Shakespeare

Yläkuva: Title page of the First Folio, 1623. Copper engraving of Shakespeare by Martin Droeshout. Alakuva: The Chandos portrait, artist and authenticity unconfirmed. National Portrait Gallery, London.

*

Shakespeare oli kaksoisvalinnan mestari. Hän maksoi saadakseen sukuvaakunan, mutta samalla pilkkasi sellaisen hankkimisen suuriluuloisuutta; hän sijoitti kiinteistöihin, mutta pilkkasi Hamletissaan aivan vastaavalla tavalla toimivia ihmisiä; hän omisti elämänsä ja vahvimman elinvoimansa teatterille, mutta nauroi sille ja valitti tehneensä itsestään narrin. Vaikka Shakespeare tuntui kierrättäneen joka ikisen oppimansa uuden sanan, joka ikisen henkilön, joka ikisen kokemuksen – muuten ei yksinkertaisesti ole mahdollista selittää hänen tuotantonsa käsittämätöntä monipuolisuutta – hän samalla keplotteli itsensä pois näkyvistä, torjui kaiken, mikä olisi voinut haavoittaa häntä, ja kieltäytyi päästämästä ketään lähelleen.

* 
Sitaatti on Stephen Greenblattin kirjasta Shakespeare: Kuinka Williamista tuli Shakespeare? [s.163]. - Will in the world: How Shakespeare became Shakespeare, 2004. Suom. Kaisa Sivenius. Helsingissä: Otava, 2008 .

*

http://en.wikipedia.org/wiki/William_Shakespeare

http://fi.wikipedia.org/wiki/William_Shakespeare

http://en.wikipedia.org/wiki/Stephen_Greenblatt

Luottamuspula

 
Vihaatko sinä meitä Jeesus?
.
Jani Kaaro kirjoittaa Hesarin kolumnissaan:
.
Jos spartalaisia tai Aasian tiikeriäitejä ei lasketa lukuun, en tiedä toista kulttuuria, joka rajoittaisi ja säätelisi lasten vapautta yhtä paljon kuin omamme. Tulkitsit sitä miten päin vain, tämä vapauden puute palautuu aina tavalla tai toisella luottamuksen puutteeseen. Joko emme luota maailmaan; että se olisi hyvä lapsillemme.Tai sitten emme luota lapsiin; näemme heissä enemmän toteutumattomia pelkoja kuin toteutuvia mahdollisuuksia.- - Luottamuksen puute on periytyvää. Ihmisellä, johon ei ole luotettu lapsena, on pitkä tie oppia itse luottamaan ihmisiin. Kun luottamuksen puute siirtyy sukupolvelta toiselle, saamme aikaan tällaisen sääntöilijöiden maan. - - Jos siinä maassa opettajien ja oppilaiden väillä joskus räjähtää, siellä asuva kansa huutaa aina tiukempia sääntöjä ja kovempia rangaistuksia, kun oikeasti pitäisi kysyä, miten voisimme luoda molemminpuolista luottamusta.
.
1
Paitsi, että olen samaa mieltä Jani Kaaron kanssa, joka kirjoittaa taas erinomaista kolumnistiikkaa, olen eri mieltä hänen kanssaan. Samaa mieltä siinä, että noinhan asioiden pitäisi olla. Emme tarvitse lakia, koska laki itsessään on siirtynyt ihmisten sydämeen omantunnon ja luottamuksen äänenä. Uskallamme silloin ottaa riskejä toisten suhteen ilman riskivakuutuksia. Aito luottamus vallitsee, emmekä tarvitse pikkutarkkaa normistoa säätelemään ihmissuhteitamme ja kanssakäymisiämme, koska juuri nuo normit toimivat vääränlaisen autoritaarisuuden lähteenä. 
.
Epävarmassa ja sietämättömäksi muuttuvassa tilanteessa normeihin [säännöt, lait jne.] on liiankin helppo vedota, ja Kaaron mukaan ne samalla pitävät yllä ja jopa lisäävät sitä epäluottamuksen ilmapiiriä, joka ihmisten välillä pahimmillaan vallitsee. Normit ovat Kaarolle siis eräänlainen epäluottamuksen noidankehä eivätkä mikään turva aidon konfliktitilanteen hallitsemiseksi tai ennen kaikkea sen ennakolta ehkäisemiseksi. Kaaro väittänee päinvastoin, että normit itsessään tuottavat epäluottamusta ja konflikteja.
.
Kaaro on ilmeisesti kasvatus- ja yhteiskunta-anarkisti. Ehkä hän on myös jonkinlainen Jeesus-fani - tekisi mieli sanoa jeesustelija, ellei puhuisi perimältään täyttä asiaa. Minä vain en usko hänen utopiaansa. Hän on kuin ikihyveellinen Justine de Saden groteskissa ‘irstailuromaanissa’ eli jaksaa aina uskoa ihmisen hyvyyteen, vaikka miten kidutettaisiin. Marttyyri jos mikä - marttyyri joka roviolla palaessaan huutaa meille: te ette tuhoa ainoastaan minua vaan myös itsenne, vapautenne ja sielunne. Jumala antakoon teille anteeksi, sillä te ette näköjään tiedä, mitä te teette. Minä tiedän [tämän viimeisen lauseen hän todennäköisesti jättää sanomatta, jottei vaikuttaisi omahyväiseltä].
.
Toistan koko ajan: Kaaro on oikeassa, mitä tulee siihen, miten asioiden pitäisi olla. Mutta minä en usko häntä. En usko, että ihminen on sisimmältään niin hyvä ja ja niin hyväntahtoinen, että hän voisi kasvaa ja elää tässä maailmassa ilman selkeitä normeja tai jopa ilman minkäänlaista valtiokoneistoa, olkoonkin, että valtio on vallan, lain ja siten myös sorron institutionaalinen keskittymä. 
.
Minä uskon esimerkiksi John Rawlsin kantilais-liberaaliseen oikeudenmukaisuusajatteluun enemmän kuin mihinkään libertaristiseen vapausvouhotukseen, vaikka siis myönnän, että normit saattavat epäsuorasti ruokkia epäluottamuksen syntymistä ja epärelevanttia [ei-tarkoituksenmukaista] auktoriteettiin vetoamista. Mutta niin ruokkii pelkkä hyväntahtoisen naiivi ja sopimukseton luottamuskin tiettyjä mätämunia käyttämään luottamustamme hyväkseen ja tilaisuuden tullen pettämään sen. Eivätkä nämä ihmiset muuta tapojaan anteeksiantamuksemme ja hyvän tahtomme vaikutuksesta. He ovat siis pahoja.
.
Kaaro elää anarkistista utopiaa. Jopa siinä määrin, että joskus epäilen, josko hän on kokenut niin kovia lapsuudessaan ja nuoruudessaan, että hänen on aivan pakko kääntää kostonhalunsa mahdollista hyväksikäyttäjäänsä [kiusaajaansa, sortajaansa] kohtaan naiviksi luottamukseksi ja hyväntahtoisuudeksi kaikkia ihmisiä kohtaan, jottei pakahtuisi sieluaan kalvavaan vihaan.
.
On - jos ei täysin motiiviltaan [institutionaalisen [yleisen vai eliitin?] tahdon ilmauksena] niin ainakin intentioltaan [toiminnallis-tavoitteellisesti] - kaksi eri asiaa ymmärtää normit pakkona, jolla ihmisiä kontrolloidaan tai jopa uhataan sekä ohjeistuksena, joka antaa heille ymmärryksen siitä, missä kulkee hyvän ja sallitun käytöksen raja eli mikä on oikean käytöksen ‘moraalinen mitta’. 
.
Etenkin lasten ja nuorten ihmisten ei välttämättä ole aina helppoa tajuta, että se, mitä he sattuvat milläkin hetkellä haluamaan, ei ole mahdollista, sopivaa eikä sallittua. Normeja ja arvoja, joita lapsille ja nuorille tällöin opetetaan tai pitäisi opettaa, kutsutaan [mikäli Kaaro ei sitä jostain syystä satu tietämään] kasvatukseksi tai kasvatuksen enemmän tai vähemmän itseisarvoisiksi apuvälineiksi.
.
Jos Kaaro nyt kokee, että esim. Rawlsin lähtökohdiltaan kantilainen oikeudenmukaisuusteoria sisältää pakkoa, joka ruokkii ihmisten autoritaarisia luonteenpiirteitä ja että valtiolle ei pitäisi antaa edes sitä institutionaalista roolia, joka sille Rawlsin eroperiaatteen vaikutuksesta ihmisten ominaisuuksien suhteen väistämättä tulee, hän ajautuu libertarismiin, jossa valtiolla ei ole muuta roolia kuin toimia poliisina. Mutta Kaaro ilmeisesti menee vielä pitemmälle: hän kai pitää jopa poliisia tarpeettomana. Normit, lait, säännöt ja siis poliisikin aiheuttavat ihmisissä reaktion, joka ruokkii epäluottamusta kanssaihmisiä kohtaan. 
.
Joko Jani Kaaro on paranoidi tai sitten hän ei ole kerta kaikkiaan ymmärtänyt ihmisluontoa ja normien välttämätöntä merkitystä ihmisyhteisön koheesion kannalta, mikäli hän nyt sellaista kuin ryhmän integraatio juurikaan noteeraa, koska vapaat, hyväntahtoiset ja toisiaan kohtaan luottamusta tuntevat ihmiset eivät kuulemma halua sääntöjä synnynnäisen[?] keskinäisluottamuksensa kierouttamiseksi ja vääristämiseksi.
.
2
Jeesus Nasaretilainen oli vapaa mutta silti [yleensä] hyväntahtoinen ihminen ja saatamme herkästi olettaa, että hänen hyväntahtoisuutensa kumpusi juuri hänen vapaudestaan juutalaisen lain orjuudesta ja uskosta Jumalan armoon [rakkauteen]. Mutta mitä Jeesus sai palkakseen siitä, että luotti ihmisiin, heidän vapauteensa ja hyvyyteensä? Häpeällisen kuoleman ristillä.
.
Johtuen syystä tai pikemminkin ehkä insentiivistä, jota en tajua (se onkin uskon asia), tämän teloituksen tuli olla todiste siitä, että ihmisellä on [imitatio christi] mahdollisuus hyvyyteen ja luottamukseen Kristuksen (Jumalan] kuoltua hänen syntiensä puolesta ja näin lunastettua hänen syntinsä. Tosin tällä tavoin jäimme ikuisiksi ajoiksi Jumalan velkaorjiksi, mutta onhan paljon miellyttävämpää olla velkaa ‘reilun armokaupan’ Jumalalle kuin shorttaaja-paholaiselle[?]
.
Rohkenen de Saden Justinen ja jopa Jeesuksen lopunajallisen opin [paholaisen maailma on tuhoutumassa ja vain hyvät eli uskovat pelastuvat] esimerkkiin viitaten väittää, että Jani Kaaro ja hänen kaltaisensa anarkismiin rakastuneet hippiluonteet elävät samaa unta kuin nämä naivin hyvyyden marttyyrit ja väitänpä vielä lisää: he saattavat syvällä sisimmässään jopa hekumoida sillä, että heidät vielä joku päivä [uudelleen?] ristiinnaulitaan, raiskataan tai muuten vain häpäistään, mutta silti he eivät halua kostaa eivätkä he edelleenkään pidä tarpeellisena, että yhteiskunnassa olisi joitain sääntöjä, jotka ohjaisivat ihmisten käyttäytymistä ja tapoja – ei suinkaan – he eivät edelleenkään tarvitse mitään normeja/sääntöjä turmelemaan ihmisten hyvä tahtoa eli tekemään ihmisistä autoritaarisia.
.
Kysyn yhä uudelleen [minulla on tässä mielessäni eräs tietty ihminen (Jani Kaaro-fani), jonka nimeä en tietenkään paljasta], onko se olettamani viha, jota nämä muka auktoriteeteista vapaat ja toisiinsa luottavat ihmiset eivät tunnusta sisimmässään kytevän ja kalvavan, todellakin niin kauhea, että se täytyy yrittää totaalisti torjua tietoisuudesta, jottei se väistämättä ajaisi heitä itsetuhoon/-murhaan [kuten Jeesuksen kohdalla itse asiassa kävi]? 
.
Mitä näin fataalin trauman totaali-kielto heistä lopulta todistaa? Millaisia ihmisiä heistä onkaan tullut? Eikö heidän naiivi uskonsa anarkistiseen vapauteen alakin näyttäytyä perin oudossa valossa? Jospa kaiken [muka] tukahduttavan sääntö-normatiivisuuden ja siitä seuraavan kontrollin, kurin ja järjestyksen nihiloinnin [tuhoamisen] taustalla piilekin salainen toive tuhota näin saavutetun vapaan kaaoksen mukana koko ihmiskunta?! Sillä eikö tämä ‘vapaus’ kumpuakin äärimmäisestä vihasta elämää kohtaan?
.
Etenkin Nietzsche on kriittisesti kysynyt tätä asiaa kohdistaen kysymyksensä Paavaliin ja kirkkoisiin mutta ulottamatta sitä kuitenkaan itse Jeesukseen, jota hän piti aidosti vapaana joskin merkillisen ellei epäuskottavan pehmeänä tyyppinä [mitä Jeesus ei kuitenkaan mielestäni ollut].
.
Jani Kaaron ja Jeesuksen anarkistinen uni, kuten sanoin, on hyvin ylevää ja kunnioitettavaa laatua. Itsekin haluaisin sen olevan totta. Mutta Dostojevskin suurinkvisiittori opettaa meille, kuten hän ‘opetti’ myöhäiskeskiajan Jeesukselle, realismia, mitä tulee ihmisten kykyyn omaksua, elää ja kestää tämän saarnaamaa vapauden ja lähimmäisenrakkauden oppia. Ihmiset tarvitsevat ensin ihmeen, salaisuuden ja auktoriteetin [myös leipää]. Niitä he uskovat ja vasta niiden jälkeen heille voidaan kertoa kauniita tarinoita pyyteettömästä hyvyydestä, joka vallitsee jossain paratiisimaisessa tuonpuoleisuuden olotilassa, mutta johon me voimme jo täällä paholaisen valtakunnassa hankkia option treenamalla taivasolotilaa varten eli rakastamalla lähimmäisiämme ilman ehtoja [imitatio christi]. 
.
3
Minun mielestäni ihmiset voivat parhaiten luottaa toisiinsa siellä, missä he ovat sisäistäneet yhteiset normit, jotka säätelevät heidän affektejaan ja käyttäytymistään. Tällaiset normit ovat välttämättömiä [joskaan eivät tietysti aivan riittäviä] keskinäisen kanssakäymisen kannalta – eivät suinkaan jotain autoritaarisen mielivallan ilmentymää, koska ne ovat ihmisten itse itselleen asettamia [vrt. Kantin kategorinen imperatiivi, josta uusin syvällinen versio on Rawlsin ‘tietämättömyyden verho’].
.
Jani Kaaron yliherkkyys sääntö- ja normikulttuuriamme kohtaan on kyllä osittain vankastikin perusteltua, mutta mielestäni hän ei näe tilannetta tarpeeksi selkeästi ja oikeassa perspektiivissä vaan palauttaa ongelman pelkästään yksilötasolle ikään kuin makrotason muutokset voisivat aina alkaa vain mikrotason valinnoista. Entä jos makrotaso onkin jo niin pitkälle biopolitisoitunut mikrotasoon [yksilöitten uskomuksiin ja alitajuntaan], että yrityksemme irtautua normeista ja säännöistä voi tapahtua enää vain omaksumalla [tiedostamattomasti] kokonaan toisenlainen säännöstö, joka viruksen tavoin pitääkin meitä entistä tiukemmin otteessaan? [tällaista normien semanttista transformaatiota voisi kutsua topologiseksi dialektiikaksi; vrt. Möbiuksen nauha].
.
Annan esimerkkinä suhtautumisen terveyteen ja omaan kehoon. Mitä onkaan viime vuosina normitettu ja sääntöistetty enemmän kuin ihmiskehoa ja psykofyysistä hyvinvointia? Foucault on osunut aivan naulan kantaan: meitä normitetaan jatkuvasti ja yhä lisääntyvässä määrin mutta ei moraalisilla vaan normalisoivilla standardeilla. Tämä on nykykapitalismin henki: ihmisruumiista ja –psyykestä on tullut pääomaa, jota pyritään lisäämään, jotta jatkuva kasvu toteutuisi [ja jotta pystyisimme kustantamaan julkiset palvelumme, jotka ovat reilun kapitalistin ‘suurin’ menoerä ja ‘huoli’ - ?].
.
Kaaro siis lienee ymmärtänyt väärin, mistä ‘normikenkä’ todella puristaa. Kyse ei ole niinkään tapoihin liittyvistä eettisistä ohjeistuksista, joiden tarkoitus on turvata ja vahvistaa yhteisöllistä integraatiota [identiteettien välinen konsensus tai ainakin siedettävä modus vivendi] kuin erilaisia vaihdon mekanismeja edistävistä kontrollien ja itsekontrollien muodoista, joiden insentiivinä on [ikuinen] kilpailu yhteisöllisestä statuksesta [identiteettien välinen hierarkia]. 
.
Medikalisaatio on yksi tärkeimpiä tällaisen standardisäännöstö-manipulaation ilmentymiä. Ihminen on muuttumassa/muuttunut moraalisesta arvoyhteisö-subjektista esteettiseksi taloussubjektiksi. Toivottavasti ‘luottamusmiehemme’ kiinnittää enenevässä määrin huomiotaan tähän biopoliittiseen aspektiin, josta Carl Schmittiltä, Walter Benjaminita ja Michel Foucault’a vaikutteita saanut poliittisen juridiikan filosofi Giorgio Agamben on tehnyt omat [erittäin] pessimistiset johtopäätöksensä [Agambenista lisää myöhemmin]. 
.
Meiltä puuttuu luottamusta toisiimme, mutta se ei johdu niinkään moraalinormeista kuin eettisen itseymmärryksemme estetisoitumisesta alati muuttuviksi brändeiksi ja trendeiksi, joista on tullut normaaliutemme eli yhteisöllisen arvostuksemme ja hyväksyttävyytemme – selkokielellä sanoen: suosiomme ja [kaupallisen] menestyksemme takeita. 
.
Kun olemme pelkkiä kauppatavaroita [‘fetissejä’] toisillemme, lienee aivan samantekevää, arvostammeko toisiamme ihmisinä. Sillä tarvitseeko silloin, kun pitää toista ihmistä pelkkänä keinona/välineenä oman nautinnon saavuttamiseen [mikä on itse asiassa kaiken perversion alkulähtökohta], kokea myös syvää luottamusta häneen? Tuskin, koska vain sellaiseen, jota pitää päämääränä itsessään, voi luottaa. Silloin voi luottaa myös itseensä.
*
http://www.hs.fi/tiede/S%C3%A4%C3%A4nt%C3%B6ilij%C3%B6iden+maassa+tarjoilija+mittaa+ginin+viinamitassa/a1368408424824?ref=hs-hitaat-a-1
http://uskosiihen.blogspot.fi/

Valehtelemisen kadonnut taide

'Olen niin älykäs, että joskus en ymmärrä sanaakaan siitä, mitä sanon.' [Oscar Wilde]

.

' [....]

Ainoa ehdottomasti moitteita ansaitsematon valehtelun muoto on valehtelu valehtelun vuoksi, kuten jo olemme osoittaneet, valehtelu taiteessa. Aivan niin kuin ne, jotka eivät rakasta Platonia enemmän kuin totuutta, eivät koskaan kykene astumaan akatemian kynnyksen yli, eivät nekään, jotka eivät rakasta kauneutta enemmän kuin totuutta koskaan tunne taiteen sisintä pyhäkköä.

.

Hidas ja jähmeä brittiläinen äly on hautautuneena erämaan hiekkaan kuin sfinksi Flaubertin ihmeellisessä kertomuksessa, ja mielikuvitus, La Chimere, tanssii sen ympärillä ja hyräilee sille valheellisella, huilumaisella äänellään. Sfinksi ei ehkä kuule sitä nyt, mutta varmasti jonakin päivänä, kun olemme kaikki kuolettavan kyllästyneitä modernin kaunokirjallisuuden arkipäiväisyyteen, se kallistaa sille korvansa saadakseen lainata sen siipiä.

.

Ja kun tuo päivä valkenee tai edellisen auringonlasku punertuu, kuinka iloista kaikki onkaan! Tosiseikkoja pidetään silloin häpeällisinä, totuus valittaa kahleitaan ja romantiikka tulee takaisin ihmeineen. Koko maailma näyttäytyy erilaisena hämmästyneille silmillemme. Behemot ja Leviathan nousevat merestä ja uivat korkeaperäisten kaleerien ympärillä aivan niin kuin ihastuttavissa kartoissa noilta ajoilta, kun maantiedon kirjat vielä olivat lukukelpoisia. Lohikäärmeet vaeltelevat joutomailla ja feenikslintu kohoaa korkealle ilmaan tulisesta pesästään. Laskemme kätemme basiliskin päälle ja näemme jalokiven rupikonnan päässä. Hippogryfi seisoo tallissamme ja rouskuttaa kultaisia kaurojaan ja päidemme yli leijailee Sinilintu ja laulaa kauniista ja mahdottomista asioista, ihanista asioista, joita ei ole ja joita pitäisi olla. Mutta ennen kuin näin tapahtuu, meidän on elvytettävä valehtelemisen kadonnut taide.

[....]'

*

Oscar Wilde: ‘Valehtelun rappio’ kirjassa ‘Naamioiden totuus’.

*

http://en.wikipedia.org/wiki/Oscar_Wilde

http://fi.wikipedia.org/wiki/Oscar_Wilde

http://www.brainyquote.com/quotes/authors/o/oscar_wilde.html

http://fi.wikiquote.org/wiki/Oscar_Wilde

http://en.wikipedia.org/wiki/Chimera_%28mythology%29

http://en.wikipedia.org/wiki/Behemoth

http://en.wikipedia.org/wiki/Leviathan

http://fi.wikipedia.org/wiki/Feeniks

http://en.wikipedia.org/wiki/Basilisk

http://en.wikipedia.org/wiki/Hippogriff

http://en.wikipedia.org/wiki/Bluebird_of_happiness

http://livebyquotes.com/2012/if-you-want-to-tell-people-the-truth-oscar-wilde/

Valehtelu tieteenä

‘I think that modern physics has definitely decided in favor of Plato. In fact the smallest units of matter are not physical objects in the ordinary sense; they are forms, ideas which can be expressed unambiguously only in mathematical language.’

—	Werner Heisenberg

 *

Tapsa kommentoi Kemppisessä [Miksi mitäkin] seuraavasti:

.

 ‘Vedatietäjät kertoivat jo tuhansia vuosia sitten, että kosmos on sykkivä: se syntyy, kasvaa ja romahtaa kasaan vuosimyriadien mittaan toistuvasti. Tähän asti nykyfysiikka on väittänyt, että muuten oikein, mutta ei se mitään romahda... vaan laajenee ikuisuuksiin. Mutta äsken luin, että juuri löydetyn Higgsin hiukkasen massa viittaisikin siihen, että universumi sittenkin romahtaisi takaisin alkupisteeseen...’

.

1

Valaisevaa - kerrassaan valaisevaa. Jopa siinä määrin valaisevaa, ettei ole väliä sillä, elänkö Plotinoksen vai Enqvistin maailmankaikkeudessa. Ette te kosmologit ja kvanttifyysikot mitään tiedä, koska todellisuus on, mitä on eli ei mitään ja kaikki [tyhjyys ja täyteys]. Kunhan veivaatte niitä numerosymbolejanne eri asentoihin suhteessa toisiinsa. Olette pikemminkin taitelijoita kuin fyysikkoja. Osaatte siis valehdella vakuuttavasti. Oletteko lukeneet salaa Oscar Wildea?

.

2

Totuus ei ole todellisuuden vaan kielen ‘ominaisuus’. Totuus ei ole olemassa havaittavana tosi-asiana, joita tietenkin on olemassa [joskin triviaalisti; vrt. Mooren ‘käsi’] vaan kielessä representoituvana ymmärryksenä maailmasta ja olemisesta. Maailma itsessään ei representoi vaan on niin kuin on – yhtä tyhjä kuin täysikin, ei mitään ja kaikkeus. Tämä merkitsee ontologisesti [olemisen kokemistavan merkityksessä] sitä, että maailma ei ole olemassa puhtaana havaintona vaan representatiivisena hahmona [mallinnettuna, rajattuna, perspektiivisesti]. 

.

Maailma sinänsä ilmentää itseään ‘vain’ lukemattomien tosi-asioiden äärettömyytenä/-ssä, joita ihminen luettelee ja mallintaa totuudeksi. Totuus [kokonaisuus] ei kuitenkaan ole tosiasioiden [osatekijöiden] summa vaan jotain enemmän kuin summa [jotain ‘ylimääräistä’], sillä kokonaisuutta ei voi ajatella loogisesti osiensa summana ilman, että se hajoaisi takaisin osiksi. Kokonaisuus itsessään on siis jakamaton eikä sisälly osiinsa. [Parmenideen monismi, Russellin paradoksi].

.

3

Matematiikka on jälleen asia erikseen. Mutta kalkyloinnilla on ‘hintansa’. Moderni fysiikka ‘käännettynä’ käsitteelliselle kielelle eli ‘tultuaan ymmärretyksi’ menettää heti matemaattisen eksaktiutensa. Kun numerot puhuvat, kieli vaikenee. Maailma on tietysti aina hiljaa. Meille jää siis kaksi vaihtoehtoa – joko maailman ymmärtäminen tai sen eksakti kalkyloiminen. Molempia emme voi saada yhtä aikaa. Tällainen ‘epätarkkuusperiaate’ on minun Schrödingerin kissani. Varokaa menemästä liian lähelle. Se raapaisee kognitiivisia kykyjänne vielä kuoltuaankin [jos se nyt ylipäätään kuolee]. Terapiaksi suosittelen Kemppisen tavoin Bachia. Harvoin on kuultu niin kaunista ja kristillistä matematiikkaa.

*

Nyt menen lukemaan lisää Wildea. Valehtelu on nimittäin kiva, kehittävä ja kohteliaskin harrastus. Se jatkuvasti lähentelee totuutta lähestymättä sitä liikaa.

*

http://kemppinen.blogspot.fi/2013/03/miksi-mitakin.html

https://wiki.aalto.fi/download/attachments/70792391/wilde_seddiki.pdf?version=1&modificationDate=1348581965000

http://fi.wikipedia.org/wiki/Schr%C3%B6dingerin_kissa

http://en.wikipedia.org/wiki/Schr%C3%B6dinger%27s_cat_in_popular_culture

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kvanttimekaniikka

http://www.tumblr.com/tagged/quantum%20theory?before=39

Creedence Clearwater Revival - Live at Royal Albert Hall 1970 [HD]

Tämä upload on äänen laadultaan selvästi parempi kuin aiemmassa päreessäni esittelemä versio CCR:n Royal Albert Hall konsertista 4/1970. Myös kuvan laatu on parempi ja Fortunate Son eteneekin melkein ilman kuvakatkoja. Hipohopit ja uudet hevit ovat CCR:n ja John Fogertyn koruttoman mutta intohimoisen aitouden ja rehellisyyden rinnalla kuin jotain - no - jääköön sanomatta ja suotakoon vilpitön kunnioitus ja ihailu esim. Metallicalle. Tyylitajua on monenlaista, mutta sitä, mihin nuorena ensimmäisen kerran rakastuu, varsinkin jos kyseessä on 'se oikea' [;\ ja John Fogerty oli], ei voi koskaan unohtaa. Sellaista on kaiken rakastumisen biologinen 'estetiikka' ja tämä 'leimautuminen' pätee tietenkin myös musiikkiin ja taiteeseen ylipäätään, mitä taiteella sitten milloinkin tarkoitetaan. Olennaista ei kuitenkaan ole, mitä rakastaa, vaan että rakastaa sitä. Tällainen näkemys on yhtä aikaa sekä relativistinen [lajityypit eivät ole sisällöllisesti parempia tai huonompia] että fenomenologis-hermeneuttisesti universaali [vrt. Kant, Husserl ja Gadamer] antaen esteettisen elämyksen syntymiselle selityksen, joka yhdistää kognitiivisesti ja kokemuksellisesti [mutta ei sisällöllisesti] kaikkia ihmisiä. Tällainen näkemys taiteesta ei ole sama kuin konservatiiveilla, jotka haluavat taiteen imitoivan ja heijastelevan ikuisia [ja muka objektiivisia] arvoja ikuisessa ja muuttumattomassa nationalistis-autoritaarisen 'yhtenäiskansan' aidatussa ja vartioidussa luonnonpuistossa nimeltä Nostalgia. Mutta ei se myöskään usko [enää] uusien genrejen loputtomaan uudistuskykyyn ja innovatiivisuuteen - ei varsinkaan teollisen mediakapitalismin mainoshelvetissä. Niinpä tällainen käsitys taiteesta tyytyy lopulta varsin vähään ja rakastaa juuri sitä, mitä kohtaan se vielä kokee rakkautta. Tällainen rakkaus ja siitä kumpuava esteettinen elämys on perimmältään yksilön oman historiansa kuluessa saavuttamaa, ja silti tuo kokemisen tapa ['modus operandi'] on kaikille ihmisille yhteinen. Hyvä taide on sitä, mitä yksilö yli kaiken rakastaa ja lienee lähinnä naurettavaa kiistellä siitä, kenen rakkaus on sitä oikeaa ja parasta. Silti arvostamani taidekriitikko Otso Kantokorven pisteet laskivat kuin Nokian p-kurssi, kun kuulin hänen suuresti nauttivan virolaisesta punkista [Villu Tamme] sekä Andy Warholista. Kantokorven eesteettis-elämykselliset syyt nautintoonsa olivat kuitenkin samantyyppiset kuin minulla. Tamme sentään menettelee, jos on suvaitsevainen [hehheh], mutta miksi helvetissä Andy Warhol - tuo mediakapitalismin ja postmodernin sekopäisyyden epäautenttisin ilmiö? Ellei aikamme sitten todella ole typerä, sekopäinen ja epäautenttinen ja Warhol sen autenttisin tulkki? En vain ymmärrä, miten sellaisesta ajasta ja sellaisesta taiteesta voi nauttia olematta jotenkin perverssi sadomasokisti tai ylikarnevalistisen bluffin kaupittelija. Taide teknisen uusinnettavuutensa aikana on [päinvastoin kuin Kantokorpi ajattelee contra Walter Benjamin] heikentynyt esteettisen sisältönsä sekä ilmaisuvoimansa syvyyden suhteen [tyhjiä, meluisia spektaakkeleita, solipsistista 'apinataidetta' tai provokatiivisia perversioita kyllä löytyy] ja muuttunut pelkäksi kertakäyttötuotteeksi kilpailemaan muiden shoppailukohteiden kanssa. Joten eiväthän ne konservatiivit tai ainakaan eräät heistä nyt ihan väärässä ole - - ?
*
The complete show from 1970
*
0:00 Born On The Bayou
5:15 Green River
8:18 Tombstone Shadow
12:06 Travellin' Band
15:06 Fortunate Son
17:27 Commotion
20:30 The Midnight Special
24:06 Bad Moon Rising
26:24 Proud Mary
30:27 The Night Time Is The Right Time [Roosevelt Sykes Cover]
34:08 Good Golly Miss Molly [Little Richard Cover]
39:17 Keep On Chooglin'
* 
[Kappaleaika-ajoitus toimii youtubessa, mutta ei ilmeisesti tässä]
* 

http://www.youtube.com/watch?v=3I0NjeZyhUU

http://actuspurunen.blogspot.fi/2012/07/ccr-at-royal-albert-hall-april-1970.html

http://fi.wikipedia.org/wiki/Otso_Kantokorpi

 http://yle.fi/radio1/kulttuuri/kultakuume/kolumnit/katselen_tyytyvaisena_radiota_-_otso_kantokorpi_37417.html

http://fi.wikipedia.org/wiki/Modus_operandi

No Future. Taiteen autonomiateoriasta.

Kuten kuvastakin nähdään, modernismin jo ohittanut minimalistinen käsitetaide [jota pidän olemukseltaan valokuvamaisena jäljentämisprosessina] pystyy ajoittain kommentoimaan itsenäistymistään ja irtautumistaan kohti jäljentävää, toistavaa ja uusintavaa 'metodia' varsin totuudellisesti. - - Taide 'uudelleen luomisena' tai 'itsensä ilmaisemisena' on kuollut, mutta valokuvaus elää. Taiteen sisältö, muoto ja ilmaisu ovat minimoituneet ja pelkistyneet imitaatiosta valokuvallisuudeksi. Jäljelle on jäänyt todellisuuden reduktionistis-kuvallinen identiteetti, johon tulkitsevan ajatuksen toivotaan silti edelleen tuovan elävää [teko]henkeä. - - Mutta semanttisesti yhä simuloituvammassa ja stimuloituvammassa tekniikan maailmassa ajatus on enää pelkkä simulacrum: tyhjä, kuollut merkki jäljentämässä verkostoitunutta solukkoa, joka robottimaisesti nykien ja poksahdellen laajenee kuin sammakonkutu lammen pinnassa. Itse elämä siinä kuitenkin poksahtelee. Valokuvaaja-taiteilija-tiedejokamies kameroineen tätä poksahtelua sitten jäljentää yrittäen saada kicksejä jostain syvemmästä totuudesta. - - Mikä realistinen metafora! Valokuvaaja jäljentämässä elävää elämää. Sammakonkudun seksuaalinen energeettisyys kohtaa teknologiseen toistoon eli pysähdykseen ja liikkumattomuuteen [vrt. myös determinismi] - siis absoluuttiseen kuolemaan pyrkivän vastinparinsa. Eros ja Thanatos. No future. Taide on kuollut ja ihminen sen [valokuvansa] mukana. Tämä kuolema ei kuitenkaan ollut taitelijan [Wu Tao-tsu] vaan robotin [CERN] kuolema.

 

II

Päre on sitaatti artikkelista Metodologiset jälkisanat [Erkki Sevänen] kirjaan Taide modernissa maailmassa: Taiteensosiologiset teoriat George Lukacsista Fredric Jamesoniin [toim.].

*

[....] Nimestään huolimatta [taiteen] autonomiateoria ei ole yhtenäinen ilmiö. Sille on annettu lukuisia muotoiluja, jotka eroavat toisistaan terminologialtaan ja painotuksiltaan. Yhteistä autonomiateorian idealistisille versioille – joihin Peter Bürger ja Jürgen Habermas viittaavat – on taiteensosiologisen mielekkyyden epäily tai sen kiistäminen. Näissä perinteisen estetiikan piirissä kehitellyistä versioista on syytä mainita seuraavat kolme teesiä:

 

1] Autonomiateorian ensimmäisen version mukaan taideteoksia ei voida pitää yhteiskunnallisesti määräytyneinä muodostelmina.

 

Version perusteluna toimii aluksi ajatus taiteilijan henkisen rakenteen poikkeavuudesta. Vaikka Arnold Hauser näkee tällaisia ajatuskulkuja jo renessanssin kulttuurissa, joka ihaili tunnettuja kuvataiteilijoitaan suurina mestareina, mainitun ajatuksen synty liitetään yleensä 1700- ja 1800-luvun vaihteen romanttiseen estetiikkaan. Romantikot pitivät taiteilijaa nerona, joka kykenee poikkeusyksilönä vapaaseen, sosiaalisista rakenteista ja säännöistä riippumattomaan ilmaisuun.

 

Autonomiateorian ensimmäisen version ideologisena kasvualustana toimii porvarillinen liberalismi ja individualismi. Griselda Pollock on kiinnittänyt huomiota siihen, ettei tämä autonomiateoria ole vieläkään kadonnut tutkimuksesta; keskittyessään laatimaan yksittäisistä ja ‘suurina’ pidetyistä taiteilijoista biografioita ja monografioita muun muassa tadehistoria on ylläpitänyt sitä.

 

Taiteilijakeskeinen autonomiateoria on menettänyt merkitystään 1900-luvulla. Myöhemmissä autonomiateorian perusteluissa argumentteina ovat toimineet enemmänkin kielen ja taiteen merkkijärjestelmien luonnetta koskevat väittämät. Tällaista argumentointitapaa ovat edustaneet venäläinen formalismi ja anglosaksinen uuskritiikki. Anti-individualismistaan huolimatta klassinen, universaalisia rakenteita etsinyt strukturalismi hyväksyi metodologisella tasolla autonomiateorian.

 

2] Autonomiateorian toisen version mukaan taiteelta puuttuu yhteiskunnallinen funktio.

 

Toisenkin version synty ajoittuu 1700- ja 1800-luvun vaihteeseen, murroskohtaan, jonka toisella puolella ovat Schillerin ja Karl Philipp Moritzin teoriat ja toisella puolella heidän jälkeisensä estetiikka. Schillerin ja Moritzin ajattelun välittömään syntytaustaan kuuluvat ne traumaattiset kokemukset, joita liberaalissa älymystössä herättivät yhteiskunnallisen työnjaon syveneminen, taloudellisen toiminnan organisoituminen laajemmin kapitalistisen rationaliteetin mukaiseksi ja Ranskan vallankumouksen ajautuminen terroriin ja Napoleonin hallintoon. Tässä näköalaoja sulkeneessa tilanteessa taiteen tuli etääntyä yhteiskunnallisesta elämänkäytännöstä voidakseen vaalia tietoisuutta ‘korkeampaan humaniteettiin’ sisältyvistä periaatteista. Taiteen esteettisen maailman oli toisin sanoen voitava ilmaista täydellisinä ne porvariston nousuun liittyvät emansipatoriset ihanteet, jotka toteutuivat puutteellisesti vallitsevassa, porvarilliseksi muuttuvassa yhteiskunnassa.

 

Schilleriä ja Moritzia on pidetty viimeisinä sellaisina perinteisinä esteetikkoina, jotka pystyivät löytämään taiteelle jonkinlaisen aktiivisen tehtävän modernin yhteiskunnan kehityksessä. Schillerin esteettisen kasvatuksen ohjelmassa välittömistä didaktisista tehtävistä irtautunut taide toimi ‘luonteiden jalostamisen’ välineenä; tällaiset taiteen kasvattamat ihmiset pystyisivät pitkällä aikavälillä myös humanisoimaan yhteiskuntaa, muokkaamaan sitä demokraattisia ihanteita vastaavaksi. Myöhemmässä estetiikassa laajaa kannatusta sai sitä vastoin ajatustapa, jossa taide asetetaan autonomiaperiaatteen mukaisesti kokonaan yhteiskunnalle vastakkaiseksi ja itseriittoiseksi elämänalueeksi.

 

3] Autonomiateorian kolmas versio pitää esteettistä sfääriä omalakisena siinä mielessä, että sen katsotaan olevan riippumaton erilaisista – kognitiivisista, moraalisista, poliittisista, praktisista – intresseistä. Esteettisiä arvoja kokeva ihminen nähdään tässä versiossa usein sosiokulttuurisesta sidonnaisuudesta vapaaksi olennoksi.

 

Tämän version klassinen muotoilu löytyy Kantin estetiikasta. Sen eräänä tarkoituksena on osoittaa, että kohteiden kauneudesta puhuvat arvostelmat ovat intersubjektiivisesti yleispäteviä. Juuri tässä ne eroaisivat esimerkiksi ruokalajien makua koskevista arvostelmista, joista ihmiset eivät voi päästä yksimielisyyteen. Kauneusarvostelmien yleispätevyys selittyy Kantin mukaan ensinnäkin ihmisten henkisen rakenteen samankaltaisuudesta, joka tekee periaatteessa mahdolliseksi intersubjektiivisuuden. Mutta kauneuden kokemuksen syntyminen edellyttää myös sitä, että ihminen asennoituu kohteisiin vailla tiedollisia, moraalisia ja praktisia intressejä; hänen asenteensa tulee olla ‘pyyteetön’ ja ‘puhtaasti kontemplatiivinen’.

 

Nämä kantilaiset muotoilut ovat vaikuttaneet voimakkaasti estetiikan ja taideteorian kehitykseen – aina tämän vuosisadan alkuun saakka, jolloin kauneutta pidettiin vielä taiteen keskeisenä tunnuspiirteenä.

 

Autonomiateoriat toimivat estetiikassa vastauksina taiteen ja yhteiskunnan suhdetta koskevaan kysymykseen. Ne muodostivat siinä vallitsevan tavan mieltää tämä suhde. [....], s. 296-297

*

http://arthistoryresources.net/modernism/artsake.html

https://koppa.jyu.fi/avoimet/taiku/kirjallisuuden_aikajana/valistus/yleista/taiteen-rationalisoituminen

http://en.wikipedia.org/wiki/Wu_Daozi

http://en.wikipedia.org/wiki/Art_for_art%27s_sake

http://fi.wikipedia.org/wiki/K%C3%A4sitetaide

http://www.jyu.fi/taiku/aikajana/taidehist/th_ny_minimalismi.htm

http://fishmarketny.wordpress.com/2011/02/04/art-for-arts-sake/

Hyvä taide välittää oikeita tunteita

Leo Tolstoi ryhtyi tavallisen kansan edunvalvojaksi myös taiteen alalla. Nautiskelun ja kokeilujen vastustaja saakin hänen opuksestaan käyttöönsä oivat aseet.

 

Julkaistu: 27.12.2000 lehdessä osastolla Kulttuuri

Helsingin Sanomat 

Leo Tolstoin Mitä taide on? ilmestyi sata vuotta sitten ja ensimmäinen suomennos kohta sen jälkeen. Nyt Martti Anhava on suomentanut ja Kustannusyhtiö Taide julkaissut teoksesta uuden laitoksen.

Tiukka moralisti, ehdoton didaktikko ja kaiken nautinnon ja kokeilun vastustaja saa Tolstoilta oivat aseet käteen. Tavallisen kansan tarpeet ja maun tunteva pikkuporvari on Tolstoin hengenheimolainen.

Sosialistisen realismin käsitykset jokaisen työläisen tarpeista ja huomioon ottamisesta taiteen luomisessa löytyvät kaikki Tolstoilta.

Hän julkaisi taidekäsityksensä aikansa anarkistina ja toisinajattelijana. Keinot olivat hyökkäys ja vastustajan armoton teilaaminen.

Ne hän osasi. Tolstoi on loistava poleemikko, joka uskoi tehtäväänsä: "Koko maailma joutuu perikatoon, jos minä seisahdan."

Tolstoi kyseenalaisti, kuten suomentaja ja esipuheen kirjoittaja Martti Anhava toteaa, aikansa "uskonnon, ruokailun, seksuaalisuuden, kasvatuksen, rahan ja muut elämän välttämättömyydet, niin hän halusi myös taidetta kokeilla."

Tästä lähtee Tolstoin taidefilosofia, joka sai erikoismerkityksensä kirjoittajansa maailmanmaineesta.

Omasta kaunokirjallisesta tuotannostaan Tolstoi tuomitsi miltei kaiken. Tuomittavan ja vahingollisen taiteen kaivoon jouti suurin osa maailman taiteen huipputeoksista. Oman ajan modernismi, Wagner ja Shakespeare olivat vahingollisen taiteen pahimmat tuottajat.

Miksi? He edustivat huonoa ja väärää taidetta, koska hyvä ja oikea oli sellaista, joka välitti oikeita tunteita, viime kädessä uskonnollisia.

Tolstoi jakaa hyvän taiteen kahteen luokkaan: universaaliin, jossa esteettisetkin kriteerit osin painavat, ja uskonnolliseen, jonka arvo riippuu vain ja ainoastaan välitetyn "oikean" uskonnollisen kokemuksen ja tunteen määrästä. Näistä lähtökohdista Tolstoi arvottaa kaiken taiteen.

Hänellä on paikkansa estetiikan historiassa moralistisen taidekäsityksen ja tunneteorian klassikkona. Hänellä on edeltäjänsä, joita hän - niitä löytämättä - etsii teoksensa historiallisessa katsauksessa. Antiikin ajattelijoihin hän ei yllättävästi kuitenkaan ota siinä kantaa juuri lainkaan.

Vielä suurempi paradoksi on venäläisen tradition täydellinen sivuuttaminen. Venäläisen realismin ja sittemmin äärimmäisen utilitaristisen ja moralistisen taidekäsityksen klassikot Belinskistä eteenpäin hän jättää kokonaan mainitsematta, vaikka näkemykset ovat paljossa rinnakkaiset.

Tolstoi kysyy vain vielä realismin teoreetikkoja yksinkertaisemmin: mitä tästä ymmärtää tavallinen työläinen? Ylempien luokkien taide ei ole oikealla lailla kansanomaista, koska sitä säätelevät "ylpeys, sukupuolinen himo ja elämänahdistus".

Oikean taiteen ihanne on yksinkertaisen kylän akan laulama kansanlaulu, jonka kuultuaan tuntee itsensä virkeäksi ja tarmokkaaksi lähtemään hyviin ja oikeisiin toimiin. Pikku pioneerin ja partiolaisen oppaista löytynevät samat hyvän taiteen kriteerit.

Tolstoi on itse oppimestari, mutta samalla hän vihaa ja kyseenalaistaa taiteen selittäjien työn. Taidekriitikko on hänelle omiaan lasketteleva, totuuden hämärtävä selittäjä samalla lailla kuin itsensä myynyt pappikin. Ja totuuden hämärtäminen on Tolstoille synneistä suurin.

Totuus synnyttää aitoa taidetta eikä "taidekkeita" - kuten Anhava hauskasti ja osuvasti kääntää - joilla Tolstoi katsoo oman aikansa korvanneen oikean taiteen.

Oman aikansa taidetta Tolstoi rusikoi olan takaa. Modernistista runoutta hän siteeraa sivukaupalla ja asettaa sen sitten paikalleen: jäljelle ei jää kuin sekavaa sotkua. Sen vahingollisuudesta hän varoittaa liittämällä teokseensa vielä lisäluvun Lisää huonoja runoja.

Taiteen ja taidekkeiden raja on hämärä, vaikka Tolstoi vaatiikin sitä selväksi. Yksi hänen parhaita ja edelleen pitäviä määrittelyjään hyvän taiteen synnystä on kuvaus 1800-luvun alun kuulun kuvataiteilijan Brjullovin ohjeesta oppilaalleen, joka ihmetteli opettajansa kosketuksen vaikutusta työhönsä. "Taide alkaa siitä mistä alkaa himpun verran", opetti Brjullov, ja se on taiteen luonteenomaisin piirre.

Arkkivihollisille, Tolstoin ajan modernisteille, hänen taidenäkemyksensä olivat kiitollinen pilkan kohde.

Niinpä Anhava on liittänyt niteeseen mukaan aikalaisesseen, Vasili Rozanovin Tolstoi, Dostojevski ja taide. Rozanov on Suomessa jokseenkin tuntematon kirjailija, filosofi ja esseisti, joka oli aikanaan tunnettu ja kiistelty immoralisti, samalla kuitenkin vakaa oman moraalinsa julistaja hänkin.

Rozanov asettaa klassisesti vastakkain Tolstoin ja Dostojevskin ja rusikoi jälkimmäisellä edellistä. Rozanovin lähtökohta on Tolstoin teilaava Shakespeare-essee, joka ilmestyi muutama vuosi myöhemmin kuin Mitä taide on? -nide.

Toivoisiko Tolstoi todella, että hänen tyttärensä olisivat lautoja, jotka eivät miellytä ketään, aloittaa Rozanov ja jatkaa: "Tolstoin Kuningas Lear -selvitys on tasoltaan lukiolaisen töherrystä." Lukiolaisen tuotetta kehnommaksi sen tekee se, että Tolstoi haluaa teokselta kaavaa, moraalista opetusta eikä elämää.

"Hän ei ole pilvenylinen kirjailija", Rozanov toteaa. Dostojevski on kaikin tavoin sivistävämpi ja kasvattavampi.

Rozanovin essee on hyvä kontrasti Tolstoin teokselle, perin yksipuolinen sekin. Poleemisuudessaan ne ovat samasta puusta. Tolstoin kiukkuisia purkauksia vastaa Tolstoin tekstin kirvoittama Rozanovin parkaisu "Hyi, henkeen ottaa!" Tolstoin tekstin kirvoittamana.

Tolstoin teosta lukiessa nykylukijaakin saattaa ottaa henkeen, vakavana sen ääressä on vaikea pysyä, ellei ole vakavissaan tiukkapipoinen moraalikasvattaja. Ja heistähän ei koskaan liene puutetta. 

*

Hienon novellinsa Hadži-Murat Tolstoi loi kohta esseensä jälkeen rikkomalla miltei kaikki ne ohjeet ja säännöt, jotka oli toisille opiksi ja ojennukseksi luonut. Niin syntyi suurta ja oikeata taidetta.

Eläväksi nykysuomeksi Hadži-Muratin on nyt kääntänyt Eero Balk. Hänen suomennoksensa on jo neljäs. Ensimmäisestä vastasi Tolstoin tuttu, Arvid Järnefelt.

Hadži-Murat oli kuuluisa tštseenisankari, josta Tolstoi kuuli paljon olleessaan mukana Krimin sodassa 1850-luvulla. Sankari vaihtaa venäläisten puolelle, mutta karkaa takaisin.

Hän on sodan lakien mukaan petturi, mutta Tolstoi tekee hänestä sankarin: ylevän, moraalisen, esikuvallisen hahmon. Hänen yksityisen onnen tavoittelunsa ei ole elämässä mahdollinen. Ihminen on alistettu olemassaoloamme ohjaavien suurten voimien edessä.

Tämän Tolstoi halusi opettaa samoin kuin korkean moraalin, hyvyyden ja rakkauden lait. Hadži-Muratissa ei ole jälkeäkään samaan aikaan luodun Mitä taide on? -teoksen saarnaavuudesta, vaikka italialainen ooppera Kaukasuksella ja naisten paljastava vaatetus saavatkin tuomionsa samoin kuin sokea venäläinen hallintovalta, jonka johtaja - tuolloin Nikolai I - uskoo olevansa hovinsa "ainoa rehellinen ihminen".

Hadži-Murat on Tolstoin viimeisiä kertomuksia ja yksi maailmankirjallisuuden suuria tarinoita.

Kaiken lisäksi se on uskomattoman ajankohtainen. Taistelussa toisenlaista, vierasta ja omasta näkökulmasta uhkaavaa vastaan ei ole muuttunut mikään.

Tolstoi eläytyy loistavasti vieraaseen ja toisenlaiseen ja näyttää yksioikoisen nationalistiset näkemykset toisessa valossa. Hän tekee sen kertomalla tarinansa lumoavasti.

Pekka Pesonen

*

http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Hyv%C3%A4+taide+v%C3%A4litt%C3%A4%C3%A4+oikeita+tunteita/HS20001227SI1KU02jjj

http://fi.wikipedia.org/wiki/Leo_Tolstoi

Tuleeko taiteen parantaa maailmaa?

PAATOS 3/2011 - Timo Leinonen [artikkelin kirjoittaja]

Leo Tolstoin käsitys taiteesta

Millainen on Sodan ja rauhan ja Anna Kareninan kirjoittajan käsitys taiteesta? Leo Tolstoin teos Mitä on taide? (1897) antaa kysymykseen vastauksia. Tolstoin kriittisellä ja yhteiskunnallista näkökulmaa painottavalla taide-käsityksellä on annettavaa nykyajallekin.

Mitä siis on tämä taide, jota pidetään niin tärkeänä ja välttämättömänä ihmiskunnalle että sen vuoksi voidaan uhrata paitsi työtä ja ihmiselämää myös hyvyyttä niin paljon kuin uhrataan? [1]

Kysymys on esitetty 1800-luvun loppupuolen Venäjällä, jossa ihmiset olivat erittäin epätasa-arvoisessa asemassa. Tämä tausta varmaan selittää hänen kysymyksensä jyrkkyyden ja hänen vastauksiensa ohjelmallisuuden yhteiskunnan vallitsevien vastakkainasettelun lieventämiseksi. Mutta itse kysymys lienee iätön ja aina tavalla tai toisella aina ajankohtainen. Pyrin tarkastelemaan Tolstoin ydinajatuksia suhteutettuna omiin käsityksiini taiteesta nykymaailmassa ilman erityistietämystä vallitsevista lukuisista taideteorioista. Toisin sanoen vertailupohjana on oma subjektiivinen näkemys taiteesta yleisellä tasolla. 
* 
Onko taide kauneutta?
Filosofit ovat liittäneet taiteen tavalla tai toisella kauneuden käsitteeseen. Taide on jotain, mikä ilmentää kauneutta. Immanuel Kant esitti, että ihmisellä on kyky arvostella asioita ilman käsitteitä ja tuottaa mielihyvää ilman halua. Tätä kykyä Kant kutsuu arvostelukyvyksi, joka on kauneuden kokemuksen perustana. Kauneus on jotakin, mikä vastustamattomasti miellyttää ilman, että kokemukseen liittyy minkäänlaisia käsitteitä tai odotettavissa olevaa hyötyä. [2]
Kantin näkemyksestä poiketen G. W. F. Hegel näki, että kauneuden sisältö on jotakin transsendenttia, ihmisen ulkopuolella olevaa. Taide on hänelle samanlainen väline kuin uskonto ja filosofia. Niiden avulla on mahdollista osoittaa ne tehtävät ja totuudet, jotka ovat ihmiselle kaikkein pohjimmaiset. Hegelin mukaan totuus ja kauneus viittaavat samaan asiaan, jota hän kutsuu ideaksi. Totuus on ajateltavissa oleva idea itse ja kauneus idean ilmentämistä. Kun idea tuodaan tietoisuuteen, se on sekä tosi että kaunis. [3]
Edellisen perusteella kauneuden voidaan ajatella olevan joko jotakin kokijan ulkopuolella ja kokijasta riippumatonta olevaa, tai jokin sellainen mielihyvää tuottava kokemus, johon ei liity minkäänlaista hyötynäkökohtaa. Tolstoi pitää Hegelin mallia liian mystisenä ja Kantin mallia taas liian epätarkkana. Mielihyvää tuottava kokemus, johon ei liity hyötymistarkoitusta, voi syntyä hyvin monesta asiasta kuten esimerkiksi juomisesta. [4] Tuntuu selvältä, että ihmisen on mahdotonta analysoida ja eritellä omia kokemuksiaan niin tarkasti, että olisi ylipäänsä mahdollista määritellä erikseen sellaiset mielihyvää tuottavat kokemukset, jotka syntyvät nimenomaan kauneuden kokemisesta muista mielihyvää tuottavista kokemuksista. Vaikka se ehkä olisi jollekin yksilölle mahdollista, se jäisi väistämättä kuitenkin tämän yksilön omaksi kokemukseksi. Sitä hänen on mahdotonta kiistatta välittää muille ihmisille ymmärrettävästi ja yksiselitteisesti.
Kauneuden ymmärrykseen liittyvästä dilemmasta päästäkseen Tolstoi hylkää kokonaan ajatuksen siitä, että taide voitaisiin ylipäänsä määritellä kauneuden avulla. [5] Kauneus jää aina lopulta liian subjektiiviseksi kokemukseksi, tai jos se yritetään käsitteellistää joksikin kokemuksesta erillään olevaksi ideamaailman ilmiöksi, siirrytään vääjäämättä samalla mystiikan maailmaan. Lisäksi on myös ongelmallista ajatella, että kauneuden kokemukseen liittyy aina mielihyvän tunne. Ajatellaan vain vaikka jotakin tragediaa esimerkiksi elokuvan muodossa. Tällainen voisi olla esimerkiksi Clint Eastwoodin elokuva Million Dollar Baby (2004). Itse kuvaisin omaa katselukokemustani siitä termillä kaunis, mutta tunsinko samalla mielihyvää sen katsomisesta? Tuskin, en ainakaan välittömästi. Eräät elokuvan kohtaukset pysähdyttivät. Niissä oli jotakin selittämätöntä, ja samalla niin ahdistavaa ja suurta avuttomuuden tunnetta aiheuttavaa, että kuvaisin sitä jo kauneuden kokemukseksi ilman mielihyvän häivää.
* 
Taide välineenä parantaa maailmaa
Tolstoi hylkää siis ajatuksen siitä, että taiteen voisi määritellä ilmiöksi, joka synnyttää havaitsijassa kauneuden tuntemuksen ilman, että siihen liittyisi millään tavalla hyödyn odotusta. Toisin sanoen kysymykseen ” mitä on taide”, on haettava vastausta muualta kuin abstraktista ideamaailmasta tai taiteen kokijan tunnemaailmasta. Tämän takia kysymystä pitääkin pohtia muista näkökulmista ja kysyttävä, miten taide liittyy niihin edellytyksiin, joita voidaan asettaa säälliselle elämälle. Toisin sanoen mikä on taiteen tarkoitus elämän kannalta ylipäänsä? Mikä on taiteen funktio tässä suhteessa, tai olisiko elämä tai sen laatu jollakin perustavanlaatuisella tavalla erilaista ilman taidetta?
Tolstoi oivaltaa, että taide liittyy nimenomaan niihin välineisiin, joilla ihmiset ovat yhteydessä toisiinsa. Taide on Tolstoille ihmisten keskinäisen kanssakäymisen väline. Mikä tahansa taideteos synnyttää siihen tutustuvassa vaikutelman, jonka välityksellä hän on tekemisissä niin teoksen luojan kuin toisten teokseen joko samaan aikaan tai jonakin toisena ajankohtana tutustuvien kanssa. Taideteoksen synnyttämä vaikutelma merkitsee heille yhteistä, mutta ei varmastikaan samanlaista kokemusta.
Tolstoi rinnastaa taiteen välinearvon sanaan. Tolstoin mukaan sana yhdistää ihmisiä välittämällä ajatuksia ja kokemuksia ihmisten kesken. Samalla tavalla taide yhdistää ihmisiä. Näiden kahden välinen ero on siinä, että sanalla ihmiset välittävät toisilleen ajatuksia, kun taas taiteella välitetään tunteita, joita sanoilla ei ole mahdollista välittää. [6] Tolstoin mukaan ihmisellä on kyky välittää oma tunnetilansa toisiille. Taiteilija hyödyntää tätä ihmiseen kuuluvaa ominaisuutta luodessaan taidetta. Ensin hän välittää tunnetilansa valmistamaansa teokseen. Taideteos taas vuorostaan synnyttää Tolstoin logiikan mukaan saman tunnetilan taiteen käyttäjälle, tai ylipäänsä niille ihmisille, jotka tutustuvat taideteokseen. Tolstoi tiivistää ajatuksensa taiteen tehtävästä seuraavasti:

Taide ei ole minkään salaisen aatteen, kauneuden, Jumalan ilmentämistä, kuten metafyysikot sanovat; ei leikkiä johon ihminen purkaa itseensä kertyneen ylimääräisen energian, kuten fysiologiesteetikot sanovat, ei tunteiden ilmausta ulkoisin merkein, ei miellyttävien asioiden tuotantoa, ennen kaikkea ei nautintoa, vaan se on yksittäisen ihmisen ja ihmiskunnan elämän ja hyvyyttä kohti pyrkimisen kannalta välttämätön kanssakäymisen väline, joka liittää toisiinsa yksissä ja samoissa tunteissa. [7]

Näin Tolstoi rajaa samalla varsinaisen taiteen ulkopuolelle sellaisen taiteen, jota ei voida pitää välineenä parantaa maailmaa. Tämä tuntuu hyvin rajoitetulta tavalta ymmärtää taide. Voisi ehkä korkeintaan sanoa niin, että taide voi toimia tällaisena yhdistävänä välineenä. Perustava kysymys on ensinnäkin: miten voidaan kiistatta todeta joku tietty taideteos tällaiseksi? On oletettavaa saman taideteoksen voivan synnyttää erilaisen tunnetilan eri ihmisissä. Toinen seikka on myös se, että ei tunnu ollenkaan selvältä se, miksi taiteelle ylipäänsä pitäisi asettaa jokin tehtävä. 
* 
Tuleeko taiteen muuttaa vai kuvata maailmaa?
Minusta ainakin tuntuu, että taide soveltuu paremmin kuvaamaan kulloistakin yhteiskunnallista tilannetta kuin, että taiteella tietoisesti tulisi pyrkiä ohjamaan yhteiskunnallista kehitystä johonkin suuntaan. Lienee myös luonnollista, että kulloisenkin yhteiskunnallisen tilanteen kuvaaminen voi synnyttää ihmisissä tarpeen pyrkiä muutoksiin, mutta se ei voi olla taiteen ainoa tehtävä. Miksi taidetta sitten tehdään? Tolstoille taide oli yhteiskuntaa muuttava voima, mutta nykytaide ei voi olla nykyaikaisessa monimutkaisessa maailmassa tällainen tekijä. Taiteen teon motiivi voi olla joko tekijän sisäinen tunne, jota sitten tämän pohjalta syntyvä taideteos ilmentää, tai taitelijan taloudellinen ansaintatarve.
Perusoivallus Tolstoilla on kuitenkin erinomainen: taide on ihmisten kanssakäymisen väline tunnetasolla. Miten itse kukin sitten käyttää tätä välinettä jää itse kunkin oman harkinnan varaan. Mutta on aivan selvää, että taide on merkittävä potentiaalinen väline lisätä ihmisten keskinäistä yhteenkuuluvaisuutta ja yhteistä ymmärrystä myös kielimuurien yli. Maapallon tasolla voisi sanoa, että taide voi toimia sovittelevana välineenä ihmisten välillä synnyttämällä ihmisissä tunnetta siitä, että kaikki ovat ikään kuin samassa veneessä ja, että kaikki ihmiset ovat perusteiltaan hyvin samankaltaisia.
Toinen kysymys on, kykeneekö taide missään muodossa tähän, ja pitääkö taiteelle ylipäänsä antaa tällaista tehtävää. Tolstoin oma kirjallinen tuotanto, erityisesti hänen Sota ja rauha-teoksensa, voi tähän kenties kyetä. Mitään tällaista yleistä tehtävää taiteelle ei kuitenkaan voi antaa. Jos taas ajattelee sitä, minkälainen maailma olisi ilman taidetta, voisi vastausta hakea Tolstoin rinnastuksesta sanallisen viestinnän ja taiteen avulla tapahtuvan tunneviestinnän kesken. Ihmisten kanssakäymisen välineet olisivat näin hyvin vähäiset. Elämän laatu ja elämisen mahdollisuudet ylipäänsä kärsisivät.
* 
Sanan ja taiteen erilaisuus kanssakäymisen välineinä
Tolstoin erottelu sanan ja taiteen välillä ihmisten kanssakäymisen välineinä on myös ongelmallinen. Tolstoin mukaan sanat välittävät ajatuksia ja taide tunnetiloja. Kuitenkin moniin sanoihin sisältyy niin paljon pakattuja tunteita, tai sanat voivat syystä tai toisesta herättää kuulijassa niin voimakkaita tunteita, että tällainen erottelu on vähintäänkin epäselvä. Runoutta voidaan pitää sanataiteena, mutta myös tavanomaiseen keskusteluunkin yleensä sisältyy paljon tunnesisältöisiä sanoja. Toisaalta on huomioitava, että sanojen ja taiteen välinen erottelu ei ole Tolstoin taidekäsityksessä niin olennaista kuin se, että hän pitää molempia ihmisten kanssakäymisen välineenä. Tämä on minusta keskeistä.
Aivan samalla tavalla kuin sanallinen viestintä voi sisältää ihmisten erilaisuutta tai samankaltaisuutta korostavan ajatuksen, taidekin voi synnyttää vastaanottajassaan kokemuksen ihmisen yleisestä keskinäisestä yhteydestä tai ryhmäkuntaisuudesta. Lisäksi on hyvinkin ajateltavissa, että taiteella voidaan loukata jonkun tunteita. Yhteenkuulumisen tunteen herättämistä voidaan pitää toivottavana, mutta se ei voi olla sitova ohje taiteen tekijöille, sillä silloin se kääntyisi itseään vastaan. 
* 
Taiteen arvioinnin kulmakivet
Olennaista Tolstoin taidekäsityksessä on ajatus taiteen kyvystä välittää tunnetta taideteoksen tekijältä taiteen vastaanottajalle ja vastaanottajien välillä. Taiteen välityskyky taas riippuu hänen mukaansa kolmesta päätekijästä:

1. Teoksen välittämän tunteen laatu. Mitä erityisemmästä tunteesta on kysymys, sitä tehokkaammin tunne välittyy. Lähtökohtana Tolstoilla lienee ajatus siitä, että välitettävässä tunteessa tulee olla jotain poikkeavaa, jotain sellaista, mihin vastaanottaja ei ole tottunut.
2. Välitettävän tunteen selkeys. Tämä tarkoittanee sitä, että vastaanottajan tulee voida tulkita teoksen synnyttämä tunne mahdollisimman yksiselitteisesti.
3. Taiteilijan kokeman tunteen vilpittömyys. Toisin sanoen miten vahvasti taiteilija itse kokee sen tunteen, mitä hän taideteoksessaan välittää.

Erityisesti tämä viimeinen tekijä on tärkein ja olennaisin piirre Tolstoin ajattelussa. Jos tunne on riittävän vahva, siitä seuraa hänelle jo itsessään se, että tuntee täytyy olla myös tavalla tai toisella erityinen ja samalla selkeä. Tolstoi edellyttää, että jotta taide olisi aitoa, sen tulee kyetä välittämään vastaanottajalleen vilpittömästi ja selkeästi jonkin erityislaatuisen tunnekokemuksen. Tätä hän pitää teoksen taiteellisen arvona riippumatta siitä, mikä on taideteoksen sisältö. [8] Tolstoi määrittelee taideihanteensa seuraavasti:

Tulevaisuuden taide on siis sekä sisältönsä että muotonsa puolesta aivan eri asia kuin se mitä nyt pidetään taiteena. Tulevaisuuden taiteen sisältönä ovat vain tunteet jotka houkuttavat ihmisiä liittymään toisiinsa tai jotka yhdistävät heitä; muodoltaan tulevainen taide puolestaan on sellaista että kaikki ihmiset sen käsittävät. [9]

* 

Tolstoin kritiikki Richard Wagnerin Ring-oopperoita kohtaan

Tolstoi suhtautuu hyvin kriittisesti ja tunnepitoisesti Richard Wagnerin Ring-oopperaan ja Wagnerin ajatukseen luoda oopperasta kokonaistaideteos, jossa yhdistyvät eri taiteen alat kuin ennen kaikkea runous ja musiikki. Tolstoin mielestä Wagner ei ole pysynyt luomaan tällaista yhtenäistä kokonaisuutta, vaan hän väittää, että Wagnerin Ring-sarjan oopperat eivät ole tässä mielessä riittävän eheitä ja orgaanisia. Tolstoille todellinen taideteos on sellainen, että jos siitä poistaa minkä hyvänsä pienkin osan, kokonaisuus kärsii. Toisin sanoen jokainen pienenkin yksityiskohdan täytyy olla kokonaisvaikutelman syntymisen kannalta täysin välttämätön. Tätä ehtoa Wagnerin oopperat eivät läheskään täytä Tolstoin arvion mukaan. [10]
Lisäksi Tolstoi kritisoi voimallisesti Wagnerin oopperoita siitä, että ne eivät ole läheskään riittävän omaperäisiä yksityiskohdiltaan, tai ehkä olisi parempi sanoa Tolstoin pitävän niitä liian keinotekoisina vailla luonnollista sisäistä sanomaa. Toisin sanoen Tolstoi pitää Wagnerin teoksia tekotaiteellisina ja väärennöksinä. Tolstoi väittää, että esitykseen on otettu mukaan kaikenlaisia taruolentoja, joita yleensä on aina pidetty runollisina; keijukaisia, vedenneitoja ja nukkuvia kaunottaria. Musiikissa pyritään jäljentämään erilaisia ihmisten muualla kokemia ääniä, kuten linnun lauluja tai pajan ääniä. Oopperassa turvaudutaan liian huomiota herättäviin tehosteisiin, joilla vain pyritään herättämään katsojan hämmästystä. On virvatulia, hirviöitä ja vedenalaista toimintaa. Lisäksi oopperat tapahtumat ja musiikin käänteet luovat vaikutelmia siitä, että kaikki on jonkinlaista jatkumoa, jota pidetään yllä ilman tavanomaista ja luonnossa yleensä sattuvien tapahtumien logiikkaa. [11] Oopperan käänteet selitetäänkin usein esimerkiksi erilaisilla taikajuomilla, jotka muuttavat henkilöiden tunne-elämän täydellisesti.
Tolstoi arvostelee voimakkaasti Ring-oopperoita siitä, minkälaisen vaikutuksen ne aikaansaavat katsojassa. Tässä hän turvautuu omiin havainnointiinsa teatteriyleisön keskuudessa seuratessaan jotakin sarjaan kuuluvaa oopperaa Moskovassa. Tolstoi väittää, että Wagnerin oopperat vaikuttavat katsojiin huumausaineen tavoin siten, että katsojat menettävät todellisuudentajunsa ja joutuvat vähitellen Wagnerin valheellisen satumaailman vangiksi pitkän esityksen kuluessa. Tämä todistaa Tolstoille sen, että kysymyksessä ei voi olla aidosta taiteesta. Hänen arvionsa on tässä suhteessa tyly:

Ja kiitos mestarillisen väärentämisen taidon tämä mieletön, tökerö, valheellinen teos jolla ei ole mitään yhteistä taiteen kanssa valloittaa maailman, maksattaa ylöspanoistaan miljoonia ja kierouttaa yhä enemmän ylimpien luokkien ihmisten makua ja heidän käsitystään siitä mitä on taide. [12]

Tässä korostuu samalla Tolstoin ajatus siitä, että oikean taiteen tulee olla lähellä tavallista ihmistä. Kun taide suuntautuu vain jollekin tietylle ihmisryhmälle ja vielä niin, että se on omiaan muokkaamaan tämän ihmisryhmän taidetottumuksia aivan toisenlaisiksi kuin muilla, on ihan selvää, että tällainen taide ei täytä Tolstoin määrittelemää taiteen tehtävää toimia ihmisiä yhdistävänä tekijänä. 
* 
Wagnerin puolustusta omien kokemusteni pohjalta
Tietyllä tavalla kumpikin Tolstoin kritisoima piirre Wagnerin oopperoissa, eheyden puute ja tekotaiteellisuus liittyvät yhteen. Eheyden puutetta minun on vaikeampaa ymmärtää muuten kuin siinä mielessä, että oopperasarjan osien keskinäinen riippuvuus on ehkä vähäinen. Oopperoiden sarja ei muodosta mitään sisällöllistä kokonaisuutta. Kukin ooppera on ikään kuin oma kokonaisuutensa, jotka minusta ainakin ovat kukin hyvin kokonaisia ja ainakin kokonaisvaltaisia, jos niitä vain verrataan oopperoihin yleensä. Tämä koskee erityisesti Tolstoin Wagner-kritiikkiä. Ooppera on hyvin kokonaisvaltainen taidemuoto ja Wagnerin Ring-oopperat ovat hyvin kokonaisvaltaisia oopperoita, joissa musiikki, laulu ja tapahtumat muodostavat eteenpäin soljuvan yhtenäisen kokonaisuuden Tolstoin mainitsemista puutteista huolimatta. Itse en ainakaan tiedä toista oopperaa, joka yltäisi edes lähimäin samaan.
Tolstoi voi hyvin olla oikeassa siinä, että Ring-oopperat vaikuttavat huumeen lailla. Olen itse kokenut, että olen päässyt näiden oopperoiden maailmaan, esitysten päättyminen on ollut pettymys; joko tämä päättyi? Näin on tapahtunut siitäkin huolimatta, että esitys on kestänyt 5 – 6 tuntia. En osaa kuitenkaan tuomita oopperaa siitä, että se vieraannuttaisi katsojan ympäröivästä maailmasta.
Ring-oopperat kuvaavat satumaailmaa ja niissä ehkä liikaa sadunomaisia, epäluonnollisia piirteitä, kuten Tolstoi väitti. Mutta Tolstoi ei ottanut huomioon sitä, että oopperoissa on myös yleisiä metaforia ja allegorioita, jotka auttavat hahmottamaan maailmaa, joskus hyvin tuntuvastikin. Esimerkiksi syyskuun ensimmäisenä päivänä vuonna 2004 tapahtui Venäjällä hyvin traagisesti päättynyt Beslanin koulukaappaus. Olin samaan aikaan katsomassa Ring-sarjan Valkyyria-oopperaa. Yhteensattuma puhuttelin siksi, että esityksessä korostuivat piirteet, jotka toivat mieleen ihmisten kesken tapahtuvat mahdollisimman syvät loukkaukset. Oopperassa oli kuvattu sodan syntymekanismi.
Tänä vuonna tulee New Yorkin kaksoistornien tuhosta kuluneeksi 10 vuotta. Kansallisoopperassa esitetään Ring-oopperat kahtena sarjana niin, että viimeinen esitys Jumalten tuho esitetään 11.9.2011. Tätä kirjoittaessani minulla on esitykseen lippu. Olen ottanut huomioon Tolstoin varoitukset siitä, että Wagnerin oopperat kuvaavat satumaailmaa, joka voi häivyttää todellisuuden tajun.
* 
Viitteet

1. Tolstoi 2000, 31.
2. Tolstoi 2000, 49.
3. Tolstoi 2000, 53.
4. Tolstoi 2000, 66–67.
5. Tolstoi 2000, 68–74.
6. Tolstoi 2000, 76–77.
7. Tolstoi 2000, 79–80.
8. Tolstoi 2000, 206–210.
9. Tolstoi 2000, 261.
10. Tolstoi 2000, 179.
11. Tolstoi 2000, 189–190.
12. Tolstoi 2000, 191–193.
* 
Kirjallisuus
Tolstoi, Leo (2000), Mitä on taide?. (Tšto takoje iskusstvo, [1897], Suom. Anhava, Martti.) Kustannusosakeyhtiö Taide. Vammala.
*

http://www.uta.fi/jarjestot/aatos/paatos/arkisto/311/paatos31103.html

http://www.kookas.fi/articles/read/6089

https://koppa.jyu.fi/avoimet/taiku/kirjallisuuden_aikajana/1800-luku/venajan-1800-luku/tolstoi

http://www.kiiltomato.net/leo-tolstoi-mita-on-taide/

http://www.kookas.fi/articles/read/6088

http://en.wikipedia.org/wiki/Lectures_on_Aesthetics

Esteettisestä elämyksestä

Päreen osa I siteeraa Aarne Kinnusen [kuvassa] kirjan Esteettisestä elämyksestä viimeisen eli seitsemännen luvun Lyhyt yhteenveto. Osa II on omaa kommentointiani koskien Ironmistressin 'valheenpaljastus-estetiikkaa'.

*

I

Lyhyt yhteenveto

*

Termiä esteettinen elämys voidaan käyttää seuraavissa tapauksissa:

*

1. esteettistä arvotermiä käytetään emotiivisesti: ‘onpa kaunis!’ Henkilö kiinnittää huomion arvostukseen ja tuntemiseen. Tapaus jää epävarmaksi, ellei tilannetta voida tarkemmin analysoida. Syynä epävarmuuteen on, että henkilö ei pelkällä huudahduksella kykene ilmaiseman ideologiaansa.

*

2. ihminen kokee voimakkaan reaktion jonkin erikoisen arvokkaan taideteoksen äärellä. Viittaan [Heinrich] Heine-esimerkkiin. Reaktion voi nimetä esteettiseksi elämykseksi, vaikka nimeäminen tapahtuukin epävarmoin perustein. Syy epävarmuuteen on sama kuin edellisessä tapauksessa: henkilön ideologia jää salaan.

*

3. jonkin tapahtuman tai esineen kuvailussa käytetään yhtaikaa runsaasti esteettisiä ja tunnetermejä: henkilö ilmaisee selvästi arvostuksensa ja tunteensa. Epävarmuus ‘esteettisen elämyksen’ käytössä on huomattavasti vähäisempi kuin edellisissä tapauksissa [1.-2.], koska arvotermien lukuisuus yleensä paljastaa ideologian, maailmankuvan.

*

4. henkilö itse nimeää kokemuksensa esteettiseksi elämykseksi. On kyseessä perustapaus.  Henkilö voi kuvailla elämyksensä tarkemmin eli antaa perusteluja. Näistä ilmenee, että esteettinen elämys on termi, jonka avulla samalla kertaa ilmaistaan tunne ja henkilön maailmankuva. Jälkimmäinen sisältää uskomukset, vakaumukset ja tiedot. Elämyksen sisältö ja ja perustelut voivat vaihdella, koska termin käyttäjä voi luoda uuden taidekäsityksen, esteettisen teorian tai käyttää muita, tähän asti tuntemattomia ideologioita elämyksensä perusteluun. Esteettinen elämys kuuluu samaan kategoriaan kuin muutkin uskomuselämykset: mystinen, uskonnollinen ja todellisuuselämys. Näiden välillä on tuskin osoitettavissa emotionaalisia eroja.

*

Kaikissa tapauksissa koettu elämys ilmaistaan sanallisesti. Sen määrittely käyttäytymisen termein on mahdotonta, Samalla tavoin kaikissa tapauksissa ‘esteettisen elämyksen’ käyttöä pystytään kontrolloimaan ja kyetään testaamaan, onko henkilö ‘todella kokenut'  väittämänsä elämyksen, onko elämys aito. Testaus on käsitteellinen.

*

Aarne Kinnunen: Esteettisestä elämyksestä [1969/1990]

*

II

1

Luku 2 on alkuosa kommentista Ironmistressille, jonka kirjoitin muutama päivä sitten ja jonka jätin kesken. Täydennän sitä hieman. 

Esteettisen objektin muoto ja sisältö ovat kategorisesti eri asioita {ne viittaavat erilaiseen olemis- ja koettavuusrekisteriin], mutta ne molemmat ovat myös syvemmässä mielessä ontologisesti eri kategorioita kuin [esteettinen] kokemus intentionaalisena aktina. Tietystä esteettisestä muodosta tai sisällöstä ei kausaalisesti ja välttämättä seuraa tämän ontologisen eron[kaan] vuoksi esteettistä elämystä. 

Sanoa, että taide valehtelee tai ilmaisee totuuden, ei ole puhetta esteettisestä elämyksestä vaan taiteen ideologisesta sisällöstä, joka ei ole kaikille yhteinen ja sama. Niinpä esteettisen kokemuksen [absoluuttinen] määrittely muodollisiin tai sisällöllisiin imperatiiveihin vedoten on aina psykologinen makuarvostelma eikä mikään analyyttinen argumentti. Jos olemme samaa mieltä makuarvostelman esittäjän kanssa, se ei johdu niinkään siitä, miten hän perustelee taideteoksen ja oman kokemuksensa vaan siitä, koemmeko samaa taideteosta ‘aistiessamme’ itse myönteisen elämyksen vai emme. Jos olemme samaa mieltä pelkästään taideteoksen muotoon ja sisältöön liitettyjen määritysten perusteella, emme ole kokeneet vielä ainakaan esteettistä elämystä.

Sitä, olemmeko kokeneet ‘aidon’ esteettisen elämyksen, ei voida testata kuin käsitteellisellä tasolla, mikä kuitenkin samalla merkitsee, ettei tätä[kään] kokemusta ole viime kädessä mahdollista testata pätevästi [validisti] lainkaan, koska ei ole olemassa ideaalista tieteen kieltä [ja siten vain yhtä metodia], jolla/jossa käsitteellistetyt kokemukset kyettäisiin osoittamaan merkityksiltään tosiksi [eli verifioimaan semanttisesti: ‘Tractatuksen’ alkuperäinen projekti]. Niinpä tutkimusmetodia on joko vaihdettava ja rajattava [valitaan toinen kielipeli; ‘Filosofisia tutkimuksia’] tai sitten hyväksytään ‘fideistinen’ vaihtoehto [perustaton perustelu; 'Varmuudesta’].

Lopputulema esteettisen elämyksen luonteesta ja laadusta - huolimatta [tai juuri sen takia] henkilökohtaisen varmuutemme vahvuudesta [jopa sen lisääntymisestä kolmannessa vaihtoehdossa] - on pluralistinen, subjektivistinen, relativistinen ja siten lopulta nihilistinen. - - Ehkä Wittgenstein todellakin halusi hävittää maailmasta kaiken turhan filosofoinnin ja jopa kaiken turhan puheen osoittamalla, että kieli on harhaa.

*

2

Pääargumenttisi on selvä kahdella virkkeellä. Kaikki muu matemaattinen ja moralistis-ideologinen pöpinäsi on turhaa lisuketta, koska se ei tuo päättelyyn mitään uutta. Jos niin luulet, elät väärinkäsityksessä ja epärelevantissa itsetehostuksessa. 

Poliittinen moralisti ei puhu esteettisestä elämyksestä vaan poliittis-eettisistä arvoistaan. Matemaatikko ei puhu kauneuden kokemisesta vaan matemaattisista muodoista. Estetiikka ei kuitenkaan palaudu lopullisesti moraaliin eikä matematiikkaan. Kumpaakin tarvitaan ja kumpikin on mahdollistamassa esteettistä kokemusta, mutta esteettinen kokemus [jos sitä ylipäätään on!?] ei tyhjenny moraaliseen tai matemaattiseen eikä myöskään välttämättä seuraa niistä. Jos näin olisi, niin miksi me sitten väitämme kauneuden [ylipäätään esteettiseksi nimetyn] kokemuksen olevan jotain eritystä, ikään kuin omaa lajiaan [sui generis]. 

Minua ei vakuuta tuo ‘moralistis-matemaattinen’ paatos selittäessäsi kauneutta ja esteettistä kokemusta. Toistan – puhut jostain aivan muusta kuin esteettisestä ja tie vie yllätys yllätys [vai onko sittenkään?] sylttytehtaalle. Matemaattinen objektivisti osoittautuu yhtäkkiä absoluuttiseksi psykologiseksi subjektivistiksi, mitä tulee taiteen oletettuihin sisältöihin, joita matemaattiset muodot vain representoivat [representaatio ei siis ole sama kuin kokemus/elämys]. Piilorasistinen moralisti sieltä työntää esiin paholaismaisen kykloopin päänsä [Hydra, jolla on jokaisessa päässään vain yksi silmä] julistaen tuomion paskalle taiteelle rikoslakiin ja Pythagoraan lauseeseen vetoamalla. 

Esteettinen asenne tai kokemus ei palaudu myöskään tiettyihin psykologisiin tiloihin, asenteisiin tai eleisiin. On mahdotonta sanoa, että juuri tietty ele taideteosta kokiessa ilmentää esteettistä asennetta tai että tietty tunne on identtinen esteettisen kokemuksen kanssa. Estetiikka ei ole empiirinen eikä matemaattinen tiede vaan käsitteellistä pohdintaa. Sitä ei voida selittää ja kuvailla tyhjentävästi psykologialla ja matematiikalla. 

Taideteokselta voidaan vaatia moraalista ‘ryhtiä’, mutta sitä ei kyetä koodaamaan mihinkään muodolliseen [matematiikka, geometria], paattiseen [affektit, tunteet] tai sisällölliseen [moraali, ideologia, uskonto] kategoriaan kausaalisesti itsestään selvällä tai loogisesti pakottavalla tavalla. niin että voisimme jo etukäteen [tai edes jälkeenpäin] ja yksimielisesti tiivistää esteettiset sisällöt johonkin eettis-ilmaisulliseen imperatiiviin, jota kaiken hyvän taiteen pitää ehdottomasti noudattaa. - - Sitäpaitsi taide on entropian [sekä kulttuurisen että oman sisäisen entropiansa] lakien alainen siinä missä kaikki muukin tässä maailmassa. Paluuta alkuun ei ole.

.....

Jos taiteelle ylipäätään jää tämän [negatiivisen] päättelyn tuloksena jokin tehtävä/funktio, niin se on kahtalainen: puhtaasti matemaattis-muodollinen ja/tai ideologis-poleeminen. Itse esteettisen olemme sen sijaan kadottaneet - - vai pitäisikö sanoa, että olemme menettäneet ‘mahdollisuutemme’ puhua estetiikasta yhtään mitään. Siis - - ‘wovon man nicht sprechen kann, darüber muss man - - ‘?

*

PS.

Ironmistressille tiedoksi. Hyvin tuntemamme huippumuusikko Iiro Rantalan matematiikan numero oli aina 5. Siis - - ?

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2012/08/kommentteja-taiteesta-ja-estetiikasta.html

http://actuspurunen.blogspot.fi/2012/08/linnut-putoavat-kuin-rukkaset.html

http://www.kirjaseuranta.fi/Aarne_Kinnunen/