Kirjoitettu kommentiksi Petri Järveläisen päreeseen Kirje Esko Valtaojalle.
*
Petri kirjoitti:
'...pystyt [Esko Valtaoja] näkemään Jumalan
mahdollisuuden alkuräjähdyksessä, tietoi-
suudessa ja olevaisen selittämättömyydessä.
Itse vastaan samalla tavalla.'
....
'en näe tässä agnostismissa mitään ongelmallista.'
*
Vai niin.
No - eihän siinä mitään ongelmallista olekaan niin kauan kuin me emme tiedä mitään. Vasta sitten, kun tiedämme jotain, asia muuttuu todella hankalaksi, sillä silloin nousee kysymys: entä sitten?
Missäs se Jumala oikein luuraa? Emmekö saaneetkaan siihen tefefooniyhteyttä, vaikka Cernin tulokset näyttävät, että siinähän se nyt on: Jumala?
Minä puolestani ratkaisen ongelman siten, että me emme voi tietämällä (kognitiivis-kokeellisesti) tietää Jumalasta mitään muuten kuin mahdollisuutena, mutta jos mahdollisuuden olemassaolo on muka tiedollinen takuu tai ikäänkuin tiedollinen totuuden tunnusmerkki Jumalan olemassaolosta, niin sallikaa mun hymyillä.
Yhä edelleen te nimittäin uskotte eli tiedollisesti sanoen: luulette, vaikka väitättekin nyt ehkä jopa tietävänne.
Edes mahdollisuuden tilastollis-empiirinen tai emotionaalis-kokemuksellinen olemassaolo ei ole mikään tiedollinen warrant, sanoipa Plantinga sitten mitä tahansa. Kyse on tunteen ja tahdon antamasta vakuutuksesta, mikä ei vielä oikeuta Jumalan olemassaoloa episteemisesti.
Me emme tule koskaan tietämään aidosti (siis aktuaalisesti) mitään olennaista kokonaisuudesta, jonka osia olemme. Vrt. Russellin tyyppiteorian päättelyt.
Eikä mikään metameta-tason ratkaisu voi toimia tässä kuin loputtomana regressiona, koska jo havaitsemisen perusdialektiikka (ontologinen ero) katkaisee mahdollisuutemme tietämällä tietää/tiedostaa havaintokohde an sich - sellaisen kuin se itsessään on.
Täten: Usko on ja jää tunteen ja toivon asiaksi. Sen vuoksi Pascal on oikeassa: Tulta!
Showing posts with label Russell. Show all posts
Showing posts with label Russell. Show all posts
October 23, 2008
January 25, 2008
Huonosti käyttäytyvät filosofit
Kirjoitettu kommentiksi Petri Järveläisen päreeseen "Filosofien huono käytös", joka käsittelee kirjaa Huonosti käyttäytyvät filosofit (HKF).
(Lisäys 26.1)
*
Kirjailija D. H Lawrence näki Bertrand Russellin läpi nietzscheläisen tarkasti.
Tämän kommentin loppupuolelta löytyy ote hänen ilmeisesti viimeisestä entiselle ystävälleen lähettämästään kirjeestä, jossa Lawrence sanoo säälimättömästi ja suoraan, mitä on oivaltanut Russellin luonteen ja mielipiteitten jakautumisesta sekä uskottavuudesta.
Maailman ehkä tunnetuimmasta pasifistista paljastuu näin syvästi ristiriitainen, ehkä jopa halveksuttavan tekopyhä ydin, joskin juuri tämäntyyppisiä persoonallisuuden/luonteen ja kirjallisen 'sanoman' tai julkituodun vakaumuksen välisiä ristiriitoja käsiteltävänä oleva kirja kaikkien valittujen filosofien suhteen nimenomaan esittelee, joskaan ei niitä syvällisemmin pohdi.
Nuo ristiriidat: minän kätkemiset ja harkitut paljastamiset ikäänkuin roolinottona (vääristävänä fasadina) tai käsittämättömän ristiriitaiset ja paradoksaaliset 'asennedissosiaatiot', joista kultakin filosofilta löytyy oma 'oireyhtymänsä', ovat tämän kirjan paras anti.
Tekijät ovat rutinoituneita historian, uskonnon ja filosofian tutkimisen ammattilaisia - myös journalisteina - eivätkä suinkaan mitään skandaalisenttareita, joten filosofien suppeat elämäkerrat pitävät yleisesti ottaen täysin kutinsa jokaisen kohdalla.
Kirjoittajat ovat kuitenkin valinneet linjansa etukäteen. He tekevät esim. aikakauden (1800-luvun alku ja puoliväli) nuorten taiteilijoiden ja intellektuellien syfilistartuntojen yleisyyden perusteella todennäköisyypäätelmän, jonka mukaan myös Nietzsche olisi hankkinut itselleen kupan, koska eivät halua uskoa, että 20-21-vuotias vapaa yliopisto-opiskelija olisi mennyt bordelliin muka vahingossa ja muka sitten paennut sieltä.
Ainakin hänen oletetaan palanneen kohtalokkain seurauksin, kuten Thomas Mann olettaa.
Nietzsche tosin itse kertoo kirjeessään ystävälleen Paul Deussenille katselleensa Kölnin nähtävyyksiä ja pyytäneensä ajuria viemään hänet ravintolaan, mutta huomasikin joutuneensa hevoskuskin 'oikusta' vastoin tahtoaan ja tarkoitustaan bordelliin.
Oli miten oli. Lopullisesti varmaa faktaa meillä ei ole siitä, mitä todella tapahtui. Itse asiassa Nietzschellä saattoi olla jopa perinnöllinen syfilis isän puolelta. Isä kuoli aivojen pehmennykseen 36-vuotiaana.
Nietzschen omissa muistiinpanoissa ja kirjeissä kuppatartuntaa käsitellään kovin vähän ja ristiriitaisesti, eikä asiaan siis löydy historialliset metodikriteerit täyttävää todistusta.
Tällainen tulkintavalinta kirjoittajilta ei kuitenkaan ole väärä vaan siis tiettyihin aihetodisteisiin perustuvaa päättelyä.
Lukijaa tässä toki hieman johdatellaan, koska kaikkea aineistoa puolesta ja vastaan ei käsitellä, vaan valinta on jo alunperin tehty tietyyn suuntaan, ja lähdeaineistoa käytetään valikoidusti tuota valintaa tukemaan.
Kyseisen asian perusteellinen setviminen olisi tietysti jo aivan oman tutkimuksen aihe.
*
Kuitenkin se, joka haluaa lukea eräistä todella tunnetuista filosofeista nopeasti hieman erilaisemman ja ehkä viihtellisemmän mutta silti historiallisesti ja filosofisestikin totuudenmukaisen katsauksen, hankkikoot tämän kirjan, joka lienee kyllä jo mennyt alennusmyynneissä kuin kuumille kiville.
*
Mutta tässä siis ote D. H Lawrencen aika raadollisesta joskin psykologisesti suorastaan 'läpivalaisevasta' katsauksesta Russellin luonteen 'irvokkuuteen'.
'Olet yksinkertaisesti täynnä tukahdutettuja haluja, joista on tullut villejä ja yhteiskunnan vastaisia. Ne esiintyvät puettuina sodanvastaisen propagandan valeasuun.
Kuten eräs nainen, joka oli osallistunut tapaamiseesi, sanoi minulle: "Se vaikutti niin merkilliseltä, puhua niin ilkeiltä näyttävin kasvoin rauhasta ja rakkaudesta. Hän ei ole voinut tarkoittaa, mitä hän puhui."
(...) Olet liian täynnä paholaismaista tukahtuneisuutta ollaksesi muuta kuin himokas ja raaka.'
(HKF, s. 145)
*
Russell muutti filosofisia kantojaan jatkuvasti ja vetosi tieteen ehdottomaaan auktoriteettiin.
Filosofia oli hänelle kielen ja tieteellisten käsitteiden sekä argumentaation selventäjä, mutta tieteen siunauksellisuudesta hän oli ehdottomasti vakuuttunut, vaikka joutuikin totemaan Einsteinin tavoin, että tiede kehitti tuhoaseen, joka uhkasi tuhota koko maapallon.
Russell ei uskonut Kantin 'tieteellisen' tietoteorian foundationalistiseen projektiin, jonka perustana olivat autonomisen järjen mahdollistamat ajattelemisen edellytykset, ymmärryksen muodot, jotka myös osoittivat ajattelut perimmäiset ehdot ja rajat (näkemys, joka voidaan hyvin yksinkertaistetusti tiivistää myös transsendentaalirgumentiksi).
Russellille tiede siis hoiti tehtävänsä itsenäisesti tietoteoriaa juurikaan tarvitsematta. Filosofia vain tarkensi tieteen käsitteellis-loogista syntaksia (vrt. Carnap).
Mutta Russellin perimmäinen luonteen sadismi ja kieroutuneisuus henkilökohtaisissa suhteissa ei ollut mikään matemaattisesti ratkaistava yhtälö.
Matematiikan auktoriteettina vielä jopa Hilbertiin ja Gödeliin saakka, hän kuitenkin pystyi myös esittämään mielipiteitä, jotka olivat täysin ristiriidassa hänen henkilökohtaisen elämänsä sadististen taipumusten kanssa.
Matematiikasta ei ollut näiden ongelmien suhteen kuin suoranaista haittaa - ainakin ne sekoittivat Russellin itseymmärrystä itsestään entistä syvemmin: ihminen matemaattisena kalkyylinä - se ihanne oli täydellisessä ristiriidassa Russellin poliittis-teatraalisen populismin kanssa.
Eivätkä nyt auta analogiat persoonallisuuden ratkeamattomien ongelmien ja Russelin kehittämien määrättyjen kuvausten teorian tiettyjen heikkouksien (Iltatähti-Aamutähti-erottelun soveltumattomuus em. teoriaan) ja etenkin tyyppiteoriaan sisältyvä sisäinen paradoksi, jonka ratkaisuksi pekkä metatason olettaminen ei riitä, koska se johtaa regressioon, joka on pakko pysäyttää joko 'auktoriteetilla' tai hyväksymällä kehä ilman metatason postulointeja.
Russell oli ikäänkuin produktiivinen ja nerokas jakomielitautinen, ja mielisairautta hän elämänsä aikana myös pelkäsi, koska sitä oli hänen sisäsiittoisessa aatelissuvussaan esiintynyt lähisuvussakin.
Mutta ironian ja itseironian tajua Russellilla kyllä riitti - mikä itsereflektion tyyppi psykoottisilta skitsofreeneilta puuttuu lähes kokonaan - ainakin niin, että heidän huumorinsa voisi sanoa olevan kommunikoivaa.
(Omille ajatus-assosiaatioilleen voi toki kuka tahansa nauraa ääneen. Mutta koska psykoottinen, toisin kuin yhteisen assosiaatiomaailman muiden kanssa jakava, ei osaa niitä muille selventää, naurun syy jää tuntemattomaksi ja siten hieman epämiellyttäviksi etenkin, jos naurun syyn selvennys on täysin outo ja irrationaalinen tavalla, josta puuttuu kielellisen paradoksi taju.)
Russell totesi jo varsin iäkkäänä, että kun hänen älynsä oli parhaimmillaan, hän perehtyi matematiikkaan, sittemmin laiskistuttuaan hän ryhtyi harrastamaan filosofiaa, ja viimeisessä vaiheessa elämäänsä hänestä tuli sitten poliittinen.
Osuvaa itsekriittistä itseironiaa maailmanlaajuisesti arvostetulta ja palkitulta pasifistilta, jota ainakin lähisukulaiset, tuttavat ja ystävät pitivät ihmissuhteissaan lähes moraalittomana kiristäjänä ja uhkailijana, joka pystyi ajoittain manipuloimaan lähimpiensä emootioita aivan mielensä mukaan.
***
Lisäys
Petri
Tää mun juttuni ei ole kaksinen. Samaa vanhaa huttua kertaalleen. Aihe on mitä herkullisin, mutta mä eksyin toistamaan itseäni.
Tekstistä puuttui - ainakin lopusta - kokoava teesi - synteesistä nyt puhumattakaan. Kirjoitus oli siis pelkkää antiteesissa rypemistä, vaikka pyrinkin lopussa 'myönnytyksiin' kehumalla Russellin ironiaa/itseironiaa.
Oleellista on havaita, miten käsittämättömän ristiriitaisia filosofit(kin) ovat itsensä kanssa - siis suhteessa omiin teksteihinsä.
En tarkoita nyt tekstien sisäisiä ristiriitoja (jotka kyllä usein heijastelevat kirjoittajan mielen epäkoherenssia) kuin toissijaisessa mielessä, vaan kyse on tietynlaisesta persoonallisuuden jakautumisesta.
Kirjoittaja ikäänkuin 'kavaltaa' omat ideaalinsa ja oman tekstinsä 'sanoman' mielensä tietyllä tasolla, mutta tämä 'dissosiaatio' pysyy usein täysin tiedostamattomana.
Näin kävi ilman muuta myös Nietzschelle, vaikka Freud nimittikin häntä ihmiseksi, jolla on ollut filosofeista ehkä kaikkein syvällisin itsetuntemuksen taju (tai joitain sinne päin - en muista sanatarkasti).
(Nietzsche aloitti kerran erään tekstinsä kirjoittamalla, että 'Me emme tunne itseämme me tietävät, mutta meillä on siihen pätevä syy.';)
Miten mahdotonta näyttää olevan elää niinkuin opettaa - jo senkään takia, että vakaumusten ja väitteitten siirtäminen elämäksi tai päinvastoin on enemmän mielikuvituksessa kuin reaalisessa käytännössä (mitä se on?) toteutuva projekti.
Eihän Pentti Linkolakaan tapa yritysjohtajia vaan on elämässään mitä lempein ihminen. Kunhan puhuu ja kirjoittaa 'lämpimikseen' kuin natsi;)
Enhän minäkään julistaudu Tapanilan diktattoriksi, vaikka mieli tekisi...(!?)
Huh. Pannaan tästä poikki, niin ei tarvi hävetä sanomisiaan ihan korvat punaisina.
(Lisäys 26.1)
*
Kirjailija D. H Lawrence näki Bertrand Russellin läpi nietzscheläisen tarkasti.
Tämän kommentin loppupuolelta löytyy ote hänen ilmeisesti viimeisestä entiselle ystävälleen lähettämästään kirjeestä, jossa Lawrence sanoo säälimättömästi ja suoraan, mitä on oivaltanut Russellin luonteen ja mielipiteitten jakautumisesta sekä uskottavuudesta.
Maailman ehkä tunnetuimmasta pasifistista paljastuu näin syvästi ristiriitainen, ehkä jopa halveksuttavan tekopyhä ydin, joskin juuri tämäntyyppisiä persoonallisuuden/luonteen ja kirjallisen 'sanoman' tai julkituodun vakaumuksen välisiä ristiriitoja käsiteltävänä oleva kirja kaikkien valittujen filosofien suhteen nimenomaan esittelee, joskaan ei niitä syvällisemmin pohdi.
Nuo ristiriidat: minän kätkemiset ja harkitut paljastamiset ikäänkuin roolinottona (vääristävänä fasadina) tai käsittämättömän ristiriitaiset ja paradoksaaliset 'asennedissosiaatiot', joista kultakin filosofilta löytyy oma 'oireyhtymänsä', ovat tämän kirjan paras anti.
Tekijät ovat rutinoituneita historian, uskonnon ja filosofian tutkimisen ammattilaisia - myös journalisteina - eivätkä suinkaan mitään skandaalisenttareita, joten filosofien suppeat elämäkerrat pitävät yleisesti ottaen täysin kutinsa jokaisen kohdalla.
Kirjoittajat ovat kuitenkin valinneet linjansa etukäteen. He tekevät esim. aikakauden (1800-luvun alku ja puoliväli) nuorten taiteilijoiden ja intellektuellien syfilistartuntojen yleisyyden perusteella todennäköisyypäätelmän, jonka mukaan myös Nietzsche olisi hankkinut itselleen kupan, koska eivät halua uskoa, että 20-21-vuotias vapaa yliopisto-opiskelija olisi mennyt bordelliin muka vahingossa ja muka sitten paennut sieltä.
Ainakin hänen oletetaan palanneen kohtalokkain seurauksin, kuten Thomas Mann olettaa.
Nietzsche tosin itse kertoo kirjeessään ystävälleen Paul Deussenille katselleensa Kölnin nähtävyyksiä ja pyytäneensä ajuria viemään hänet ravintolaan, mutta huomasikin joutuneensa hevoskuskin 'oikusta' vastoin tahtoaan ja tarkoitustaan bordelliin.
Oli miten oli. Lopullisesti varmaa faktaa meillä ei ole siitä, mitä todella tapahtui. Itse asiassa Nietzschellä saattoi olla jopa perinnöllinen syfilis isän puolelta. Isä kuoli aivojen pehmennykseen 36-vuotiaana.
Nietzschen omissa muistiinpanoissa ja kirjeissä kuppatartuntaa käsitellään kovin vähän ja ristiriitaisesti, eikä asiaan siis löydy historialliset metodikriteerit täyttävää todistusta.
Tällainen tulkintavalinta kirjoittajilta ei kuitenkaan ole väärä vaan siis tiettyihin aihetodisteisiin perustuvaa päättelyä.
Lukijaa tässä toki hieman johdatellaan, koska kaikkea aineistoa puolesta ja vastaan ei käsitellä, vaan valinta on jo alunperin tehty tietyyn suuntaan, ja lähdeaineistoa käytetään valikoidusti tuota valintaa tukemaan.
Kyseisen asian perusteellinen setviminen olisi tietysti jo aivan oman tutkimuksen aihe.
*
Kuitenkin se, joka haluaa lukea eräistä todella tunnetuista filosofeista nopeasti hieman erilaisemman ja ehkä viihtellisemmän mutta silti historiallisesti ja filosofisestikin totuudenmukaisen katsauksen, hankkikoot tämän kirjan, joka lienee kyllä jo mennyt alennusmyynneissä kuin kuumille kiville.
*
Mutta tässä siis ote D. H Lawrencen aika raadollisesta joskin psykologisesti suorastaan 'läpivalaisevasta' katsauksesta Russellin luonteen 'irvokkuuteen'.
'Olet yksinkertaisesti täynnä tukahdutettuja haluja, joista on tullut villejä ja yhteiskunnan vastaisia. Ne esiintyvät puettuina sodanvastaisen propagandan valeasuun.
Kuten eräs nainen, joka oli osallistunut tapaamiseesi, sanoi minulle: "Se vaikutti niin merkilliseltä, puhua niin ilkeiltä näyttävin kasvoin rauhasta ja rakkaudesta. Hän ei ole voinut tarkoittaa, mitä hän puhui."
(...) Olet liian täynnä paholaismaista tukahtuneisuutta ollaksesi muuta kuin himokas ja raaka.'
(HKF, s. 145)
*
Russell muutti filosofisia kantojaan jatkuvasti ja vetosi tieteen ehdottomaaan auktoriteettiin.
Filosofia oli hänelle kielen ja tieteellisten käsitteiden sekä argumentaation selventäjä, mutta tieteen siunauksellisuudesta hän oli ehdottomasti vakuuttunut, vaikka joutuikin totemaan Einsteinin tavoin, että tiede kehitti tuhoaseen, joka uhkasi tuhota koko maapallon.
Russell ei uskonut Kantin 'tieteellisen' tietoteorian foundationalistiseen projektiin, jonka perustana olivat autonomisen järjen mahdollistamat ajattelemisen edellytykset, ymmärryksen muodot, jotka myös osoittivat ajattelut perimmäiset ehdot ja rajat (näkemys, joka voidaan hyvin yksinkertaistetusti tiivistää myös transsendentaalirgumentiksi).
Russellille tiede siis hoiti tehtävänsä itsenäisesti tietoteoriaa juurikaan tarvitsematta. Filosofia vain tarkensi tieteen käsitteellis-loogista syntaksia (vrt. Carnap).
Mutta Russellin perimmäinen luonteen sadismi ja kieroutuneisuus henkilökohtaisissa suhteissa ei ollut mikään matemaattisesti ratkaistava yhtälö.
Matematiikan auktoriteettina vielä jopa Hilbertiin ja Gödeliin saakka, hän kuitenkin pystyi myös esittämään mielipiteitä, jotka olivat täysin ristiriidassa hänen henkilökohtaisen elämänsä sadististen taipumusten kanssa.
Matematiikasta ei ollut näiden ongelmien suhteen kuin suoranaista haittaa - ainakin ne sekoittivat Russellin itseymmärrystä itsestään entistä syvemmin: ihminen matemaattisena kalkyylinä - se ihanne oli täydellisessä ristiriidassa Russellin poliittis-teatraalisen populismin kanssa.
Eivätkä nyt auta analogiat persoonallisuuden ratkeamattomien ongelmien ja Russelin kehittämien määrättyjen kuvausten teorian tiettyjen heikkouksien (Iltatähti-Aamutähti-erottelun soveltumattomuus em. teoriaan) ja etenkin tyyppiteoriaan sisältyvä sisäinen paradoksi, jonka ratkaisuksi pekkä metatason olettaminen ei riitä, koska se johtaa regressioon, joka on pakko pysäyttää joko 'auktoriteetilla' tai hyväksymällä kehä ilman metatason postulointeja.
Russell oli ikäänkuin produktiivinen ja nerokas jakomielitautinen, ja mielisairautta hän elämänsä aikana myös pelkäsi, koska sitä oli hänen sisäsiittoisessa aatelissuvussaan esiintynyt lähisuvussakin.
Mutta ironian ja itseironian tajua Russellilla kyllä riitti - mikä itsereflektion tyyppi psykoottisilta skitsofreeneilta puuttuu lähes kokonaan - ainakin niin, että heidän huumorinsa voisi sanoa olevan kommunikoivaa.
(Omille ajatus-assosiaatioilleen voi toki kuka tahansa nauraa ääneen. Mutta koska psykoottinen, toisin kuin yhteisen assosiaatiomaailman muiden kanssa jakava, ei osaa niitä muille selventää, naurun syy jää tuntemattomaksi ja siten hieman epämiellyttäviksi etenkin, jos naurun syyn selvennys on täysin outo ja irrationaalinen tavalla, josta puuttuu kielellisen paradoksi taju.)
Russell totesi jo varsin iäkkäänä, että kun hänen älynsä oli parhaimmillaan, hän perehtyi matematiikkaan, sittemmin laiskistuttuaan hän ryhtyi harrastamaan filosofiaa, ja viimeisessä vaiheessa elämäänsä hänestä tuli sitten poliittinen.
Osuvaa itsekriittistä itseironiaa maailmanlaajuisesti arvostetulta ja palkitulta pasifistilta, jota ainakin lähisukulaiset, tuttavat ja ystävät pitivät ihmissuhteissaan lähes moraalittomana kiristäjänä ja uhkailijana, joka pystyi ajoittain manipuloimaan lähimpiensä emootioita aivan mielensä mukaan.
***
Lisäys
Petri
Tää mun juttuni ei ole kaksinen. Samaa vanhaa huttua kertaalleen. Aihe on mitä herkullisin, mutta mä eksyin toistamaan itseäni.
Tekstistä puuttui - ainakin lopusta - kokoava teesi - synteesistä nyt puhumattakaan. Kirjoitus oli siis pelkkää antiteesissa rypemistä, vaikka pyrinkin lopussa 'myönnytyksiin' kehumalla Russellin ironiaa/itseironiaa.
Oleellista on havaita, miten käsittämättömän ristiriitaisia filosofit(kin) ovat itsensä kanssa - siis suhteessa omiin teksteihinsä.
En tarkoita nyt tekstien sisäisiä ristiriitoja (jotka kyllä usein heijastelevat kirjoittajan mielen epäkoherenssia) kuin toissijaisessa mielessä, vaan kyse on tietynlaisesta persoonallisuuden jakautumisesta.
Kirjoittaja ikäänkuin 'kavaltaa' omat ideaalinsa ja oman tekstinsä 'sanoman' mielensä tietyllä tasolla, mutta tämä 'dissosiaatio' pysyy usein täysin tiedostamattomana.
Näin kävi ilman muuta myös Nietzschelle, vaikka Freud nimittikin häntä ihmiseksi, jolla on ollut filosofeista ehkä kaikkein syvällisin itsetuntemuksen taju (tai joitain sinne päin - en muista sanatarkasti).
(Nietzsche aloitti kerran erään tekstinsä kirjoittamalla, että 'Me emme tunne itseämme me tietävät, mutta meillä on siihen pätevä syy.';)
Miten mahdotonta näyttää olevan elää niinkuin opettaa - jo senkään takia, että vakaumusten ja väitteitten siirtäminen elämäksi tai päinvastoin on enemmän mielikuvituksessa kuin reaalisessa käytännössä (mitä se on?) toteutuva projekti.
Eihän Pentti Linkolakaan tapa yritysjohtajia vaan on elämässään mitä lempein ihminen. Kunhan puhuu ja kirjoittaa 'lämpimikseen' kuin natsi;)
Enhän minäkään julistaudu Tapanilan diktattoriksi, vaikka mieli tekisi...(!?)
Huh. Pannaan tästä poikki, niin ei tarvi hävetä sanomisiaan ihan korvat punaisina.
November 29, 2007
Copleston ja Russell Jumalan olemassaolosta + Plantingan teistinen teesi
Leibnizilainen kosmologinen argumentti
(Stephen T. Davisin muunnelma)
(Lisäys Alvin Plantingasta, klo: 20:50)
*
1) Jos maailmankaikkeuden olemassaolo voidaan selvittää, Jumala on olemassa.
2) Kaikkien olemassa olevien entiteettien (yhtenäisen kokonaisuuden muodostavien esineiden) olemassaolo voidaan selvittää.
3) Maailmankaikkeus on todellisesti olemassa oleva yhtenäinen kokonaisuus.
4) Siksi maailmankaikkeuden olemassaolo voidaan selvittää.
5) Siksi Jumala on olemassa.
Maailmankaikkeudella tarkoitetaan tässä kaikkea, mitä on ollut olemassa tai tulee olemaan, lukuun ottamatta Jumalaa. Argumentti 'Jumala' on jonkinlainen välttämätön jumalallinen olento, esimerkiksi teismin Jumala.
Entiteetillä tarkoitetaan jotakin sellaista, jolla on muista erillinen identiteetti, ja jolla on ominaisuuksia.
.........................
Kosmologisen argumentin leibnizilaista muunnelmaa on tietysti pyritty kyseenalaistamaan useilla eri tavoilla. Yksi tyypillisimmistä tavoista on väittää, että argumentti olettaa sen, mitä se katsoo todistavansa. (cf. Transcendental argument for the existence of God/RR).
Tämä vastaväite oli keskeisessä osassa kuuluisan ateistin Bertrand Russellin (1872-1970) ja tunnetun filosofian historioitsijan Frederick Coplestonin (1907-1994) väittelyssä radiossa 1948.
Copleston huomautti väittelyn kuluessa: 'Minun väitteeni on, että ilman Jumalan olemassaoloa maailma jää käsittämättömäksi'. Copleston ilmaisi näin kannattavansa kosmologisen argumentin ensimmäistä lähtökohtalausetta.
Russell kuitenkin johdonmukaisesti puolusti käsitystä, että maailman olemassaololle ei ole mitään selitystä, ja ettei meillä ole oikeutta etsiä selitystä maailman olemassaololle. Russell kielsi näin kosmologisen argumentin toisen lähtökohtalauseen, riittävän perusteen periaatteen. Hän sanoi: 'Sanoisin, että maailmankaikkeus vain on olemassa ja siinä kaikki - - on virhe ajatella, että maailman olemassaololle olisi selitys'.
Coplestonin ja Russelin väittely jäi ratkaisemattomaksi, koska Russell kieltäytyi hyväksymästä riittävän perusteen periaatetta, eikä Copleston onnistunut vakuuttamaan häntä sen pätevyydestä.
Copleston kirjoitti myöhemmin pohtiessaan jumalatodistuksia:
Jos ihminen ei halua lähteä polulle, joka vie tuonpuoleisen olennon tunnustamiseen - - hänen täytyy kieltää ongelma ja väittää, että kaikki 'vain on olemassa', ja että kyseessä oleva olemassaoloa koskeva ongelma on näennäisongelma.
Jos ihminen yksinkertaisesti kieltäytyy istumasta shakkilaudan ääreen ja tekemästä ensimmäistä siirtoa, silloin on mahdotonta voittaa häntä shakkipelissä. (Lainattu Davis 2002: 85)
Tapio Puolimatka: Usko tieto ja myytit (2005, s. 156, 158)
*
Transcendental Arguments [Internet Encyclopedia of Philosophy]
Circular reasoning, also known as Begging the question.
###
Alvin Plantinga on esittänyt tarkasti argumentoidun väitteen, joka näyttäisi tulevan edellä siteeratussa väittelyssä Coplestonia.
'Plantingan argumentti, jonka mukaan tietoteoria edellyttää teististä perustaa, on herättänyt vilkasta keskustelua ja useita vasta-argumentteja (ks. esim. Beilby).
Suomen johtava tietoteoreetikko Markus Lammenranta kommentoi tätä keskustelua seuraavasti:
Plantingan, Wolterstorffin ja Alstonin argumentaatio on monasti vahvempaa kuin sille esitetty kritiikki. Tämä ei ole ihme; ovathan kaikki ensiluokkaisia tietoteoreetikkoja.
Erityisesti Plantinga on onnistunut esittämään metafyysiselle naturalismille todellisen haasteen, jota yhdelläkään vakavalla naturalistilla ei ole varaa sivuuttaa (Lammenranta 2002b:96).
Koska Plantingan argumentti kuitenkaan tuskin saa naturalistia kääntymään supranaturalistiksi, on Lammenrannan mukaan seurauksena tietynlainen pessimismi tiedon ja tietoteorian mahdollisuuksien suhteen.
On tietysti mahdollista, että meillä on tietoa, mutta kysymystä on mahdotonta perustellusti ratkaista naturalistisista lähtökohdista (Lammenranta 2002a).
Plantingan argumentti nayttää tarjoavan yhden merkittävän selityksen sille, miksi ateismilla on ollut taipumus käsitykseen, jonka mukaan ei ole mahdollista saada luotettavaa tietoa todellisuudesta.
Puolimatka (2005, s 152-153)
Alvin Plantinga: The Analytic Theist
(Stephen T. Davisin muunnelma)
(Lisäys Alvin Plantingasta, klo: 20:50)
*
1) Jos maailmankaikkeuden olemassaolo voidaan selvittää, Jumala on olemassa.
2) Kaikkien olemassa olevien entiteettien (yhtenäisen kokonaisuuden muodostavien esineiden) olemassaolo voidaan selvittää.
3) Maailmankaikkeus on todellisesti olemassa oleva yhtenäinen kokonaisuus.
4) Siksi maailmankaikkeuden olemassaolo voidaan selvittää.
5) Siksi Jumala on olemassa.
Maailmankaikkeudella tarkoitetaan tässä kaikkea, mitä on ollut olemassa tai tulee olemaan, lukuun ottamatta Jumalaa. Argumentti 'Jumala' on jonkinlainen välttämätön jumalallinen olento, esimerkiksi teismin Jumala.
Entiteetillä tarkoitetaan jotakin sellaista, jolla on muista erillinen identiteetti, ja jolla on ominaisuuksia.
.........................
Kosmologisen argumentin leibnizilaista muunnelmaa on tietysti pyritty kyseenalaistamaan useilla eri tavoilla. Yksi tyypillisimmistä tavoista on väittää, että argumentti olettaa sen, mitä se katsoo todistavansa. (cf. Transcendental argument for the existence of God/RR).
Tämä vastaväite oli keskeisessä osassa kuuluisan ateistin Bertrand Russellin (1872-1970) ja tunnetun filosofian historioitsijan Frederick Coplestonin (1907-1994) väittelyssä radiossa 1948.
Copleston huomautti väittelyn kuluessa: 'Minun väitteeni on, että ilman Jumalan olemassaoloa maailma jää käsittämättömäksi'. Copleston ilmaisi näin kannattavansa kosmologisen argumentin ensimmäistä lähtökohtalausetta.
Russell kuitenkin johdonmukaisesti puolusti käsitystä, että maailman olemassaololle ei ole mitään selitystä, ja ettei meillä ole oikeutta etsiä selitystä maailman olemassaololle. Russell kielsi näin kosmologisen argumentin toisen lähtökohtalauseen, riittävän perusteen periaatteen. Hän sanoi: 'Sanoisin, että maailmankaikkeus vain on olemassa ja siinä kaikki - - on virhe ajatella, että maailman olemassaololle olisi selitys'.
Coplestonin ja Russelin väittely jäi ratkaisemattomaksi, koska Russell kieltäytyi hyväksymästä riittävän perusteen periaatetta, eikä Copleston onnistunut vakuuttamaan häntä sen pätevyydestä.
Copleston kirjoitti myöhemmin pohtiessaan jumalatodistuksia:
Jos ihminen ei halua lähteä polulle, joka vie tuonpuoleisen olennon tunnustamiseen - - hänen täytyy kieltää ongelma ja väittää, että kaikki 'vain on olemassa', ja että kyseessä oleva olemassaoloa koskeva ongelma on näennäisongelma.
Jos ihminen yksinkertaisesti kieltäytyy istumasta shakkilaudan ääreen ja tekemästä ensimmäistä siirtoa, silloin on mahdotonta voittaa häntä shakkipelissä. (Lainattu Davis 2002: 85)
Tapio Puolimatka: Usko tieto ja myytit (2005, s. 156, 158)
*
Transcendental Arguments [Internet Encyclopedia of Philosophy]
Circular reasoning, also known as Begging the question.
###
Alvin Plantinga on esittänyt tarkasti argumentoidun väitteen, joka näyttäisi tulevan edellä siteeratussa väittelyssä Coplestonia.
'Plantingan argumentti, jonka mukaan tietoteoria edellyttää teististä perustaa, on herättänyt vilkasta keskustelua ja useita vasta-argumentteja (ks. esim. Beilby).
Suomen johtava tietoteoreetikko Markus Lammenranta kommentoi tätä keskustelua seuraavasti:
Plantingan, Wolterstorffin ja Alstonin argumentaatio on monasti vahvempaa kuin sille esitetty kritiikki. Tämä ei ole ihme; ovathan kaikki ensiluokkaisia tietoteoreetikkoja.
Erityisesti Plantinga on onnistunut esittämään metafyysiselle naturalismille todellisen haasteen, jota yhdelläkään vakavalla naturalistilla ei ole varaa sivuuttaa (Lammenranta 2002b:96).
Koska Plantingan argumentti kuitenkaan tuskin saa naturalistia kääntymään supranaturalistiksi, on Lammenrannan mukaan seurauksena tietynlainen pessimismi tiedon ja tietoteorian mahdollisuuksien suhteen.
On tietysti mahdollista, että meillä on tietoa, mutta kysymystä on mahdotonta perustellusti ratkaista naturalistisista lähtökohdista (Lammenranta 2002a).
Plantingan argumentti nayttää tarjoavan yhden merkittävän selityksen sille, miksi ateismilla on ollut taipumus käsitykseen, jonka mukaan ei ole mahdollista saada luotettavaa tietoa todellisuudesta.
Puolimatka (2005, s 152-153)
Alvin Plantinga: The Analytic Theist
Subscribe to:
Posts (Atom)