Silppu-päre: blogikirjoittamisen tarkoituksesta ja eräistä filosofeista [etenkin Deleuze ja Nietzsche]

[24.6] Gilles Deleuze ja tuhoon tuomittu yritys yhdistää Spinozan rationaalinen monismi [determismi, luonnontiede] Nietzschen esteettiseen pluralismiin [indeterminismi, taide]. - - Ajattelen hieman ironisesti, että Deleuzelta on puuttunut ‘adekvaatti’ synesteettinen kyky, jolla hän olisi voinut ‘kääntää’ erityyppisiä aistimuksia toisiinsa [esim. tietty äänin nähdään tiettynä värinä] puhumattakaan siitä, että hän jo alunperin alkoi yrittää mahdotonta: käsitteellinen filosofointi ei nimittäin koskaan pystyy ilmaisemaan maailmaa yhtä aikaa sekä aktuaalisesti [affektiivisessa tapahtumisessaan] että järjellisesti käsitettävällä tavalla [argumentatiivisen selkeytensä rationaalisesti säilyttäen]. Niinpä Deleuzen energeettinen vokabulaari ja ‘affektiivis-nomadinen käsitesekoilu’ ei onnistu vakuuttamaan ainakaan minua. Sitä paitsi – vielä kerran ja a fortiori immanentti pluralistinen monismi ei voi toteutua kuin joko luonnontieteellisessä kontekstissa tai esteettisessä performaatiossa [etenkin musiikissa] mutta ei filosofisena käsiterunoutena [filosofian parodiointi on tietysti asia erikseen, mutta siitäkään tässä ei ymmärtääkseni ole kyse].

.

[21.6 Kommentti]

.

Valkea kirjoitti kommentissaan päreessäni ANATEEMA mm.: Nykyinen kommunikaatiosi tuhoaa ja delegitimoi sanomasi, sekä oman poliittisen viiteryhmäsi keskuudessa, että kanssakäymisessä muiden kanssa. Tämä ei varmaankaan ole tarkoituksesi? Voisi päätellä useista tekijöistä, että tarkoituksesi on tulla laajalti ymmärretyksi ja ehkä arvostetuksikin.

*

Minkä tarkoituksen? Minkä sanoman?

. 

Minulla ei ole mitään varsinaista 'tarkoitusta' tälle kirjoittelulle. Tämä blogi on kaikkine rönsyineen tai [epä]säännönmukaisuuksineen täysin henkilökohtainen ‘projekti’, jonka aloittamiseen Leevi Lehto minut satunnaisen kommentointini jälkeen houkutteli joskus elo/syyskuussa 2004 [kiitos siitä Leeville taas kerran: tämä on ollut ajoittain sekä erittäin hauskaa että kipeällä tavalla opettavaista]. Minulla ei myöskään ole poliittista viiteryhmää [puolueena] eikä [hiukan liioitellen sanottuna] juurikaan kommunikaatiota muiden kanssa. En nimenomaisesti ole halunnut tulla arvostetuksi tai ymmärretyksi. Haluan vain omalla tavallani ja omaa sisäistä tematiikkaani syventäen edistyä [mikä ei välttämättä ilmene suoraan teksteistä] näissä yksityisissä pohdinnoissani, joiden ytimessä filosofian puolelta ovat Descartes, Spinoza, Hume, Kant, [Fichte, Schelling] Hegel, Nietzsche ja Heidegger.

*

[24.6 Lisäys edelliseen kommenttiin]

. 

Piti tietysti kirjoittaa myös Wittgensteinin nimi tuohon listaan.

. 

Pois jätetyistä sen verran, että kun mainitaan Nietzsche, tulee Schopenhauer mukaan häntä erikseen nimeämättä.

. 

Empiristeistä Locke [‘empiristinen idealismi’] ei ole kovin omaperäinen: tietoteroreettisesti hän on lopultakin Descartes’n epigoni, sillä [kuten Locke epäsuorasti myöntääkin] sekundaaristen ja primaaristen ominaisuuksien erottelu ei onnistu viime kädessä kuin ‘intuitiolla’ [vrt. kartesiolainen cogito]. Locke on myös modernin omistusoikeusteorian muotoilija, joka pitää omistusoikeutta silti edelleen perimmältään jumalallisesti/luonnollisesti annettuna. Mutta Locke on omistuksen suhteen ontologisesti väärässä [ja tekopyhä]. On vain omistamisen perustan/perusteen pragmaattinen idea [työllä tuotetun omistuksen legitimaatio] ja sen mukainen oikeustulkinta = representatiivisen ‘eliitin’ kirjoittama juridinen päätös.

. 

Berkeley [‘oleminen on havaituksi tulemista’: subjektiivinen idealismi] sen sijaan on paljon mielenkiintoisempi kuin Locke, mutta hän puolestaan kytkeytyy mukaan Kantin, Humen [ja Schopenhauerin kautta].

. 

Marx liittyy Hegeliin [käänteisen] dialektiikan sekä logiikan osalta ja Nietzscheen moraalifilosofisen relativisminsa vuoksi [moraali on sosiaalinen intressi (nietzscheläisittäin: arvosidonnainen perspektiivi) eikä objektiiviseksi oletettu idea tai imperatiivi [oli tuo idea sitten jumalallista/luonnonoikeudellista alkuperää tai moraalin proseduraalinen ehto/Kant].

. 

Leibniz on saanut selviä vaikutteita Spinozalta, mutta kääntänyt tämän metafysiikan päälaelleen ja tehnyt spinozalaisen substanssin lukemattomista moduksista ontologisesti primaareja [‘ikkunattomia’] monadeja [substansseja, joista todellisuus viime kädessä koostuu]. Tällaista [sekä Spinozan että Leibnizin] metafyysistä idealismia Kant ryhtyi viimeistään Humeen tutustuttuaan kritisoimaan systemaattisesti.

*

[22.6. Filosofista aihetta sivuava tekstiluonnos]

.

Blogini teemojen perusteella olen kai Nietzschen [joka Dostojevskin ohella on varhaisin sivistyksellisen ‘herattäjäni’] hengessä jonkinlainen humanismia kritisoiva yleishumanisti ja satiirikko, vaikka suhtaudunkin Nietzschen ‘filosofis.käsitteelliseen’ vitalismiin ja ‘spinozismiin’ nykyään lähinnä päätäni pudistellen joskin myötätuntoisesti eli empaattis-säälivästi hymyillen.

.

Mielestäni Nietzsche kuitenkin hyvin kipeästi tajusi, että ‘siitä mistä ei puhua [eli wittgensteinilaisittain se, mitä ei voi semanttisesti verifioida’], voidaan vain säveltää musiikkia. Toisin sanoen sanat/kieli eivät riitä ilmaisemaan [paitsi ehkä runoudessa/Hölderlin] esteettis-vitalistisen ‘filosofian olemusta’. Itse asiassa kyseessä ei ole filosofia lainkaan [niin kuin minä filosofian epistemologis/ontologisena rationalismina ymmärrän] vaan ‘performatiivinen akti’.

.

Spinozan rationaalinen kielenkäyttö onkin itse asiassa harhaanjohtavaa: affekteja ei ole mahdollista pukea rationalistiseen kaapuun kuin mystifiomalla sekä kieli että todellisuus: Spinoza on siis [animistinen] mystikko, joka ei vielä ehtinyt vaihtaa alaa ja ryhtyä luonnontieteilijäksi.

* 

Nämä Nietzscheen ja Spinozaan liittyvät terveiset lähetän haudan taakse kyseisten herrojen filosofisesti erinomaisen taitavalle popularisoijalle, tulkitsijalle ja [ajoittain väistämättä hieman naurettavalle] ‘epigonille’ Gilles Deleuzille, joka valitettavasti [koska vitalistit ovat aidoimmillaan aina taiteilijoita] ei ollut taiteilija kuten Nietzsche eikä myöskään omaperäinen filosofi kuten Spinoza [1].

.

Deleuzen virhe oli siis yrittää tulla ‘nietzscheläis-freudilaiseksi’, energeettisen immanenssin ‘käsitetaitelijaksi'. Ja vaikka Deleuze ajoittain onkin mukaansatempaava [esim. elokuva- ja kirja-analyysit], niin aivan liian usein hän muuttuu käsitteitä lähes sekopäisellä tavalla kontekstista toiseen transitoivaksi ja modifioivaksi ranskalaisen, ‘inflatorisen’ rationalismin irvikissaksi [joka lopulta ‘defloituu’ ja katoaa olemattomiin].

.

Wittgensteinin käsitteiden perheyhtäläisyys muuttuu Deleuzella ‘insestiseksi promiskuiteetiksi’, joka synnyttää epäsikiöitä myös filosofiassa, ei ainoastaan elävässä elämässä. - - Vielä kerran: Deleuze ei yrityksistään huolimatta ollut uusi Nietzsche – siis taitelija filologin ja filosofin valepuvussa.

.

Mutta Deleuze ei myöskään ollut luonnontieteilijä, vaikka saattoi jopa Freudin tapaan toivoa [Freud nimenomaan vaati tieteellistä arvostusta, vaikka neurologina varmasti tajusi teoriansa luonnontieteellis-teoreettisen hataruuden ja vitalistisen hämäryyden] ‘energeettisten’ käsitteittensä olevan spinozalais-vitalistisessa kontekstissa empiirisen tutkimuksen kannalta yhtä relevantteja kuin luonnontieteelliset hypoteesit. Tuloksena on pahimmillaan tässäkin tapauksessa esteettis-rationalistista sekasotkua, jonka vain ranskalaiset filosofit osaavat koodata auki ~ tuloksena pelkästään uusi ‘salakieli’ ad inf.].

*

[1] Spinozan olisi pitänyt olla pikemminkin luonnontieteilijä kuin absurdin abstrakti rationalisti. Ymmärtääkseni Spinozan suureksi yllätyksekseen ja ilokseen vasta noin 37-vuotiaana löytänyt Nietzsche tämän yli-intellektuaalista Jumala-käsitettä kritisoidessaan kuitenkin oivalsi, että Spinozaa ‘vaani’ monomaanisen rationalismin takana äärettömän empirismin upottavan tukehduttava suo [eikä niinkään jokin affektien hurmio, kuten Nietzsche itse Spinozan rationaalisen affekti-vitalismin tulkitsi], jonne Spinoza ei vielä ollut uskaltanut hypätä ilman superkäsitteellisiä pelastusrenkaitaan, jotka toimivat lähinnä defenssien tavoin suhteessa ikuisuuteen, äärettömyyteen ja affektien sekä modusten kaaokseen.

.

Mutta Nietzsche hyppäsi. Tunnetuin seurauksin. Emme ehtineet heittää hänelle pelastusrengasta enkä usko, että hän olisi psykoottisuuteen päätyvässä estetismissään siihen edes tarttunut. Hän olisi huutanut meille: ‘Jos minut ylipäätään tarvitsee pelastaa, niin ei ainakaan kantilais-kristillisellä pelastusrenkaalla’. - - Okei. Huku sitten. En aio yrittää pelastaa sinua [selittää sinua parhain päin] enkä myöskään seurata perässäsi lopulliseen hulluuteen/rr.

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/06/anateema.html

http://en.wikipedia.org/wiki/Gilles_Deleuze

http://fi.wikipedia.org/wiki/Gilles_Deleuze

http://en.wikipedia.org/wiki/Synesthesia

http://www.phillwebb.net/History/Twentieth/Continental/%28Post%29Structuralisms/Deleuzean/Deleuze/Deleuze.htm