Teismi, nihilismi, kuilu, itsemurha – ja pelastus

1

Jos hylkään hylomorfismin erilaiset versiot metafyysisinä ennakkoluuloina ja ristiriitaan päätyvinä virhepäätelminä ja naturalistisen holismin tietynlaisena magiana [yleisesti ottaen ajatus energiasta ‘henkisenä’ aineena: holistinen energeettisyys], minulle jää kaksi vaihtoehtoa: teoreettinen fysiikka/matematiikka ja nihilismi/teismi.

.

Teoreettinen fysiikka ja matematiikka eivät ole varsinaisesti metafysiikkaa vaan eksaktein ihmisen luoma sääntö- ja merkkijärjestelmä, ei enempää muttei vähempääkään. Nihilismi ja teismi sen sijaan ovat kannanottoja myös teoreettisen fysiikan ja matematiikan mahdollisuuteen selittää todellisuuden merkitys ihmiselle.

.

Nihilismille todellisuus on kielen täyttämää triviaa eli konstruoitua semantiikkaa, joka romahtaa tyhjyyteen ilman symboleita ja loogisia [perimmältään dialektisia, kaksiarvologiikan sitomia] sääntöjä. Matematiikka ja teoreettinen fysiikka yrittävät nekin tavallaan pelastaa ihmisen tuolta romahdukselta, mutta voivat ilmaista todellisuutta eksakteimmillaan vain kuolleiden muotojen avulla, jotka kyllä ‘toimivat’, mutta joissa ei ole muuta sisältöä kuin eksakti mitattavuus. Teismille todellisuus on sen sijaan pyhää jumalallista täyteyttä, jota myös matematiikka ilmentää.

.

Mutta mitä eroa lopultakaan on nihilismillä ja teismillä? Itse ajattelen, ettei niiden välillä ole perimmältään mitään eroa, koska tyhjyyttä ja täyteyttä on mahdoton ymmärtää edes itsessään saati sitten eron kautta. Tiedoksi kutsuttu ‘ennakkoluulo’ on aina ja väistämättä symbolista. Kuvittelu [imaginaarisuus] sen sijaan ei ole tietoa vaan kuvittelua, kuin valveilla nähtyä unta. Ja jos kaikki on pyhää, silloin myös tyhjyys on pyhää, ikään kuin näin sanomisella olisi mitään merkitystä tai edes mieltä. Nihilismi ja Jumala, molemmat, ovat semanttisia mielettömyyksiä, jotka äärimmäisinä ratkaisuina yhä vielä antavat trivialle mieltä.

.

Toisin sanoen koska trivia itsestään selvyytenä on aidosti vailla mieltä, nihilismi ja teismi ovat kuitenkin yhä vielä mielettöminä mielettömyyksinä [ja vain tämän vuoksi] tosia käytetyn symbolijärjestelmän sisällä, toisin kuin hylomorfismin keinotekoiset maailmat, joilla on pelkästään soveltava ja käytännöllinen funktio ja jotka näin ollen aina ja loputtomasti väistävät viimeisen kysymyksen todellisuudesta paetessaan materialle annettuihin tai materiasta hahmotettuihin metafyysisiin ja ylipäätään rationaalisesti konstruoituihin informaatio-muotoihin, joihin kuuluvat myös mallinnuksen ja virtuaalisuuden maailmat. Tämä hylomorfistinen prosessi on jäänyt evoluution vangiksi, vaikka luulee pystyvänsä hallitsemaan sitä.

.

Kysymykseen todellisuudesta ei voi vastata positiivisesti, antamalla sille argumentoitu ratkaisu, pakenematta sitä samalla representaation perspektiiviseen ansaan. Rehellisempää on siis nostaa kädet ylös ja tunnustaa tietämättömyytensä ja voimattomuutensa eli äärettömyys, jonka edessä inhimillinen ajattelu kohtaa rajansa eli rajattomuuden. Rehellisempää on romahtaa kuiluun kuin luulla pystyvänsä ylittämään kuilu eli kävelemään tyhjän päälle rakennettujen siltojen varassa kuilun reunalta toiselle. Näin ollen matematiikkakin on pelkkä hauras riippusilta, joka viime kädessä kuvitellaan todeksi. Kuilu on loputon niin pituus- kuin syvyyssuunnassa.

.

2

Tieto siis muuttuu ja päätyy aina ja väistämättä lopulta takaisin kuvitteluksi [imaginaariseksi kuvaksi], joka sen on synnyttänytkin. Tästä loppupäätelmästä, tiedon romahtamisesta takaisin kuvitteluun, ikään kuin uneen, on vain askel henkilökohtaiseen askeesiin: maailmasta vetäytymiseen ja vaikenemiseen. Tämä askel ei seuraa johtopäätöksestä eli tiedon arvon romahtamisesta tietenkään välttämättä vaan on ihmisen oma valinta ja sellaiseksi minä sen myös jätän [moni pakeneekin kuilun partaalta takaisin elämän valheeseen], toisin kuin pakkomielteisesti ihmisten persoonallisuuksia penkovat piilorasistiset pseudotieteilijät, jotka on legitimoitu käyttämään leimakirvestä tieteen nimissä [etenkin psykologit, sosiaalipsykologit ja antropologit] ja jotka luulevat olevansa tieteen auktoriteetin legitimoimia oraakkeleita.

.

Vain se, joka lakkauttaa itsessään representoituvan ja representoivan evoluution täysin, vapautuu. On kuitenkin aivan sama, jos ihminen syntyy jossain muodossa ikään kuin uudestaan jossain evoluutioon vaiheessa, koska hän ei silloin ole enää sama olento tai ja persoona kuin aiemmin eikä voi elää kuin vain ja ainoastaan sen hetkisen elämänsä. Kaikki muu höpinä  esim. jälleensyntymisestä on pelkkää inhimillisen ajattelun luomaa harhaista kuvitelmaa ja yritystä hallita evoluution tyhjyyttä, indifferenssiä ja triviaalisuutta, joka ei piittaa ihmisestä vähääkään vaan tapahtuu pelkästään oman itsensä takia [ikään kuin tämäkään väite olisi mielekäs]. Näin ollen myös tulevaisuuden ‘ennustamiseen’ suuntautunut buddhalaisuus on jämähtänyt juuri siihen ansaan, jota ja josta se kaikkein voimallisimmin yrittää paeta: inhimilliseen ajatteluun/tietoisuuteen.

.

Tietoisuuden voi lakkauttaa lopullisesti vain tekemällä itsemurha. Mutta kuka pystyy siihen? Harkitusti ja loppuun asti tyynenä. Jos ja kun psykologit, psykiatrit ja muut piilorasistiset hömppätieteilijät pitävät kaikkia itsemurhia mielenhäiriöinä, heidän täytyy silloin pitää myös antiikin ajan merkittävintä ajattelun ja elämänfilosofian suuntaa eli stoalaisuutta mielenhäiriönä. Mutta jos itsemurhan hyväksyvä stoalaisuus todella on mielenhäiriö, niin mitä sitten on elämän jatkaminen helvetillisessä tilanteessa? Kidutuskammio? Sadomasokismia? Kyllä, juuri sitä. Itse valitsen, jos minulta vain löytyy siihen tarpeeksi tahtoa, mieluummin mielenhäiriön kuin kidutuskammion. Tämä valinta merkitsee kuitenkin samalla perustavaa protestia kristillistä arvomaailmaa ja sen uskoa kohtaan. Elämä on kammottava erehdys, ei Jumalan armolahja.

.

3 

Nietzsche yritti romanttisen vitalismin ja Schopenhauerin taidekäsityksen hengessä estetisoida elämäntunteen ja ulottaa sen kolossaalisesti koskemaan koko maailmankaikkeutta. Hän puhuu oseaanisesta tunteesta, jonka ihminen voi tavoittaa maailmakokemuksessaan. Mutta Nietzschen ääni ei rivien välistä luettuna ja kaikessa liioittelussaan kuulosta kovin vakuuttavalta ainakaan tässä asiassa. Siinä on jotain jos ei teeskenneltyä niin pakotettua ja väkinäistä. Nietzschen Dionysos ei ole onnellinen vaan kuilun partaalla kävelevä desperado, joka stoalaisen itsekurin läpi yrittää rakastaa elämää. Mikä sovittamaton sisäinen ristiriita!

.

David Bentley Hart yrittää yhdistää Nietzschen kolossaalisen vitalismin lähes panteistiseen kristillisyyteen, jossa ‘autuus’, joka Jumalan luomistyön näkemisestä luonnossa seuraa, on uskon kokemuksellinen perusta. Mutta eikö tuon evolutiivisen luomistyön voi yhtä lailla nähdä kammottavana toistona, jossa syntyminen, lisääntyminen ja kuolema seuraavat toistaan vailla mitään muuta mieltä kuin tuo lisääntyminen [eli/tai informaation siirto] itsessään ilmentää? Eikö sen sokea ja päämäärätön syklisyys ole pikemminkin vankila, johon ihminen on tahtomattaan suljettu koko elämänsä ajaksi ja josta hän ei pääse pois kuin vasta kuolemassa? Eikö se ole pikemminkin helvetti, joka johtaa pelastukseen vasta loputtuaan – mutta vain kuoleman itsensä takia, ei sen jälkeen luvatun taivasosuuden vuoksi?

.

4

Mutta kas, luettuani pseudotieteilijää, minä toki alan ymmärtää ajatteluni ankeuden syytä. Minä olen parantumaton pessimisti ja tunne-elämältäni jotenkin häiriintynyt. Minun pitää oppia optimismin jalo taito. Minun pitää oppia ajattelemaan positiivisesti. Ehkä on niin, että joskus tulevaisuudessa on mahdollista vaihtaa pessimistille optimistin geenit ja saada hänet tällä tavoin ajattelemaan toisin. Koittakoon siis kaikille tuleville pessimisteille se päivä, jolloin he voivat käydä vaihdattamassa itselleen oikeat geenit, jotta heidän elämänsä ja ennen kaikkea heidän pessimismistään kärsivien optimististen lajitoverien elämä helpottuisi. Sellaista, tieteellisen geeni- ja emootiotutkimuksen ohjaamaa yhteiskuntaa odotellessa, täytyy pessimistin vain kärvistellä oman mielensä synkissä syövereissä. Tuota synkkyyttä kuitenkin valaisee kuilun toisessa päässä, tosin himmeästi mutta valaisee kuitenkin, optimismin ihanan helpottava valo. Kiitos tieteen ja tiedeyhteisön, joka on uuden uljaan elämänuskomme taivaisiin asti ulottuva kirkko.