)

*
Osa II Märästä lumesta

(Kirjoittaja muistuttaa, että Liisa on oletettavasti suomalainen kuten hyvin monet Pietarin prostitioidut siihen aikaan - tässä 1860-luvulla.)

"Ja olisinko minä voinutkaan tyytyä kurjan konttoristin yksinkertaiseen, banaaliin, tavanomaiseen irstailuun ja kestää kaiken siitä johtuvan saastan! Mikä siinä olisi silloin houkutellut minua ja viekoitellut öisin kaduille?"

*
"... Jossakin seinän toisella puolella kahisi kello kuin raskaan painon alla, ikäänkuin joku olisi kuristanut sitä. Luonnottoman kauan kestäneen kahinan jälkeen seurasivat kimeät, kehnot ja odottamattoman nopeat lyönnit; - ikäänkuin joku olisi yht'äkkiä hypähtänyt esiin jostakin. Kello löi kaksi.
Havahduin, vaikka en ollutkaan nukkunut, vaan maannut puolihorroksissa. Kapea, ahdas ja matala huone, jossa oli valtavan iso vaatekaappi ja joka oli täynnä pahvilaatikoita, rättejä ja kaikenlaista vaaterojua, oli melkein pimeänä. Kynttilänpätkä, joka paloi pöydällä huoneen toisessa päässä, oli sammumaisillaan ja tuikahteli heikosti sillöin tällöin. Hetken kuluttua olisi täysin pimeää.

Ei kulunut pitkää aikaa, kun olin jo täysin tajuissani; muistin heti kaikki vaivattomasti, ikäänkuin nuo ajatukset olisivat vahtineet minua rynnätäkseen kimppuuni. Horroksessakin ollessani muistissa pysyi aivankuin jokin kohta, jota ei voinut unohtaa ja jonka ympärillä unikuvani raskaasti kiersivät.
Mutta kummallista oli tämä: kaikki, mikä minulle oli tapahtunut sinä päivänä, tuntui minusta nyt herätessäni hyvin, hyvin kaukaiselta ikäänkuin olisin kokenut sen jo kauan aikaa sitten.

Pää tuntui sumuiselta. Jokin ikäänkuin leijaili yläpuolellani ja hipoi minua, kiihotti minua ja teki minut rauhattomaksi. Tuska ja harmi kasvoi minussa jälleen ja etsi purkaantumistietä. Äkkiä näin vierelläni avoinna olevan silmäparin, joka tarkasteli minua uteliaasti ja vakavasti. Se oli kylmän tunteeton, yrmeä katse, joka tuntui hyvin vieraalta; se painoi mieltäni.

Synkkä ajatus heräsi aivoissani ja kulki koko ruumiini läpi jonkinlaisena ilkeänä tunteena muistuttaen sitä tunnetta, jonka usein kokee astuessaan kosteaan ja tunkkaiseen kellariin. Vaikutti jollakin tavoin luonnottomalta, että juuri nyt nuo silmät halusivat tarkastella minua.

Muistin myös, etten kahden tunnin aikana ollut sanonut tuolle olennolle sanaakaan, enkä lainkaan ollut pitänyt sitä tarpeellisenakaan; siitäkin olin äsken ollut tyytyväinen. Sitävastoin nyt äkkiä huomasin kuinka järjetön, inhottava kuin hämähäkki, oli tuo intohimo, joka ilman rakkautta karkeasti ja häpeämättä alkaa suoraan siitä, mikä on oikean rakkauden kruunu. Katselimme kauan toisiamme, mutta hän ei kääntänyt katsettaan eikä muuttanut silmiensä ilmettä, niin että minusta alkoi lopulta tuntua jostakin syystä kammottavalta.

-Mikä sinun nimesi on? kysyin äkkiä saadakseni tuon kaiken loppumaan. -Liisa, - hän vastasi melkein kuiskaten, mutta töykeästi ja käänsi katseensa pois. Minä olin hetken aikaa vaiti.

- Onpa tänään ruma sää... lunta ... inhottavaa! sanoin puoliksi itsekseni, panin käsivarteni surumielisesti niskani taakse ja katselin kattoon. Hän ei vastannut. Kaikki tuntui niin rumalta.

- Oletko täältäpäin kotoisin? kysyin hetken kuluttua, melkeinpä vihaisesti ja käänsin hieman päätäni häneen päin. - En. - Mistä sitten. - Riiasta, hän vastasi vastahakoisesti. - Saksalainen? - Venäläinen. - Oletko ollut kauankin täällä? - Missä? - Talossa. - Kaksi viikkoa.

Hänen äänensävynsä tuli yhä yrmeämmäksi. Kynttilä oli sammunut kokonaan; en voinut erottaa hänen kasvojaan.

- Onko sinulla isä ja äiti? - Kyllä... ei ... on. - Missä he ovat? - Siellä Riiassa. - Keitä he ovat? - Muuten vain. - Miksi sanot muuten vain? Keitä he ovat, mikä on heidän ammattinsa? - Pikkuporvareita. - Oletko aina asunut heidän luonaan? - Kyllä. - Kuinka vanha sinä olet? - Kaksikymmentä. - Miksi lähdit heidän luotaan? - Muuten vaan. - Tuo "muuten vaan" merkitsi: anna minun olla, tuo on ällottävää. Olimme vaiti molemmat."

*
"Eikö sinusta itsestäsi tosiaankaan ole paha olla täällä? Ei, ilmeisesti riippuu paljon tottumuksesta! Piru vieköön, minkälaiseksi tottumus voi ihmisen saattaa! Mutta luuletko sinä tosiaakin vakavissasi, ettet koskaan vanhene, että olet aina kaunis ja että sinua pidetään täällä ikuisesti?

Minä en lainkaan tahdo puhua siitä, että täälläkin on saastaista... Mutta muuten minä haluan puhua sinulle tästä sinun nykyisestä elämästäsi; nythän sinä olet nuori ja kaunis ja hyvä, sinulla on sielu ja tunteet, mutta tiedätkö, että kun minä äsken havahduin horroksestani, minusta heti tuntui inhottavalta olla täällä sinun kanssasi! Vain ollessaan humalassa voi tulla tänne.

Mutta jos sinä olisit muualla, asuisit kuten kunnialliset ihmiset ainakin, niin minä kenties en vain liehittelisi sinua, vaan suorastaan rakastuisin sinuun, olisin iloinen katseestasikin ja sanastasikin; odottelisin sinua portillasi, seisoisin polvillani sinun edessäsi; pitäisin sinua morsiamenani, ja pitäisin sitä lisäksi suurena kunniana. Minä en rohkenisi ajatella mitään epäpuhdasta sinusta.

Mutta täällä minä tiedän, ettei minun tarvitse muuta kuin viheltää ja sinun on tultava mukaani tahdoitpa tai et, enkä minä silloin tyydy sinun tahtoosi vaan sinun on taivuttava minun tahtooni. Kehnoinkin talonpoika voi mennä työmieheksi jonnekin, mutta hän ei tee itsestään orjaa, ja hän tietää sitäpaitsi määräaikansa. Mutta mikä on sinun aikasi? Ajattelehan vain: mitä sinä uhraat täällä itsestäsi? Mitä orjuutat? Sielusi, sielusi, jota et enää vallitse. Sen sinä teet orjaksi yhdessä ruumiisi kanssa! Annat rakkautesi jokaisen juopporatin häväistäväksi!

- Rakkaus! Mutta rakkaushan on kaikki, sehän on jalokivi, sehän on neitsyyden aarre! Saavuttaakseen tuon rakkauden monet ovat valmiit uhraamaan henkensa, valmiit kuolemaan. Ja mikä on rakkautesi arvo nyt? Sinä olet ostettu kokonaan, kertakaikkisesti, ja miksi silloin pitäisi pyrkiä saavuttamaan rakkautta, kun ilman sitäkin kaikki on sallittua.

Tämähän on suurin loukkaus, mikä voi kohdata nuorta tyttöa, käsitätkö sinä? Minä olen kuullut, että teidän, typerien kanojen, mieltä muka hyvitetään, sallitaan teidän pitää omia, rakastajianne. mutta sehän on pelkkää hassuttelua, pelkkää petosta, pelkkää teidän pilkaamistanne, ja te uskotte siihen? Rakastaako tuo rakastaja teitä todellakin? Enpä usko!

Kuinka hän voisi rakastaa teitä, kun hän tietää, että sinut voidaan minä hetkenä tahansa kutsua hänen luotaan pois? Hän olisi lurjus tästä syystä! Kunnioittaako hän sinua hiukkaakaan? Mitä sinulla on yhteistä hänen kanssaan? Hän pilkkaa sinua ja varastaa sinulta - siinä on koko hänen rakkautensa! Saat olla kiitollinen, ettei hän vielä kaiken lisäksi lyö sinua. Kenties pieksääkin.

Kysyhän joskus häneltä, jos sinulla on tuollainen rakastaja, haluaisiko hän mennä naimisiin kanssasi. Ja hän varmasti nauraa vasten naamaasi, ellei suorastaan sylje päällesi tai lyö sinua, ja siksi hän itse ei ole penninkään arvoinen.
Ja mitä varten sinä kuvittelet uhraavasi koko elämäsi täällä? Siitäkö syystä, että sinulle juotetaan täällä kahvia ja syötetään hyvin? Ja mistä syystä sinua sitten syötetään hyvin? Joku kunniallinen tyttö ei saisi palaakaan kurkustaan alas, koska hän tietää mitä varten täällä syötetään hyvin.

- Sinä olet velkaa tänne ja tulet aina ja ikuisesti olemaan velkaa siihen asti, kunnes vieraat alkavat ylenkatsoa sinua. Ja se tapahtuu hyvinkin pian, älä luota liikaa nuoruuteesi, sillä se kiitää täällä ohitse tuulispäänä ja sitten sinut ajetaan pois.
Eikä riitä sekään, että sinut ajetaan ulos, vaan jo kauan sitä ennen alkaa emäntäsi riidellä kanssasi, moittia sinua, sättiä sinua - ikäänkuin et sinä olisi hänen takiaan menettänyt terveyttäsi, uhrannut hänen vuokseen nuoruuttasi ja sieluasi, vaan aivan kuin sinä olisit saattanut hänet perikatoon, keppikerjäläiseksi ja varastanut hänet tyhjiin.

Ja sinun on turha luottaa kenenkään apuun: sinun toverisi hyökkäävät myös kimppuusi, ollakseen emännälle mieliksi, sillä kaikki täällä ovat orjia ja ovat aikoja sitten menettäneet omantuntonsa ja säälintunteensa. He ovat tulleet läpeensa kehnoiksi. Inhottavampia, saastaisempia, loukkaavampia sättimisiä ei ole maan päällä.

Ja kaiken sinä uhraat täällä jättämättä jälkeesi mitään - terveytesi ja nuoruutesi ja kauneutesi ja toiveesi. Kaksikymmen vuotiaana sinä tulet näyttämään kolmikymmenviisivuotiaalta ja saat kiittää Jumalaa, jos olet pysynyt terveenä.
Sinä ehkä nyt luulet, ettei sinun tarvitse tehdä työtä, että kaikki on pelkkää huvia! Mutta tämän raskaampaa pakkotyötä ei ole koko maailmassa eikä ole koskaan ollutkaan. Sydämesi sulaa kyyneliin.

- Etkä sinä rohkene sanoa sanaakaan, et puolta tavuakaan kun sinut ajetaan täältä pois; sinä lähdet kuin rikoksen tehnyt. Sinä menet toiseen samanlaiseen paikkaan, sitten kolmanteen, sitten jälleen johonkin ja päädyt vihdoin Sennaja -torin varrelle. Ja siellä ei kukaan välitä vaikka sinua lyödään; se on sitä sikäläistä ystävällisyyttä, siellä ei vieraasi voi hyväillä sinua ensin lyömättä sinua. Sinä et usko, että siellä on niin inhottavaa? Menehän joskus käymään siellä, ehkäpä näet omin silmin."

*
" (...) kun olin saavuttanut tehokkaan tuloksen, minä pelästyin. Ei, minä en ole koskaan en koskaan ollut sellaisen epätoivon todistajana! Hän makasi pitkin pituuttaan, kasvot painettuina syvälle pielukseen ja hän oli molemmin käsin lujasti tarttunut siihen. Hänen rintansa oli halkeamaisillaan.

Koko hänen nuori ruumiinsa vavahteli kuin kouristusten vallassa. Rintaan patoutuneet nyyhkytykset painoivat, raastoivat häntä ja äkkiä purkautuivat valituksina ja huutona. Silloin hän painoi päänsä yhä syvemmälle pielukseen: hän ei tahtonut, että kukaan täällä, yksikään elävä sielu saisi tietää hänen kärsimyksistään ja kyyneleistään.
Hän repi pielusta hampaillaan, hän puri kätensä verille (näin sen myöhemmin), hän upotti sormensa auenneisiin palmikkoihinsa, pidätti hengitystään ja puri hampaansa yhteen."

*
"Minä pelastan Liisan - ajattelin - ja se aiheutuu siitä, että hän käy usein luonani ja minä puhun hänelle... Minä kehitän häntä, sivistän hänet. Vihdoin huomaan, että hän rakastaa minua, rakastaa intohimoisesti.(...) Mutta nyt, nyt sinä olet minun, osa minusta, sinä olet viaton, kaunis, sinä olet ihana vaimoni.

Ja kotiini rohkeasti ja vapaasti astu emäntänä!".

*
"(...) hetken kuluttua häpeissäni ja epätoivoisena ryntäsin Liisan jälkeen. Minä avasin käytävään johtavan oven ja kuuntelin. - Liisa! Liisa! minä huusin portaikkoon arasti, puoliääneen.

Vastausta ei tullut, minä olin kuulevani hänen askeleensa kaikuvan alimmilla portailla. - Liisa! huusin kovemmin. Ei vastausta. Mutta samassa kuulin, kuinka alhaalla avattiin vinkuva, tiukka lasisruutuinen ulko-ovi ja jälleen suljettiin tiukasti. Kaiku kiiri portaikossa! Hän oli mennyt. Minä palasin mietteissäni huoneeseeni. Mieleni tuntui äärettömän raskaalta."

*
"Mitä me joskus meluamme? Miksi joskus oikuttelemme? Mitä me haluamme? Emme itsekään tiedä miksi ja mitä! Meille itsellemmehän on pahempaa, jos oikukkaat pyyntömme täytetään. Koettakaa esimerkiksi suoda meille enemmän itsenäisyyttä, antakaa kenelle tahansa meistä vapaat kädet toimia, laajentakaa toimintamahdollisuuksien piiriä, lieventäkää holhousta, niin me ... vakuutan teille, - niin me heti pyydämme päästä taas takaisin holhottaviksi".

*
"Kaiken kukkuraksi Apollo (päähenkilön palvelija) aiheutti silloin minulle paljon harmia röyhkeydellään. Olin vähällä menettää kaiken kärsivällisyyteni! Hän oli ruttotauti, ruoska, jonka Kaitselmus oli lähettänyt rangaistuksekseni.

Kahden vuoden ajan olimme jo taistelleet keskenämme, ja minä vihasin häntä. Tuskin ketään koko maailmassa olen vihannut niin paljon kuin häntä, varsinkin määrättyinä aikoina. Hän oli keski-ikäinen, arvokkaan näköinen mies, joka vapaa-aikoinaan teki räätälintöitä.

Mutta jostakin tuntemattomasta syystä hän halveksi minua äärettömästi ja katseli minua sietämättömän ylimielisesti. Muuten, hän tarkasteli kaikkia ylimielisesti. Kun vain näki tuon vaaleatukkaisen, sileäksi suitun pään, tuon kiharan, jonka hän oli kammannut otsalleen ja voidellut ruokaöljyllä, tuon lujapiirteisen suun, V:n muotoiseksi yhteenpuristetut huulet - silloin tiesi, että siinä on olento, joka ei milloinkaan ollut epävarma itsestään.

Hän oli pedantti, suurin pedantti mitä minä milloinkaan olen tavannut, ja lisäksi niin itserakas, että kenties vain Aleksanteri Suuri olisi vetänyt hänelle vertoja. Hän oli rakastunut jokaiseen nappiinsa, joka kynteensä, - nimenomaan rakastunut ja hän näytti myös siltä! Hän käyttäytyi minua kohtaan täysin despoottisesti, puhui minulle tavattoman vähän, ja kun hän sattumalta katsahti minuun, oli hänen katseensa luja, ylevän itsevarma ja aina pilkallinen, mikä saattoi minut välistä raivon valtaan.

Hän suoritti tehtävänsä ikäänkuin olisi osoittanut minua kohtaan mitä suurinta armoa. Sitäpaitsi hän ei tehnyt minun hyväkseni oikeastaan mitään eikä lainkaan pitänyt edes velvollisuutenankaan tehdä mitään.
Ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö hän pitänyt minua maailman suurimpana idioottina, ja jos hän "pitikin minua luonaan", niin se johtui vain siitä, että hän voi saada minulta palkan kuukausittain.
Hän oli suostunut "olemaan tekemättä mitään" luonani seitsemästä ruplasta kuukaudessa.

Paljon syntejä annetaan minulle anteeksi hänen vuokseen. Vihani häntä kohtaan saavutti joskus sellaiset mittasuhteet, että olin vähällä saada kouristuskohtauksen hänen kävelytapansa vuoksi. Mutta kaikkein inhottavinta minusta oli hänen sammaltava puheensa. Hänen kielensä oli pitempi kuin olisi pitänyt olla, tai jotain sellaista..."

Kellariloukon katkeruudesta Jumalan kirkkauteen

Koskapa kaikki eivät vielä tiedä (en siis sanonut ymmärrä), mistä Dostojevskissa on kysymys, pitänee minun 'mission' saaneena valistaa heitä - edelleen...

Seuraava Janne Villan artikkeli löytyy myös alla olevasta linkistä.

*

Dostojevski kulkee kellariloukosta kirkkauteen

”Vaikka seuraankin ehkä paholaisen jälkiä, olen sinun lapsesi, Jumala. Rakastan sinua ja tunnen iloa, jota ilman maailma ei voi seisoa ja olla olemassa.”

Fjodor Dostojevskin (1821–81) hyisen tarkat kuvaukset viattomuutensa kadottaneen ihmisen raadollisuudesta ja (epä)uskosta iskevät yhä ihmisluonnon ytimiin. Armo koskettaa myöhempien aikojen opetuslapsia, mutta pian he suistuvat epäluulojen kuiluun ja palaavat synnintekijöiden pariin – ja löytävät uudelleen tiensä.

”Olen sairas ihminen, olen häijy ihminen, epämiellyttävä ihminen. Luulen että maksani on sairas”, aloittaa Fjodor Dostojevski kirjansa Kellariloukko.

Dostojevskin antisankari ei ainoastaan asu onnettomissa oloissa. Hänen sisimmässään on kellariloukko. Hän pelkää päivänvaloa ja katseita, käy enimmäkseen hämäräperäisissä paikoissa. Kirouksen lailla painava häpeä ei lakkaa kiusaamasta. Mies hukkuu katkeruuteensa, loukkaa verisimmin niitä harvoja, jotka hänestä vielä vähänkin välittävät. Jopa häneen rakastuvaa nuorta prostituoitua.

Miksi ”kunnon kansalainen” tuhlaisi aikaa moisen luuserin tutkimiseen? Eikö kannattaisi pikemminkin keskittyä johonkin sielua kohottavaan ja kauneudentajua lisäävään?

”Ja pääasia on, että tuo kaikki tekee vastenmielisen vaikutuksen, sillä me kaikki olemme vieraantuneet elämästä, kaikki onnumme, kuka enemmän, kuka vähemmän, olemme vieraantuneet niin paljon, että joskus tunnemme suoranaista inhoa todellista ’elävää elämää’ kohtaan, ja siksi emme voi sietää, että meitä muistutetaan siitä”, kirjailija vastaa.

Hän tietää, että monet pyytävät häntä puhumaan vain omasta puolestaan.

”Mutta hyvä herrasväki, enhän yritäkään puolustaa itseäni tuolla sanonnalla ’me kaikki’. Minähän olen vain vienyt omassa elämässäni äärimmäisyyksiin sen, mitä te ette ole rohjenneet viedä edes puolitiehen, ja te pidätte tätä pelkuruuttanne viisautena, lohduttaudutte sillä ja siten petätte itseänne.”

Dostojevskin tarve totuuden tunnistamisen ja tunnustamiseen on yhtä vimmainen kuin Tunnustuksistaan tutulla Augustinuksella ja Lutherilla.

Itsensä vai olosuhteiden vanki?

Dostojevskin hullunnerokkaan mielen syvimmistä kerroksista sameaa eliksiiriä ammentava Kellariloukko kuvaa hänen monien teostensa tavoin äärimmäisyysihmistä, joka kokeilee rajojaan. Teoksen valmistumisaikana kuolevat kirjailijan vaimo ja veli. Hänen itsensä on velkavankeuden partaalla pakko jatkaa kirjoittamista kaksin verroin kovemmin.

Mies käy järjen jättömailla, niillä psyyken alueilla, joille uskaltautuminen ei ole välttämättä terveellistä, eikä palaaminen ”terveenä” taattua. Hän kauhistuu itsekin hurjuuttaan.
Tuomisinaan hyvän ja pahan tuolta puolen kirjailijalla on kaunistelematon kokovartalokuva ihmisestä. Toisin kuin kaiken kieltävät nihilistit Dostojevski ei tee johtopäätöstä, että pahuudessa, epäilyssä ja epäuskossa olisi koko totuus.

”Haluaisin vain, että meistä tulisi hieman parempia. Se on hyvin vaatimaton, mutta myös hyvin ihanteellinen toive”, hän toteaa Kirjailijan päiväkirjassaan.

Kurjaliston ymmärtäjä näkee sisäisen kasvun ulkoiset esteet. Kuvaukset alaikäisten rangaistussiirtoloista, hajonneista perheistä, juoppoudesta, hulluudesta, itsemurhista, kansallisuuksien ristiriidoista sekä älymystön vieraantuneisuudesta uskonnosta ovat yhä ajankohtaisia aiheita, eivätkä vain Venäjällä.

Dostojevskille ihmisen kehittyminen ei riipu yhteiskunnallisesta edistyksestä siinä määrin kuin aikalaisille, jotka rakensivat sosialistisia utopioita. Ne nuoruuden tuulentuvat hän jätti taakseen, kun Siperia opetti.

”Juurien tervehdyttäminen alkaa ihmisestä – ei hallinnosta eikä taloudesta.” Jos meistä tulee parempia ihmisiä, teemme myös ympäristön paremmaksi. Pahoja tekoja ei voi sysätä vain ympäristön syyksi.

”Pitäessään ihmistä vastuullisena teoistaan kristinusko myös tunnustaa hänen vapautensa. Miljööteoria puolestaan pitää ihmistä yhteiskunnan kaikkien virheiden ja puutteiden uhrina – ja riistää siten ihmiseltä persoonallisuuden, vapauttaa hänet kaikista moraalisista velvollisuuksista ja itsenäisyydestä”, Dostojevski pohtii.

Kansa, joka kadotti Jumalan

Koko elämän kestävä uskonkamppailu on Dostojevskille kaiken A ja O. Ilman uskoa sielun kuolemattomuuteen ja Kristuksen jumaluuteen olemassaolo on hänestä käsittämätöntä ja sietämätöntä. Ja lähimmäisenrakkaus mahdotonta. Sen paremmin yksityinen ihminen kuin kansakuntakaan ei voi elää ilman tätä ”korkeinta ajatusta”.

”Tärkein kysymys, joka esitetään romaanin joka osassa ja joka on piinannut minua tajuisesti ja alitajuisesti koko elämäni, on: onko Jumala olemassa?”, hän kirjoittaa valmistellessaan viimeiseksi jäänyttä pääteostaan Karamazovin veljekset.

Dostojevskin mielestä yksilön ja yhteiskunnan moraali on sidoksissa Jumalaan. Jos Jumala on kuollut, kaikki on sallittua, hän järkeili – ja ennakoi, miltä ateistisen Neuvostoliiton tuleva moraalityhjiö tulisi näyttämään.

Kirjailijan päiväkirjan johtavia teemoja on älymystön suomiminen: sen kadottaessa Jumalan levottomimmat sielut löytävät kehnoksi korvikkeeksi ateismin. Mutta pöyhkeä usko tieteeseen ei tee autuaaksi.

Ivan Karamazovin ateismin syy on se, että hän haluaa asettua Jumalan sijalle. ”Ihmisen henki kasvaa ja kohoaa saatanalliseen ylpeyteen, ja silloin koittaa aika, jolloin ihmiskunta on Jumala”, hän ennustaa yli-ihmisen tuloa.

Viimeisinä vuosina Dostojevskin saarna saa äärinationalistisia sävyjä. (Nekin tuttuja nyky-Venäjältä!) Hän liittää messiaanisena pitämänsä ”venäläisen kristinuskon” ja politiikan toisiinsa tympeällä tavalla. ”Valittu kansa” ja kirkko kytkeytyvät verisitein. Yltiöpatrioottinen harha-askel ei ole linjassa Dostojevskin ajattelun kokonaisuuden kanssa.

Epäuskon vuosisadan ja Siperian opetuslapsi

Fjodor Dostojevski syntyi Moskovassa. Hänen isänsä työskenteli köyhäintalossa lääkärinä, äiti oli kauppiassukua. Nuorukainen opiskeli Pietarin sotakoulussa insinööriksi, kunnes esikoisromaani Köyhää väkeä ilmestyi vuonna 1844. Hän yritti elättää itsensä kirjoittamalla, mutta 1840-luvun Pietarissakaan sillä hommalla ei netonnut kaksisesti.

Uskon ja epäuskon välillä keikkunut kirjailijanalku oli epävakaa veikkonen. Hän kuului nuorena vallankumoukselliseen sosialistiryhmään ja hänet tuomittiin maanpetturina kuolemaan. Dostojevskille järjestettiin valeteloitus, joka peruttiin viime hetkellä. Hän ehti jo katsoa kuolemaansa silmästä silmään. Syntyjä syviä mies mietti myös neljän vuoden vankileirillä Siperiassa.

Mestauslavan ja vankileirin karseiden kokemusten jälkeen usko syveni.

”Itsestäni voin sanoa teille”, Dostojevski kirjoitti Siperiasta vapautumisensa jälkeen, ”että olen tämän vuosisadan lapsi, epäuskossa ja epäilyksessä syntynyt, olen ollut tähän asti ja tulen olemaan hautaani saakka. Juuri nytkin aiheuttaa minulle hirvittäviä tuskia tuo uskon janoaminen, joka sielussani käy sitä polttavammaksi, mitä suuremman vastarinnan se siellä kohtaa.”

Palattuaan Siperiasta Dostojevskista tuli julkkiskirjailija, mutta elämä ei ottanut tasapainottuakseen. Kumpikaan avioliitto ei tuonut täyttä onnea. Psykologisen romaanin mestarin oma psyyke ailahteli yhtä dramaattisesti kuin hänen raha-asiansa. Dostojevski oli patologinen uhkapeluri. Hän ymmärsi äärimmäisyysihmisiä, koska oli itsekin sellainen ja osasi kuvata heidän sielunelämänsä synkimpiäkin sopukoita.

Ihmisyyden ideaalia etsimässä

Dostojevskin klassikkotekstejä sopii luonnehtimaan Karamazovin veljeksistä löytyvä Raamatun ylistys: ”Millainen kirja onkaan tämä pyhä Raamattu, millainen ihme ja millainen voima sen mukana on annettu ihmisille! Aivan kuin veistoskuvana siinä on maailma ja ihminen ja ihmisten luonteet.”

Ortodoksimunkki Serafim arvioi Dostojevskin kenties keskeisimmäksi aatteelliseksi anniksi tämän terävyyden nähdä ristiriitaisia totuuksia päällekkäisinä. ”Ihmiset ovat hyviä ja pahoja ja molempia vilpittömästi. Paradoksaalisuudessa on aina jotain mystistä; tämä on sitä ihmistieteen ja mystiikan välistä harmaata vyöhykettä, jonka kuvaajana Dostojevski on mestari.”

Serafim katsoo Dostojevskin etsineen teoksissaan tietä kohti ihmisyyden ideaalia: Psykologisessa laboratoriossaan kirjailija kehitti ihmisen hyvyyttä konkretisoineita hahmoja kuten puhdassieluinen prostituoitu Sonja ja pahantahtoisuuteen kykenemätön ”idiootti” ruhtinas Myškin.

Kehitystyö huipentui munkkivanhus Zosimaan. Tämä on ”vapaaehtoiseen kärsimykseen omistautunut ja siten kärsimyksestä vapautunut pyhä ihminen, jonka ajattelu heijastaa jumalallisen vapauden ja kauneuden syvyyttä”.

Mihail Bahtin määrittelee Dostojevskin polyfonisen eli moniäänisen romaanin luojaksi. Hänen sankariensa äänet ovat itsenäisiä, toisiinsa ja kirjailijan ääneen sulautumattomia. Jokainen hahmo on aidosti avoin muutoksille.

Dostojevski näki, että kristityn tie ulos kellariloukosta kirkkauteen kulkee kärsimyksen ja katumuksen kautta. Kellariloukkolainenkin on vapaa muuttumaan ja saattaa murtaa häntä sitovat lainalaisuudet. Niin kauan kuin ihmispolo elää, hän ei ole sanonut viimeistä sanaansa! Eikä Jumala ole virkkanut viimeistä sanaansa ihmiselle.

”Toisinaan Jumalan läsnäolo on niin ilmeinen, niin kauhistava, niin lempeä, että se irrottaa ihmisen omasta elämästään. Tuo saattaa kestää vain jonkin hetken, muutaman tunnin, joitakin päiviä, sitten tuntuu siltä kuin katse kääntyisi pois, kuin taakka kirpoaisi. Jälleen tuntee olevansa vastuullinen, jälleen täytyy toimia ja luottaa vain itseensä.”

”Toisinaan Jumala lähettää minulle täydellisen kirkkauden hetkiä, ja noina hetkinä olen ajatuksissani kehittänyt uskontunnustuksen missä kaikki on selvää ja pyhää... Minun ylistyslauluni on käynyt epäilysten tulen läpi.”

Lähteitä:

Idiootti. Suom. Lea Pyykkö. Karisto 1997.
Karamazovin veljekset. Suom. Lea Pyykkö. Karisto 1991.
Kellariloukko. Suom. Valto Kallama. Karisto 1996.
Kirjailijan päiväkirja. Toim. ja suom. Olli Kuukasjärvi. Otava 1996.
Kirjoituksia kellarista (kts. ed.). Suom. ja jälkipuhe Esa Adrian. Gummerus 1996.
Valkeat yöt. Suom. Eila Salminen. Karisto 2007.
Mihail Bahtin: Dostojevskin poetiikan ongelmia. Suom. Paula Nieminen ja Tapani Laine. Orient Express 1991.
Munkki Serafim: Dostojevskin tie kohti ihmisyyden ideaalia. Ortodoksisen kulttuurikeskuksen julkaisuja 1. 2004.
Henri Troyat: Dostojevski. Elämäkerta. Suom. Kaj Kauhanen. WSOY 1995.

Teksti: Janne Villa

*

http://www.sana.fi/ihmiset/haastattelut/dostojevski_kulkee_kellariloukosta_kirkkauteen/

http://www.hetpaleis.be/educatie/webkwesties/200601/inleiding.html