Slavoj Žižek. The Buddhist Ethic and the Spirit of
Global Capitalism. 2012.
.
1
Tämä luento kannattaa kuunnella kokonaisuudessaan, joskin sen
todellinen herkku eli varsinaisten johtopäätösten tekeminen alkaa kohdasta 56.30. Zizek
halveksii buddhalaisuuden länsimaisia new age-miksauksia, mutta suhtautuu
vakavasti ja arvostavasti Buddhaan sekä alkuperäisen buddhalaisuuden muotoihin.
.
Kristinuskon ja [etenkin new age-]buddhalaisuuden välillä nähdään usein
eettistä sukulaisuutta, mutta Zizek väittää perustellusti, että niiden välillä
vallitsee perustava ‘metafyysis-antropologinen’/rr eroavuus [ks.myös luku 2]. Tämän eroavuuden
lähtökohtia voisi pohtia seuraavasti. Tavoitellessamme nirvanaa, olisi syytä
kysyä ja ymmärtää, miksi päädyimme/irtauduimme kaiken elollisen
deterministisestä kiertokulusta tilaan, joka aiheuttaa meille kärsimystä.
.
Zizekin spekulatiivisen problematiikan peruspointti [hyvin yksinkertaistetusti sanottuna] on
siinä, että vasta ei-tietoisesta kiertokulusta irtautumisen jälkeen [mikä aiheutti kärsimyksen]
syntyy myös tarve päästä siitä pois ja että tämän prosessin myötä ylipäätään
myös mahdollistuu [ei aiemmin, koska kärsimystä, harhaista egoa ja ‘väärää’
tietoisuutta ei aiemmin ollut] sen tyhjyyden ajatteleminen, johon buddhalaisuus
meditaatiossa kohti valaistumista/nirvanaa pyrkii.
.
Miksi emme siis 1] ‘pysyneet’ elämän tiedottomassa
kiertokulussa vaan päädyimme tahtoviksi, [pseudo]tietoisiksi ja siten kärsiviksi ihmisiksi? Onko tämä katastrofi 2] jonkin a] yksinomaan ihmiseen itseensä sisältyvän ja hänen kauttaan tapahtuvan/aiheutuvan lankeemuksen [fall] seurausta [eli vieraantumista tiedottoman harmonian alkutilasta] vai b]
sisältyykö [gnostilaisittain ilmaistuna] jo Todellisuuden ‘alkuperään’/Jumalaan
itseensä jokin särö – jokin pahuuden elementti, joka aiheutti ihmisen putoamisen/lankeemuksen yksilöllisen egon kärsivään tilaan?
.
Toisin sanoen [kohta 2b] - onko todellisuus [tai Jumala] itsessään 'paha' - ytimiään myöten? Jos on, niin kyseisestä asiaintilasta ei seuraa vakavia ongelmia ainoastaan kristinuskolle vaan myös buddhalaisuuden nirvana-käsitykselle. Lopullinen ulospääsy samsarasta saattaakin olla liki mahdotonta, jos/kun pahuus todellisuuden periolemuksena 'tunkee' itsensä väistämättä jopa meditaatioon. Mutta buddhalaisilta löytyy käytännöllinen ratkaisu myös tähän ongelmaan, kuten Zizek aivan lopuksi kertoo buddhalaisuutta paremmin tuntevien kanssa keskusteltuaan.
.
2
Slavoj Žižek on Buddhism
and the Self
.
[One of the only schools] of thought that fully accepts the
inexistence of the big Other is Buddhism. Is the solution then to be
found in Buddhist ethics? There are reasons to consider this option. Does not Buddhism lead us to “traverse the fantasy,” overcoming the illusions on which our desires are based and confronting the void beneath each object of desire?
Furthermore, psychoanalysis shares with Buddhism the insistence that there is no Self as a substantive agent of psychic life: no wonder Mark Epstein, in his book on Buddhism and psychoanalysis, refers positively to Lacan’s early essay on the “mirror stage,” with its notion of the Ego as an object, the result of the subject’s identification with the idealized fixed image of itself:71 the Self is the fetishized illusion of a substantial core of subjectivity where, in reality, there is nothing.
This is why, for Buddhism, the point is not to discover one’s “true Self,” but to accept that there is no such thing, that the “Self ” as such is an illusion, an imposture. In more psychoanalytic terms: not only should one analyze resistances, but, ultimately, “there is really nothing but resistance to be analyzed; there is no true self waiting in the wings to be released.”72 The self is a disruptive, false, and, as such, unnecessary metaphor for the process of awareness and knowing: when we awaken to knowing, we realize that all that goes on in us is a flow of “thoughts without a thinker.”
The impossibility of figuring out who or what we really are is inherent, since there is nothing that we “really are,” just a void at the core of our being. Consequently, in the process of Buddhist Enlightenment, we do not quit this terrestrial world for another truer reality — we just accept its non-substantial, fleeting, illusory character; we embrace the process of “going to pieces without falling apart.”
In the Gnostic mode, for Buddhism, ethics is ultimately a question of knowledge and ignorance: our craving (desire), our attachment to terrestrial goods, is conditioned by our ignorance, so that deliverance comes with proper knowing. (What Christian love means, on the contrary, is that there is a decision not grounded in knowledge—Christianity thus breaks with the entire tradition of the primacy of Knowledge which runs from Buddhism through Gnosticism to Spinoza.)
Crucial to Buddhism is the reflexive change from the object to the thinker himself: first, we isolate the thing that bothers us, the cause of our suffering; then we change not the object but ourselves, the way we relate to (what appears to us as) the cause of our suffering: “What was extinguished was only the false view of self. What had always been illusory was understood as such. Nothing was changed but the perspective of the observer.”73
This shift involves great pain; it is not merely a liberation, a step into the incestuous bliss of the infamous “oceanic feeling”; it is also the violent experience of losing the ground under one’s feet, of being deprived of the most familiar stage of one’s being. This is why the path towards Buddhist Enlightenment begins by focusing on the most elementary feelings of “injured innocence,” of suffering an injustice without cause (the preferred topic of narcissistic, masochistic thoughts: “How could she do this to me? I don’t deserve to be treated that way”).74
The next step is to make the shift to the Ego itself, the subject of these painful emotions, rendering clear and palpable its own fleeting and irrelevant status—the aggression directed against the object causing the suffering should be turned against the Self itself. We do not repair the damage; rather, we gain the insight into the illusory nature of that which appears to need repair.75
71 Epstein, Thoughts Without a Thinker, p. 152.
72 Ibid., p. 121.
73 Ibid., p. 83.
74 Ibid., p. 211.
75 Although, even here, there is a fundamental ambiguity in the Buddhist edifice: is the goal of the Buddhist meditation nirvana as the shift in the subject’s stance towards reality, or is this goal the fundamental transformation of reality itself, so that all suffering disappears and all living beings are relieved of their suffering? That is to say, is not the effort to enter nirvana caught between two radically opposed extremes, the minimalist and the maximalist? On the one side, reality remains as it is, nothing changes, it is just fully perceived as what it is, a mere insubstantial flow of phenomena that does not really affect the void at the core of our being; on the other side, the goal is to transform reality itself so that there will be no suffering in it, so that all living beings will enter nirvana.
72 Ibid., p. 121.
73 Ibid., p. 83.
74 Ibid., p. 211.
75 Although, even here, there is a fundamental ambiguity in the Buddhist edifice: is the goal of the Buddhist meditation nirvana as the shift in the subject’s stance towards reality, or is this goal the fundamental transformation of reality itself, so that all suffering disappears and all living beings are relieved of their suffering? That is to say, is not the effort to enter nirvana caught between two radically opposed extremes, the minimalist and the maximalist? On the one side, reality remains as it is, nothing changes, it is just fully perceived as what it is, a mere insubstantial flow of phenomena that does not really affect the void at the core of our being; on the other side, the goal is to transform reality itself so that there will be no suffering in it, so that all living beings will enter nirvana.
The edited excerpt is from Slavoj Žižek's book, "Less Than Nothing: Hegel and the Shadow of Dialectical Materialism."
*
http://www.youtube.com/watch?v=qkTUQYxEUjs
5 comments:
Niin falskeja käsitteitähän kuin jumala tai Jumala, voi juma, kuka niillä ikinä mitä tarkoittaakin - ei buddhalaisuudessa ole. Näin muodoin toisten uskontojen omat pikku lasihelmipelit jonkun kosmisen yksinhuoltajaisän draamasta ym., eivät aiheuta tälle idän korkealle vapautumisen filosofialle, eivät sitä eikä tätä.
Zizekin pointtina ei ole aiheuttaa buddhalaisuudelle sitä tai tätä. Hän vain yrittää pohtia buddhalaisuutta ajattelusysteeminä dialektisesti, eli miten voimme käsitteellisesti ymmärtää valaistumisen logiikkaa ja ylipäätään, miksi/miten jouduimme [lankesimme, harhauduimme/fall] egoistisen kärsimyksen tilaan, josta pitää vapautua eli päästä pois. Toisin sanoen mitä tuo pois pääseminen tarkoittaa suhteessa tilaan, josta langenneina yritämme päästä pois? Mikä/mitä on tuo tila, jossa valaistumispyrkimys vasta [ei aiemmin] nousee tietoisuuteen ja joka sen siis itse asiassa mahdollistaa sekä loogisesti että psykologisesti?
Miksi elämän deterministis-tiedoton kiertokulku päätyi absoluuttisen determinismin käsitteellisessä tiedostavuudessaan rikkovaan ihmiseen? Voidaan analogisesti kysyä: miksi mieluummin on kärsivä ego [olemassaolo] kuin ei mitään egoa? Sillä jos mitään ei olisi, ei buddhalaisuuttakaan tarvittaisi/olisi. Olemassaolon täytyy ilmeisesti ‘syntyä’ metafyysis-ontologisesti eräänlaisena fiksaationa tiettyyn olemista äärimmäisen vahvasti koskevaan ideaan [cf. Zizek] ennenkuin meille voi herätä taju siitä, että haluava tietoisuutemme onkin saattanut tässä ‘olemassaolo-fiksaatiossaan’ ajautua kosmiseen ‘ansaan’.
Buddhalaisuuden [ja sitä lähellä olevan ajatteluperinteen sekä ihmis- että subjektikäsityksen] mukaan tällöin tarvitaan oikeaa tietoa, jonka voi saavuttaa käytännöllisen meditaation [sekä myös rationaalisen päättelyn] kautta, jotta haluava egomme ‘nihiloituisi’ uuden valaistuneen ei-substantiaalisen mielen tilaksi.
Haluan kuitenkin muistuttaa Zizekiä kompaten, että kristinuskon aito perinne ei kulje buddhalaisuuden kanssa samaa vapauttavan tiedon linjaa [kuten platonis-gnostilais-stoalainen perinne aina Spinozaan ja materialistisiin reduktionisteihin saakka] vaan tekee rakkaudesta kaiken olemassaolon ei-tiedollisen perustan, joka johtaa [alkuharmoniasta] täydelliseen diversiteettiin eikä suinkaan haluavien egojen lopulliseen katoamiseen nirvanassa [‘ei-minkään harmoniassa’], mitä ihmettä tämä sitten representatiivisesti tarkoittaakin täydessä tajuisuuden ja syyntakeisuuden tilassa olevalle ihmiselle. Valaistuneille asia lienee itsestään selvä - - ?
No voidaanhan tietysti kysyä, vaikka se "valaistuneille lienee itsestään selvä", koskapa kyseessä on polku, jota edetessä empiiriset muutokset osoittavat itsestään sen, ovatko ne tosia vai eivät; väheneekö egoksi kutsumamma minuuden käyttöliittymä, ja taas kasvaako toinen vapaa minä sisältä.
Sanoisin, että aika monta kysymystä ratkeaa empiirisesti testattavien syysuhteiden kautta, myös tuo metafyysinen kysymys alkuperäisestä virheestä - jonka siis siirtäisinkin siihen aikaan, kun ja jos tietoisuus kokee perusluontoisen muutoksen; kun yksilö huomaa, että materialismin tiedonrajat ovat suurin harha (läntisessä) maailmassa,
vaikka eipä silti jo Bodhisattvapolun varhaisin julkaisu – ja tämän asiakirjan aitouden on 14. Dalai Lama vahvistanut – H. P. B:n Hiljaisuuden ääni jo v. 1889 valotti kaikkia olennaisia kysymyksiä.
Ehkä tuon Oi miksi? -kysymyksen käsittämistä voisi verrata ensimmäiseen peruskurssiin TKK:ssa (tiedän, ettei se enää ole sen niminen), jolloin on vielä mahdoton avata kaikkea minkä sisäistäminen vaatii laudatur-osaamista, siis vuosien määrätietoisia, systemaattisia ponnisteluja ja oppimisen riemua.
Ja en tiedä, miten kristinuskoa ylipäätään voi verrata polkuun, joka siis kuten näyt oivaltaneen on - tai on ollut - sama joissain kristillis-gnostisissa, stoalaisissa tai taolaisissa kouluissa.
Jos pyrkijällä ihmisellä on joku heikkous tai häpeänaihe, sanotaan nautintoaineriippuvuus, seksuaalinen fiksaatio tai vain esimerkiksi kielitaidon heikkous jonka hän sisäisyydessään kokee jatkuvana alemmuudentunnon aiheuttajana, on se oikaistava.
Nähdäkseni kirkollinen metodi tarjoaa lääkkeeksi lähinnä häpeässä ja voimattomassa itsesäälissä kieriskelyä, siihen armoa, mutta ei pysyvää muutosta (omista syistään).
Mysteeriohan kyseessä onkin, sillä ihmisen persoonalliset omat voimat muutoksessa tuskin riittävät kovin pitkälle.
Buddhalaisuuus kutsuu sisäistä muutosvoimaa nimellä buddhaluonto.
Se’n en ole kuullut tehneen vielä yhtään diiliä minkään formulatallin kanssa, tai siunanneen joukkotuhoaseita.
Joku piispa Huovisen koko ikänsä hokema `Miksi Jumala sallii?´ on mun mielestä täysin merkityksen ja triviaali kysymys - itämaisen ajattelun näkökulmasta varsin falskia, varsinkin kun tiukan tullen, turvaudutaan materialismin paradigman tiedonrajoihin, ja pätevien vastausten saaminen olisi jo jonkinmoinen käsitteellinen mahdottomuus.
Sitä on agnostismia.
Zizekiltä mielenkiintoinen ja omalla tavallaan aika raadollinen luento (ajatellen, että yleisö ilmeisesti oli jonkin sortin länkkäribuddhisteja). Zizek on mestari löytämään ristiriitaisuuksia, tai kuten tuossa luennossaan sievästi ilmaisten: jännitteitä (tension), ideologiasta kuin ideologiasta tai uskonnosta kuin uskonnosta.
Luennon lopputeesi on varmastikin se kaikista suurin ontologinen ydinkysymys, mutta minut tuo sytytti ajattelemaan asiaa moraalifilosofiselta kannalta: Minkälaista moraalia ja moraalisia lopputulemia ts. etiikkaa ja etiikan käytäntöjä buddhalaisuus ja kristinusko tuottaa ja mitenkä nämä eroavat toisistaan? RM jos olisin, voisin myös ehkä kysyä: millaisen yhteiskunnan uskonto tuottaa? Mielestäni tuo luento loppujen lopuksi osoittaa, kuinka hukassa buddhalaisuus on moraalikysymyksissä, jos niitä aletaan pohtimaan filosofisesti/teologisesti (Ei siis oikeastaan paljon eroa kristinuskosta tässä mielessä)
Nimittäin, jos oletetaisiin Zizekin postuloimat teesit nirvanan/valaistumisen tosiasiallisen päämäärän, eli aktiivisen nirvanan tässä hetkessä todeksi ja olennaisiksi buddhalaisuuden modaliteeteiksi, voidaan hyvällä syyllä kysyä, että eikö tuolloin kaikki elämän 'samsarassa' oleva ole yhdentekevää ja siten ihmisten moraaliset pohdinnat ylittävää? Eli havainnollisemmin kuten Zizek muotoilee: "In buddhism, if we are really honest, we have to admit that once you are in enlightment, nothing immanently prevents you, for example, from torturing people." Ajatus lähenee käsitteellisesti eksistentiaalista nihilismiä (Schopenhauer) tai stoalaisuuden apatiaa, jossa ikäänkuin antaudutaan 'kohtalolle' tuntematta siitä sen suurempaa mielenliikutusta -- enkä halua sano tätä mitenkään halventavassa mielessä, sillä olen itse kovin viehtynyt stoalaiseen filosofiaan.
Tässä vaiheessa buddhalaisuus tietenkin pyrkii nostamaan esiin joukon erilaisia hyveitä ja moraalilakeja, joita harjoittamalla jokaisella on mahdollisuus vapautua kärsimyksen kierteestä tekemällä hyvää toiselle, mutta Zizek esittää mielenkiintoisen huomion: kuka nuo hyveet on määrittänyt hyveiksi? Mistä ne johdetaan? Maksiimeja kenties?, ja esittää terävän vertauksen Dalai Lamaan viitaten: Mitä väliä millä keinoin Nirvana saavutetaan: huumeilla ja alkoholilla (bad nirvana) vai hyvillä teoilla ja meditaatiolla (good nirvana)?
Vaikka 'maallinen ja arkinen' buddhalaisuus toimii hyveiden puitteissa päämääräänään 'hyvä', on radikaali ja autenttinen buddhalaisuus tietenkin tässä kysymyksessä pelottavan ja ihailtavan rehellinen: vapaata tahtoa ei ole, olemme mekaanisia koneita. Nirvana on tämän tiedostamista ja siitä vapautumista hyväksymällä se kaikki. kuten Suzuki muotoilee: "War is a necessary evil to bring about a greater good. [...] I dont have this difficulty (of killing) because If I reach nirvana then I no longer experience myself as an active agent responsible for the act."
Siis, hyi helvetti!
Kuinka myötätunnon bodhisattva voisi noin vain kiduttaa? hän tuntee toisen ihmisen kärsimyksen muutenkin omanaan,
ja se vain on niin, että nämä länsimaissa guruina esiintyvien tahojen briljeeraukset nirvanasta ovat tässä suhteessa pohja-pois, koska kyse on tuon tietoisuuden, jota bodhisattva edustaa, vielä asteisesta syvenemisestä - ulottuvuuteen, jota on jo mahdoton kuvata mutta mitään edellisestä, kuten ihmisyys (kuusi pāramitātaa), ei karsiudu pois.
Mikään ei käänny ylösalaisin. Tämä löytyy alkuperäisistä lähteistä.
Minä suosittelisin kyllä noille em. - kirjamyynti/tuotantohan voi olla ammatti ja elinkeino siinä kuin mikä muu tahansa - jotain ihmiskunnalle läheisemmän maalin hahmottelua.
Post a Comment