Länsi kohtaa Idän - Piirpauke

Kiel'maf' käv' täällä - 7.7 .- yöllä. - - Sorry - kielmaf ol ehk päissään ja koko story pöhkö. - - Ei se mitään. Piirpauken esitys on joka tapauksessa loistava (tämä on helppo sanoa - niikuin myös kritiikkikin...)..

*

Kuvassa Ikiliikkuja - Perpetuum Mobile

Olen kuunnellut tätä live-biisiä vuosien mittaan varmasti yli 100 kertaa ja yrittänyt monesti samaistua sen kitarasoolon esittäjään.

Muistini kätköistä löysin mainion johdannon, joka selventää esityksen intohimoista drivea.

Piirpauke oli joskus muinoin keikalla Keski-Euroopassa - oletettavasti Saksassa. Matkallaan ko. esityspaikalle bändi kohtasi kuitenkin harmillisia vaikeuksia - en nyt muista missä ja minkälaisia ne olivat, mutta joka tapauksessa bändi oli pahasti myöhässä päästessään lavalle. Kiusalliseksi tilanteen teki etenkin se, että Piirpauke oli aloittava yhtye, joten turhautunutta yleisöä oli tungeksinut paikalle jo melko lailla.

Järjestäjät hoputtivat hiukan närkästyneinä äijiä lavalle ja bändin jäsenten omanarvontunto alkoi tietysti jo muutenkin vaatia saada näyttää närhen munat koko seutukunnalle.

Ja niin se tekikin. Piirpauken pomo - Sakari Kukko - kertoo (RR:n sanoilla), että yleisön lähes käsin kosketeltava turhautuneisuus suli bändin äärimmäisen intensiivisen ja miltei aggressiivisen latauksen purkauduttua ensimmäiseen kappaleeseen.

Piirpauken jäsenten oma kiusaantunut jännittyneisyys transformoitui lopulta huippusuoritukseksi, joka laukaisi myös yleisön lukkiutuneisuuden. Ja sen kuulee aplodeista. Kukon mukaan yleisö oli aivan päreinä hetken aikaa.

Anyway - kuunnelkaa. Mikä valtava intensiteetti. Mikä ihana melodiakulku. Mikä voima ja sensitiivisyys. Mikä sieluun asti viiltävä kitarasoolo. - - Itämaisuus ja länsimaisuus kohtaavat Swedish Reggeassa luonnollisella ja sopusointuisella tavalla. Tämä on Sakari Kukon säveltäjäpersoonallisuuden neroutta. - - Unohtamatta bändin mainioita kitaristeja - (mm.) Juha Björninen (jonka muistan lukioaikojen 'konsubändistä') ja Pekka Nylund.
*
Piirpauke - Swedish Reggae (albumilta Perpetuum Mobile)
Videontekijä on sisällyttänyt miltei harmonisesti kappaleen kulkuun omia ihastuttavia luontovideopätkiään.

*

http://www.levykauppax.fi/artist/piirpauke/ikiliikkuja/

Mies jolla on sielu

Kielimafian pilkunviilaajat höristelevät ihastellen korviaan iltakahvin äärellä. Tekevät sitten pari perusteltua lisäystä ja korjausta - viimeksi 23.11 - PS. klo: 18.10.

*
Tämä on ehkä kaikkein vaikuttavin esitys, minkä olen koskaan kuullut Peter Greeniltä. Kerta kaikkiaan mykistävä. Green God (George Harrisonin antama lempinimi) on todella jumalten sukua.

Kitarasoolon tekniikka ei dominoi tunnetta liikaa kuten Eric Claptonilla, ei myöskään lankea liian raskaan ja samalla 'liian' melodisen yhdistämiseen bluesissa kuten Jimmy Pagella. Green välttää myös Jeff Beckin pyrkimyksen saada blueskitarasooloon sisältöä shokeeraavilla ja siten jopa mauttomilla skaala- ja temporatkaisuilla.

Blues on yhtä aikaa sekä emotionaalisesti universaalia että tiettyyn etniseen traditioon sidottua musiikkia. Se on rakenteellisesti melko yksinkertaista mutta sen soittaminen todella hyvin vaatii aivan erityistä lahjakkuutta - kykyä yhdistää tietty tunneviritys sitä uskottavalla tavalla vastaaviin sävelkulkuihin ja etenkin juuri tiettyyn tapaan soittaa tuo mielessä vallitseva tunneviritys. Samaan tapaan runoilija etsii oikeita sanoja tiettyyn 'oikeaan' tunnetilaansa.

Bluesin lähtökohta ja päätepiste on siis kaikille ihmisille yhteinen tunne - emotionaalinen viritys - surumielinen blue-tone, ja vuosi vuodelta on käynyt entistä selvemmäksi se - jo lähes 40-vuotta sitten eräitten kriitikoitten esittämä arviointi, jonka mukaan Peter Green oli 1960-luvun englantilaisen, blues-boomista syntyneen sähkökitaristisukupolven lahjakkain edustaja - ainakin mitä juuri bluesiin tulee.

A figurehead in the British blues movement, Green inspired B. B. King to say, "He has the sweetest tone I ever heard; he was the only one who gave me the cold sweats." (wikipedia)

Greenin suuri ihailija on myös Carlos Santana, joka teki menestyksekkään coverin hänen bluestyyppisestä kappaleestaan Black Magic Woman 1970 ja antoi vuoden 1999 menestysalbumilleen nimen Greenin John Mayall & the Bluesbreakers-biisistä Supernatural (1967 A Hard Road (Decca).

*
Green (alunperin Greenbaum - Peter Green on juutalainen) sairastui skitsofreniaan 1960/-70-lukujen vaihteessa. Alttius vakavaan persoonallisuuden rakenteen häiriöön on saattanut puhjeta oireiluiksi Greenin Saksan kiertueella tekemien LSD-kokeilujen johdosta. Hän on jopa väittänyt, että jäi itse asiassa jo ensimmäisen tripin jälkeen matkalle, jolta ei enää koskaan palannut.

Katsokaa tätä miestä suoraan kasvoihin - suoraan silmiin - esim. sopivan kuvan videolta havaitessanne. Hänellä on sielu. Ainakin minä väitän niin.

Auttaakseni hieman herättämäni mielikuvan elävöittämistä kehotan kuuntelemaan tarkoin myös Greenin sielukasta lauluääntä, joka kitarasoundin ohella kertoo hänen sisimmästä olemuksestaan enemmän kuin satasivuiset, sanoihinsa ja argumentteihinsa lopulta sotkeutuvan musiikkihistorioitsijan -kriitikon ja -tutkijan metodisesti harkitut pohdiskelut.
*

- PS. Huom. Videon Full Screen toistaa musiikin mutta ei aina kuvamateriaalia, joka on PG:n kasvojen ilmeen osalta mielestäni ajoittain varsin vaikuttavaa, joten kokeilkaa tarpeen vaatiessa klikata screeniä suuremmaksi ja pienemmäksi, niin varmistatte kuvien vaihtumisen.

Etenkin videon toiseksi ensimmäinen ryhmäkuva ja viimeinen, lähes minuutin näkyvä Greenin kasvokuva on suorastaan kyllästetty läsnäololla ja karismalla.

- - - Sanotaan, että silmät ovat sielun peili, ja tässä tapauksessa ainakin minulle on täysin selvää, että nuo silmät eivät valehtele vaan kertovat äärimmäisen yliherkällä tavalla kokevan, mielen tasapainon rajalla liikkuvan, emootioitaan taiteellisessa ilmaisussa täysin sitomattomasti, ihmisen psyykkisen avoimuuden syvyydestä purkaen - syvyydestä, joka lopulta otti joksikin aikaa vallan myös hänen arkisesta realiteettitajustaan, ja jonka takia hän joutui aikansa (-70-luvun) skitsofreniahoitomyllytykseen sähköshokkeineen ja lamaannuttavine lääkityksineen, mikä sitten kohtalokkaalla tavalla katkaisi hänen yhteytensä ja kykynsä oman taiteellisen luomisensa peruslähteeseen - sen peruskokemukseen.

Green tuli takaisin vuosia myöhemmin, mutta hänen soitossaan ei ollut enää samaa kertakaikkisen aseistariisuvaa elämyksellisyyttä kuin -60/-70-luvun vaihteessa, vaikka sen tekninen laatu ja ajoittain jopa herkkyyskin hipovat hetkittäin aiempia huippuja. Silti - kuten Esa Kuloniemi sanoi - jotain kauheaa oli tällä välin tapahtunut - ikäänkuin Green olisi menettänyt kyvyn soittaa juuri sitä bluesia, joka hänet oli erottanut omaksi, uniikiksi ilmiökseen bluestaivaalla.

Mutta Peter Greenin sielu elää yhä tänä päivänä hänen kitaransoitossaan, äänessään, sävellyksissään ja - hänen 25-vuotiaan silmissään. Harvoin on kenenkään ihmisen katse riisunut minut minkäänlaisista vihantunteista ja/tai varauksellisuudesta, ja joka yksistään saa minut liikuttumaan varsinkin, kun tiedän ja olen kokenut, minkälainen luova henki siitä katseesta välittyy.

*
I've Got A Mind To Give Up Living/ All Over Again
Peter Green ja Fleetwood Mac - I've Got A Mind To Give Up Living/All Over Again, Live In The Warehouse, New Orleans, LA01/31/70, Author: BB King
*
I've got a mind to give up living,
And go shopping instead
I've got a mind to give up living,
And go shopping instead
Pick me up a tombstone,
And be pronounced dead

Well, I read your letter this morning,
That was on your place in bed
Oh, when I read your letter this morning,
That was on your place in bed
That's when I decided that I'd be better off dead
Oh, yeah!

When I read your letter this morning,
That was on your place in bed
Yes, when I read your letter this morning,
That was on your place in bed
That's when I decided that I'd be better off dead

It read, "There is no use looking or ever hoping,
Or ever hoping to get me back"
"Oh, no use looking, baby

or ever hoping to get me back
Because it's all over now
and, baby, you can bet on that"

Oh, yeah!

(Kappale on traditionali eli (trad. arr.) ja löytyy muun muassa Paul Butterfield Blues Bandin arvostetulta ja uraa uurtavalta East-West-albumilta. Peter Green laulaa kuten trad. biisien luonteeseen usein kuuluukin aivan hieman improvisoidummin ja hivenen eri painotuksin kuin, mitä Butterfield Blues Bandin tai B. B. Kingin nimiin kreditoiduissa esitysversioissa lukee. Mitään oleellista eroavuutta tekstien sanomasta ei silti löydy.)

*

http://actuspurunen.blogspot.com/2006/11/peter-greens-fleetwood-mac.html

http://actuspurunen.blogspot.com/2005/10/blues-news.html

www.johntherevelator.nl/history/peter_green_.

http://picturesandbox.com/browse/free-stock-photos/156706605/peter-green-1959-gibson-les-paul-guitar.html

www.nndb.com/people/653/000043524/.

www.radiocave.com/legends.htm.

I Love You Too Much

Loisteliaan syvä ja tunteikas sähkökitarasoolo klassisesta rakkauslaulusta. Alla George Bernard Shaw'n runomuotoinen rakkauskirje Beatrice Campbellille.
*
http://www.youtube.com/watch?v=HN0_af7AD8Y&feature=related
Santana - I love Too Much.
*
February 27, 1913.

To ‘Stella’ Beatrice Campbell

I want my rapscallionly fellow vagabond.
I want my dark lady. I want my angel -
I want my tempter.
I want my Freia with her apples.
I want the lighter of my seven lamps of beauty, honour,
laughter, music, love, life and immortality ... I want
my inspiration, my folly, my happiness,
my divinity, my madness, my selfishness,
my final sanity and sanctification,
my transfiguration, my purification,
my light across the sea,
my palm across the desert,
my garden of lovely flowers,
my million nameless joys,
my day’s wage,
my night’s dream,
my darling and
my star...

George Bernard Shaw
*
http://www.theromantic.com/LoveLetters/shaw.htm