Tärkeintä on olla aito

Kirjoitettu kommentiksi Mummolle päreessäni Erotiikkaa moottorisahalla, hormoneilla ja soneteilla.
*
mummo kirjoitti mm.:
Intohimo on kaupankäynnin vastakohta. Siinä ei kysellä, mitä saadaan takaisin ja millä hinnalla. Se on palamista. On intohimoa ja on penseyttä. Muuta ei ole.
(Lukekaa mummelin mainio kommentti kokonaisuudessaan em. päreen kommenttilaatikosta).
*
RR
Kiintoisa kommentti. Mutta ei ihan itsestään selvä (hymiö).

Hyväksyn toki ilman muuta sen väitteen, että erotiikka on eräänlaista kaupankäyntiä ja penseää sosiaalista teatteria, kun taas rakkaus on intohimoa - penseyden vastakohta. Mutta että rakkaus olisi pelkästään ei-ruumiillista intohimoa..? (Ei ymmärrä - kolme aivosoluani etsivät kuumeisesti ystävää toisistaan...).

Kieltämättä porno kuitenkin sijoittuu johonkin merkilliseen välimaastoon intohimon ja erotiikan välillä.

Porno - tuo 'reilun kaupan hyödyke' (klassikkosanonta jo nyt) kuten sanot - todellakin on väljähtyneen erotiikan hieman 'pakkoneuroottinen pelastusoperaatio', jolla yritetään täyttää tyhjäksi toistoksi rutinoitunut eroottinen peli sellaisilla merkitys- ja energialatauksilla, jotka antaisivat halulle lisäaikaa ja uutta potkua.

Mutta rakkaus ei laskelmoi eikä näyttele. Siinä olen samaa mieltä pilkulleen.

Valitettavasti vain tällaisen määritelmän hyväksymisestä seuraa se korollaari, että rakkautta ei tässä maailmassa kovin suuressa määrin ilmene - tai jos nyt toki ilmeneekin, niin hyvin hetkellisesti ohimenevinä intohimon puuskina, jotka katoavat omaan mahdottomuuteensa elää siinä penseyden ja ironian näytelmässä, josta julkinen ja lopulta jopa yksityinen elämämme viime kädessä koostuu ja kehkeytyy.

Rakkaus intohimona on romantiikan ja erotiikan samanaikaisesti ylittävä että kumoava tunneakti.

Eikö tuollainen asenne - jos se edes on asenne vaan pikemminkin mitään kyselemätöntä heittäytymistä ja hyppäämistä tuntemattomaan a la Kierkegaard (johon viitannet rinnastaessasi intohimon/rakkauden uskonnollisuuteen) - todellakin kumoa itse itsensä - tuhoudu samalla omaan mahdottomuuteensa - ajaudu hulluuteen ja aiheuta muuta täysin 'epäsopivaa' - jopa skandaalimaista poroporvarillisessa, kaupankäyntiin ja pelien pelaamiseen perustuvassa kulttuurissamme, joka on pelkkä huoraamisen kulissi.

Tässä mielessä Jeesus - tuo mahdoton 'lähimmäisenrakastaja' - oli oikeassa: jos rakastaa, on rakastettava ilman ehtoja, suoraan ja intohimoisesti. Mutta miten yhdistää eros ja agape - siis miten rakastaa intohimoisesti muttei ruumiillisesti?

Pudistelen päätäni. Ei sellainen rakkaus ole tästä maailmasta, eikä se varsinkaan voi elää tässä maailmassa, jossa kaikki on hinnoiteltu ja valmiiksi replikoitu.

Jopa pornokin - ja tietyssä, provokatiivisessa, mielessä juuri se jos mikä - on 'aidompaa' intohimoa kuin yhteisölliset pelimme.

Sen vuoksi näkisin omalla kohdallani, että ainoa mahdollisuus olla rehellinen, intohimoinen, palava ja siten rakastava 'täälläpäin', on viedä penseys, replikointi ja jopa ironia äärimmäisyyksiin.

Toisin sanoen - on pyrittävä kumoamaan eroottinen teennäisyys sen omilla aseilla - kärjistämällä pyrkimys aitouteen lähes absurdismiksi. Tärkeintä on siis The Importance of Being Earnest (Wilde).

Ja jos tämä yritys ei lähennä meitä rakkauteen ja intohimoon, saamme syyttää vain omaa typeryyttämme. Yritimmehän totisesti niin järkkymättömällä vakavuudella olla vilpittömiä ja aitoja yrittäessämme pettää toisiamme loputtomiin.

Emme ehkä vain tajunneet, että tuo yrityksemme näytellä aitoa oli juuri se virhe, joka tuhosi kaiken intohimon elämästämme.
*
Entä sitten? Mikä voisi olla se jäljelle jäävä mahdollisuus tai olemisen ja elämisen tapa, jolla vastustaa penseyttä ja olla palava tässä maailmassa? Onko sitä?

Hulluksikaan ei voi tulla ihan vain sormiaan napsauttamalla, mutta jotain sellaista tässä nyt tarvittaisiin - totaalia sekoamista toisesta ihmisestä tai Jumalasta.

Kerrotaan kyllä, että jotkut ovat rakastuneet jopa lemmikkieläimiinsä. Ehkäpä siis hankin papukaijan (nymfikakadun) ja annan sille nimeksi Mummo...

Väittelisimme päivät pitkät sen kanssa ja eläisimme sillai onnellisina elämämme loppuun asti.
*
Ja kas - en voi sanoa muuta kuin, että minähän olen onnellinen mies, koska keksin viimeinkin ratkaisun elämiseni kerta kaikkiaan sietämättömän tylsään keveyteen...
*
www.neitokakadut.com/?pg=neitokakadu.

Hän eli toiveikkaasti kohti kuolemaa

Kirjoitettu kommentiksi HG:lle Hotasen päreessä kahleitten laki.
*
Kaikki tässä elämässä on lopulta äärimmäisen yksinkertaista, kunhan vain pystyy pitämään kirkkaasti mielessään, että se päättyy lopullisesti jossain määrätyssä hetkessä, ja että jo tämän vuoksi kaikki tarrautuminen johonkin muka pysyvämpään kuin kuolema on suurin mahdollinen kuviteltavissa oleva itsepetos.

Mutta kuten hyvin tiedetään: vähintäin kerran elämässä ja useamminkin - koska emme näissä asioissa ole ihmisinä kovin oppivaisia - valitsemme osaksemme kaikkein viettelevimmän itsepetoksen, jonka elämä tarjoaa, koska se näyttäisi aina lupaavan jotain enemmän kuin, mihin kuolema harmaassa illuusiottomuudessaan koskaan kykenee.

Kauneimmalla itsepetoksella tarkoitan tietenkin eros-rakkautta, täydellistymisen tarvetta toisessa, mitä pidän kuoleman ovelimpana ihmiselle viritettynä ansana täällä elämän puolella.

Sen sijaan agape: rakkaus, joka ei pyydä mitään eikä sen vuoksi myöskään voi katua mitään, on kokonaan asia erikseen. Se on sukua stoalaiselle ajattelulle, joka rationaalisessa apathiassaan on onnistunut päätymään halun ja himon ulkopuolelle - kuoleman kaltaiseen tunteettomuuden tilaan, jossa kaikki ihmiset ovat lähimmäisiä mutta eivät rakastettuja.
*
On kuitenkin erehdys luulla, että itse preferoisin elämässäni agapeta. Olen päinvastoin ensimmäisten joukossa taipuvainen lankeamaan eroksen pauloihin, ja jos mielipidettäni kysytään, niin pidän stoalaista ajattelua eräänlaisena länsimaisen 'zombie-rationalismin' ensimmäisenä ilmentymänä - järjen, joka yrittää tappaa itsestään sen, mikä sitä perimmältään liikuttaa - rakkauden.

Stoalaiset, nuo jo elävältä tunteensa kuolettaneet, puhuvat muka viisaita niille, joiden intohimoja he kuitenkin sisimmältään syvästi ja ressentimenttisesti samalla jopa kadehtivat.

Sitäpaitsi - eikö 'oikeaoppisin' stoalainen ole kuin se antiikin tarinan sika, joka ei muiden laivamatkustajien - eräs kuuluisa stoalainen mukaan lukien - tavoin tuntenut myrskyävällä merellä pelonsekaisen kauhun häivääkään vaan hörppi kaikessa rauhassa apetta kaukalostaan.

Toisin sanoen - tunteitaan ei voi paeta tai pimittää, ellei sattunut syntymään joko eläimeksi tai jumalaksi. Eläin kun ei reflektoi emootioitaan vaan toimii pitkälti vaistonvaraisesti. Jumala taas on kuulemma tykkänään pelkkää ylimaallista rakkautta täynnä.

Mutta ihmisen osa on tässäkin asiassa toinen: hänessä vaikuttaa yhtä aikaa eläimellinen himo ja jumalaisen rakkauden tunne (vrt. Danten sielua ja ruumista hivuttava kaipuu saavuttamatonta Beatricea kohtaan).
*
Entä miten sitten tulisi ymmärtää Paavalin toteamus: parempi naida kuin palaa tai Nietzschen dionyysinen libertinismi, kun muistamme, että nämä molemmat herrat elivät elämänsä - jos ei nyt sentään askeesissa niin ainakin selibaatissa - vastoin tahtoaan ja periaatteitaan?

Tuota kysymystä jään pohtimaan tänne kuolin-kaksiooni ja odottelen toiveikkaasti, jospa vaikka salainen sanansaattaja - tuo inspiraationi androgyyni Hermes - toisi minulle siihen vastauksen joku päivä - tai yö. Ehkä olen liian toiveikas, mutta kuten sanottu: toivossa on hyvä elää - myös kohti kuolemaa (hymiö tai sitten ei).

Jumalan rakastajan uni

(Oikolukija kävi täällä uudestaan päätään pudistellen klo: 23.35)

Vietin koko aamupäivän Sören Kierkegaardin kanssa homoseksuaalisessa suhteessa. Tosin olimme unessa, mutta se kaikki tuntui kuitenkin niin todelliselta. Sören neuvoi minua: ’Älä lankea pyyteettömiin. He ovat kaikkein petollisimpia’.

'Niin on Friedrich-setäkin minulle sanonut', vastasin hänelle, 'mutta tämä on niin vaikea asia, minä en ole kyennyt sitä ymmärtämään'.

Rakasteltuamme ja lauettuamme tuntui kuin sekä mieli että ruumis olisivat käyneet nirvanassa – ja niinhän ne olivatkin. Ek-staasi. Ulkopuolella ajan ja tilan.

Valitettavasti vain jouduimme orgasmin jälkeen palaamaan omaan itsekkääseen joskin nerokkaaseen minäämme ja aloimme keskustella. Keskustelu on ihmisen rationaalinen tapa yrittää päästä takaisin ekstaasiin. Platon sen tiesi, vaikka hänen suuri roolihenkilönsä Sokrates oli jopa nirvanan läpäisevässä ironiassaan kaikkea muuta kuin ekstaattinen.

Mutta Sokrates tiesi, mitä hulluus on, vaikka hän ei ollut varma pystyisikö välttämään tuon hulluuden huonoja puolia: agonia, himoa, katkeraa mustasukkaisuutta ja jopa raivoa, jotka olivat niin erottamattomalla tavalla naamioituneet ja limittyneet hyvän hulluuden, eroksen, rakkauden, kanssa.

’Olenko minä hirviö, Typhon, vai onko minun tehtävänäni olla jumalan tänne maailmankaikkeuteen asettama vartiomies, joka suojelee hyvettä ja kunniaa’, kysyi Sokrates, ikäänkuin vastaten, plataanipuun alla istuskelleelta seuralaiseltaan, kauniilta nuorukaiselta.

Sokrates jäi ilman vastausta. Kuten aina.
*
Kierkegaardin suuret, surulliset silmät katsoivat minuun: ’Ei voi vain rakastaa – vaikka pitäisi. Ainakaan tässä maailmassa. Eikä sinne toiseen pääse kuin hetkellisesti.

Katsos rakas ystävä’, jatkoi tuo nerokas ja intohimoinen rakastaja’: ’Jumala on suurin viettelijä. Tiesitkö sen? Jumala lupaa meille kaiken, mutta ei anna mitään – siis mitään muuta kuin intohimon, kaipauksen ja ekstaasin. Toisin sanoen vajavaisen itsemme ja minuutemme – jotta voisimme opetella kadottamaan sen, ja siten täydellistymään löytämällä itsemme uudestaan Hänessä.’

Tuohan kuulostaa ihan Paavalilta, minä sanoin. ’Se on Paavalia’, vastasi S. ’Paavali sai kutsun Jumalalta Damaskon tiellä, ja sen jälkeen mikään muu kuin Kristuksen rakkaus ei merkinnyt hänelle mitään.’

Senkö tähden Paavali ei mennyt naimisiin? Senkö tähden sinä annoit Reginelle rukkaset? Rakkauden tähden?

’Sinä alat oppia Rauno. Sinusta tulee vielä joskus Jumalan rakastaja. Ja kun me molemmat rakastamme Jumalaa – samaa Jumalaa, jos sallit minulle tämän pikku blasfemian, niin me emme enää tarvitse toisiamme seksuaalisesti, emme ole itsekkäästi haluavia ja toisiamme viettelyksellä riivaavia.

Meillä on silloin jotain paljon enemmän – jotain, joka yhdistää meidät ikuisesti. Agape.
*
Tässä kohdassa heräsin ja kirjoitin kaiken heti ylös. Nyt kun luen, mitä olen kirjoittanut, mieleni täyttää kovin surullinen ja jollain käsittämättömällä tavalla ääretön mutta yhä silti käsin kosketeltavasti läsnäoleva lempeys.

Kalvinistinen 'fundationalismi', toivo uskon edellytyksenä sekä eroksen ja agapen vastakkainasettelu

Kirjoitettu kommentiksi Petri Jäveläisen päreeseen "Joitakin syitä siihen, miksi en kannata reformoitua epistemologiaa".
*
Tekemäsi erottelu selvensi hieman aiempia intuitioitani ja tietojani, eikä myöskään ollut niiden vastainen.
Olen samoilla linjoilla kuin sinä, mutta esitän ensin kriittisesti avoimen kysymyksen, jota kautta pyrin sitten pohtimaan teemaa (päätyen kuitenkin samantyyppisiin 'uhkakuviin' kuin sinäkin, mitä kalvinismiin tulee.)
*
Mitä sinä sanot henkilölle, joka kysyy: uskotko sinä Jumalaan? Epäilen, että et vastaa kyllä, mutta et myöskään ei.

Entä onko presuppositio: minä toivon uskovani mitään muuta kuin skeptinen väistöliike, jolla itse arvostelma: usko, selitetäänkin joidenkin emotionaalisten ennakkoehtojen kautta, koska suora myöntävä vastaus merkitsisi sitoutumista johonkin, johon henkilö ei joko usko tai, jonka suhteen hän on niin äärimmäisen epävarma, että hänen on uskosta puhuessaan pakko viitata 'vain' myönteisiin emootioihinsa kuin minkäänlaiseen varmuuteen (myönnän että tämä oli aika johdattelevaa päättelyä).

Toisin sanoen, onko niin, että itse uskon 'tiedollista' oikeutusta ja tiedollista varmuutta on tässä väljennetty niin paljon, että yksinomaan henkilökohtainen tuntemus toiveestani Jumalan olemassaolosta riittää uskoni ilmentymäksi?
(Tämä ei ehkä vielä ole fideismiä, mutta vahvasti siihen suuntaan kylläkin.)
*
Sen sijaan kun Plantinga siirtää rationaalisten perususkomusten alueen koskemaan myös Jumalan olemassaoloa, hän tekee 'ideologisen' valinnan samalla, kun väittää, että usko seuraa nimenomaan rationaalisen todistuksen pakottavuudesta.

Plantingalaiset kuitenkin mitä todennäköisimmin vastaavat kysymykseen: 'uskotko sinä Jumalaan' suoralta kädeltä myöntävästi.
Mutta onko heidän uskonsa sitä uskoa, toivoa ja rakkautta, mitä Paavali olettaa Jeesuksen julistaneen?

Eikö se ole pikemmin propositionaalista, neutraalia 'tietoa', josta kumpuava usko ja uskonvarmuus ilmenee kuitenkin käytännössä samoin uskovien fundamentalistisena 'elitisminä', - siis pikemminkin poliittisina valtapyrkimyksinä kuin universaalina toivon ja lähimmäisenrakkauden periaatteena?
Kyseessä on ikäänkuin 'imperialistinen missio'.
*
'Olisiko Genetsaretin järven kalastajien pitänyt ensin muodostaa päässään Jumalan olemassaoloa koskevan proposition assentoiminen kuullessaan kutsun ”seuraa minua”. Ja olisiko heidän tästä kutsusta seuranneen pitkin poikin Galileaa tapahtuneen heilumisen seurauksena pitänyt jotenkin selittää maailma Jumalalla?'

Ei varmaankaan olisi pitänyt, mutta minkä takia se sitten piti ylipäätään tehdä edes jälkeenpäin?

'Uni' (narratiivi), jossa Jeesus ja häntä seuranneet kalastajat elivät tai, jota he näkivät, tärveltiin ehkä peruuttamattomasti tekemällä siitä oma tieteenalansa.

Mutta eihän tälle kehitykselle tietenkään mitään voinut. Yhteiskunnallisten ja poliittisten välttämättömyyksien vuoksi päädyttiin perustamaan esimerkiksi pappisvirka, vaikka pappeudesta ei puhuta Uudessa Testamentissa mitään; - ellei sitten omien intentioitten eli intressien mukaisesti tulkita joitain Raamatun kohtia nimenomaan kehotukseksi, joka oikeuttaa ja velvoittaa papinviran olemassaolon.

Myös kaikki puheet kirkon perustamisesta ovat maallisen 'regimentin' puuhastelua uskovien yhteisön integroimiseksi, legitimoimiseksi ja hallinnoimiseksi.

Jeesuksella ei taatusti ollut mielessään, että jonain päivänä kymmenettuhannet teologit tutkivat hänen merkillisiä ja ristiriitaisia puheitaan, ja että etenkin länsimaat ovat joskus täynnä kirkkoja sekä seurakuntakeskuksia, joissa papit parhaan 'opportunistisen' kykynsä mukaan pyrkivät houkuttelemaan uskovia kristillisen aatteen piiriin kuin puolueagitaattorit ikään.

Kaikki meidän kirkkopoliittiset ja teologiset 'puuhastelumme' ovat äärimmäisen kaukana evankeliumien todellisuudesta ja kertomuksista.
*
Ehkä jäljelle jää lopulta vain kysymys, kumpi on oikea tulkinta rakkaudesta: eros vai agape - omasta puutteenalaisuudesta ja vajavaisuudesta kumpuavaa täydellistymisen ja tyyydytyksen tarvetta (T(t)oisen haluamista) vai pyyteetöntä lähimmäisenrakkautta?

Luterilainen paradoksi ja kaksoissidos:
Jos kristillinen rakkaus on agape-rakkautta, niin joudumme halveksimaan itseämme, koska emme kykene lähestymään Jumalaa epäitsekkäästi vaan eroksen motivoimina. Mutta eikö siinä tapauksessa ole johdonmukaista halveksua itseämme myös itsekkäinä seksuaalisina olentoina?

Toisin sanoin - jos aito rakkaus on agape-rakkautta, niin meille on annettu mahdoton missio.

Nimittäin - jos rakkautemme on perimmältään eros-rakkautta, niin universaali lähimmäisenrakkaus jää pelkäksi ideaaliksi, joka on ainakin ohjelmallisena tavoitteena jopa ihmisluonnon vastainen projekti.

Luterilaisuus, joka julistaa agapeta, epäilee kuitenkin Jumalan epäitsekkään rakastamisen mahdollisuutta, koska olemme eroksen 'saastuttamia'.

Miksei luterilaisuus sitten epäile samalla myös lähimmäisenrakkauden mahdollisuutta ja lopeta myös sen julistamista?
Lähimmäisenrakkautta pidetään jumalallisen rakkauden maallisena ilmentymänä, mutta jos emme kykene rakastamaan Jumalaa, niin miten meidän on mahdollista rakastaa silloin lähimmäisiämmekään?

Esimerkiksi hyväntekeväisyys ei ole rakastamista, koska se sisältää paradoksin. Mitä enemmän lahjoitamme, sitä paremmiksi koemme itsemme myös Jumalan silmissä, mutta juuri tämähän on pahinta kuviteltavissa olevaa vieraantumista Jumalasta ja osoitus omahyväisestä egoismistamme.
Mitä enemmän rakastamme lapsiamme, sitä enemmän rakastamme myös itseämme. Tämä on täysin luonnollista ja oikein, mutta sekin vieraannuttaa meidät Jumalasta, koska rakastame lapsissamme myös ja etenkin itseämme.

Silti Luther ylistää juominkeja sekä ajoittain seksuaalisuuttakin (vaikka häneltä puuttuu naiskuva ja naiskäsitys lähes kokonaan!).
Mikä sekasotku onkaan koko tämä luterilaisuus ja sen liki juoppohullu perustaja Martin Luther!
*
Kristinusko onnistui ainakin vääristämään eroksen ja saattamaan sen huonoon huutoon. Erokselle nimittäin juotettiin myrkkyä, jonka seurauksen se rappeutui paheeksi (Nietzschen 'diagnoosi').