Puuttuuko minulta järkeä vai armoa?

In the third place, grace, then, is the very opposite of justice. Justice shows no favor and knows no mercy. Grace is the reverse of this. Justice requires that everyone should receive his due; grace bestows on sinners what they are not entitled to - pure charity. Grace is “something for nothing.”

. 

Kommentti IDAn kommenttiin Ironmistressin päreessä Jos liberaalit ovat niin älykkäitä, niin miksi he ovat niin typeriä?

.

IDA kirjoitti: Rauno Räsänen: "väitettä, jonka mukaan tiede voi perustua vain aistein havaittuihin ilmiöihin, ei voida itsessään havaita aistein" - - Tässä on vähän samaa kuin siinä, kuinka Sola Scriptura sortuu siihen, että Raamatussa ei sanota, että ilmoituksen pitäisi olla yksin Raamatussa. Vasta reformaattorit sanoivat sen.

*

IDA esittää erinomaisen kommentin syistä, joita hän ei ehkä täysin tiedosta. - - Oleellista ‘empiirisen riittämättömyydellä’ uskon kontekstiin siirrettynä ei tässä kuitenkaan ole se, ‘sortuuko’[?] myös Lutherin paluu alkuperäiseen Raamatun tekstiin [sola scriptura] lopulta vai ei, vaan se että skolastinen järki [evidenssi yleensä] uskon puolesta sortuu varmasti tai ainakin se sitoo Jumalan kaikkivaltiuden rationaalisen teologian ‘pakkopaitaan’ ikään kuin Jumala olisi järjen lakien alainen eli ihmisen vapaan tahdon hallittavissa.

.

Tämä pelagiolaisen tendenssin sisältävä hybris oli Lutherin mielestä ollut myös aiheuttamassa kirkon ajautumista autoritaariseen korskeuteen ja korruptioon.

.

Korostaessaan uskon henkilökohtaista luonnetta ja Raamatun Sanaa eli Ilmoitusta [‘Alussa oli Sana’, kuten Johanneksen evankeliumin alusta muistamme] uskon kokemuksellisena kontekstina [joka on Ilmoituksen vastaanottamista ja hyväksymistä] Luther ei uskonnollisessa ‘empirismissään’ asettunut niinkään järkeä kuin rationaaliseen jumala-käsitykseen sisältyvää pelagiolaisuutta vastaan.

.

Luther ei siis kristinuskon [antipelagiolaista!] omakohtaisuutta korostaessaan redusoi uskoa johonkin yksilön ‘puhtaaseen’ empiiris-psykologiseen kokemukseen Jumalasta [~ Jumalan kaikkivaltiudesta ja ihmisen mitättömästä itsekkyydestä, jonka (vain) Jumala voi (vain) armollaan pelastaa], koska Raamattu [Ilmoitus] on [tai sen on oltava, kun kristinuskosta puhutaan] aina kristillisen uskon kokemuksen perimmäinen ja alkuperäinen konteksti.

.

Ei sitä paitsi ole olemassa uskoa ilman jollain tavalla ritualisoitua animistis-maagis-metafyysista uskomusjärjestelmää – siis kulttuurista ‘järkeä’. Myös tiede kuuluu tällaisiin uskomusjärjestelmiin – etenkin sellainen tiede, joka kuvittelee tutkivansa kokeellisin ‘aistein’ vain empiiristä todellisuutta ja väittää jopa löytäneensä sellaisen – tai ainakin korrelaatin siitä [!?].

.

Luther toki meni uskossaan lopulta ‘empiirisiin’ pohjamutiin asti, mutta sieltä hän ei löytänyt kuin itsekkyyttä, tyhjyyttä ja kauhua [kaikkivaltiaan eli täysin arvaamattoman ja jopa kauhean Jumalan (~ ‘oman itsensä’/rr)]. Raamatun alkuperäistekstejä tutkimalla hän sen sijaan löysi lohduttavan Sanan [hyvän Jumalan ~ (‘oman itsensä’/rr)].

.

Toisin sanoen voidaan todeta, että skolastista [de facto pelagiolaisuutta (tekoja) Jumalan armon sijasta preferoivaa] rationalismia vastaan asettuneen Lutherin perusongelma oli yrittää löytää omaksumastaan nominalistisesta eli kaikkivaltiaan kauheasta Jumalasta jotain hyvääkin -  ja sitä hyvää hän löysi juuri Raamatun alkuperäisestä tekstistä.

.

Jumalan kaikkivaltiuden ja hyvyyden välinen ristiriita [a) salliiko kaikkivaltias Jumala tahtonsa kaikkivaltiudessa myös pahan eli kääntäen b) rajoittaako hyvyys (itse asiassa rationaalinen järki) Jumalan kaikkivaltiutta?] on ollut näihin päiviin saakka ja tulee aina olemaan kristinuskon perimmäinen dilemma – ei niinkään ajattelevan tahdon kannalta epärelevantti kysymys Jumalan olemassaolosta. Jumalan olemassaolon tai –olemattomuuden todistaminen [ikäänkuin se olisi evidentiaalisesti mahdollista muuten kuin todennäköisyytenä] ei de facto tuo mitään patenttiratkaisua normatiivisten dilemmojemme umpikujiin: meidän on joka tapauksessa elettävä niiden kanssa sekä Jumalan kanssa että ilman Jumalaa.

.

Lutherin ja Erasmuksen [joka ei Lutherin eikä aina edes silloisen Rooman mielestä ollut ‘committed uskova’ vaan pelkästään kriittis-ironinen (mutta sovitteleva) humanisti-skeptikko, joka teeskenteli uskovansa] välinen kiista soteriologisesti vapaasta tahdosta osoittaa, miten tämä kaikkivaltiuden ja hyvyyden yhteensovittamisen looginen mahdottomuus toimii ikään kuin tienristeyksenä paitsi kaiken uskonnollisen uskon myös kaiken normatiivisen järjenkäytön alkulähtökohdissa. Tuosta risteyksestä johtaa eteenpäin kaksi tietä.

.

Luther ja Erasmus olivat hyvin erilaisilla temperamenteilla varustettuja kristittyjä, vaikka he olivatkin samaa mieltä tietyistä nominalismin skolastiikkaa kohtaan esittämistä kritiikeistä. Luther asetti uskon lähtökohdaksi Jumalan kaikkivaltiuden [tarkemmin sanottuna Jumalan kaikkivaltiaan ja absoluuttisen kontingentin tahdon erotuksena järkeen, joka on sekä ihmisen että Jumalan luomus], kun taas Erasmus yritti ‘pelastaa’ Jumalan hyvyyden rajoittamalla tämän [‘liiallista’] kaikkivaltiutta ihmisen humanistisen järjen hyväksi. Niinpä on selvää, että nämä aatteellisesti innovatiiviset herrat eivät voineet päästä perille samaa tietä kulkien.
.

Siinä missä Lutherille Jumalan absoluuttisen tahdon kauhea kaikkivaltius voi ilmentyä hyvyytenä vain käsittämättömän armon kautta, siinä Erasmukselle Jumalan armo toki viime kädessä pelastaa, mutta ihmisellä on mahdollisuus joko ottaa se vastaan tai olla ottamatta. Lutherin [ja Augustinuksen] mielestä tällainen järkevän liberaalilla tahdon vapaudella [siten myös armolla] pelailu ja kaupustelu oli kuitenkin syntiä par excellence, sillä Jumalan armoa ei voi ostaa: vain lakiuskonnolliset juutalaiset tai pelagiolaiset humanistit [antiikin rationalististen hyveiden epigonit] ajattelivat näin.

.

Erasmus jäi Lutherin [sekä Lutheria vapaamielisemmän reformaation] ja Rooman välisessä kiistassa ensi alkuun ikään kuin jalkoihin, mutta myöhemmin hänen humanistisesta kristillisyydestään tai kristillisestä humanismistaan tuli eräs evankelisen eli liberaali-teologisen liikkeen tärkeimpiä lähtökohtia. Sen sijaan dogmaattinen luterilaisuus on sittemmin lähes hävinnyt ja sulautunut evankeliseen liikkeeseen tai palannut katolisuuteen, jonka vanhurskauttamiskäsitys on hyvin lähellä [ja samalla niin kaukana!] luterilaista armokäsitystä [1].

*

Tässä käsittelemääni verrattuna on jo hiukan eri ongelmakenttään kuuluva kysymys [sivutakseni viimein IDAn esittämää ongelmaa] pohtia, onko Ilmoitus ilmaistu tai löydettävissä muualtakin kuin Raamatusta tai jopa muista uskonnoista kuin kristinuskosta. Minun mielestäni on, Lutherin mielestä ilmeisesti ei. Silti pidän rationaalista evidenssiä uskon perustana yhtä vääränä tai ainakin yhtä heikkona ja vääristyneenä kuin Luther, jolle Raamatusta [eikä suinkaan skolastisesta järjestä ja kaanoneista] tuli ‘empiirisen’ uskonkokemuksen välttämätön lähtökohta ja konteksti.

*

Itse en ole ateisti by evidence enkä siis myöskään agnostikko, koska tieto itsessään ei viime kädessä voi tietää [~ päättää] edes sitä, tietääkö se vai eikö se tiedä. Olen ateisti ‘by fides’. Ja tästä seuraten voisin pelkästään loogisesti ajatellen olla yhtä hyvin teisti by fides. Mutta kun en ole. Ehkä olen jotenkin ‘psykologisesti’ estynyt uskomasta. Ehkä siis olen ‘autisti’ [kuten ironmistress ateistit määrittelee], mutta en järjen vaan pikemminkin armon puutteesta johtuen [toistaiseksi?].

*

[1] Luterilaisille armo on lahja, joka antaa ‘kyvyn’ noudattaa/totella Jumalan käskyä, kun taas katolilaiset tulkitsevat armon lahjaksi, jota voi käyttää uskon hyveen ‘kehittämiseen’ eli hyveellisiin tekoihin. Luterilaisille armo ei ole mikään erityinen sielun hyve, jonka käyttöä voidaan erikseen arvioida juridisella mittapuulla vaan pikemminkin ‘kohtalo’ ~ elämänmuoto.

.

Ja kas kummaa [paradoksaalista tai ei]: tässä ‘kohtalokkuudessaan ja elämänmuotoisuudessaan’ luterilaisuus [etenkin uskovan ja Jeesuksen unionia/yhdistymistä korostaessaan = Tuomo Mannermaan tulkinta] on kuin onkin lähempänä ortodoksista kristillisyyttä [theosis] kuin katolista ‘veripalttua’, jossa kärsivästä, verta tihkuvasta Jeesuksesta on kehkeytynyt yhtä aikaa sekä kaikkien pervertikkojen/sadomasokistien ‘toiveuni’ että kirkkoinstituution omaa valtaansa narsistisesti suojaava pelote, joka pitää ‘syntiset varikset’ tarvittavan ‘juridisen’ etäisyyden päässä kaikkein pyhimmästä.

*

http://takkirauta.blogspot.fi/2013/06/jos-liberaalit-ovat-niin-alykkaita-niin.html

http://www.amazon.com/Theological-Origins-Modernity-Michael-Gillespie/dp/0226293467

http://www.amazon.com/Nihilism-Before-Nietzsche-Michael-Gillespie/dp/0226293483

http://www.thebiblechristian.com/?p=13293