Mahdollista ja mahdotonta puhetta Jumalasta

Kaikki subjekti-predikaattirakenteeseen perustuva kielenkäyttö, jolla puhutaan Jumalasta, on väärinkäsitys ja mahdottomuus. Siksi jokainen, joka puhuu Jumalasta, puhuu aina jostain muusta kuin Jumalasta. Jumalasta ei voi puhua kuin havaittavasta olennosta. Yhtä vähän kuin voin havaita itseni tietoisena ajattelevana subjektina, yhtä vähän voin havaita Jumalan. Yhtä vähän kuin voimme pelkästään aistiemme kautta nähdä itsemme itsereflektiivisinä persoonina, ikään kuin voisimme osoittaa itsessämme kohdan, joka on ‘minä itse’, yhtä vähän voimme osoittaa, että tuossa on Jumala. Silti koemme vahvasti [eikä tuo kokemus ole pelkkää havaintoa vaan jotain perustavampaa, jotain, mikä on mahdollistaa inhimillisen ajattelun ja ymmärryksen syntymisen materiassa], että olemme olemassa juuri tiettynä olentona, jolle on annettu kasteessa tietty nimi. Jumala on olemassa juuri tuollaisen kokemuksen ytimessä, eikä ‘häntä’ tarvitse erikseen todistaa olemassa olevaksi tai ei-olemassa olevaksi. Mutta siinä mielessä kuin Jumala on vain meidän tietoisuutemme kautta, on häntä myös mahdoton kieltää ilman, että kieltäisimme samalla oman itsetajuisuutemme. Itse asiassa Jumalan kieltäminen onkin väärinkäsityksistä naurettavin. Lähes yhtä naurettava on tietysti mikä tahansa argumentatiivinen todistus Jumalan olemassaolon puolesta. Ikään kuin minun pitäisi erikseen todistaa olemassaoloni subjektiivisena olentona.

. 

Yhtä lailla kuin minun ei tarvitse ollakseni olemassa todistaa olemassaoloani, yhtä vähän minun tarvitsee todistaa Jumalan olemassaolo, sillä Jumala ei voi olla ilman minun tietoisuuttani. Jumalan ei kuitenkaan ollakseen tarvitse olla olemassa tietoisuutena. Minun tarvitsee. Miten sitten voin erottaa itseni Jumalasta? Empiirisesti en mitenkään, sillä ero on ontologinen. Ero minun ja Jumalan välillä on olemisen tavassa, ei fysikaalisessa luonnossa. Minä olen singulaari, joka kykenee päättelemään käsitteellisesti olemassaoloon, universaaliin, Jumalaan, mutta ei havaitsemaan sitä/häntä. Jumala taas on universaali, joka voi olla olemassa vain minun, singulaarin, kautta. Mutta tietenkin Jumala on, vaikkei sattuisikaan olemaan olemassa minun kauttani, sillä, yhtä vähän kuin minä olen itse ‘keksinyt’ itseni, yhtä vähän olen itse keksinyt Jumalan [PS.].

.

Jos empiirikko nyt [kuten yleensä] sanoo, ettei mitään ontologista eroa ole olemassa kuin metafysiikkana ja että metafysiikka on pelkkää käsitteillä pelailua, hänen täytyy kyetä selittämään tietoisuus, olemassaolo, aika ynnä muita perinteisesti metafysiikkaan luettuja asioita naturalistisesti, havaittujen materiaalisten syy-yhteyksien loogisesti välttämättöminä seurauksina. Ja sitä hän ei kykene tekemään ajautumatta ristiriitaan omien metodisten periaatteidensa kanssa. Tietoisuutta ja olemassaoloa ei voi havaita, koska ne aina jo toimivat kaiken havainnon perustana. Havainto ei luo tietoisuutta ja olemassaoloa. Pikemminkin on päinvastoin: vasta tietoisuus ja olemassaolo antavat havainnoille mielen ja merkityksen.

*

PS. Huomautettakoon, että sekä deismi että fideismi ovat perimmältään ateismia. Kreationismi deismin antropomorfistisena ja fundamentalistisena muunnelmana on näin ollen myös perimmältään jos ei ateismia niin ainakin projektiivista epäjumalanpalvontaa. Fideisti taas voi uskoa mihin tahansa miten tahansa mistään perusteluista mitään piittaamatta. Näin ollen fideisti on relativistinen voluntaristi, joka de facto palvoo itseään jumalana.

 

Panteismista puuttuu uskova subjekti. Ateismi on modaalilooginen väärinkäsitys.