Daniel Dennett Hunts the Snark

Daniel Dennett yrittää metsästää Uktonsoa
*
David Bentley Hart arvioi ja analysoi Daniel Dennettin kirjan Breaking the Spell: Religion as a Natural Phenomenon
*
http://davidbhart.blogspot.com/2007/11/in-second-section-or-fit-of-lewis.html
Daniel Dennett Hunts the Snark
*
RR:n pisteet arvostelusta:
David Bentley Hart [ja klassinen sivistys] 10 - Daniel Dennett [ja 'meemi-empirialismi' ] 0
*
http://en.wikipedia.org/wiki/The_Hunting_of_the_Snark
http://en.wikipedia.org/wiki/David_Bentley_Hart
http://www.amazon.com/David-Bentley-Hart/e/B001JRTRC0
http://davidbhart.blogspot.com/
http://fi.wikipedia.org/wiki/Daniel_Dennett
http://fi.wikipedia.org/wiki/Lumous_murtuu:_Uskonto_luonnonilmi%C3%B6n%C3%A4
http://simania.co.il/bookdetails.php?item_id=737131

Erätauko-huomioita osa x +/- 2

Kuvassa epätavallisen epävarma Ironmistress tarkkailemassa 'kolmen koplaa' [Sammalkieli, Tomi, Rane] nurkan takaa pälyillen.
*
Nonniin La Matrix. Lienet kai huomannut, että Sammalkieli shakkasi. Olet käytännöllisesti katsoen matissa. - Mutta ei se mitään. Tunnustat vain tappiosi kiltisti ja reilusti, niin saat leikkiä meidän poikien kanssa jatkossakin.

Teen vielä itse pikemminkin retorisen kuin tiukasti argumentatiivisen katsauksen La Matrixin argumentti-dogmatiikan 5-osaiseen kaanoniin, joka löytyy [mm. Olkinukke vai Rautarouva-päreeni kommenttiketjusta.

I
1. Argumentin totuusarvo ei riipu sen miellyttävyydestä.

Mitä muuta totuus on kuin argumenttien taakse sijoitettu deus ex machina [jumala koneesta]. Sen miellyttävyys tai kauhistuttavuus on aina ollut kiistanalainen asia, joka ei kuitenkaan riipu siitä itsestään vaan ihmisten tulkinnoista.

En kuitenkaan implikoi tässä totuutta jonain geenin-kaltaisena - 'nano- tai makro-meemi-möykkynä' - ikäänkuin jonkinlaisena aaveena, joka tulee lihaksi meidän konflikteissamme. Se olisi paitsi liian helppoa mutta myös [tieteellisesti] naivia uskonnollistyyppistä ajattelua tyyliin: on olemassa tuonpuoleinen [makrokosmos], joka vaikuttaa meissä [mikrokosmoksessa] siten, että me olemme osallisia [partisipoimme] sen energioihin [tahtoon], mutta emme sen olemukseen, jota emme voi tietämällä tietää [näin menee ortodoksisen kirkon palamistinen dogmi Jumalasta].

Totuus on asiaitila tvs., johon voimme vain pyrkiä. Se ei ole jotain, joka/mikä on aidosti olemassa - jotain, minkä joskus tavoitamme tai löydämme. Tämän vuoksi väite, että tieto/tiede lähestyy totuutta on kategorinen virhe ja väärinkäsitys, uskonnollinen sitoumus tai ihan vain reilusti silkkaa humpuukia.

2. Argumentin totuusarvo ei riipu siitä, kuinka hyvin se vastaa vallitsevaa mielipideilmastoa.

Joo. Ei ainakaan pitäisi riippua. Mutta kun monta kertaa riippuu. Myös tieteen kehitys on yhtä lailla mielipide-ilmaston kuin argumentoidun [tieteellisen] totuuden vaikutuksen alaista. Tiede siis kehittyy, muttei [kuten sanottu] lähesty jotain fucking totuutta, sillä jos totuus on aina yksi ja sama, mitään kehitystä ei tarvittaisi.

Jos totuus on aina yksi ja sama, niin pelkkä usko ikuiseen totuuteen riittäisi. Eli tiede ei eroaisi lainkaan uskonnosta. Mitään totuuden kriteeriä ei tarvittaisi, koska kaiki on annettua ja itsestään selvää.

Jos sen sijaan totuus itsessään muuttuu, emme voisi edes uskoa siihen, sillä mistä me saamme silloin kiinnekohdan tai kriteerin, jolla määritellä muutos [funktiot ja derivointi ei nyt auta]. Olemme hukassa. Kadotetut.

Näin ollen - joko totuuden kriteeriä ei tarvita lainkaan tai sitä on mahdoton määritellä muuten kuin täysin kontruktiivisena ad hoc-pisteenä. - Arkhimedes oli kyllä ihan oikeassa: antakaa minulle vipupiste, niin väännän maapallon radaltaan. Mutta sellaista pistettä ei totuuden suhteen löydy kuin matemaattisissa konstruktioissa ja muissa [hieman vähemmän kontrolloiduissa] mielikuvissa.
*
Tiedeyhteisö on shamanistinen instituutio, joka yrittää vakuuttaa olevansa kaiken ideologian yläpuolella. Nimenomaan genetiikkaan liittyvät laajemmat tulkintamallit kuitenkin osoittavat, että näin ei ole. Evoluutiobiologia on sosiaalidarwinistinen uskonto.

3. Argumentin totuusarvo ei riipu sen esittäjän persoonasta.

Ei pitäisi riippua, mutta [osittain myös edellä esitettyyn viitaten] se usein riippuu. Ei tietenkään siten, että on makuasia sanoa esim. Tallinnan sijaitsevan joko 100 tai 1000 kilometrin päässä Helsingistä vaan, että vajaan sadan kilometrin matka Tallinnaan voi tuntua pitkältä tai lyhyeltä, jotka kumpikin subjektien/persoonien esittäminä arvioina ovat tosia.

Tuntuuko matka pitkältä vai lyhyeltä ei tietenkään ole vastaus tarkasti rajattuun kysymykseen, miten pitkä matka todella on kyseessä, mutta retorisesti se kuitenkin kuuluu koko sen 'totuuden alueeseen', joka Hesan ja Tallinnan välisen etäisyyden ymmärtämisen havainnon ja kokemisen tasolla lopulta tekee mielekkääksi kommunkaation tasolla.

Mitä merkitystä olisikaan totuudella, joka ei ole kiinnostunut ihmisten intentioista, motiiveista ja kokemuksista? Jos sellaisia tai sellainen totuus voisi olla olemassa, niin sillä ei todellakaan olisi mitään merkitystä - se vain mittaisi [mutta mittaus ilman joko teoreettista kontekstia tai praktista intressiä on idiootin tai mielipuolen puuhastelua].

[Etenkin tässä kohdassa kannattaa tsekata osan II retoriikka-mallinnus ja laajempi linkki, josta löytyy sen ohella myös argumentoinnin metapohdintaa].

4. Argumentin totuusarvo ei riipu siitä, miten radikaali tai konservatiivinen se on.

???? [Menköön samat madonluvut tälle väitteelle kuin aiemmillekin]

5. Argumentin totuusarvo riippuu yksinomaan siitä, kuinka hyvin se selittää vallitsevan todellisuuden ja siinä havaitut lainalaisuudet.

Siinähän selität. En kuitenkaan sano, että aina löytyy kilpailevia/vaihtoehtoisa malleja, koska sen jälkeen heität taas kehiin tuo haamu-meemisi, jolla eri mallien ero kulttuurievoluutiossa palautetaan kyberneettiseksi tietokonepeliksi, jolla on yhtä vähän tai paljon tekemistä kulttuurin kanssa kuin geenillä on ihmisen tahdon tai jopa kvanttimatematiikalla taloudellisen taantuman kanssa [mitä tuo huippumatikka ei pystynyt estämään eikä oikeastaan edes ennustamaan, koska kupla ja taantuma eivät soveltuneet etukäteen ohjelmoituihin malleihin].
*
Erilaisten [havainnollis-kokemuksellisten] vaihtoehtojen samanaikainen [synkroninen] tila on se pluralistinen totuus, joka todellisuudessa ylipäätään vallitsee.
***
Pari kysymystä ontologisten kategorioiden rajalta.

1) Voiko fyysikon koulutuksen saanut umpireduktionisti, joka tuntee tieteilijöistä parhaiten aineen perimmäisen luonteen, toimia lääkärinä?

2) Voiko geenin itsekkäällä informaation-siirto-funktionaalisuudella filosofisen, psykologisen ja biologisen selittävä reduktionistinen umpi-sosiaalidarwinisti, joka väittää tuntevansa ihmisen yhteisöllisen ja kulttuurisen käyttäytymisen perimmäisen luonteen, toimia pappina ja moraalisaarnaajana?

Vastaus: Kyllä voi! [Hahhahhaah! - Kuka uskoo?]

II
Muistakaamme aina, että retoriikalta emme argumentoidessamme voi koskaan täysin välttyä - ainakaan teemoiltaan vaihtelevan ja rönsyilevän argumentti-ketjun kyseessä ollen. Tunnistakaamme siis retoriikka ja - tunnustakaamme se, kun on tarpeen [eli aina ;\].

Retoriikka

Puheella on kolme funktiota: identiteetti, relaatio, instrumentti

Ethos: imago ja asemointi
Kuka olette
Mikä on suhteenne aiheeseen l. mitä mieltä olette
Eli: identiteettiaspekti

Pathos: sanotun 'tunnesisältö'
Orientaatio l. tavat, joilla kehystätte sanotun
Aktualisaatio l. tavat, joilla viritätte tunnesisältöä puheeseen
Aktivointi l. tavat, joilla saatte yleisön tuntemaan tunteita
Eli: relaatioaspekti

Logos: argumentatiivinen ydin
Ns. asiasisältö, eli johdonmukainen ja uskottava argumentti
Eli: instrumentaalinen aspekti l. se mitä yritätte saada aikaiseksi
*
http://webcache.googleusercontent.com/search?q=cache:h5xApUUNIDUJ:https://noppa.tkk.fi/noppa/kurssi/inf-0.1202/luennot/Inf-0_1202_loppuhuipentuma_markus.pptx+argumentin+sitovuus&cd=2&hl=fi&ct=clnk&gl=fi

http://actuspurunen.blogspot.com/2010/12/olkinukke-vai-iron-maiden.html#comments
http://kemikaalicocktail.blogspot.com/2010/02/mot-miksi-oikeesti-taas.html

Hyvä retoriikka ei ole manipuloivaa populistista propagandaa vaan ajatuksia herättävää suostuttelua

Kielimafia viilasi tarkennuksia tähän 'säälittävään' mutta loogisesti ovelalla tavalla terveen järjen perusteluksi naamioituneeseen puolustukseen - viimeksi lain, argumentin ja relevanssin toisiinsa kytkeytymisestä  - klo 19.10.

1
Kuten huomataan, kuvan juristi hallitsee suostuttelevan appeal to pity-retoriikan - jopa liiankin hyvin. - Hän ei nimittäin valehtele, mitä tulee syytetyn orpouteen, mutta heti vedotessaan siihen sekoittamalla härskisti keskenään faktisen ja emotionaalisen perustelun (mikä sekaannus on tämän vitsin perimmäinen pointti - ikäänkuin valamiehistö ei tuntisi jutun taustoja)  puolustus johtaa kuulijoita tietoisesti harhaan. Sillä kysehän on lopulta siitä, mitä tapahtui 'vähän' ennen syytetyn orvoksi tulemista. 

Orpouteen ja siten valamiehistön sääliin (ylipäätään tunteisiin) vetoamista syytetyn syyttömyyden - jos ei nyt sentään toteennäyttämiseksi niin ainakin sen puolesta painokkaasti käytettynä perusteluna voi pitää silkkana populismina, olipa sitten kyseessä mikä tahansa rikos.

En kuitenkaan sano, etteikö tunteisiin vetoamisella olisi tapauksesta riippuen paljonkin perusteluvoimaa (esim. mamu-mummot tai kerjäläiset), vaikkei tämä perustelu argumenttina loogisesti pätisikään. - On nimittäin täysin relevanttia vedota inhimillisiin tekijöihin (sairaus, perhe, maassa asumisen kesto) esim. mamu-mummon käännytyspäätöksen kieltämiseksi, vaikka se olisikin vastoin lakia ja siten 'virheellistä' argumentointia.
*
Laki tietysti pyrkii aina olemaan yhtä pätevä kuin loogisesti virheetön argumentti, mutta koska mahdollisimman suureen yleistettävyyteen pyrkivä lainsäädäntö, ollakseen mielekästä ja relevanttia, väistämättä sitoutuu muuttuvaan poliittis-normatiivis-empiiriseen kontekstiin sitä heijastaen ja representoiden, ei se de facto alunperinkään voi rajoituksissaan ja ohjailussaan olla olematta myös epäoikeudenmukainen joitain tekoja, asiaintiloja tai ilmiöitä kohtaan.

Lakia voidaan myös soveltaa epäoikeudenmukaisesti eli lain hengen vastaisesti. On siis täysin selvää, että asiaankuuluvat seikat (relevanssi) pitää ehdottomasti ottaa huomioon arvioitaessa sitä, mikä on oikein ja väärin. Muussa tapauksessa emme tuomitse ihmisiä vaan loogis-matemaattisia symboleja.

[Edes Jumala ja/tai Luonto eivät pysty enää määräämään ikuisia, muuttumattomia lakeja. Carl Schmittin 'aus einem Nichts' oli viimeinen vakavasti otettava yritys vastustaa lainsäädännön muuttumista markkinatalouden apupojaksi. Sen sijaan kommunismi materiaalisesti ehdollistettuine kollektiivi-tavoitteineen oli jo alusta lähtien kapitalismin äpärä.]
*
Tässä erinomaisessa ad absurdum- ääriesimerkissä yleisöön vetoaminen on, kiinnostavaa kyllä, yhtä aikaa (ja tarkoituksellisesti) sekä paatoksellisen typerää että loogisesti peräti ovelaa, koska sen sisäinen logiikka ja emotionaalinen vetoavuus sekoittuvat toisiinsa hämäävämmin kuin tavanomaisissa tunteisiin vetoamisen käytännöissä paljastaen siten juuri ko. tapauksessa käytettyyn vetoamiseen sisältyvän perimmäisen intention eli populistisen manipulaation (totuuden tietoisen vääristelyn oman edun saavuttamiseksi).

Vitsin pointti (sillä opettavainen ad absurdum-vitsihän tämä on) piileekin mm. siinä, että sääliin vetoamista vielä monin verroin kummallisemmalta vaikuttaa se, että miestä ylipäätään syytetään äitinsä murhasta, koska puolustus antaa päättelyketjuja rajusti oikoen ja vääristäen  - silmänkääntötemppuun verrattavasti - ymmärtää syytetyn olleen orpo (äiditön) jo ennen hänen äitinsä äsken tapahtunutta murhaa (haha).

Asiallisesti ottaen mutta karkeaa (myös huvittavaa) virhepäätelmää käyttäen tässä tietysti vedotaan siihen käsittämättömään mystifikaatioon, että yhtäkkinen orpouden tila tekisi epäillyn automaattisesti ikäänkuin kykenemättömäksi tapahtuneeseen rikokseen? 

Perimmältään kyse on käänteisestä vetoamisesta syytetyn psyykkisen tilaan, jonka/minkä kustannuksella unohdetaan kaikki muut faktatekijät ja niiden logiikka. Syytettyä voisikin verrata syyntakeettomaan, joka ei voinut olla tekemättä tekoa, koska ei kyennyt arvioimaan omaa tilaansa (oma tahto puuttui ja jokin 'toinen tahto' pakotti hänet rikokseen). - Nyt siis vain kävi niin onnellisesti, ettei syytettyä nimenomaan säälittävässä orpoudessaan voida pitää (psyykkisesti) kykenevänä murhaamaan äitiään ja että hän edustaa siten loogisesti samaa tyyppiä kuin syyntakeeton: oma tahto tekoon puuttui, jokin 'toinen tahto' (jota orpous muka ilmentää) esti rikoksen ;\ (väite implikoi myös edellä esitetyn loogisen mystifikaation eli 'pervertoituneen' common sensen).

[Huom. Kyseinen 'todistus' on kuin onkin hieman samaa tyyppiä kuin Mooren common sense-todistus kätensä olemassaolosta, jossa Moorelle riitti tiedon/todistuksen perusteeksi pelkästään se, että koemme jonkin ominaisuuden välittömästi; vrt. Wittgensteinin kritiikki Varmuudesta-pohdinnoissa)].

2
'Retoriikan tarkoituksena on vaikuttaa kuulijaan tai katsojaan, mikä tapahtuu esittämällä kohde tai asia tietyllä tavalla. Yksi tyypillinen keino on ilmaisun vajavuus, minkä seurauksena vastaanottajan ja taiteilijan tai reettorin välille muodostuu erityinen suhde. Vastaanottaja ei ole tällöin passiivinen osapuoli, vaan hänen on osallistuttava puuttuvien premissien etsimiseen. Ilmaisun vajavuuden takia vastaanottajassa syntyy suurempi vaikutus kuin jos taiteilijan tai reettorin tarkoittama asia olisi esitetty eksplisiittisen väitteen muodossa, ilman että vastaanottajan olisi tarvinnut täyttää ilmaisua. [Arthur] Danto kirjoittaa: ”suorapuheisuus (ja tosikkomainen kirjaimellisuus/rr) on tällaisen houkuttelevan kutsumisen vihollinen…”. Metaforaa ja taiteen käyttämää retoriikkaa yhdistää se, että niissä on samanlainen rakenne, jolla ”mieli pannaan liikkeeseen”.'
*
http://filosofia.fi/node/5171
http://fi.wikipedia.org/wiki/Arthur_Danto
http://fi.wikipedia.org/wiki/Retoriikka
http://en.wikipedia.org/wiki/Argumentum_ad_baculum
http://filosofia.fi/node/4304
http://home.comcast.net/~reasoning/critthink/classes/class10.htm

Vasemman käden jaarituksia Zizekistä, Platonista ja kommunismista

Huomatkaa, miten yhdennäköisiä kreikkalainen Platon ja sloveeni Zizek ovat: samanmuotoinen, sopusuhtainen, suuri pyöreähkö pää, ja jopa kasvoista löytyy kaltaisuutta (vai kuvittelenko vain ;\?).
*
(K-mafian tarkennuksia mm. historiallisesti edelleenkin epätarkkaan PS-osaan - viimeksi 12.4)

Kommentistani edelliseen päreeseen tuli liian laaja, joten on pakko pärettää se, vaikka melko luonnosmaiseksi tämä silti jäi.
*
Kirjoitin Zizekin (talk-)show'sta, mutta samalla pitää heti muistuttaa, että hän esittelee tässä(kin) show'ssaan nopeasti ja tiivistetysti muutamia aivan oleellisia näkemyksiään politiikasta.

Zizekin esimerkit ja sloganit kertovat siis paljon enemmän kuin, miltä aluksi kuulostaa/vaikuttaa, eli puheesta löytyy vahvasti sisältöä/substanssia joskin se kärsii hieman asioiden paljoudesta (tyypillistä Zizekille) ja tietenkin aikarajoituksesta.

Z. yrittää itseironisesti väen vängällä saada lisäaikaa puheenjohtaja Kouvelakis'ilta lupaamalla tehdä kohta yhteenvedon, mutta lopulta 'kreikkalainen diktatuuri' voittaa.

Zizek keikkuu koko ajan ilmeisen tietoisesti lähes anarkistisen yksilöllisen kriittisyyden sekä vahvan kollektiivis-ideologisen (teoreettisesti tiukan) hallinnon välimaastossa.

Tällainen asetelma on jo itsessään varsin rankka dialektinen haaste ja paradoksi.

Yhden ja saman, tiukasti sitoutuneen poliittisen näkemyksen sisällä tapahtuva loputon heiluriliike (kriittinen yksilö-integroitunut kollektiivi/puolue) on kuitenkin luovuttamaton lähtökohta ideologisen teorian kehitykselle.

On sitten asia erikseen, miten paljossa poliittinen järjestelmä voi sallia avointa kritiikkiä ajautumatta hajaannukseen.

Huolimatta harkituista provokaatioistaan, Zizek tuskin haluaisi toimia propagandapäällikkönä, sillä hän tajuaa ideologiaan sisältyvät harhat, voimat ja vaarat aivan liian hyvin - myös käytännön politiikassa, johon itse osallistui nuorempana ennen Jugoslavian hajoamista nationalistisiksi klikeiksi.

Zizekillä ei teorialähtökohtiensa, ideologia-kriittisyytensä ja psykoanalyysin kouliman rehellisyytensä vuoksi ole pokkaa eikä edes perusteita vetää jotain kovin rajattua roolia ja siksi hän 'kirjoittaakin' tuohon rooliin useammpia vaihtoehtoisia repliikkejä (vrt. the parallax view).

Pääsyy Jugoslavian kriisistä menee Serbian nationalistisen uhoilun piikkiin, ja konfliktista jo ennen sen alkamista vetäytynyttä Sloveniaa voisi pitää jopa koko kriisin ainoana voittajana (mikäli voittajista puhuminen ylipäätään on tässä yhteydessä korrektia).

Zizek oli ymmärtääkseni osaltaan vaikuttamassa Slovenian poliittiseen vetäytymiseen (muun Balkanin kiistoista) ja itsenäistymiseen (joka itse asiassa käynnisti vanhan Jugoslavian hajoamisen Serbian protestoidessa jyrkästi) 1980- ja 1990-lukujen taitteessa.

Hänen asenteensa on siis kaukana ekspansiivisesta ja nationalistisesta rasismista - olkoonkin, että siitä aika ajoin huokuu erittäin vahvaa narsistista arroganssia (osittain perustellusti, sillä Z. on äärimmäisen lahjakas; nero sanoisin) - jos kohta Zizek on myös varsin sosiaalinen ja hakeutuu mielellään ainakin läheisimpien ystäviensä seuraan.

Kun Z. sanoo olevansa samaa mieltä Platonin kanssa siitä, että runoilijat pitäisi häätää pois valtiosta, hän tarkoittaa kirjaimellisesti, että lähes kaikkien kaoottisten kansannousujen ja sisällissotien takaa löytyy intomielinen runoilija - tässä tapauksessa tietenkin Radovan Karadzic, joka on paitsi psykiatri myös runoilija.

Väitän silti poleemisesti, että koska serbialainen Karadzic on/oli poliitikko ja (ainakin jossain määrin) psykoanalyytikko kuten Zizek, häntä voi ainakin retorisesti pitää ikäänkuin piikkinä tai jopa koetinkivenä Zizekin politiikan teoriassa ja käytännössä - eräiltä osin jopa ratkaisemattomana testinä.

Tämä on kiinnostava aihe (on ollut Platonista alkaen), johon varmasti palaan, sillä erottelu teoreetikon ja runoilijan välillä on mielestäni vain osittain perusteltu (ne ovat kyllä päteviä perusteluja sekä ideologisesti että teoreettisesti) ja tarkoitushakuisesti väännetty (esim. Platon perusti runouden kritiikkinsä oman poliittinen ideaali-utopia-systeeminsä kontekstiin - ks. hänen kuuluisin dialoginsa Valtio).

Runoilijat eivät muka edes yritä ilmentää perimmäisiä (vain? rationaalisesti ymmärrettäviä) ideoita vaan tekevät niistä, kuten taiteilijat aina, vääristyneitä kopioita tai peräti kopioiden kopioita (demiurgin luoma luonto/maailma/ihminen on jo alunperin vääristynyt kopio ikuisista ideoista ja taiteilijahan imitoi maailmaa/luontoa/todellisuutta) - ja mikä pahinta: vaikka taiteilijan tarkoitus ei välttämättä olisikaan suoranaisesti kiihottaa, niin esteettinen elämys joka tapauksessa kiihottaa (sekoittaa pään eli järkevän ajattelun).

Selkokielellä sanottuna: runoilijat ovat Platonin ja Zizekin mielestä teoreettisesti sekavilla ja siten poliittisesti vaarallisilla vesillä eivätkä pysty hillitsemään yhteisön primitiivireaktioita - esim. nationalistis-rasistista kuohuntaa, jonka kuitenkin irrationalistisilla runoillaan itse ovat sytyttäneet palamaan.

Teoreetikot sen sijaan eivät lietso dionyysista ja mainadista verenhimoa vaan pystyvät kontrolloimaan vallankumouksellista liikettä ja myös luomaan yhteikuntarauhan, jossa kulttuuri voi elää ja kukoistaa (ihanko totta?).

Mutta jos vain teoreetikot saavat omia politiikan itselleen, niin mistä siihen saadaan henki, joka inspiroi toimintaan? Ei se ainakaan suoraan teoriasta tule - ellemme sitten ole suorastaan rakastuneita formaaliin logiikkaan tai matematiikkaan (sellaisiakin 'taiteilijoita' toki löytyy ja hyvä niin).

Tarvitaan siis joka tapauksessa retorikkoja tai suoranaisia kansankiihottajia! Mutta onko silloin käytännössä enää kovin suurta väliä sillä, tunnustautuukoko tuo retorikko-kansankiihottaja perimmältään teoreetikoksi vai runoilijaksi?

Minun mielestäni esim. romantiikan ajan loistavasta runoilijasta, satiiristen tarinoiden kirjoittajasta sekä mainiosta journalistista Heinrich Heine'ta olisi tullut hyvä poliitikko (Heine jopa ennusti natsismin synnyn melko pätevästi).

Toisaalta taas kommunismin perinteestä löytyy vahvoja toimijoita, jotka ovat joko jämähtäneet tyhjään teoreettiseen dogmatismiin (mekaanisesti tulkittu heijastusteoreettinen malli siitä, miten yhteiskunnan ylärakenne (aatteet, instituutiot) on johdettavissa kausaalis-dialektisesti(?) alarakenteesta (tuotantosuhteista) tai jotka ovat olleet lähinnä verenhimoisia taistelijoita (esim. Zizekin ihailema Rosa Luxemburg) vailla diplomaattisia kykyjä tai intressejä.

Tiedä tiedän - olen törmännyt tässä ongelmaan, jossa teoria ja käytäntö pitäisi sovittaa yhteen 'oikeaikaisen' vallankumouksellisen intervention/toiminnan edistämiseksi. - Mutta käykö nyt niinkuin useasti aiemmin: yksimielisyyttä toimintalinjoista/-tavoista ei puolueen sisällä synny ja puolue hajaantuu/hajoaa erimielisyyksiinsä? (ks. PS.)

Tämä (ja moni muu tuleva ;\] kysymys menee suoraan Zizekille - tuolle teoreettiselle 'kovanaamalle', joka on 'häpeissään' tunnustanut katselevansa tippa linssissä aina uudestaan esim. jotain 'The Sound of Musicin' kaltaista, sensitiivistä ja romanttista(kin) filmiä.

Kummallista (vai onko sittenkään), miten eräät kaikkein korkeimman tason filosofiset ja kirjalliset miehet (Zizekin lisäksi vaikka Platon ja Nietzsche) ovat olleet melkoisissa vaikeuksissa emotionaalisen puolensa/luovuutensa ja ylipäätään affektiivisen minänsä kanssa.

Mutta ei tätä herkempää ja siten naisellisempaa puolta itsessään voi kukaan todella luova mies päästä karkuun - päinvastoin. Sitä vain on usein kovin vaikea naittaa virallisen itsen eli maskuliinisen teoria-machon kanssa. - Platon, alunperin näytelmäkirjailija, mikä kyllä näkyy hänen kirjoitustyylissään ja jopa -sisällöissään, on ensimmäinen ja edelleen ehkä 'opettavaisin' esimerkki tästä ongelmasta/ristiriidasta filosofien piirissä.
*
Jaaritteluitteni jälkeen jätän aiheen muhimaan toivoen aivokudokseni synapsien flirttailevan vilkkaasti mantelitumakkeeni kanssa, sillä onhan nyt kevät eli luovuuden=rakkauden aika (tämä oli 'false ending').

PS.
(Yleinen ja myös siksi epätarkka tiivistelmä (tsekkaa linkki).- Leevi Lehto sen sijaan muistaa nämä asiat kuin omat taskunsa.)

Suomessa SKDL:n kansanedustajat kuuluivat 1960-luvulla joitain poikkeuksia lukuunottamatta kommunisteihin. Fiksua ja oppinutta vasemmistososialistia, Ele Aleniusta, jopa miltei halveksittiin kommunistien piirissä.

1960-luvun lopulla (epävirallisesti jo aiemmin) SKDL hajosi aluksi enemmistöön (saarislaiset SKDL:n uuden puheenjohtajan Aarne Saarisen mukaan) ja vähemmistöön (taistolaiset Taisto Sinisalon mukaan tai stalinistit neuvostohännystelyn vuoksi) ja lopulta vielä 1980-luvun alussa kolmanteen linjaan sekä kirveslinjalaisiin, jotka halusivat tuhota taistolaiset lopullisesti (esim. enemmistöläisen Arvo Aallon tukilinjalta livenneet Leevi Lehto, Juhani Ruotsalo, Jouko Kajanoja, Pirkko Turpeinen).

Tällä tavoin SKDL tuhosi itse itsensä omaan hajaannuksensa. Hajaannuksen raunioista syntynyt Vasemmistoliitto oli enää 1980-luvun lopulla pelkkä varjo vielä 1950- ja -60-luvuilla niin mahtavasta SKDL:stä.

Globalisaatio ja markkinasubjektiksi mielletty kuluttaja oli alkanut etsiä paikkaansa ('onneaan') myös 'ihmiskasvoisesta' kommunismista.
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Radovan_Karad%C5%BEi%C4%87
http://www.google.fi/search?sourceid=navclient&ie=UTF-8&rlz=1T4PCTA_enFI299FI299&q=slavoj+zizek
http://skdl.punavihrea.info/
http://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_Kansan_Demokraattinen_Liitto
http://fi.wikipedia.org/wiki/Leevi_Lehto
http://fi.wikipedia.org/wiki/Rauno_Set%C3%A4l%C3%A4  (tämä huippulahjakas nuori vasemmistopoliitikko olisi saanut elää pitempään)
http://lutheransurrealism.blogspot.com/2007_12_01_archive.html
http://htmlgiant.com/author-spotlight/giant-guest-post-poetry-as-site-of-resistance-by-jeremy-schmall/

'Mitä se sitten todella tahtoo?'

(Kielimafian korjauksia ja lisäyksiä - viimeksi 20.3.)
1
Suuntaan otsikon kysymyksen (ks. Schmitt-sitaatti) myös Pekka Himaselle, jota pidän kaikessa naiviudessaan ja positiivisessa hymistelyssään äärimmäisen taantumuksellisena pataporvarina ja Suomen taloudellista eliittiä hännystelevänä brändifilosofina, joka pyrkii ratkomaan suomalaisen laman ja masentuneisuuden ongelmia täysin väärästä näkökulmasta, ainakin mitä tulee uusliberalismin taloudellisen kilpailun nimissä kalvamien hyvinvointivaltion rippeitten säilyttämiseen tässä maassa.

Koska tiedän, että loputon keskustelu tästäkään aiheesta ei johda välttämättä muuhun kuin asioitten todellisen tilan ja ongelmien olennaisen pointin hämärtymiseen (mutta juuri tähän Himasen pääomaa nuoleskeleva trendi-brändi-uusliberalismi pyrkiikin: 'yhteisten-ongelmien-parissa-kaikilla-on-yhdessä-niin-kivaa'-effektiin) mikä ennakoitu mystifikaatio merkitsee minun dialektiikassani jo alunperin Himasen ja omien näkymysteni välisen eron kärjistymistä (siis tasan päinvastoin kuin Himanen ajattelee), tyydyn vain avoimesti halveksimaan tätä ylipositiivisen ajattelun tahattoman mutta säälittävän koomista lähettilästä.

Yhdessä asiassa Himanen kuitenkin edustaa minulle 'positiivista' ilmiötä: hänessä personoituu sellainen media-ajan ja kestävän ekokapitalistisen talouskehityksen iloisessa huumassa (illuusiossa) elävä ihmistyyppi, jossa voin avoimesti tunnistaa oman viholliseni. - - Sillä elämästä tulee aina hiukan selkeämpää ja siten ikäänkuin helpompaa, jos ja kun tietää kuka on vihollinen. Kiitos Pekka siitä, että annoit elämälleni poliittisen tarkoituksen.

Haluan kiittää Pekka Himasta vielä toisellakin, arvatenkin yllättävällä mutta harkitulla tavalla. Haluan nimittäin, lisätäkseni ihmiskunnan (tuon Himasen parhaan kaverin) didaktista ja pedagogista ymmärrystä, asettaa hänen edustamaansa, ei suinkaan sisällyksetöntä vaan zizekiläisessä mielessä ideologista (Himanen siis myy jotain sellaista, jonka todellista sisältöä hän ei paljasta eikä välttämättä edes tiedosta) eli kapitalismin talouspoliittisia totaliteetteja mystifioivaa dialogihömppää vastaan 1900-luvun poliittisen filosofian kiistellyn klassikko-kenraalin: Carl Schmittin.

Toki tiedostan, ettei Himanen filosofina ole tarpeeksi arvostettava kiillottamaan edes Schmittin saappaita saati sitten varteenotettava vihollinen hänen kannaltaan, mutta konstruoin tämän asetelman lähinnä siksi, että voitaisiin verrata, miten valtava mentaalis-intellektuaalinen ero vallitseekaan helppoheikkimäisen ihanteellista, newage-tyyppistä 'kiva-kaveri-kaikki-hyvin-toivotaan-toivotaan'-hömppää lanseeraavan, ulkomaita kiertämään päässeen lukiolaispojan ja Platonin Valtion, Machiavellin Ruhtinaan sekä Hobbesin Leviathanin korkeuksissa/syvyyksissä luontevasti liikkuvan maailmanluokan (olkoonkin 'pahamaineisen') poliittisen ajattelijan välillä.

2
"Kun hän (Donoso Cortes) puhuu ihmisen luonnollisesta pahuudesta, hän vastustaa poleemisesti ateistista anarkismia ja sen aksioomaa hyvästä ihmisestä; hän tarkoitaa 'agonikos' eikä 'dogmatikos' (taistelijana, ei dogmaatikkona). Vaikka hän näyttääkin tässä olevan samaa mieltä luterilaisten dogmien kanssa, hänen asennoitumisena on kuitenkin erilainen kuin luterilaisella, joka taipuu jokaisen esivallan alle; hän säilyttää myös tässä asiassa suurinkvisiittorien jälkeläisten itsetietoisen suuruuden.

Tosin se, mitä hän sanoo ihmisen hylätyksi joutuneisuudesta ja alhaisuudesta, on pelottavampaa kuin mikään, minkä absoluuttinen valtiofilosofia koskaan on ankaran hallitsemisen perusteluksi esittänyt. Myös de Maistre saattoi pelästyä ihmisen pahuutta, ja hänen lausumillaan ihmisen luonnosta on voimaa, joka syntyy illuusiottomasta moraalista ja yksinäisistä psykologisista kokemuksista.

Bonaldilla ei myöskään ole harhaluuloja ihmisen perustaltaan pahojen vaistojen suhteen, ja hän on huomannut hävittämättömän 'tahdon valtaan' yhtä hyvin kuin joku modernin psykologian edustajakin. Mutta se on pientä Donoson puuskiin verrattuna.

Hänen ihmishalveksuntansa ei tunne enää mitään rajoja: heidän sokea ymmärryksensä, heikko tahtonsa ja heidän lihallisten halujensa naurettava innokkuus näyttäytyvät hänelle kaikessa armottomuudessaan niin, etteivät kaikkien inhimillisten kielten kaikki sanat riitä ilmaisemaan tämän luodun olennon alhaisuutta kokonaisuudessaan.

Jollei Jumala olisi tullut ihmiseksi, niin matelija, jonka jalallani murskaan, olisi vähemmän halveksuttava kuin ihminen; 'el reptile que piso con mis pies, seria a mis ajos menos despreciable quel el hombre'. Joukkojen typeryys on hänestä yhtä hämmästyttävää kuin joukkojen johtajien tyhmä turhamaisuuskin. Hänen synnintietoisuutensa on universaalia, pelottavampaa kuin puritaanilla. Kukaan venäläinen anarkisti ei ole lausunut väittämäänsä niin, että 'ihminen on hyvä' samanlaisella perustavalla vakaumuksella kuin millä tämä espanjalainenn katolilainen sanoo: Mistä hän tietää, että hän on hyvä, ellei Jumala ole sanonut sitä hänelle? 'De donde sabe que es noble si Dios no se la ha dicho?'

Tämän miehen epätoivo, erityisesti hänen kirjeissään ystävälleen kreivi Raczynskille, lähentyy usein hulluutta; hänen historianfilosofiansa mukaan pahan voitto on itsestään selvää ja luonnollista, ja ainoastaan Jumalan ihme estää sen. Kuvat, joissa hänen käsityksensä inhimillisestä historiasta ilmenee, ovat täynnä kauhua ja inhoa; ihmiskunta kompuroi sokeasti labyrintissa, jonka sisään- tai uloskäyntiä tai rakennetta kukaan ei tunne, ja sitä me kutsumme historiaksi (Obras (Teokset) V, s 192,).

Ihmiskunta on laiva, jota meri paiskii päämäärättä sinne tänne ja joka on täynnä kapinoivaa, alhaista, pakolla värvättyä miehistöä, joka hoilaa ja tanssii siihen asti, kunnes Jumalan viha heittää koko kapinallisen roskajoukon mereen, jotta vaikeneminen jälleen vallitsisi (IV, s 102). Mutta tyypillinen kuva on toisenlainen: verinen ratkaisutaistelu, joka nykyään on leimahtanut katolisuuden ja ateistisen sosialismin välille.

Porvarillisen liberalismin olemukseen kuuluu Donoson mukaan pyrkimys olla tekemättä ratkaisua tässä taistelussa ja sen sijaan pyrkiä keskusteluun. Hän suorastaan määrittelee porvariston 'keskustelevaksi luokaksi, 'una clasa discutidora'. Se on suuntautunut keskusteluun, koska se tahtoo välttyä päätöksenteolta. Luokka, joka käyttää poliittisen aktiivisuutensa puheeseen lehdistössä ja parlamentissa, ei ole kykenevä toimimaan yhteiskunnallisten taistelujen aikakautena.

Tämän heinäkuun kuninkuuden porvariston epävarmuus ja puolinaisuus (Ranska 1830-1848/rr) voidaan havaita kaikkialla. Sen liberaali konstituutio yrittää halvaannuttaa kuninkaan parlamentin avulla jättäen hänet kuitenkin valtaistumelle, eli kyseessä on siis sama epäjohdonmukaisuus kuin deismillä, joka sulkee Jumalan maailmasta pitäen kuitenkin kiinni Jumalan olemassaolosta. (Tässä Donoso omaksuu Bonaldilta monia mittaamattoman hyödyllisiä metafysiikan ja valtioteorian rinnakkaisuuksia).

Liberaali porvaristo haluaa siis Jumalan, mutta hän ei saa olla aktiivinen: se haluaa monarkin, mutta tämän on oltava vailla valtaa; se vaatii vapautta ja tasa-arvoisuutta ja siitä huolimatta vaalioikeuksien rajaamista omistaviin luokkiin varmistaakseen sivistyksen ja omistuksen välttämättömän vaikutuksen lainsäädäntöön, ikäänkuin sivistys ja omistus antaisivat oikeuden alistaa köyhiä ja sivistymättömiä ihmisiä; liberaali porvaristo lakkauttaa veren ja suvun aristokratian mutta sallii kuitenkin raha-aristokratian häpeämättömän vallan, joka on aristokratian muodoista typerin ja alhaisin; se ei halua kuninkaan eikä kansan suvereenisuutta. Mitä se sitten todella tahtoo?"

Carl Schmitt: Poliittinen teologia (1922, toinen painos 1933; suomennos 1997, s. 105-107).
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Carl_Schmitt
http://en.wikipedia.org/wiki/Political_theology
http://www.ppl.nl/100years/author.php?subject=nazism&aulast=schmitt
http://majorityrights.com/index.php/weblog/C36/
http://en.wikipedia.org/wiki/The_Concept_of_the_Political
http://en.wikipedia.org/wiki/Juan_Donoso_Cort%C3%A9s
http://en.wikipedia.org/wiki/July_Monarchy
http://pressblog.uchicago.edu/commentary/
http://www.press.uchicago.edu/News/election2008.html