Kysymys, arvoitus, mysteeri

1

Arvoituksen voi ratkaista. Arvoitukselle löytyy aina jonkinlainen järjellisen päättelyn tukema luonnollinen syy. Mysteeri sen sijaan on ratkeamaton dilemma. Mutta miten arvoitus ja mysteeri voidaan erottaa toisistaan. Miten voimme sanoa, että jokin on ratkeamaton arvoitus eli mysteeri? Milloin voimme luopua kysymisestä ja sanoa: se on mysteeri. Eikö meidän tunnustaaksemme, että emme pysty ratkaisemaan jotain arvoitusta, pitäisi tietää, ettei se ole ratkaistavissa? Mutta jos tiedämme, ettei jokin ongelma ole ratkaistavissa, meidän täytyy tietää silloin edes jotain [mutta jotain varsin olennaista] itse mysteeristä. Emmehän voi luopua kysymisestä, vaikka arvoituksen mahdottomuus olisi todistettu tiedollisesti ja/tai kokeellisesti. Voimmeko? Vai paremminkin: pitäisikö meidän luopua silloin?

.

2

Kysymys on ensisijaisesti siitä, miksi kysymme ja toissijaisesti siitä, miten kysymme. Jos evoluutio on ‘luonut’ meidät uteliaina ja ajattelevina olentoina kysymään ja myös mahdollisimman taitavasti ratkaisemaan kysymyksemme, voiko eteemme koskaan tulla mitään sellaista, mitä ei voisi pätevästi ratkaista? Evoluution ‘ihmiseen sisällyttämän paineen ja voiman’ eteenpäin sysäämänä toimiva ihmisluonne kuitenkin pakottaa meitä etsimään parempia ratkaisuja jo pelkästään hengissä selviämisemme ja paremman hyvinvointimme vuoksi. Jos päädymme silti olettamaan, ettei jokin kysymys ja ongelma ole mitenkään ratkaistavissa, meidän olisi luovuttaaksemme opittava tyytymään johonkin jo saavutettuun ratkaisuun, lopetettava sen kysyminen yhtään perustavammin ja itse asiassa unohdettava koko ongelma, koska se on nyt saanut tiedonhankintamahdollisuuksiemme rajoissa ratkaisun, jota emme voi muuksi muuttaa.

.

3

On loogisesti itsensä kumoavia väittämiä, jotka eivät ole arvoituksia vaan paradokseja. Kun sanon: nyt minä valehtelen, niin valehtelenko silloin vai en? Jos väitteeni on totta, en valehtele, jos se taas on valhetta, se on totta. Tällainen itsensä kumoavuus ilmentää kaikkein yksinkertaisimmillaan mahdottomuutta todistaa kielessä yhtään mitään ajautumatta kehäpäättelyyn ja/eli paradokseihin. Kieli on itseensä viittaavaa ja siksi valehtelijan paradoksi toistuu ja ikään kuin uusintaa itseään loputtomiin kaikissa loogisissa todistuksissamme koskien ei ainoastaan dialektista argumentaatiota vaan myös hypoteeseista kokeellisen tieteen havaintojen perusteella tehtyjä induktiivisia yleistyksiä, jotka on teoriatasolla todistettava deduktiivisesti. Ainoa ‘tosi’, tieto, mitä meillä kielellisinä olentoina voi olla, on jotain, mitä ei voi eikä tarvitse todistaa. Se on yhtä aikaa sekä itsestään selvyyttä, uskoa että tervettä järkeä, joka koskee vain tuttuja asioita ja ilmiöitä.

.

4

Silti kysymme. Alusta lähtien ja loppuun asti. Miksi? Uteliaisuutemme ei lopu, vaikka keinomme näyttäisivät loppuvan. Ja kun uteliaisuutta ei voi tyydyttää enää tarkoitusperiimme nähden pätevimmiksi testatuilla keinoilla ja kokeilla, se muuttuu ihmettelyksi, joka on kaiken filosofisen kysymisen alku – ja loppu. Ihmettely sinänsä on jos ei välttämättä mysteeri niin ainakin se ilmaisee uteliaisuuden viimeisen pisteen, jossa ratkaisukeinot loppuvat, mutta uteliaisuus ei. Uteliaisuudella on tässä kaksi vaihtoehtoa: joko siirtää kiinnostuksensa kohde muualle tai muuttua ihmettelyksi. Ihmettely on kaiken uskonnon ja kaiken rationaalisen filosofian lähtökohta. Se on myös mysteerin lähtökohta.

.

5

Pelkästään utelias sen sijaan ei koe olemassaolossa mitään mysteeriä. Kohdatessaan mielestään ratkaisemattoman ongelman utelias empiristi yleensä jossain vaiheessa siirtää kiinnostuksensa muualle, muihin kohteisiin. Koska hänen intellektinsä ‘tyydyttyy’ vain aistien kautta saavutetuista kohteista, se ei voi edes ajatella ei-aistillista [ikään kuin jopa inhimillinen ajattelukin olisi vain ‘aistimista’ = empiristin kategorinen virhe].

.

6

Uskonnollinen ihminen ja filosofi sen sijaan jatkavat kysymistä. Uskonnollinen ihminen ratkaisee kysymisensä loputtomuuden päätymällä Jumalaan ja ryhtymällä palvomaan ‘häntä’. Filosofi sen sijaan ihmettelee loputtomiin. Filosofi voi toki uskoa tai olla uskomatta Jumalaan, mutta siitä huolimatta ja lopultakin juuri sen takia, koska hän ei lopeta ihmettelyään, mysteeri on myös hänelle koko ajan läsnä. Utelias empiristi sen sijaan jatkaa havainnointiaan ja jatkuvaa tiedonkeruutaan eikä ala ihmetellä jotain/mitään loputtomiin vaan etsii uuden vielä ratkaisemattoman kohteen, jolle yrittää löytää tiedonhankintamahdollisuuksiensa rajoissa jos ei varmaa niin ainakin tyydyttävän selityksen.

.

7

Kuitenkin myös havainnoista ‘totuuden’ todisteita etsivä empiirikko voi uskoa klassisen teismin ‘ei-havaittavaan’ Jumalaan, jota/mitä ei voi olettaa ja ymmärtää projektiivisesti eli ihmisenkaltaiseksi ‘suureksi toiseksi’, joka ‘sijaitsee’ kuin mikä tahansa materiaalinen kohde jossain ‘paikallistetussa ajassa’ vaan inhimillisen ajattelun mahdollistavaksi tietoisuuden ja olemassaolon Ykseydeksi. Näin ajatellen Jumala [em. ‘Ykseytenä’] on empiirikolle itsestään selvyys, jota ei tarvitse problematisoida ja joka oletetaan annettuna - uskoipa hän ‘siihen’ Jumalana tai pitipä sitä a-teistisesti ‘luonnollisena asiana’[?]

.

8

Rationaaliselle metafysiikalle Jumala on inhimillisen ajattelun perustana perimmäinen paradoksi, jota ei voi ‘ratkaista’, ja jonka voi määritellä vain tautologiana tai performatiiveilla [rukoukset], metaforilla ja narratiiveilla [*]. Niinpä evankeliumien Jeesuksen Jumala on tosi narratiivisena kuvauksena, ei loogisesti eikä empiirisesti.

.

9

Se, joka uskoo Jeesuksen Jumala/an, uskoo tietyn kertomuksen Jumala/an. Sitä, onko tämä usko ristiriidassa sen Jumalan kanssa, jota Tuomas Akvinolainen pitää olemisen analogiana, pidän kuitenkin outona väitteenä [jonka esim. Luther ja Heidegger esittävät (tosin hyvin erilaista lähtökohdista)]. Jumala ei ole persoona eikä mikään tunteva ‘olio’ siinä mielessä kuin ihminen. Pyhän Kolminaisuuden persoonat ovat pelkästään teologis-metafyysisiä metaforia, jotka hahmottavat evankeliumin jumalakäsitystä teologis-filosofisessa kontekstissa. Joka muuta väittää, on joko ymmärtänyt Jumalan kategorisesti väärin ja ajautuu väistämättä jonkinlaiseen polyteismiin ja antropomorfismiin/antroposentrismiin [kreationismi] tai samaistaa J/jumalan  ei-subjektiiviseen eksistenssiin [Heidegger].

.

10

Jumala-selitykset ja -kuvaukset tyypittyvät hyvinkin erilaisilla tavoilla kohti ‘ratkaisua’, joka ei ole enää puhtaasti empiirinen eikä pelkästään rationaalinen: 1] Jumalan/jumalien ‘lepyttäminen ja lahjominen’: luonnonuskonnot ja polyteismi yleensä, 2] J/jumalaa kohti pyrkiminen [a) Platon: anamnesis: rationalistinen ‘paluu’ alkuperäisiin [‘jumalallisiin’] Ideoihin, b) Aristoteles: teleologia: kehitys kohti täydellistymistä eli täydellistä Hyvää, c) Plotinos: (i) kääntymys kohti kaiken alkua eli Yhtä; (ii) Augustinus, Pseudo-Dionysios: mystinen tie: purgatio, illuminaatio, unio)] tai 3] Jumalan ihmiselle antaman ‘ehdollisen’ lupauksen täyttyminen [kirjan uskonnot: lähtökohtana juutalainen monoteismi: uskonnollinen kultti ja uskonnollinen laki Jumalan lupauksen ‘ehtoina’]. Vaihtoehdot 1 ja 3 ovat lähellä toisiaan, koska juutalainen monoteismi oli ainakin varhaisimmassa vaiheessa monolatriaa [Jahve oli/on yhden kansan oma Jumala, vaikka hänen lakinsa päti kaikkiin ihmisiin] eikä universaali monoteistinen transsendenssi, kuten klassinen teismi asian määrittelee [esim. David Bentley Hart: The Experience of God].

.

11

Sekä tiukan rationaalinen filosofi että empiirisen evidenssin etsijä voi päätyä uskomaan johonkin näistä jumala-käsitysten tyypeistä, jotka eroavat toisistaan merkittävästi, mutta ainakaan rationalisti ei lopeta ihmettelyään, koska hänelle empiirinen evidenssi ei milloinkaan voi tavoittaa Jumalaa eikä mystinen kokemus taas ole ymmärrettävissä järjellisesti. Jumala ei siis ole rationalistille arvoitus, joka joskus jollain tavalla ratkeaa havainnon tai jopa kokemuksen kautta, ymmärrettiinpä tuo ratkaisu sitten mysteeriksi tai ‘tiedoksi’. Ihmettely on filosofille loputon ‘tehtävä’ ja rationaalinen metafyysinen ihmettely on ihmettelyn äärimmäisin ja syvällisin muoto - myös hylomorfisti Aristoteleelle, jonka teleologis-metafyysinen empirismi ja biologismi perustui kuitenkin johdonmukaisella tavalla käytännölliseen järkeen [jonka, kuten järjen yleensä] ensimmäiset peruskategoriat pitää olettaa kategoris-rationaalisesti [joskin pragmaattisesti] tosiksi; niitä ei voi löytää suoraan yksilöolioista vaan ne ovat metafyysisiä postulaatteja, tosin ‘käytännöllisiä’ sellaisia.

.

[*] Performatiivi on sanallinen ‘teko’, esimerkiksi: 'kastan sinut Liisaksi', 'julistan teidät nyt mieheksi ja vaimoksi’, mutta myös: 'ajattelen siis olen'.
*

http://fi.wikipedia.org/wiki/Monolatria