Tietoisuus on valhe, joka kertoo totuuden [= tarinan totuudesta]

Anonyymi kommentoi päreessäni ‘Evoluutiota vai sykliä?: Viittasin noissa kommenteissani siis Ken Wilberin teorioihin, joihin voi tutustua lisää hänen kirjoistaan. Esim. tästä: http://en.wikipedia.org/wiki/Sex,_Ecology,_Spirituality

. 

Hyvä, että linkkasit tuon sivun, en ollut sitä laiskuuksissani lukenut. Paljon kiinnostavaa Wilderin yrityksessä saavuttaa ‘kokonaisnäkemys’ toki löytyy, mutta en minä nyt ihan noin maailmoja ‘syleilevä’ holisti ole, jos kohta holisti lainkaan. Painotan sillä tavoin ‘dualistista’ näkemystä, ettei meillä ole mitään pääsyä ulos tietoisuuskuplasta [vrt. Kant ja kyvyttömyytemme saada ‘suoraa’ tietoa empiirisestä maailmasta kokonaisuutena: ‘oliosta sinänsä’]. Emme voi tietää edes sitä, onko sen ulkopuolella mitään ja jos on, niin emme me siitä pysty mitään kertomaan tietoisuuden ‘sisällä’ – paitsi metaforisesti ja/tai täysin subjektiivisen kokemuksen tasolla, joka on yleensä enemmän tai vähemmän käsittämätöntä ‘privaattikieltä’ [jos sellaista nyt voi olla olemassakaan, koska kieli/kielenkäyttö perustuu aina paitsi symboleihin myös kieliopilliseen rakenteeseen, joka mahdollistaa ymmärrettävän kommunikoinnin]. Metaforinen puhe on aina ‘as if’ eli ‘ikään kuin’-kuvausta: ‘ilmenemisen’ kuvausta ‘toisin sanoin’. Tavallaan jo ‘toisin sanoin’ on liiallinen oletus, koska silloin oletetaan, että ilmenemiselle on olemassa ‘oikea ilmaisu’, jonka vielä joskus löydämme. Mitään sellaista ei voi olla, koska tietoisuus on syntynyt singulaarin järjen tekemistä yleistyksistä. Näitä metaforisia yleistyksiä voi käyttää kätevästi yksilöolioiden luokittelevaan ilmaisuun, mutta samalla ne myös vieraannuttavat meidät ilmenemisen ikuisesta indifferenssistä, jossa asiat ovat niin kuin ovat: tosiasioiden, ei olioiden, kokonaisuus [ks. Wittgensteinin Tractatuksen alkulause]. Ja siihen loppuu meidän ’suora’ tietomme tosiasioista, jos kohta sekään ei tietysti voi olla muuta kuin metaforista symboliikkaa tai merkkijärjestelmää: siis epäsuoraa yleistystä singulaarista perspektiivistä. Lopullinen representatiivisen tietoisuutemme ontologinen paradoksi tai katkos syntyy, kun tajuamme, ettei kaikkein eksakteimmallakaan tiedolla [ja varsinkaan sillä], siis tosiasioilla an sich [itsessään], ole mitään semanttista arvoa. Ne vain ovat: itsessään täydellisiä ja ‘välinpitämättömiä’. Ne eivät ‘avaudu’ meille, ellemme sulje niitä merkkijärjestelmiimme ja tee niistä tällä tavoin ontologisesti jotain muuta kuin, mitä ne tosiasioina itsessään ovat. Me emme toki symboleillamme [merkkijärjestelmillämme] tietoisesti väärennä tosiasioiden ilmenemisen kausaalisia ketjuja, koska merkkijärjestelmiin perustuvat mittaustapamme [*] kehittyvät, mutta me väistämättä irrotamme tosiasiat olemassaolon ‘puhtaasta aktuaalisuudesta’ oman ‘representatiivisen aktuaalisuutemme’ osiksi, jotta voisimme ikään kuin omistaa ne ja hallita niitä [vrt. magia]. Mikään perinteisen logiikan [kaksiarvologiikka, jossa eksistenssi-kvanttoreiden arvo on selvästi määritelty] puitteissa operoiva holismi ei voi ratkaista tätä paradoksia ajautumatta kehäpäättelyyn, joka osoittaa logiikan joko täydelliseksi [suljettuna systeeminä, joka täyttää vain omien ehtojensa ‘totuusvaatimuksen’] tai epätäydelliseksi [ristiriitaiseksi suhteessa totuusehtoihinsa]. Matematiikka sen sijaan, mitä lähemmäs tosiasioita se ‘päätyy’, sitä triviaalimmaksi se muuttuu. Matematiikassa kehämäisyys on hyväksyttyä ad hoc, sillä jos matematiikka ilmentää tosiasioita niin kuin ne tapahtuvat, kehät ovat itsestään selvä [triviaali] osa ilmenemistä. Kehät kuitenkin tekevät representaation eli symbolis-dialektisen argumentaation jos ei loogisena projektina mahdottomaksi niin ainakin ‘kyvyttömäksi’, sillä tosiasioiden ilmeneminen, vaikka se mitä ilmeisimmin näyttää toteuttavan usein tiettyjä säännönmukaisuuksia, ei sisällä symbolisia sääntöjä, jotka ovat transsendentaalisia suhteessa ilmenemiseen. Transsendentaalisuus on tässä tietoisuuden ‘ominaisuus’ [ymmärryksen muoto], joka ikään kuin ylittää ilmenemisen ‘puhtaan aktuaalisuuden/tapahtumisen’ konstituoimalla havainnoidut tosiasiat enemmän tai vähemmän käsitteellis-intuitiiviseen skeemaan. Käsitteelliset skeemat eivät ole ‘luonnollisen’ ilmenemisen ominaisuuksia [hylomorfisti tekee siis täysin metafyysisen alkuoletuksen ‘sekoittamalla’ keskenään kaksi eri tason ontologista/kategorista modusta]. Olen tässä asiassa enemmän Platonin rationaalisen ideaopin [yleisesti ottaen ‘matemaattisen’ lähestymistavan] kuin Aristoteleen empiristisen [‘käytännöllisen’ joskin samalla ‘umpimetafyysisen’] hylomorfismin kannalla. Sillä erotuksella, että en usko Platonin luolan ulkopuolisen maailman [Totuuden] olevan ihmisjärjen tavoitettavissa, ei ainakaan ‘järjellisenä’ kokemuksena. Kun puhutaan platonilaisittain alkuperäisten ideoiden muistamisesta [‘anamnesis’] ja ‘katselemisesta eli ‘theoriasta’, ollaan siirrytty vähintäänkin estetiikan ellei sitten jo [luku]mystiikan alueelle. Jokainen voi toki kokea, mitä kokee, mutta on täysin eri asia käyttää mitä tahansa merkkijärjestelmää [laajasti ymmärrettynä kieltä] tuon kokemuksen kuvaamiseen kuin ‘kokea’ se tässä ja nyt, suoraan ja ilman reflektiota [vrt. meditaatio]. Näin ollen me kaikki symbolis-representatiivisella tietoisuudella ‘varustetut’ olennot esitämme eräänlaista näytelmää [narratiivia], joka kuvaa todellisuutta, mutta joka ei ole todellisuutta vaan pelkästään ‘kertoo’ siitä jotain. Tietoisuus on kuin taide eli valhe, joka kertoo totuuden. Myös logiikka ja jopa matematiikka.

*
[*]  Vain mittaustavat kehittyvät, sillä itse ‘ilmeneminen’ ei ‘ontologisesti’ kehity, vaikka onkin muutoksen tilassa. Tietystä perspektiivistä nähty [ja muuta lähtöpistettä kuin singulaari perspektiivi meillä ei havainnointiin ole: kaavat ovat merkkijärjestelmiä, eivät havaintoja] kehittymisen/evoluution ajatus sisältää kuitenkin väistämättä funktioihin ‘piilotetun’ teleologian: perspektiivinen havainnointi ei yksinkertaisesti voi välttää tätä oletusta.
*

http://www.handprint.com/SC/NIE/GotDamer.html#sect4

http://actuspurunen.blogspot.fi/2014/07/evoluutiota-vai-syklia.html