Dostojevski ja minä

Kirjoitettu kommentiksi Tapsa P:lle ja van Vaarille päreessäni Märästä lumesta.
*
Vaari, Tapsa

Olematta alunperin tietoinen kummankaan kommenteista, heitin hieman lisää löylyä kiukaalle tekemällä lisäyksiä tekstiin.

Mitä Vaarin kommenttiin tulee, olen totta kai samaa mieltä Dostojevskin elämään liittyvistä faktoista, mutta täysin eri mieltä siitä, mitä tulee hänen filosofis-kirjalliseen merkitykseensä - mikäli siis otat jotenkin vähättelevän asenteen tuon käyttämäsi senttarinimityksen puitteissa.

Senttariuskin oli tietysti eräässä mielessä totta. D. ajautui omaa syytään helvetinmoisiin velkoihin ja joutui kirjoittamaan dead linea pakoon juosten kuin rääkätty hevonen - yötä päivää - silloin, kun ei uhkapelannut.
*
Itse en kuitenkaan voi enkä halua voida mitään sille henkilökohtaiselle tuntemukselle ja vakaumukselle, että pakottomasti ja välittömästi löytyy aina - on löytynyt jo 35:n vuoden ajan - kolme kirjailijaa sekä ajattelijaa, joiden ylistämisestä en luovu ikinä - en kuolemanikaan jälkeen: Dostojevski, Nietzsche ja Camus.

Tsehovin taidan lisätä vielä tähän porukkaan, mutta Tolstoita en mainitse piruuttanikaan, vaikka pidän Anna Kareninaa Madame Bovaryn ohella yhtenä maailman kaikkein parhaimmista romaaneista, jossa päähenkilönä on nainen.

Ihan sama, mitä mieltä muut ovat. Ei hetkauta minun venettäni suuntaan eikä toiseen. Olen löytänyt oman suuntani ja se on - 'sisäänpäin!

Sinä voit Vaari ihan rauhassa matkata vaikka ulospäin - - jos haluat. Tai eteenpäin. Jopa sivulle.
*
Tapsalle sen verran, että Kellarimies on epäilemättä hieman hullu tai ainakin armottomassa henkisessä kriisissä. - - Mutta väittääkö hän jossain mitään muuta olevansakaan!?

Näin alkaa Dostojevskin Notes from Underground:

'I AM A SICK MAN... I am a spiteful man. I am an unattractive man. I believe my liver is diseased. However I know nothing at all about my disease and do not know for certain what ails me. I don't consult a doctor for it, and never have, though I have respect for medicine and doctors. Besides, I am very superstitious, sufficiently to respect medicine, anyway (I am well educated enough not to be superstitious, but I am superstitious). No, I refuse to consult a doctor for spite. That you propably not understand. Well, I understand, though. Of course, I can't explain who it is that I precisely is mortifying in this case by my spite: I am perfectly aware that I cannot 'pay out' the doctors by not consulting them; I know better than anyone that by all this I am only injuring myself and no one else. But still, if I don't consult a doctor it is from spite. My liver is bad, well - let it get worse!'

('The author of the diary and the diary itself are, of course, imaginary. Nevertheless it is clear that such persons as the writer of these notes not only may, but positively exists in this society, when we consider the circumstances in the midst of which our society is formed. - - etc....'- - - Authors Note - excerpt).
*
Minun on helppo tunnistaa itseni tästä alkukappaleesta vielä 37 vuotta ensilukemisen jälkeenkin. Joten ei voi mitään Vaari ja Tapsa. Dostojevski ja Nietzsche ovat minulle enemmän kohtalo kuin pelkkää kirjallisuutta.
*
On esteettisesti ja 'rakenneteknisesti' parempia kirjailijoita kuin Dostojevski, mutta hitot minä siitä! Kyse on persoonallisuudesta ja siitä, mitä se mies sanojensa takaa viestii ja puhuu. Mitä se haluaa kysyä meiltä. Mitä se haluaa meidän kysyvän itseltämme!

Siinä Vaari - siinä on kaiken kirjoittamisen non plus ultra. - - Ethän sinä pelkistä sanoista mitään löydä. - - Sinun pitäisi samastua Dostojevskiin ymmärtääksesi häntä, mutta sitä sinä ilmeisesti et voi tehdä vaan samastut johonkin muuhuun. Ja mikäs siinä. Sopii mulle.

Tarkoitan - selvennyksen vuoksi - emme puhu enää samoista asioista. Sinä puhut kaunokirjallisuudesta (mitä Dostojevski ei kirjoita!) - minä puhun elämästä ja ihmisestä, verestä ja spermasta, vihasta ja himosta, kateudesta ja mustasukkaisuudesta, rakkaudesta ja kuolemasta, toivosta ja epätoivosta, säälistä, nöyryydestä ja ylpeydestä - ylipäätään ihmisen koko psyyken mielettömästä ja toivottoman ristiriitaisesta kirjosta.

Eivätkä sanat enää siinä vaiheessa ole kuin toissijaisia välineitä. Vaikka olisit miten loistava kielellinen sanataituri, mutta sinulla ei olisi mitään omakohtaista, omalla verellä kirjoitettua sanomista eikä mitään - ikäänkuin sisuskaluistasi pursuavaa näkemystä, niin it's all the same - yhdentekevää, vaikka kirjoittaisit koko maailman kronikan siististi ja virheettömästi yhteen menoon.

Sanat on unohdettava! Vain emootioilla ja emootioiden aiheuttamilla ristiriidoilla on todellista merkitystä. Tämän tajuamisen jälkeen voi ehkä kirjoittaakin jotain...ja Dostojevski teki juuri näin.
*
Kemppinen oli muuten aivan oikeassa: Dostojevski kirjoittaa oopperaa, ja (muotoillakseni asian omin sanoin) juuri tämän oopperamaisen asenteen vuoksi tietty juonellinen 'yksinkertaisuus', emotionaalinen vyörytys ja tapahtumien osittainen toistuvuus hänen romaaneissaan tulee ymmärrettäväksi - jopa väistämättömäksi.

Mitä juoniin, teemoihin ja aiheisiin ylipäätään tulee Vaari, niin ei niiden totisesti tarvitse olla esimerkiksi Agatha Christien psykologisesti tylsien salapoliisiromaanien kaltaisia shakkipähkinöitä. Sitäpaitsi ihmisten maailmassa ei ole edes olemassa paljon todella hyviä juonia ja teemoja. Tekonäppärä dekkaristi tai modernisti niitä tietysti saattaa keksiä kuin tyhjiä palindromeja.

Kuten edellä kirjoitin - Dostojevskin työssä on kyse aivan jostain muusta kuin esteettisesti sofistikoituneesta 'kauno-'kirjallisuudesta!

Kokonaan eri asia ovat tietysti tanka- ja haikurunot, joiden esteettinen arvo on niin korkea, että se - kuin itsestään ja itseään suojellen - pakenee minunkaltaiseni - robustin ja vulgaarin elämöitsijän ymmärrystä. Ja parempi niin - sekä sen että minun kannalta (ks. PS.).
*
Enempää en ryhdy itseäni tässä enää toistamaan. Jos jotain jäi epäselväksi, syyttäkää omaa tyhmyyttänne.

PS.
Tänään minulle muuten selvitettiin (neljä tuntia sitten), mitä merkitsee karma ja karman laki. Tulette vielä kuulemaan siitä asiasta.

*

http://www.amazon.co.uk/Notes-Underground-Dover-Thrift-Dostoevsky/dp/048627053X/ref=sr_1_1?ie=UTF8&s=books&qid=1237143124&sr=1-1

Märästä lumesta

Kirjoitettu kommentiksi Mummon päreeseen Venäläiset.
*
Tekstiin on tehty huomattavia lisäyksiä ja tarkennuksia 15.3 - klo 13.15.
*
Mainio teksti, Mummo. Tykkäsin kovasti.

Kirjoittelen sulle tähän juttua Dostojevskin 'Märästä lumesta', koska tuota lumi-teemaa venäläisessä kirjallisuudessa niin ihastuttavasti koskettelet.

Kyseessä on Kirjoituksia kellarista-klassikon jälkimmäinen ja pitempi luku.

Kirjan ensimmäinen luku - Kellariloukko - räjäytti tajuntani joskus 1970-luvun alussa täysin.
Tämä kellariloukon mies (ja itse kirja) on ehkä ensimmäinen moderni eksistentialistinen hahmo kirjallisuudessa - väitetään.

Esimerkiksi Baudelaire oli urbanismistaan huolimatta (tai osittain sen takia) vielä 'toisella silmällään' kiinni romantiikassa ja flaneerasi pienessä kännissä silmät harittaen Pariisin katuja naisten perseisiin seoten (no - kukapa intohimoinen äijänketale ei sekoaisi).

Kellariloukon miehestä ei kuitenkaan löydy romantiikkaa - ei edes kauhu-sellaista. D. haukkuu tuon yksilön luovaa vapautta puolustavan, 'humanistisen nihilistin', suulla mekanistis-deterministis-utilitaristiseen maailmankuvaan sisältyvän robottimaisuuden lyttyyn: 'Ennemmin teen tietoisesti väärin kuin olen pelkkä pianonkosketin!'

Mutta tästä periaatteesta ja päätelmästä seuraa, että vapaa ja luova ihminen on aina myös rikollinen. Hän on ikäänkuin syntiinlangennut, sillä hän, kaikessa, oletetussa vapaudessaan pystyy myös valehtelemaan - siis pettämään lupauksensa, koska oikean ja väärän ero jää aina vain hänen omaan valtaansa.

'Märästä lumesta'-osassa Dostojevski puolestaan käy verta hyytävän rehellisen ja samalla hätkähdyttävällä tavalla empaattisen keskustelun hylkiönä pidetyn prostituoitunaisensa kanssa. Elämisen ja ihmisenä olemisen eksistentiaalinen kärsimys purskahtaa tässä luvussa miltei konkreettisesti silmille kellarimiehen analysoidessa ja murentaessa huora-ystävättärensä sosiaalisen, persoonallisen ja lopulta koko hänen inhimillisen olemassaolonsa perustan palasiksi.

Mutta samalla - ja tämä kai on Dostojevskin nerouden ydinaluetta - kellarimies kohtaa tuon naisen jollain täysin uudella ja arvokkaammalla tasolla kuin kukaan muu hänen asiakkaansa milloinkaan.

Kärsimyksen, syyllisyyden, armon ja rakkauden toisiinsa kytkeytyvät teemat nousevat nyt ensimmäisen kerran D:n psykologisen kerronnan varsinaiseksi primus motoriksi tavalla, joka ei ole enää vain 'pelkkää kirjallisuutta' vaan tekstiksi muuttunutta 'verta'.

Jonkun John Stuart Millin utilitaristis-emansipatoriset perustelut naisten vapautusliikkeen puolesta jäävät Dostojevskin psykologisen katseen rinnalla pelkäksi filosofi-juristin muodollisuuksiin ja proseduuriin jämähtäneiksi tautologioiksi, joissa nähdään vain käyttäytymisen pinta - ei emotionaalista syvyyttä ja eksistentiaalista dilemmaa.

Kellariloukko on tavallaan suora johdanto Dostojevskin myöhempiin, suuriin romaaneihin, sillä puheena olevan, psykologis-aatteellis-eksistentiaalisesti 'pomminkaltaisen' romaanin(1864) jälkeen D. muutti kirjoittamisensa filosofis-esteettis-kokemuksellista motivaatio- ja näkemysperustaa aloittaen 'mammuttiensa' kirjoittamisen. Niistä ensimmäinen oli - miten johdonmukaista, jos tunnemme Kellariloukon! - Rikos ja rangaistus.

Muistakaa (ja vertailkaa 'Märän lumen' asetelmaan) tässä yhteydessä esimerkiksi Raskolnikovin ystävättären, Sonjan, edustama kärsimyksen ja uhrin filosofia.

Entä ruhtinas Myshkinin naivin 'idioottimainen' totuudellisuus ja vilpittömyys, josta eräs hänen naisystävänsä sanoi jotenkin näin: 'Te olette aina niin täysin vilpitön ja totuudellinen: se on julmaa!'

Entä Riivaajien nihilistit, nuo henkiseen ja fyysiseen tuhoon itsensä jo alunperinkin tuominneet antimoralistit (Valitettavasti Nietzsche ei ehtinyt lukea tätä; - hän olisi taatusti hyppinyt sekä ihastuksesta että kauhusta pianonsa ympäri!)?

Entä Ivan Karamazov, jonka puolittain juoppohullu, partaveitsenterävä huippuäly tekee moraalista lopullista silppua - tosin älykkäämmin kuin Riivaajien henkilöt.

Entä intohimoinen Dmitri, jossa on piirteitä sekä juoposta vanhemmasta veljestään että nuoremmasta, munkki Aljoshasta?

Entä itse Aljosha? Tuo ruhtinas Myshkinin 'uusi tuleminen, ikäänkuin parannettu painos'?

Tässä piilee eräs D:n kirjallisia - jos ei tragedioita tai epäonnistumisia niin ainakin lähes mahdottoman tai toivottoman epätodellisen hahmon kuvauksen edessä luopumista! - - Siis täysin hyvän ihmisen tyypin olemassaolon löytämisen mahdottomuus ja tuon mahdottomuuden tunnustamisen sisäinen vaikeus kirjailijana ja filosofina!

Toisin sanoen - - Dostojevski ei sittenkään onnistunut elämänsä suurimmassa tavoitteessa: luoda fiktiivisesti hyvää, hengellisesti ja henkisesti tasapainoista ja samalla todella uskottavaa tyyppiä. Vain ohjaajavanhus Isä Zosima pääsee lähimmäs - ajoittain todella karismaattisen lähelle - kyseistä ideaalia.

Kaikki D:n suurimmat päähahmot ovat joko hirvittävien moraalisten ristiriitojen repimiä tai sitten he tuhoutuvat vilpittömän naiviin totuudellisuuteensa (Idiootti), elleivät sitten muuten jää Aljoshan tavoin toissijaiseen rooliin esimerkiksi Ivanin massiivisen intellektuaalisen destruktion edessä.

Dmitri siis on jo itsessään täysin intohimojensa vietävissä, mutta huom! - ehkä juuri siksi hän saattaakin olla Dostojevskin kaikkein todellisin ja uskottavin hahmo/tyyppi!
*
No - anyway - Kirjoituksia kellarista oli se suuri murros, josta D:n suurimpien teosten ideat saivat käyttövoimansa, ja joita hän varioi niissä eri tavoin.

PS.
Huipputeoksista on mainittava myös edellä mainittuun aikajaksoon kuuluva, Rikoksen ja rangaistuksen jälkeen - lähinnä pelivelkojen aiheuttamassa rahapulassa - kirjoitettu ohuempi mutta psykologisesti erinomaisen terävä - ilmeinen omakuva: Pelurit.
*
http://maisako.helmiblogit.mtv3.fi/tag/koti/
http://en.wikipedia.org/wiki/Notes_from_Underground

Pathos nousee kuolleista

Kielimafia osoitti suvereenisti, miksi se ansaitsee kunnon aamukahvit tänään perjantaina 13:sta päivänä maaliskuuta 2009 - viimeksi klo: 23.50. Ks. mm. kursiivilla painetut kappaleet.
*
Pathos näki itsensä katsomassa unta, joka alkoi siitä, että hänen ruumiinsa oli hajonnut yli kahteen sataan kappaleeseen Malmin aseman neljännen raiteen ympärille - sen keskimmäisten istuinpenkkien läheisyyteen.

Verinen, penkille lennähtänyt jalka, josta törrötti rikkinäinen luu, lähes viidenkymmenen metrin päähän singahtanut pää, jonka toinen silmä tuijotti eteensä apposen auki ja toinen kiinni kuin olisi juuri ollut iskemässä silmää kuolemalle, silppuuntuneet sisälmykset, viiteen osaan repeytynyt oikea käsi, kyynärtaipeesta asti ehjä vasen käsi, joka roikkui raiteita erottavassa verkossa kuin verinen viisari sormet levällään, kiveksistä toinen singahtaneena laiturin roskikseen kuin punertava Kinder-muna, penis litistyneenä nahkasuikaleeksi ratakiskolla.

Pathos ei tiennyt oksentaako vai nauraa. Molempia oli vaikea tehdä yhtä aikaa.

'- Tällaista krapulaa minulla ei ole ollut sitten viime Pääsiäisen' hän ajatteli miltei nauruun purskahtaen.

Tämän jälkeen unessa alkoi tapahtua jotain kummallista. Kappale kappaleelta Pathoksen ruumiin veriset osat alkoivat liikkua kohti toisiaan, kohti laiturin keskipaikkeilla olevaa nelosraiteen kohtaa, ja lopulta hän näki itsensä makaamassa poikittain radalla - kaula toisen raiteen päällä, reidet toisen.

Seuraavassa animaation kaltaisessa kuvasarjassa hän näki itsensä nousemassa betonitasanteelle kuin zombie ja sitten istumassa asemalaiturin keskipenkillä synkkänä, verisiä käsiään peitellen. Käsistä oli tarttunut verta paksun päällystakin hihansuihin, minkä eräs ohikulkeva matkantekijä ohimennen mutta asiaan mitenkään reagoimatta pani merkille.

Unta itsestään näkevä Pathos huomasi jotain, mitä unen Pathos ei havainnut. Nelosraiteen valotaululle oli ilmestynyt tiedotus: 'Pendolino Oulusta Helsinkiin myöhästyy teknisen vian vuoksi noin kolme tuntia.'

Seuraava animaatio unessa siirtyi Malminkaaren suojatielle, Malmin Novan viereen. Kuvat etenivät oudosti - ikäänkuin niiden liike olisi tosiasiallisesti ollut kuin filminauhan osittain nopeutettua siirtymää taaksepäin.

Yhtäkkiä Pathos huomasi olevansa kävelemässä Omenapuunkujaa pitkin. Ei kulunut kauaa, kun hän näki edessään kauniisti veistetyn, koristellun, valkoisen portin, siinä postilaatikon, johon oli kirjoitettu luku 7.

- 'Doris!' hän hihkaisi unessa. 'Tämä on Doris Häkkisen postilaatikko, tässä on Doriksen piha, omenapuut ja - !'

Pathos katsoi pidemmälle - pihan perälle. 1950-luvulla rakennetun mutta aivan äskettäin tyylikkäästi remontoidun omakotitalon ikkunoista näkyi valoa.

'- Doris on kotona', sanoi Pathos hiljaa vilkaisten kännykästä kelloa. Se näytti lukemaa 23.57.

'- On puoliyö ja Doris valvoo yhä - miksiköhän?'

Pathos ihmetteli valoa ikkunoissa, vaikka tiesi kyllä, että Doris saattoi lukea tai kirjoittaa joskus arkisinkin vielä puolen yön jälkeen. Hän avasi portin ja lähti sen suljettuaan kävelemään hieman lumista ja jäistä, omenapuiden reunustamaa kujaa pitkin kohti ulko-ovea.

Punaisen tummat jäljet kujapolulla sekä rappusilla ja verannan tasanteella ihmetyttivät häntä, mutta käännyttyään ja katsottuaan kujaa tarkemmin taaksepäin, porttia kohden, hän ei enää nähnyt kuin juuri sataneeseen vitivalkoiseen lumeen jääneitä jälkiä, joista yhdet olivat hänen omansa.

Pathos tarkkasi jälkiä uudestaan, nosti sitten katseensa kääntyen ulko-oven suuntaan, näki jälleen kirkkaat valot keittiön ja olohuoneen ikkunoissa, astui vielä äsken verisen mutta nyt tahrattoman verannan maton päälle, ojensi kätensä pohtien samalla, keitä vieraita Doriksella näin myöhään illasta voisi olla käymässä.

Sitten Pathos painoi ovikelloa kolme kertaa pitäen jo ikäänkuin luonnollisena sitäkin havaintoa, että myös hänen aiemmin veriset kätensä näyttivät nyt pakkaskelin kohmettamina lähinnä vaaleanharmailta. Talvitakinkaan ruskeista hihansuista saattoi tarkalla silmällä erottaa enintään hikisiä ryppyjä.

Pathoksessa ei ollut enää jälkeäkään kuolemasta - ei omasta tai muiden. - - Hänessä oli tapahtunut jotain, mitä kielellinen ja looginen ymmärrys ei tavoita. Ja ehkä juuri tuon 'jonkin' vuoksi Pathos niin omituisen selittämättömällä tavalla koki olevansa samanaikaisesti sekä rakastamansa Doris Häkkisen oven että oman mielensä viimeisen rajan edessä.

Parikymmentä sekuntia odotettuaan Pathos kuuli, kuinka eteisen ja olohuoneen välinen ovi narahti hiljaa auki.

'- Nytkö havaintoni ovet viimein aukeavat lopullisesti', kysyi Pathos itseltään William Blakensa lukeneena. Mutta hänen nopeasti ohikiitävä kirjallinen muistumansa ei suinkaan ollut vain itseironista laatua. Pathos ei nimittäin osannut lainkaan arvioida - tietämisestä puhumattakaan, oliko hän palaamassa takaisin todellisuuteen vai vasta nyt löytämässä sen.

Pathos oli kadottanut intuitionsa ajan suhteen, eikä paikan tajukaan tuntunut toimivan täysin tahdonvaraisesti.

' - Mihin te olette piiloutuneet minulta tänään - Kant ja Newton? ehti Pathos vielä kysyä hymähtäen itsekin omalle ihmetykselleen, joka mitä ilmeisimmin osoitti, ettei hän sentään ihan vielä ollut menettänyt järkeään lopullisesti. Sitten sisältä kuului jotain ääntä.

Tulija, talon emäntä, ei avannut ulko-ovea heti vaan tirkisteli viime remontissa asennetusta ovisilmästään verannalla odottavaa henkilöä mahdollisimman tarkkaan. Malmin kujillahan saattoi näin myöhään illasta liikuskella ties minkälaisia murhamiehiä.

Yhtäkkiä nainen kääntyi - jotenkin pelokkaalta ja pelästyneeltä vaikuttaen. Hän oli tunnistanut ulkona odottavan öisen hahmon ja huusi olohuoneessa istuville vierailleen hämmentyneenä:

'- Ei voi olla totta! Arvatkaas pojat, kuka täällä on?'

'- Poliisi tai ambulanssilääkäri - ellei peräti molemmat. Tulevat kyselemään meiltä joitain mielenkiintoisia lisätietoja Pathoksesta', vastasi sarkastiseen tapaansa Typhus, kolmesta herravieraasta vanhin, ja nappasi jälleen kulauksen konjakkilasistaan.

Onneksi Typhuksella oli kaiken varalta myös nitropurkki huipputyylikkään pikkutakkinsa taskussa, sillä hän saattaisi tarvita sen apua nähtyään tulijan.

Mikäli Doris olisi ollut yksin kotona, hän ei - kaiken alkuillasta tapahtuneen jälkeen - olisi missään tapauksessa avannut ovea Pathokselle, mutta nyt hän uskalsi sen tehdä. Ja yhä silti - niin paradoksaaliselta ja ristiriitaiselta kuin tämä kuulostaakin - toinen syy oven aukaisemiseen oli juuri tuo sama, miksi Doris ei sitä yksin ollessaan olisi tehnyt: hän rakasti puolihullua Pathosta - epätoivoisesti tai pikemminkin toivottomasti - mutta rakasti kuitenkin.

Vierailtaan enää mitään muuta kyselemättä tai heille sen enempiä huutelematta Doris käänsi lukon pois päältä ja erotti oven auettua hämärässä valossa kookkaan, partaisen ja synkänoloisen miehen, jonka huulet, tämän nähtyä Doriksen, kääntyivät hitaasti hymyyn, joka suodaan vain kaikkein läheisimmälle ja kaikkein tärkeimmälle ihmiselle.

'- Minä tulin takaisin'.

Muuta Pathos ei sanonut, eikä hänen tarvinnut sanoa. Ehkei hän edes olisi voinut sanoa, sillä ainoa todellinen ja aito kommunikaatio Pathoksen ja Doriksen välillä tuona hetkenä oli mahdollista vain sanattomasti - se oli itkun ja naurun sekaisen syleilyn kieltä.
....
Saatamme jo hyvinkin arvata, että Typhus joutui järkytykseltään turvautumaan konjakin lisäksi myös nitropurkkiinsa sen jälkeen, kun suostui lopulta uskomaan, että tämä - jopa hiukan maagiselta vaikuttava kohtaus - oli täyttä totta.
*
Tämä teksti on jatkoa mm. seuraaville päreille:
http://actuspurunen.blogspot.com/2009/01/finaali-osa-1-eika-edes-kuolema-voinut.html
http://actuspurunen.blogspot.com/2009/01/pathoksen-kuolema.html

Pathoksen kuolema

Kielimafia teki pieniä muutoksia oksennusämpäri vierellään. Viimeisimmät muutokset 22.1-2010.
*
Tehtyään hirveän tekonsa ja vielä makaaberimman ruumiiden asettelun irvokkaaseen asentoon toisiinsa nähden - ikäänkuin kyseessä olisi ollut onnettomien rakastavaisten tekemä kaksoisitsemurha, Pathos yritti kävellä olohuoneen lattialla verilammikkoa vältellen ja meni pesemään veren peitossa olevia käsiään kylpyhuoneeseen.

Pathos ei välittänyt siitä, jäikö hänen käsistään sormenjälkiä huonekaluihin, lavuaariin, kraanaan tai ovenkahvoihin. Niillä eivät rikostutkijat tulisi tekemään hänet löytääkseen yhtään mitään. Eivät myöskään hänen kengänpohjistaan jääneillä verisillä painaumilla.

Katsottuaan viimeisen kerran taakseen - Ernestin ja Doriksen ruumiita - Pathos koki vain syvää surua, joskin samalla hänen epätoivoisen ylpeä ja sairaalloisen mustasukkainen sielunsa oli kuin voipunut siitä vapaudentunteesta, jonka tämä hänen käsittämättömän julma ratkaisunsa oli siinä aikaansaanut.

Ajatukset turtana mutta samalla selkeästi vain yhtä päämäärää ajatellen Pathos painoi Doriksen ulko-oven kiinni mutta ei lukkoon ja lähti portin suljettuaan melko hitaasti ja vaivalloisesti etenemään kävely-ja pyörätietä pitkin kilometrin pituista matkaa kohti Malmin asemaa.

Pathos poistui Dorikselta vähän yli puoli tuntia aiemmin kuin Athos ja Typhus ilmaantuivat sinne. Ulko-ovea kiinni painaessaan hän kuuli vielä kännykän soivan. Soitto tuli edellä mainituilta herroilta, jotka olivat juuri lähdössä keskustasta Dorikselle. Pathos laskelmoi toiveikkaasti, että olipa soittaja kuka tahansa, hänellä itsellään oli tarpeeksi aikaa ehtiä asemalle.

Ja niin hän ehtikin laskeutuen nelosraiteen laiturille ja alkoi katseensa ylöspäin kohdistaen etsiä suuresta aikataulusta, milloin seuraava - hänelle 'sopivin' - juna lähestyisi Malmin asemaa. Pathos tiesi, ettei aikaa ollut kovin paljon jäljellä, jos halusi välttyä joutumasta pidätetyksi, ja juuri hänen löytäessään 'oikean junan' olivat Athos ja Typhus soittamassa poliisin ja ambulanssin Doriksen asunnolle.

Samalla annettiin myös hälytys lähteä nopeasti etsimään Pathoksen tuntomerkeillä varustettua miestä joka puolelta Malmia, ja rautatieasema oli bussipysäkkien sekä taksitolppien ohella ensimmäinen paikka, johon kahden poliisipartion oli määrä suunnata tarkastuskierroksensa.

Pathos löysi melko nopeasti etsimänsä junan. Se oli Pendolino Oulusta Helsinkiin. Saapumisaika määränpäähän 23.30. Kello oli Pathoksen tehdessä tämän häntä helpottavan havainnon 23.10. Juna kulkisi Malmin aseman ohi noin 10 minuutin kuluttua. Pathos kävi istumaan tyhjälle penkille. Tähän aikaan torstai-iltana asemalla ei ollut ruuhkaa.

Mutta se, mitä Pathos nyt eniten pelkäsi, oli siis jo tapahtumassa. Poliisin saatua Pathoksen tuntomerkit jokseenkin samaan aikaan, kun hän oli tehnyt päätöksensä Pendolinon suhteen, partio valmistautui nopeasti kiertämään Malmia ja käymään läpi pääliikenneväylien pysäkit, taksitolpat ja ravintolat.

Athos oli ilmoittanut poliiseille Pickwick Pubin Pathoksen mahdollisena olinpaikkana, vaikka tiesikin, että mikäli Pathos halusi paeta, hän ei ollut niin typerä, että menisi sinne - ikäänkuin valmiina antautumaan ilman vastarintaa.

Minuutit kituivat Pathoksen mielestä eteenpäin tuskallisen hitaasti. Hän ei ajatellut puukotuksiaan kauhulla vaan ainoastaan mielipuolisen mustasukkaisuutensa ainoana mahdollisena ratkaisuna - ja hyväksyi sen, koska ei antaisi armoa itselleenkään hirveän teon tehtyään.

Ernestin ja Doriksen kuolleet, tyhjät silmät kuitenkin palasivat hänen mieleensä ajoittain - ja tämä muistikuva ahdisti häntä. Samoin ruumiiden asettelu. - Perverssiä, hän tuhahti kerran itselleen, mutta jatkoi sitten:

- Kuitenkin se on niin kirotun suloista. Kostoni symboliikka on täydellistä. Ernest ja Doris - nuo intohimoiset rakastavaiset - kuolemassakin yhtä, Pathos kuiskasi itselleen miltei ääneen kenenkään silti kuulematta, mitä hän sanoi.

Ehkä Pathos oli todellakin jo siirtynyt lopullisesti hulluuden tilaan emootioittensa suhteen, mutta ainakaan se ei estänyt häntä ajattelemasta johdonmukaisesti toteuttaakseen oman kohtalonsa haluamallaan tavalla.

Kello näytti 23.17. Poliisit kävelivät aseman yläsiltaa ja aloittivat tarkastuksensa. Toinen poliiseista laskeutui ensimmäisen raiteen laiturille, toinen kakkoselle. Ketään Pathoksen tuntomerkeillä, talvitakin malli ja väri mukaanluettuna, varustettua ei löytynyt.

Kello 23.20 toinen poliisi siirtyi 3:lle laiturille ja toinen käveli kohti neljännen laiturin liukuportaita.

Pathos katsoi kelloa ja kuuli samalla kuulutuksen, jossa ilmoitettiin Pendolinon Oulusta Helsinkiin olevan ohittamassa Malmin aseman minuutin päästä. Junan tulon kumisevan metallinen ääni voimistui koko ajan.

Poliisi laskeutui laiturille. Pendolino oli enää noin kilometrin päässä asemasta ja ajaisi sen ohi melkein 100 kilometrin tuntivauhtia.

Poliisi havaitsi heti, että 50 metrin päässä olevalta penkiltä nousi annettuihin tuntomerkkeihin sopiva mies, joka käveli kohti ratakiskoja.

- Hei mies, te siellä, pysähtykää!, hän huusi lujaa. Pysähtykää!

Pathos oli sammuttanut 'virran' päästään ja laskeutui niin nopeasti kuin pääsi täydellisen blackoutin vallassa poikittain raiteille. Juna ajaisi aseman läpi muutamassa sekunnissa.

Poliisi oli ehtinyt jo hänen kohdalleen, mutta ei voinut enää tehdä mitään junaa odottavien ihmisen haukkoessa kauhusta henkeään nähdessään, mitä tuo iso, eteensä koko ajan tuijottanut, mahdollisesti humalassa tai huumeiden vaikutuksen alaisena ollut mies teki itselleen.

Poliisi käänsi katseensa sivuun, ja kaksi naista kirkaisi hysteerisesti junan ajaessa Pathoksen yli, metallisten pyörien repiessä hänen ruumiinsa kymmeniksi - ehkä sadoiksi kappaleiksi.

Pathoksen toinen jalka lensi asemalaiturille. Hänen haljennut päänsä tuijottavine silmineen löydettiin yli 30 metrin päästä onnettomuuspaikalta. Tunnistamattomaksi murskautuneen ja repeytyneen ruumiin osia kerättiin laiturin ymäristöstä koko yö. Verisiä lihapaloja löytyi kaikkialta nelosraiteen alkupäästä.

Pathoksen filosofointeja ironisesti soveltaaksemme voitaisiin sanoa, että jos jokin oli tällä hetkellä varmaa niin se, että Pathos Fallkullalainen oli kuollut - ja että me eloon jääneet tiesimme sen aivan varmasti. Mutta mikä tärkeintä - me pystyimme tämän kohtalokkaan asiaintilan myös pätevästi todistamaan - sekä rationaaliselta että empiiriseltä kannalta arvioituna. Joskin empiirinen evidenssi taisi nyt käydä itsestäänselvästi vahvemmasta näytöstä kuin rationaalinen argumentaatio.

Edes Lemminkäisen äiti ei olisi saanut parsittua Pathoksesta enää elävää niistä 237:stä osasta, jotka hänen - ikäänkuin jauhelihapursottimen läpi menneestä, silpuiksi hajonneesta ruumiistaan löydettiin.
*
Viimeisessä jaksossa palataan vielä kerran Omenapuunkuja 7:ään - murhattujen rakastavaisten - Doris Häkkisen ja Ernest Sikanovan kauniisti aseteltujen ruumiitten ääreen.
*
Tämä jakso on jatkoa päreelle Välisoitto.

Doriksen olohuoneessa

Kielimafia on tehnyt lisäyksen loppuun 23.1.

Matka ei ollut pitkä. Jo parin minuutin ajon jälkeen auto kääntyi -50-luvulla rakennetun, idyllisen omakotitalon pihaan. Pathos ja Ernest kävelivät omenapuitten ympäröimää pientä kujaa rappusia kohti. Ulko-ovi aukeni vähän ennenkuin he ehtivät rappusille asti, ja kuistille käveli lyhyehkö, kypsää ikää lähestyvä, punaisia sukkahousuja käyttävä, vakavan mutta silti hieman iloluonteisen näköinen ja oloinen nainen.

Te tulitte. Minä jo odotin.

Doris Häkkinen - tuo kummankin rakastuneen pöhkön mielestä niin hemaiseva himppuhamppu ja minimummo viittasi heitä tulemaan sisälle.

Minä olen tehnyt teille jo drinkit. Pathos juo skottilaista whiskyä ja Ernest japanilaista sakea. Tiedänhän minä teidän makutottumuksenne.

Doris tiesi kyllä muutakin. Pathoksen mielestä hän tiesi liikaa.

Nykyisessä mielentilassani minä joisin mieluummin venäläistä votkaa, Pathos sanoi Dorikselle, mutta olkoon - skottiwiski sopii erinomaisesti.

Pathos jätti pitkän talvitakkinsa naulakkoon ja asetti sen etumuksen hyvin varovasti seinää vasten. Tähän varovaisuuteen hänellä oli varsin pätevä syy.

Kolmikko käveli olohuoneeseen ja Doris näytti herroille heidän istumapaikkansa.

Hän on suunnitellut kaiken etukäteen - ihan kaiken, ajatteli Pathos. Minun ei olisi pitänyt milloinkaan rakastua tähän syöjättäreen. Hänhän tekee aivan mitä haluaa ja saa sormeaan napsauttamalla meidät nuolemaan vaikka - varpaitaan.

Ja nyt te kaksi teette sovinnon, huudahti Doris, ettekä kyräile toisianne! Tämä on käsky ja koskee etenkin sinua, Pathos, joka olet niin älytön noitten tunteittesi kanssa. Et hallitse itseäsi joskus lainkaan vaan uhoat kuin olisit menossa tappamaan jonkun.

Miten oikeassa sinä oletkaan hani, ajatteli Pathos ja yritti hymyillä niin, ettei hänen suupielistään ja silmistään olisi voinut nähdä, mitä hän todella sisimmässään oli jo päättänyt tehdä - siitä hetkestä lähtien, kun hän kehotti Ernestiä viemään heidät Doriksen luo.

Ernest, joka vaikutti helpottuneemmalta kuin pubissa, Pathoksen kanssa keskustellessaan, huudahti katsoen ensin Dorista:

Miksi emme olisi sovussa! Mitä pahaa siinä on, jos sinä rakastat meitä molempia ja me sinua?

Sitten hän kääntyi Pathokseen päin pilke silmäkulmassaan:

Itse asiassa meillä voi olla jopa hauskempaa kolmistaan.

Sinä typerys, synkisteli Pathos sanomatta sanaakaan ja käänsi oudon katseensa hitaasti Dorikseen, joka oli tullut Ernestin letkautuksesta entistä paremmalle tuulelle ja hymyili ihastuttavasti hänelle.

Pathos rykäisi kurkkuaan, sillä viimeistään nyt hänen oli sanottava kaikki se, mitä hänellä oli mielessään. Tai ehkei sentään kaikkea, koska ihan kaikkea sitä, mitä hän todella sisimmässään ajatteli, ei voinut pukea sanoiksi vaan teoiksi.

Pathos yritti hillitä tunteitaan, jotta olisi pystynyt ilmaisemaan itsensä asiallisesti ja vakuuttavasti. Hän tiesi, koska oli sen itse päättänyt, että heidän kolmen romanttinen pikku draama alkoi lähestyä loppuratkaisuaan.

Doris, jyräytti Pathos matalalla baritonillaan, sinä olet lutka! Et sinä ketään rakasta tai jos rakastatkin, niin olet valmis antamaan ja ottamaan sitä - muka rakkautta - vastaan keneltä tahansa ja melkein milloin tahansa. Olen puhunut kanssasi myös tästä - ja niin monesta muusta - asiasta sekä kahden kesken että skypessä kymmeniä tunteja, eikä minun tarvitse toistaa enää, mitä olen sanonut.

Kuulit viimeksi kolme tuntia sitten pienellä näyttämöllä - siellä inva-wc:ssä - kaiken sen, mitä minulla on enää sanottavaa ja jätettävää sinulle.

Minä halusin sinut itselleni, mutta en saanut. Olen käyttäytynyt kuin hölmöin narri ja häpäissyt itseni sanoillani ja teoillani sinun takiasi. Luuletko sinä aivan tosissasi vielä, että minä annan sinulle anteeksi sitä, että olen joutunut ostamaan rakkauteni sinuun paljastamalla sinulle sisimmästä luonteestani ja elämästäni enemmän kuin kenellekään muulle ihmiselle.

Luuletko sinä, että minä annan anteeksi sen, että sinä - saamalla minut rakastumaan itseesi, tiedät liikaa minusta ja minun tunteistani. Olet tehnyt minusta heikon tai oikeastaan henkisesti ramman. Sinusta on tullut niin voimakas, että kykenet parilla sanalla nostamaan minun mielialani taivaisiin tai pudottamaan sen helvettiin!

Minä olen tullut hulluksi sinun takiasi entisen - normaalin puolihulluuteni tilasta, mutta yhä sinä katsot oikeudeksesi olla vapaa kuin taivaan lintu, perhonen tai mikä lie Ernestin japanilainen haiku! Kävellä keikistelet ilman korkokenkiäsi ikäänkuin sinulla olisi sellaiset koko ajan jalassasi.

Tiedätkö mitä se on? Se on silkkaa flirttiä - jokaiselle, joka ainoalle miehelle! Sellainen sekoittaa heidän päänsä ennenpitkää, ja sinä kyllä tiedät sen.

Sinulla on miehiin sellaista valtaa, jonka rinnalla Napoleonin, Hitlerin ja Stalin diktatuuri oli lasten leikkiä. Karismaattisuudestaan huolimatta nuo tyrannit pakottivat ihmiset tottelemaan ja alistumaan, mutta sinun ei tarvitse muuta kuin kävellä persettäsi heiluttaen kadulla, ja mies kuin mies alkaa käyttäytyä sinun edessäsi opetetun koiran tavoin!

Napoleon - Doris Häkkinen - olisi kadehtinut sinun kykyäsi manipuloida himonsa ja aggressioittensa typeriksi tekemiä, kiimaisia miehiä.

Muistat varmaan vanhan kuvauksen siitä, miten nainen heittää nenäliinansa kadulle - hyvin tarkoituksellisesti - ja sitä nenäliinaa sitten orjamaisten palvelijoitten lailla kiiruhtavat toistensa kanssa kilpaillen nostamaan häntä ihailevat kaksi miestä.

Minä ja Ernest olemme ne kaksi miestä. Ne kaksi orjamaista narria, jotka taistelevat sinusta.

Mutta sinun mielestäsi koko juttu on pelkästään hauskaa leikkiä näitten mukavien ja lahjakkaitten herrojen kanssa. Olet jopa vaatimassa, että heidän pitäisi yhä vain jatkaa tätä sinun nenäliinaheittopeliäsi ja kilpailla vaikka loppuikänsä keskenään, kumpi ehtii ensin saadakseen sinun suosiosi.

Sanokoon vaikka itse evoluutio minulle mitä tahansa tällaisen käytöksen luonnollisuudesta ja tarkoituksenmukaisuudesta lajinsäilymisen ja ihmisen lisääntymisen kannalta, niin minä aion nyt kuitenkin haistattaa evoluutiolle selkokielellä sanottuna paskat!

Minä rakastan sinua Doris. Ja Ernest - sinua minä arvostan suuresti - mutta vihaan. Tuon naisen takia. Hän ei voi saada anteeksi sitä, mitä on minulle tehnyt. Mutta jos hän ei saa anteeksi, et voi saada sinäkään. Olet elävä muistutus Doriksesta ja hänen rakkaudestaan sinuun.

Odottakaa hetki - minun on näytettävä teille yksi juttu ennenkuin lopetamme.

Doris ja Ernest katsoivat hämmästyksestä ja ehkä pelostakin jähmettyneinä, kun Pathos käveli eteiseen ja tarttui talvitakkinsa liepeeseen.

Hänen katseessaan on päättäväistä epätoivoa.
*
Tämä teksti on jatkoa päreelle Keskustelu.

Keskustelu

Kielimafia teki jälleen hyvää työtä neljänneksi viimeisen kappaleen kanssa. Tulos on tyylikkäämpi kuin ensimmäinen versio - 21.1.
*
Jätettyään dramaattisen kohtauksen jälkeen estetiikan opiskelija, himphamppu ja honeybee Doris Häkkisen Malmitalon inva-wc:hen käsilaukkunsa ja miestenpokauspäiväkirjansa kanssa, Pathos käveli haikein mielin Pickwick Pubiin vilkaistakseen olivatko Athos ja Typhus vielä paikalla. Kumpaakaan ei näkynyt.

Baarimikko sanoi, että he olivat lähteneet varttitunti aiemmin taksilla ilmeisesti keskustaan. Synkkyys valtasi Pathoksen mielen. Hän tilasi kaksi tuplaviskyä jäillä ja tempaisi lasit viidessä minuutissa tyhjiksi. Baarimikko kysyi, oliko murheita, johon Pathos nyökkäsi myöntävästi ja sanoi: Se sama vanha tarina - ymmärrät varmaan, mitä tarkoitan. Bartender mutristi huuliaan ja kommentoi: No - älä nyt kuitenkaan masennu liikaa. Naisia on maailma täynnään. Valitettavasti, heitti Pathos takaisin.

Pubin ovi kävi, ja kylmä tuulahdus huokui Pathoksen jalkoihin. Tulija oli kirjallisuustieteen professori Ernest Sikanova. Doris Häkkisen rakastaja.

Kappas vain, huudahti Ernest hieman ylipirteästi, itse Fallkullan kuningas, Pohjois-Helsingin äly ja Tapanilan absurdin huumorin ruhtinas on täällä! Pathos yllättyi melkoisesti. Mistä sinä tulet, hän kysyi. Doris on tuolla Malmitalon invavessassa. Mene sinne, sinä haikurunouden huoripukki! Hän varmaan odottaa sinua siellä vieläkin.

Minä tulen sieltä juuri, sanoi Ernest. Doris on häipynyt. Vahtimestari sanoi juuri äsken löytäneensä wc:stä päiväkirjan viedessään vessapaperia eräälle rouvalle jonkun partaniekan pyynnöstä. Arvasin, että se tyyppi olit sinä. Mutta ei siellä kuulemma enää ollut ketään, kun vaxi lopulta aukaisi oven monien koputusten jälkeen. Dorikselle on tullut kiire, sillä hän ei juuri tuota päiväkirjaansa kovin herkästi hukkaa. Olet tainnut järkyttää häntä karpaasi?

Entäs sitten? Mutta etkö sinä ole tänään muka nähnyt Dorista aiemmin päivällä? Kyllä näin ja me sovimme, että tapaan häntä illalla pienellä näyttämöllä - you know. Mutta sinä taisit ehtiä ensin ja yllättää hänet.

Miten sitten on mahdollista, että Doris odotti minua siellä wc:ssä?, ihmetteli Pathos. Miten hän ylipäätään tiesi, että minä olen tulossa kirjastoon ja juuri pienen näyttämön kautta? Hänen on täytynyt seurata sinun liikkeitäsi tarkkaan iltapäivän mittaan, arvioi Ernest.

Pathos ei ihan heti ostanut moista väitettä. Kyllähän minä nyt Doriksen olisin jossain vaiheessa nähnyt, mikäli hän minua seurasi. Hitto - minä olisin vaikka haistanut hänen merkillisen hajuvetensä tuoksun! Ernestoa nauratti. Oletko sinä poloinen noin helvetin rakastunut siihen naiseen? Että ihan hajuvetensä hän haistaa sadan metrin päähän?

Ei - en minä voi uskoa tuota sinun selitystäsi. Ja vaikka se olisikin totta, niin miksi Doris odotti meitä molempia yhtä aikaa?

Kas - nyt alkaa karpaasilla jo hiukan säteillä, veisteli Ernest. Hän on kai halunnut, että me tapaamme kolmistaan siellä vessassa. Saiskos hieman kuulla motiivipuolta, kysyi Pathos sarkastisesti. Minä luulen, että Doris on toivonut meidän - varsinkin sinun - tekevän rauhan keskenämme, pohti Ernest.

Pathokselle alkoi valjeta. Hän sanoi Ernestille päin naamaa: Sinä tiedät enemmän kuin on mahdollista tämän iltapäivän ja illan asioista. Olet itse mukana Doriksen juonessa. Olet itse seurannut minua tämän iltapäivän aikana ja nähnyt minut täällä Athoksen ja Typhuksen kanssa. Tai paremminkin niin, että te molemmat olette tämän kohtauksen takana.

Ernest hymyili hiukan väkinäisesti ja oli pitkään vaiti. Lopulta hän käänsi katseensa Pathokseen päin ja alkoi puhua rauhallisen myöntyvällä äänellä: Ei - kyllä tämä juttu on kokonaan Doriksen ideoima, mutta olen minä sinua seurannut ja soitin Dorikselle heti, kun näin sinun lähtevän täältä, minkä jälkeen hän meni invavessaan odottamaan sinua. En viitsi valehedella, koska näköjään tajusit yhtäkkiä koko jutun olennaisen juonen. Tai ainakin olisit pystynyt sen päättelemään hyvin nopeasti loppuun saakka.

Mutta en vieläkään tajua motiivia, ähkäisi Pathos. Motiivi todellakin on rauhansopimus, ja idea täysin Doriksen omasta päästä - minä sen vain lopulta hyväksyin, koska ymmärsin, että muussa tapauksessa tämä kolmiodraama räjähtää käsiin. Me joko tapamme toisemme, tai sitten Doris vain jättää meidät riitelemään keskenämme ja häipyy lopullisesti kummankin elämästä. Erneston ääni kuulosti hieman kiihtyneeltä.

Jaha, Pathos hymyili sarkastisesti. Oikeinko Doriksella oli rauhansopimuspaperit valmiina? Vain allekirjoitukset puuttuivat? Se helvetin hupakko! Luuleeko Doris Häkkinen tosissaan, että minä teen hänestä sinun kanssasi minkäänlaista sopimusta. Me olemme verivihollisia niin kauan kuin minä sitä naista rakastan. Pidä se mielessäsi Sikanova! Minä en jaa häntä sinun kanssasi koskaan.

Rauhoitus nyt hieman Pathos, tyynnytteli Ernest. Ei tämä minullekaan ole helppoa. Doris rakastaa sinua. Mutta niin hän rakastaa minuakin. Minkäs teemme? Ernest katsoi Pathosta suoraan silmiin - tiukasti mutta samalla miltei anovasti.

Tuossa katseessa ei ollut valhetta, ajatteli Pathos. Kirottu tilanne. Pitääkö minun suostua tähän hemmetin sopupeliin ja jakaa se nainen tuon lipevän kirjallisuus-spesialistin ja naistennaurattajan kanssa? Ei - ei onnistu. Ja sittenkin. Sittenkin. Onko minulle annettu muita vaihtoehtoja? Tuskin. Olen umpikujassa. Tämä on patti. Emme voi Ernestin kanssa tehdä yhtään ainutta siirtoa enää. Doris hallitsee tämän tilanteen täysin.

Pathos katsoi pitkään ja syvän tuskan vallassa pubin ikkunasta ulos katuvalojen kellertävään hämyyn. Hänen sieluunsa koski. Mutta kipuaan enemmän tuo sielu rakasti Dorista. - - Ja kuitenkin juuri silloin siihen sattui entistä enemmän ja yhä syvemmältä. Sielu parka.

Ernest odotti - pitkään - ainakin viisi minuuttia. Sitten hän ei enää jaksanut vaan joi tuoppinsa tyhjäksi ja sanoi kysyvästi - korottaen ääntään niin, että puolityhjän pubin muut asiakkaat käänsivät päätään miesten suuntaan: Pathos!?

Pathos nielaisi tuskasta, huokaisi ja hengitti syvään. Viimein hän sai sanotuksi: Hyvä on. Vie minut hänen luokseen. Sinä kyllä tiedät missä Doris nyt on.

Ernest nyökkäsi helpottuneena, soitti taksin pubin ovelle, ja niin he lähtivät. Tekemään rauhansopimusta yhteisestä naisestaan. Rakastuneet narrit.
*
Kyseessä on jatko-osa päreelle: Pathoksen ja Doriksen viimeinen tapaaminen.