Silppu-päre: blogikirjoittamisen tarkoituksesta ja eräistä filosofeista [etenkin Deleuze ja Nietzsche]

[24.6] Gilles Deleuze ja tuhoon tuomittu yritys yhdistää Spinozan rationaalinen monismi [determismi, luonnontiede] Nietzschen esteettiseen pluralismiin [indeterminismi, taide]. - - Ajattelen hieman ironisesti, että Deleuzelta on puuttunut ‘adekvaatti’ synesteettinen kyky, jolla hän olisi voinut ‘kääntää’ erityyppisiä aistimuksia toisiinsa [esim. tietty äänin nähdään tiettynä värinä] puhumattakaan siitä, että hän jo alunperin alkoi yrittää mahdotonta: käsitteellinen filosofointi ei nimittäin koskaan pystyy ilmaisemaan maailmaa yhtä aikaa sekä aktuaalisesti [affektiivisessa tapahtumisessaan] että järjellisesti käsitettävällä tavalla [argumentatiivisen selkeytensä rationaalisesti säilyttäen]. Niinpä Deleuzen energeettinen vokabulaari ja ‘affektiivis-nomadinen käsitesekoilu’ ei onnistu vakuuttamaan ainakaan minua. Sitä paitsi – vielä kerran ja a fortiori immanentti pluralistinen monismi ei voi toteutua kuin joko luonnontieteellisessä kontekstissa tai esteettisessä performaatiossa [etenkin musiikissa] mutta ei filosofisena käsiterunoutena [filosofian parodiointi on tietysti asia erikseen, mutta siitäkään tässä ei ymmärtääkseni ole kyse].

.

[21.6 Kommentti]

.

Valkea kirjoitti kommentissaan päreessäni ANATEEMA mm.: Nykyinen kommunikaatiosi tuhoaa ja delegitimoi sanomasi, sekä oman poliittisen viiteryhmäsi keskuudessa, että kanssakäymisessä muiden kanssa. Tämä ei varmaankaan ole tarkoituksesi? Voisi päätellä useista tekijöistä, että tarkoituksesi on tulla laajalti ymmärretyksi ja ehkä arvostetuksikin.

*

Minkä tarkoituksen? Minkä sanoman?

. 

Minulla ei ole mitään varsinaista 'tarkoitusta' tälle kirjoittelulle. Tämä blogi on kaikkine rönsyineen tai [epä]säännönmukaisuuksineen täysin henkilökohtainen ‘projekti’, jonka aloittamiseen Leevi Lehto minut satunnaisen kommentointini jälkeen houkutteli joskus elo/syyskuussa 2004 [kiitos siitä Leeville taas kerran: tämä on ollut ajoittain sekä erittäin hauskaa että kipeällä tavalla opettavaista]. Minulla ei myöskään ole poliittista viiteryhmää [puolueena] eikä [hiukan liioitellen sanottuna] juurikaan kommunikaatiota muiden kanssa. En nimenomaisesti ole halunnut tulla arvostetuksi tai ymmärretyksi. Haluan vain omalla tavallani ja omaa sisäistä tematiikkaani syventäen edistyä [mikä ei välttämättä ilmene suoraan teksteistä] näissä yksityisissä pohdinnoissani, joiden ytimessä filosofian puolelta ovat Descartes, Spinoza, Hume, Kant, [Fichte, Schelling] Hegel, Nietzsche ja Heidegger.

*

[24.6 Lisäys edelliseen kommenttiin]

. 

Piti tietysti kirjoittaa myös Wittgensteinin nimi tuohon listaan.

. 

Pois jätetyistä sen verran, että kun mainitaan Nietzsche, tulee Schopenhauer mukaan häntä erikseen nimeämättä.

. 

Empiristeistä Locke [‘empiristinen idealismi’] ei ole kovin omaperäinen: tietoteroreettisesti hän on lopultakin Descartes’n epigoni, sillä [kuten Locke epäsuorasti myöntääkin] sekundaaristen ja primaaristen ominaisuuksien erottelu ei onnistu viime kädessä kuin ‘intuitiolla’ [vrt. kartesiolainen cogito]. Locke on myös modernin omistusoikeusteorian muotoilija, joka pitää omistusoikeutta silti edelleen perimmältään jumalallisesti/luonnollisesti annettuna. Mutta Locke on omistuksen suhteen ontologisesti väärässä [ja tekopyhä]. On vain omistamisen perustan/perusteen pragmaattinen idea [työllä tuotetun omistuksen legitimaatio] ja sen mukainen oikeustulkinta = representatiivisen ‘eliitin’ kirjoittama juridinen päätös.

. 

Berkeley [‘oleminen on havaituksi tulemista’: subjektiivinen idealismi] sen sijaan on paljon mielenkiintoisempi kuin Locke, mutta hän puolestaan kytkeytyy mukaan Kantin, Humen [ja Schopenhauerin kautta].

. 

Marx liittyy Hegeliin [käänteisen] dialektiikan sekä logiikan osalta ja Nietzscheen moraalifilosofisen relativisminsa vuoksi [moraali on sosiaalinen intressi (nietzscheläisittäin: arvosidonnainen perspektiivi) eikä objektiiviseksi oletettu idea tai imperatiivi [oli tuo idea sitten jumalallista/luonnonoikeudellista alkuperää tai moraalin proseduraalinen ehto/Kant].

. 

Leibniz on saanut selviä vaikutteita Spinozalta, mutta kääntänyt tämän metafysiikan päälaelleen ja tehnyt spinozalaisen substanssin lukemattomista moduksista ontologisesti primaareja [‘ikkunattomia’] monadeja [substansseja, joista todellisuus viime kädessä koostuu]. Tällaista [sekä Spinozan että Leibnizin] metafyysistä idealismia Kant ryhtyi viimeistään Humeen tutustuttuaan kritisoimaan systemaattisesti.

*

[22.6. Filosofista aihetta sivuava tekstiluonnos]

.

Blogini teemojen perusteella olen kai Nietzschen [joka Dostojevskin ohella on varhaisin sivistyksellisen ‘herattäjäni’] hengessä jonkinlainen humanismia kritisoiva yleishumanisti ja satiirikko, vaikka suhtaudunkin Nietzschen ‘filosofis.käsitteelliseen’ vitalismiin ja ‘spinozismiin’ nykyään lähinnä päätäni pudistellen joskin myötätuntoisesti eli empaattis-säälivästi hymyillen.

.

Mielestäni Nietzsche kuitenkin hyvin kipeästi tajusi, että ‘siitä mistä ei puhua [eli wittgensteinilaisittain se, mitä ei voi semanttisesti verifioida’], voidaan vain säveltää musiikkia. Toisin sanoen sanat/kieli eivät riitä ilmaisemaan [paitsi ehkä runoudessa/Hölderlin] esteettis-vitalistisen ‘filosofian olemusta’. Itse asiassa kyseessä ei ole filosofia lainkaan [niin kuin minä filosofian epistemologis/ontologisena rationalismina ymmärrän] vaan ‘performatiivinen akti’.

.

Spinozan rationaalinen kielenkäyttö onkin itse asiassa harhaanjohtavaa: affekteja ei ole mahdollista pukea rationalistiseen kaapuun kuin mystifiomalla sekä kieli että todellisuus: Spinoza on siis [animistinen] mystikko, joka ei vielä ehtinyt vaihtaa alaa ja ryhtyä luonnontieteilijäksi.

* 

Nämä Nietzscheen ja Spinozaan liittyvät terveiset lähetän haudan taakse kyseisten herrojen filosofisesti erinomaisen taitavalle popularisoijalle, tulkitsijalle ja [ajoittain väistämättä hieman naurettavalle] ‘epigonille’ Gilles Deleuzille, joka valitettavasti [koska vitalistit ovat aidoimmillaan aina taiteilijoita] ei ollut taiteilija kuten Nietzsche eikä myöskään omaperäinen filosofi kuten Spinoza [1].

.

Deleuzen virhe oli siis yrittää tulla ‘nietzscheläis-freudilaiseksi’, energeettisen immanenssin ‘käsitetaitelijaksi'. Ja vaikka Deleuze ajoittain onkin mukaansatempaava [esim. elokuva- ja kirja-analyysit], niin aivan liian usein hän muuttuu käsitteitä lähes sekopäisellä tavalla kontekstista toiseen transitoivaksi ja modifioivaksi ranskalaisen, ‘inflatorisen’ rationalismin irvikissaksi [joka lopulta ‘defloituu’ ja katoaa olemattomiin].

.

Wittgensteinin käsitteiden perheyhtäläisyys muuttuu Deleuzella ‘insestiseksi promiskuiteetiksi’, joka synnyttää epäsikiöitä myös filosofiassa, ei ainoastaan elävässä elämässä. - - Vielä kerran: Deleuze ei yrityksistään huolimatta ollut uusi Nietzsche – siis taitelija filologin ja filosofin valepuvussa.

.

Mutta Deleuze ei myöskään ollut luonnontieteilijä, vaikka saattoi jopa Freudin tapaan toivoa [Freud nimenomaan vaati tieteellistä arvostusta, vaikka neurologina varmasti tajusi teoriansa luonnontieteellis-teoreettisen hataruuden ja vitalistisen hämäryyden] ‘energeettisten’ käsitteittensä olevan spinozalais-vitalistisessa kontekstissa empiirisen tutkimuksen kannalta yhtä relevantteja kuin luonnontieteelliset hypoteesit. Tuloksena on pahimmillaan tässäkin tapauksessa esteettis-rationalistista sekasotkua, jonka vain ranskalaiset filosofit osaavat koodata auki ~ tuloksena pelkästään uusi ‘salakieli’ ad inf.].

*

[1] Spinozan olisi pitänyt olla pikemminkin luonnontieteilijä kuin absurdin abstrakti rationalisti. Ymmärtääkseni Spinozan suureksi yllätyksekseen ja ilokseen vasta noin 37-vuotiaana löytänyt Nietzsche tämän yli-intellektuaalista Jumala-käsitettä kritisoidessaan kuitenkin oivalsi, että Spinozaa ‘vaani’ monomaanisen rationalismin takana äärettömän empirismin upottavan tukehduttava suo [eikä niinkään jokin affektien hurmio, kuten Nietzsche itse Spinozan rationaalisen affekti-vitalismin tulkitsi], jonne Spinoza ei vielä ollut uskaltanut hypätä ilman superkäsitteellisiä pelastusrenkaitaan, jotka toimivat lähinnä defenssien tavoin suhteessa ikuisuuteen, äärettömyyteen ja affektien sekä modusten kaaokseen.

.

Mutta Nietzsche hyppäsi. Tunnetuin seurauksin. Emme ehtineet heittää hänelle pelastusrengasta enkä usko, että hän olisi psykoottisuuteen päätyvässä estetismissään siihen edes tarttunut. Hän olisi huutanut meille: ‘Jos minut ylipäätään tarvitsee pelastaa, niin ei ainakaan kantilais-kristillisellä pelastusrenkaalla’. - - Okei. Huku sitten. En aio yrittää pelastaa sinua [selittää sinua parhain päin] enkä myöskään seurata perässäsi lopulliseen hulluuteen/rr.

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/06/anateema.html

http://en.wikipedia.org/wiki/Gilles_Deleuze

http://fi.wikipedia.org/wiki/Gilles_Deleuze

http://en.wikipedia.org/wiki/Synesthesia

http://www.phillwebb.net/History/Twentieth/Continental/%28Post%29Structuralisms/Deleuzean/Deleuze/Deleuze.htm

Antirealistin realismia, osa x

Tässä kuvassa etsitään tietoisuutta havainto-empiirisen kokeen avulla. Saa nähdä löytyykö vai pakeneeko tietoisuus tätäkin koejärjestelyä? Ainakin säikähtää.

*

Mimesis sallii ‘objektiivisen todellisuuden’ tulla havaituksi' [Kant]

.

I

Päreen osa I on ‘kantilaistyyppinen’ vastine/vastaus Tomin kommenttiin Ironmistressin päreessä ‘Jos liberaalit ovat älykkäitä, niin miksi he ovat niin typeriä, osa II’. Päreen osa II ottaa Spinozan esimerkiksi tietoisuuden dilemman mystifioivasta ratkaisusta ja osa III vertailee alustavasti Spinozan ja Lutherin tulkintaa stoalaisen katalepsiksen vaikuttavuudesta mielenrauhan ja/tai sielunpelastuksen suhteen.

.

Tomi kirjoitti: ‘Teoria on hyvin pitkälle testattu ja todettu looginen väitejoukko, joka on käytännössä fakta.’

.

Aivan – mutta vain siihen oletettuun ‘pisteeseen’ asti, kun teorian väittämät eivät enää selitä ‘tarpeeksi hyvin’ havaittuja tosiasioita. Toisin sanoen: jos/kun anomalioitten [havainnot, joita teoria ei enää pääosiltaan kumoutumatta pysty selittämään] määrä lisääntyy ‘riittävässä’ määrin, teoria on hylättävä ja mikäli [‘järkevästi’] mahdollista korvattava se kattavammalla ja relevantimmalla teorialla, jossa nuo anomaliat eivät ole niinkään poikkeuksia teorian säännöistä kuin [jopa] teorian korroboroivia/vahvistavia ilmiöitä [jne., ad inf.]

.

Itse asiassa jos/kun [siis milloin?] eli historiallisen evoluutio-ongelman [~ tiedon kasvun ja muuttumisen]väistämättömyys/vallitsevuus verifioi metodisen antirealismin [muutos itsessään ei voi olla realistinen ‘substanssi’ (ellemme tunnusta metafyysistä uskoa, mikä sekin kyllä käy, jos asia tunnustetaan)] vaan ajallis-paikallisesti konstruoitavissa oleva ‘aisti-ilmiö’].

.

Teoria siis kehittyy [ja informaation määrä kasvaa], mutta todellisuus itsessään on aina se, mikä se on [(1)], mikäli se edes matemaattisen mielikuvituksen äärimmäisissä muodoissaan on laskettavissa oleva totuus [2); muussa tapauksessa olisimme tekemisissä hahmottoman kaaoksen kanssa tai itse asiassa emme edes sen]. Tällöin siihen [tieteelliseen totuuteen] ei kuitenkaan voi suhtautua samanaikaisesti kuin pelkkään kehityksessään etenevään historialliseen konstruktioon [mitä se kuitenkin samalla myös väistämättä on]. Dilemma.

.

Niinpä vain erittäin harvat [jos mitkään] teoriat ovat faktoja=tosiasioita tarkoittamallasi tavalla [‘totuus on testattu ja todettu (? ~ todistettu?) looginen väitejoukko’]. Teorian tasolla kyseiset väittämät tietysti voivat olla totta jopa monissakin eri tapauksissa.

Kantilaisena antirealistina [ks. kuitenkin 3] totean, että mikään teoria ei ole fakta, koska teoria on ihmisen representaatio triviaalista totuudesta, joka ei ‘tarvitse’ representaatiota ollakseen tosi. Totuus teoriana mahdollistuu vain ‘vieraantumisena’/etäisyyden ottona [~ perspektiivisesti] havaittavasta totuudesta metodin ja mittalaitteen avulla.

.

Toisin sanoen – koska ihmisen kognitiivinen havainto tarvitsee ‘mitan’ [kriteerin ~ ‘alkuehdot, koordinaatit’] kyetäkseen arvioimaan/selittämään ‘empiria-totuuden’, silloin totuus, jota ‘mitataan’, ei ole olemassa ilman tuota ‘mittaa’ ja jos onkin, sen olemassaolo on eräänlainen ontologinen ‘indifferenssi’ eli ihmisen ‘mitan’ kannalta ‘tuonpuoleinen’ X. Niinpä kaikki puhe faktan ja teorian identtisyydestä totuutena on pelkkää ihmisen teoreettis-representoivaa puhetta.

.

‘Teoria on fakta, jos maailmaa koskeva väitejoukko on empiirisesti testattu ja loogisesti todistettu.’ - - Testauksesta ja todistuksesta seuraava[?] fakta voi kuitenkin olla tosiasia vain ja vasta silloin, kun sen konstruoimiseen tarvittu representoiva/reflektoiva subjekti on “‘poistettu/poistunut’ tosiasioitten näyttämöltä’” tarpeettomana anomaliana, sillä tosiasian representaatio ei ole tosiasia itsessään [eikä edes semanttisessa merkityksessä] vaan pelkästään tosiasian syntaktinen ‘varjo’ – eräänlainen Platonin vähättelemä mimemis [matematiikka, jota Platon niin rakasti totuuden ‘kielenä’, ei minulle sen sijaan kuolleine ja tyhjine muotoineen ole muuta (vai pitäisikö sanoa: enempää tai vähempää) kuin hiukan eksaktimpaa ‘taidetta’].

*

1] Totuus by definition eli todellisuus teorian ja havainnon isomorfisena vastaavuutena [1i] jopa muutoksessaan on, mitä se on eli totuus tosiasioina an sich [erotuksena totuuteen teoriana ‘de jure’] ei ole ‘riippuvainen’ teoriasta.

.

1i] Vaikka välitön havainto [tai affekti] itsessään ei ole semanttinen ilmiö eli kieli, vertaa tätä oletettua isomorfiaa vaikeuteen [ellei mahdottomuuteen] kääntää tekstejä semanttisesti identtisinä kielestä toiseen [puhumattakaan käännöstekstin esteettisen vaikutelman idiomaattisesta yhtenevyydestä ja relevanssista verrattuna alkukieleen].  

.

2] Laskettavissa joskaan ei suoraan ymmärrettävissä, koska laskeminen yksinomaan kuvaa havaittujen tapahtumien liikettä [syy-yhteyksinä), kun taas ymmärtäminen pyrkii selittämään kuvatun kausaalisuuden kontekstuaalisen merkityksen ja/tai jopa sen holistisen mielekkyyden (tai ‘mielettömyyden’)]. Konteksti ei kuitenkaan voi olla annettu kuten aistihavainto affektina vaan sekä ennen että jälkeen havaintoa konstruoitu ‘Gestalt’ [hahmo].

.

3] Kant halusi ‘Puhtaan järjen kritiikissään’ välttää sekä metafyysisen idealismin [Kantin vokabulaarilla ‘transsendentaalinen realismi’] että [ks. etenkin 2. painoksen lisäykset] Berkeleyn antirealismin [subjektiivisen idealismin, jollaiseksi Schopenhauer ‘jumaloimansa’ Kantin I Kritiikin yksipuolisesti ja vastoin tämän omaa intuitiota tulkitsi].

. 

II

Spinozan systeemiä voisi pitää ‘empiirisesti’ täydellisenä, jos sen olisi kirjoittanut Spinozan filosofian Substanssi = Jumala eli Luonto [vrt. Raamattu Jumalan Ilmoituksena] eikä ‘subjekti-modus’ Spinoza. Nyt siinä kuitenkin on itse systeemin perusluonteesta by definition johtuen jotain ‘liikaa’ eli Etiikan kirjoittaja itse. Affektit [voimat, kompositiot jne.] eivät nimittäin kirjoittele kirjoja vaan liikkuvat levottomasti ja mihinkään pysähtymättä vailla ‘transsendentaalista’ eli käsitteiden kautta organisoitunutta kiinnekohtaa [itsetietoista minuutta]. Niinpä vain jos Spinoza onnistuu häivyttämään itsensä [representoivan tietoisuuden] systeemistään, uskon hänen ‘kineettis-dynaamisen’ ja subjektittoman rationalisminsa olevan totta.

. 

Tietenkin tämä vaatimus on kategorinen contradictio in adjecto, koska se on mahdollista toteuttaa vain käsitteellisen representaation ‘tuolla puolen’. Niinpä Spinozan filosofista intentioita voi pitää pikemminkin ‘käsite-musiikillisena’ kuin käsite-filosofisena. Representaation purkavaan dilemmaan ole rationaalisia tai empiiris-kokeellisia vaan enintään performatiivisia ‘ratkaisuja’ [ja niitäkin vain ‘väliaikaisesti’].

. 

Minulle on kuitenkin täysin selvää, että jos joku ylipäätään edes yrittää tuollaista subjektin ja tietoisuuden hävitysoperaatiota [kuten Spinoza ja empiristi-naturalistit ylipäätään], hän juuri sillä tavoin tulee osoittaneeksi todeksi sen, minkä yrittää kieltää. Tietoisuus on luonnon anomalia [poikkeus, joka vain ja ainoastaan olemalla poikkeus eli vapauden kausaliteetin ‘alainen’/Kant], vahvistaa deterministisen säännön [luonnon kausaliteetin].

. 

Sama semanttinen umpikuja/dilemma ilmenee Wittgenstein-huomatuksestani, jonka mukaan Wittgensteinin [Tractatuksen lopussa] olisi pitänyt vaietessaan siitä, mistä ei voi puhua, vaieta myös subjektista eli representoivasta ‘performantista’. Siitä hän ei voi puhua edes sen vertaa kuin estetiikasta, etiikasta tai uskonnosta, joista pitää vaieta, koska niistä ei voi puhua [semanttisesti verifioitavalla ja matemaattisesti eksaktilla tieteen kielellä]. - - Toisin sanoen silmä, joka näkee maailman, ei näe itseään – ei edes silloin, kun havaitsija leikkaa sen irti päästään ja ryhtyy sitä selittämään. Empiristin intentoimaan näkemiseen tarvitaan aina jo rationaalista ‘mielikuvitusta’, koska havainto ei voi havaita itseään.

. 

Niinpä antirealismia ei voi kiertää kuin tekemällä kategorisen virhepäätelmän eli tietoteoreettisen silmänkääntötempun – esim. konstruoimalla ensin ‘totuuden’ käsitteen [ontologinen aksiooma] tiedon oikeuttamisen määritelmälliseksi tueksi ja ‘takuuksi’ havainnon luotettavuutta arvioitaessa. Mutta myös ‘totuus’ on aina jo jotain liikaa ajattelujärjestelmässä, joka yrittää perustaa olemassaolonsa varmuuden pelkän aistihavainnon varaan. Olemme tuomittuja ‘rationaalisuuteen’.

. 

III

Seuraavaksi saatan pohtia Spinozan ja Lutherin kovin erityyppisiä tulkintoja stoalaisen katalepsiksen [selvä ja varma evidenssi] ‘vaikutuksesta’. Sillä eihän pelkkä tieto luonnon laista voi vapauttaa [pikemminkin päinvastoin] meitä kausaalisen determinismin orjuudesta. Tarvitaan armo, joka vaikuttaa varmuuden, jota evidenssi ei voi itsestään käsin antaa. Spinoza uskoo oikean tiedon [tieteen] antavan meille mielenrauhan. Luther sen sijaan mielenrauhaa [vapautusta/pelastusvarmuutta] etsiessään palaa Raamatun teksteihin jumalallisen armon Ilmoituksena. Ehkä meidän olisi pidettävä molempia näkökantoja relevantteina.

. 

Mutta mitä tarkoittavat ‘vapautus, valaistuminen ja armo’? Augustinus antaa meille hienon ja koskettavan vastauksen: ‘Jumala, sinä olet luonut meidät itseäsi varten ja levoton on sydämemme kunnes se löytää levon sinussa.’ Augustinus ei kuitenkaan viittaa mihinkään tieteellisessä tai filosofisessa mielessä varmaan tietoon vaan armon kautta saatuun uskon varmuuteen. Juuri se minulta puuttuu.

.

http://takkirauta.blogspot.fi/2013/06/jos-liberaalit-ovat-niin-alykkaita-niin_18.html

http://filosofia.fi/node/2422

http://fi.wikipedia.org/wiki/Mimesis

http://www.jyu.fi/taiku/aikajana/kirjallisuus/ki_an_kritiikki.htm

http://en.wikipedia.org/wiki/Corroborating_evidence 

http://en.wikipedia.org/wiki/Thomas_Kuhn

http://fi.wikipedia.org/wiki/Thomas_Kuhn

http://en.wikipedia.org/wiki/Philosophy_of_Spinoza

http://www.tutkijaliitto.fi/index.php?page=shop.product_details&flypage=shop.flypage&product_id=163&option=com_virtuemart&Itemid=26

http://en.wikipedia.org/wiki/Katalepsis

http://en.wikipedia.org/wiki/Theology_of_Martin_Luther

http://www.protsv.fi/lfs/verkko/Byckling.htm

http://fi.wikipedia.org/wiki/Mimesis

Antirealistin realismia 2

Moraali ei ole tunne eikä affekti vaan mahdollisimman yleisesti hyväksyttävien ja paheksuttavien asioiden reflektoivaa kategorisointia – siis ajatuksen eikä conatuksen työtä. Spinoza ja Nietzsche eivät näin ollen puhu moraalista lainkaan vaan omista haluistaan ja ’hallusinaatioistaan’, joista voi toki seurata epäsuoraa joskin yleensä vääristävää ja irrelevanttia vaikutusta moraaliseen arviointiin, mutta jotka itsessään [deterministisen kausaation alaisena materiana/energiana] ovat moraalin [eli vapauden kausaliteetista seuraavien arviointien/ajattelun] suhteen yh/t/ä mykkiä ja tyhjiä kuin aivomassa, josta etsimme ajatusta.

.

Moraali kielellis-kulttuurisena koodauksena [erotuksena signaalien käyttöön ja vaistonvaraiseen ‘tietoon’] ei ole mikään ihmislihassa ‘kompostoitunut’ tai sen ‘käymisreaktiona’ syntynyt kemiallinen yhdiste ['moraali-affekti'], joka ei irtoa kausaalisesta perustastaan vaan ilmentää sitä vain kompleksisemmalla tavalla. Sen sijaan ajattelu representatiivisena reflektiona, josta pätevät moraaliarvioinnitkin nousevat, on irronnut materiaalisesta perustastaan ontologisesti epävarmaksi [ei-ajalliseksi ja ei-paikalliseksi] holistisen indeterminismin symboliseksi topologiaksi. 

.

'Pätevän järjen' perusta rakentuu siis paradoksaalisesti 'epävarman ontologian' eikä suinkaan ehdottoman luonnon kausaliteetin varaan, jossa itseään introspektiivisesti tarkastelevan ajattelun [maailmankaikkeuden 'silmän'] mahdollisuuskin on pelkkä imaginaaris-affektiivis-animistinen fantasia eikä mikään holistisesti 'kehkeytyneen' ontologisen eron ilmaiseva dialektisesti välttämätön 'actus purus'.

.

Spinozan etiikka on rationalisoitua vitalistista mystiikkaa [panteismia eli animismia], josta Nietzsche poisti rationaalisuuden ja panteismin päätyen de facto egot/e/ismiin. Pätevä moraalifilosofinen päättely hylkää tällaiset ‘energeettisyys-hörhöilyt’ ja perustaa moraalin itse asetettua velvollisuutta korostavaan autonomiseen [erotuksena negatiiviseen vapauteen] järkeen [kategoriseen imperatiiviin].

*

http://en.wikipedia.org/wiki/Conatus

http://en.wikipedia.org/wiki/Egotism

http://fi.wikipedia.org/wiki/Topologia_%28matematiikka%29

http://en.wikipedia.org/wiki/Actus_purus

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kategorinen_imperatiivi

http://fi.wikipedia.org/wiki/Oikeudenmukaisuusteoria

http://en.wikipedia.org/wiki/Veil_of_ignorance

http://en.wikipedia.org/wiki/Kantian_ethics

http://faculty.fordham.edu/tampio/Tampio%20-%20Rawls%20and%20the%20Kantian%20Ethos.pdf

'Äärellisyys ei ole asia, joka estää meitä ratkaisemasta mysteeriä, vaan se on mysteeri itse'

Kant ja Spinoza

Motto

Miksi sitten jotakin jää aina yli? Miksi emme voi tavoittaa kaikkea? Koska olemme äärellisiä. Mutta ilman sitä emme tavoittaisi yhtään mitään. Niinpä se, mikä jää kaikista äärellisille ihmisille esitetyistä kutsuista yli, on oikeastaan tuo äärellisyys itse. Se on mahdollisuuksien mahdollisuus, jota ilman meillä ei olisi mitään. Ja juuri siksi emme voi tavoittaa ja esittää sitä sellaisenaan.

Äärellisyys ei ole asia, joka estää meitä ratkaisemasta mysteeriä, vaan se on mysteeri itse.

[Tuomas Nevanlinna: Kuninkaista ja narreista - viimeinen essee: Ei uskolle, ateismille ja agnostismille!]

1
Kommentti Valkean kommentteihin päreessäni Karl Barth ortodoksina.

Toistan pointtini tarkentamalla sitä.

Ihmisellä täytyy aina jo olla varmaa tietoa maailmasta kokonaisuutena [siten myös Jumalasta], jotta pystyisi sanomaan, että hänen tietonsa Jumalasta ovat enemmän tai vähemmän vajavaisia.

Spinoza [varauksin myös Hegel, joka puhuu Hengen dialektiikasta] ja luonnollinen teologia [katolinen tomismi (Akvinolainen) ja ortodoksinen kirkko par excellence] olettavat, että todellisuus [siten myös Jumala] on positiivisesti ja kausaalísesti pääteltävissä.

Silloin tiedostavan ja kokevan subjektin on kuitenkin oltava maailman sisäinen eli itsessään 100%:lla kausaalisuudella osa tuota samaa kausaalista maailman kokonaisuutta tai Jumalan 'systeemiä'.

Herää kysymys: miten maailman sisäisen subjektin on ylipäätään mahdollista tiedostaa mitään, mikäli se on kategorisesti erottamaton osa maailman substanssia/sisältöä?

Kantin mielestä subjekti on maailman ulkoinen, mikä aiheuttaa/mahdollistaa maailman tiedostamisen - mutta vain osittain - havaitsijan aisti-intuition [aika ja tila] ja ymmärryksen muotojen [etenkin kausaaliteetti] ehdoilla sekä tieteen sen hetkisten teorioiden perspektiivistä käsin.

Jättäessään olion sinänsä [maailma kokonaisuutena, Jumala] tuntemattomaksi [mikä seuraa subjektin ontologis-episteemisestä positiosta] Kant sanookin, että kieltäessään tietämisen mahdollisuuden, hän haluaa Jumalan suhteen tehdä tilaa uskolle.

Koen itse olevani Kantin positiossa, josta seuraa mielestäni - ei agnostismi vaan fideismi, koska kokonaisvaltainen tieto maailmasta ei ole mahdollinen, vaikka havaintomittauksemme ja teoriamme tarkentuvat.

Emme voi sanoa edes, että lähestymme totuutta kokonaisuutena, koska sekin väite vaatii 'etukäteistietoa' tietoa maailmasta kokonaisuutena, mikä on mahdollista kantilaiselle subjektille vain hypoteesina ja/tai uskona.

Approksimatiivinen evidenssi voi olla hyödyllistä, mutta maailma kokonaisuutena [Jumala] on äärelliselle subjektille mahdottomuus ymmärtää, olipa meillä sitten miten hyödyllistä truthlikeness-tietoa tahansa. Niinpä juuri äärellisyys itsessään on varsinainen mysteeri, jonka 'olemassaolo' ikäänkuin luo. Olemassaolo [tässä myös oleminen] ja äärellisyys ovat symmetrisiä - ilman toista ei olisi toista.

Spinozalaiselle subjektille tieto maailmasta kokonaisuutena [Spinoza on panteisti eli käytännössä ei-teistinen tiede-mystikko] sen sijaan mahdollistuu jonain merkillisenä itsestäänselvyytenä subjektin ja maailman oletetusta samuudesta käsin. Kantia seuraten nimitän tällaisen [itse-] identtisyyden mahdollisuutta haaveiluksi [ja kärjistetymmin tiede-mystiikaksi].

Spinoza on panteistis-monistinen ja geometris-rationalistinen uusplatonikko [jonka etiikka pohjautuu stoalaiseen apatia-oppiin]. Ajattelun ja tietämisen mahdollisuuden ehtoja pohtiva Kant puolestaan on joko fideisti tai skeptikko, joskaan fideismin ja skeptisismin välille ei voi tehdä täysin selkeää loogista eroa [fideisti uskoo, koska ei tiedä; skeptikko epäilee, koska ei tiedä].

Koska fideistin usko ei edes voi perustua evidenssiin, voidaan skeptistä positiota kärjistäen jopa kysyä: mikä viime kädessä erottaa fideismin ateistisesta positiosta, jossa ei uskota persoonalliseen Jumalaan nimenomaan evidenssin puutteen takia.

Lopputuloksena on paradoksi. Vain spinozalaisella panteisti-ateisti-luonnontieteilijällä voi [maagisesta] subjekti-positiostaan johtuen olla aitoa evidenssiä Jumalasta eli hänen ei tarvitse uskoa, koska hän voi kokea ja tiedostaa asian.

Mutta miten tämä voi olla käytännössä mahdollista? Miten tämän tiedon voi kommunikoida ja todistaa?

Vastaus: vain uskomalla evidenssin korrespondenttiin totuuteen [siihen, että teoria ja käytäntö vastaavat täydellisesti(?) toisiaan eli ovat yksi ja sama(?)], silloin kun evidenssi sopii koherentisti käytettyyn teoria-systeemiin. Väitteet välittömästä ja suorasta tiedosta, joka ei tarvitse oikeutusta, ovat joko triviaalia common senseä tai mystistä hörhöilyä.

Kantilaisella fideistillä sen sijaan ei edes voi olla vastaavaa evidenssiä, joten hänen ainoa mahdollisuutensa 'oikeuttaa' usko on Tertullianuksen credo quia absurdum est [uskon, koska se on mahdotonta]. Mutta aivan samoilla evidentiaalisilla perusteilla [eli perusteiden puutteen takia] fideisti voisi valita ateismin ja hylätä mahdottoman/sokean uskon.

Pitää muistaa ja toistaa, että agnostismi ei ole tässä looginen vaihtoehto, koska Kant nimenomaan sulkee pois mahdollisuuden tietoon oliosta sinänsä ja/tai Jumalasta ja agnostikkohan sanoo uskovansa vasta sitten, kun evidenssiä on saatu tarpeeksi [?] paljon.

Toisin sanoen - milloin evidenssin määrä muuttuu laaduksi eli oikeuttaa 'hypyn' loogisesti ylempään kategoriaan? Mikä tekee kaviollisesta yksilöoliosta nimenomaan hevosen eli hevoslajiin kuuluvan otuksen? Onko 'hevosuus' olemassa? Onko Jumala [jumaluus] olemassa? Ja jos on, niin mitä me sille teemme, jos me sen kohtaamme? Kesytämmekö sen - niinkuin hevosen? ;\].

Edelleen hieman toisenlaisesta näkökulmasta kysyttynä: milloin evidenssiä on niin paljon, että se riittää uskon perustaksi? Jos ja kun se riittää uskon perustaksi, niin entä sitten? Mitä agnostikko siis oikein haluaa ja tarkoittaa agnostismillaan?

Ymmärrettäneen, että pidän agnostismia pahana väärinkäsityksenä, mitä uskon ja tiedon väliseen suhteeseen tulee. Agnostikko reagoi kutsuun, mutta vaatii silti päteviä todisteita Jumalasta. Hän siis haluaa uskoa vasta sen jälkeen, kun tietää. Mutta eihän usko enää silloin ole tarpeen tai oikeastaan edes mahdollista.

Sitäpaitsi epäilevä Tuomaskaan ei nähnyt kuin Jeesuksen haavat. Eihän se riitä kuin 'väliaikaiseksi' näytöksi. Agnostikolle evidenssi ei täyty koskaan. ja jos täyttyy, niin sen täyttää usko - ei tieto.

2
Meillä on Jumalasta puhuessamme kolme vaihtoehtoa tiedon ja uskon suhteen:

1] Panteistinen mystiikka eli subjektin ja maailman identtisyys, joka ei itse asiassa ole symbolista järjestystä eli tietoa vaan imaginaarista samaistumista [jolloin matemaattiset kaavat toteuttavat lukumystiikan funktiota eli toimivat imaginaation välineinä]. Silti subjekti voi Spinozalla olla samanaikaisesti myös maailmasta erillinen, sillä tämä positio vaaditaan, jotta tietäminen ylipäätään olisi mahdollista - [subjekti on siis Jumala?].

2] Fideistinen eli loogisesti ja empiirisesti mahdoton usko vailla minkäänlaista pätevää evidenssiä. Päinvastoin - evidenssi saattaa saada uskon näyttämään jopa entistä mielettömältä.

3] Ateistinen eli loogisesti ja empiirisesti mahdoton epäusko, sillä ateisti ei voi vedota muuhun kuin empiirisesti todennäköiseen evidenssiin, joka ei [kuten edellä todettiin] kuitenkaan muutu tiedoksi kuin uskomalla.

3
Vitsikäs tosijuttu

'Uusateisti' Richard Dawkinsin mielestä uskoa Jumalan olemassaoloon ei tarvita, koska 'olemassaolo' on kehittynyt evoluution lakien mukaisesti - siis samaan tapaan kuin ihminen apinasta ja sitä alkeellisemmista eliömuodoista. Tämä tarkoittaisi asteittaisen ja määrällisen evoluution puitteissa sitä, että ameebojen olemassaolon täytyy jollain tavalla olla 'vähäisempää' kuin esim. simpanssin - puhumattakaan ihmisen jo melko 'vahvasta' olemassaolosta - [ehhehe - on tämä Riku sitten varsinainen tiedemies - ei se logiikkaa tarvitse todistaakseen ja tietääkseen asioita].
*
http://actuspurunen.blogspot.com/2011/08/karl-barth-ortodoksina.html
http://daverobinson.id.au/properphilosophy.html
http://humx.org/category/movement/enlightenment
http://fi.wikipedia.org/wiki/Tuomas_Nevanlinna

Kommentointia blogikommenteista

Kommentteja kommentoijille (mm.) päreessäni "Nettiyhteisöjen/-keskusteluryhmien yhteiskuntakritiikin mahdollisuuksista ja umpikujista.
(Lisäyksiä klo: 08:20)

*
Kiitos Catulux

Olen kyllä havainnut kohdallasi (kuten kai moni muukin) tunne-elämän voimakasta mutta myös syvällistä ailahtelevuutta, minkä ilman muuta koen sukulaissieluisuudeksi.
Kommenttisi ovat aina tervetulleita kuten toki kaikkien muittenkin.

*
Veli A-K. H on monessa liemessä keitetty journalisti, ja hänen intentioittensa oivaltamiseen ei aina riitä pelkkä lukutaito - kuten ei Catuluxenkaan kohdalla.

Teitä on opittava lukemaan 'dramaturgeina' eikä pelkästään antihumanistisina strukturalisteina a la Louis Althusser - tai Ronald Barthes tai osittain jopa nuorempi Foucault.

(Tämä kommentti/kysymys suuntautuu epäsuorasti myös Leevi Lehdolle - Suomen Althusser-spesialistille.
Oheinen osuvasti tiivistävä Niin&Näin 2/95:ssä julkaistu artikkeli, joka perustuu filosofian historian dosentin Vesa Oittisen lectio praecursorialle, joka luettiin Oulussa 10. syyskuuta 1994, oli minulle melkoisen valaiseva toisella lukemalla - http://www.netn.fi/295/netn_295_oitti.html.

Samoin tämä lyhyt polemiikki Deleuzen 'ohjelmallista huijausta' kohtaan - http://www.helsinki.fi/~jtakala/oittinen.1996.html).

*
Varsinkin Catuluxen suhteen tarvitaan intuitiivisesti oivaltavaa ja siksi (epäanalyyttisuudessaan) kovin 'hämäränoloista' kykyä kirjoittajan persoonallisuuden motivaatioiden ja intentioiden tajuamiseen hänen ylläpitämänsä persoonan eli naamion läpi.

Tällainen 'pehmeitten eli yksilöllisyyttä painottavien metodien ja arvojen' perspektiivi ilmentää strukturalistit contra eksistentialismi ja fenomenologia-asetelmaa, jota strukturalistit pitävät pelkkänä subjektifilosofian luomana romanttiskantilaisena harha-askeleena.

Etenkin Derridan ja Deleuzen poststrukturalismia ilmentävä dekonstruktionismi ja nomadinen differenssi- eli erojen filosofia (myös Foucault'n siirtymä arkeologisesta genealogiseen (nietzscheläiseen) tukimuspositioon ei palaa enää eksistentialismin/fenomenologian subjektikeskeisyyteen vaan pikemminkin kyseenalaistaa entisestään yhteiskunnallisten/todellisuuden struktuurien metafyysisesti perustavan merkityksen.

Derrida de- ja rekonstruoi tulkitsevat ja tulkittavat rakenteet, Deleuze puolestaan perustaa filosofiansa eroihin ja riippumattomaan nomadiin väittäen, että kyseinen riippumattomuus ilmentäisi spinozalaisia moodeja.

Tässä Deleuze ei vakuuta, koska moodit (fysiologisten ja mentaalisten attribuuttien aksidentaaliset piirteet (esim. ajatukset!) ovat aina! yhteen substanssiin sidottuja sekä siitä lähteviä - miten ne siis voisivat olla metafyysisesti ( ja muka nietzscheläisittäin?!) ontologisesti riippumattomia alkuperästään?

Tästä seuraa muitakin pahoja ongelmia etenkin Spinozan passio-ja conatusopin suhteen verrattuna Nietzschen 'itsensä luovaan/itsensä valitsevaan yli-ihmiseen', joka ei kuitenkaan ole enää mikään metafyysinen perusta (kuten Kantilla sekä mutatis mutandis Hobbesilla ja Lockella), mutta joka kuitenkin yhä vielä jää - ikäänkuin 'virtuaalinomaisesti' Nietzschen ainoaksi psykologiseksi 'päämaaliksi' - olkoonpa tuo päämaali sitten enää vaikka vain pelkkä pseudometafyysinen FIKTIO, eräänlainen paroni munchausenmainen nomadi (älä sekoita Leibnizin monadiin - ainakaan tässä yhteydessä), joka vetää itse itsensä ylös juuri sen metafysiikan suosta, joka on 'nielaissut' metafyysisen cogiton (tietoisuus, autonominen subjekti, vapaa tahto) ja ylipäätään koko subjektifilosofian lopullisen epäuskottavuuden ja lopullisen unohduksen syvyyksiin.

*
Viittaan edellisellä, varsin komplisoidulla vastauksella hyvin epäsuorasti myös Leonooran tähän kohtaan sopivaan 'Syksykesän aamussa' esittämäänsä' pohdintaan persoonan eli naamion yhteisöllisestä merkityksestä ja huom! - pohdintaan ainakin sen hetkittäisestä merkityksettömyydestä, kun yritetään kohdata ennekaikkea oma surunsa, kaipuunsa tai rakkautensa.

Strukturalisteja voi perustellusti, joskaan ei tietysti yksi yhteen, pitää mannermaisen filosofian positivisteina ja reduktionisteina.
(Esim. Foucault - ranskalaisen sosiaalisen (re- ja de-) konstruktivismin Darwin, Marx ja Nietzsche (samassa persoonassa) kutsuu itseään positiviksiksi ja nominalistiksi!)

*
Kiitos myös Jussille. Olet varsin kokeileva kommentaattori, etkä kaikesta anarkistisuudestasi ja tunteitten 'vuoristoradoistasi' huolimatta ole vielä koskaan kirjoittanut täysin sekavaa juttua, josta ei olisi löydettävissä ainakin tietyn perspektiivin muodossa 'punaista lankaa.'

*
Ripsan ja kafkaesquen 'maailmankuvaa' luulen jo pikkuhiljaa oppineeni oivaltamaan auttavasti. Enempää en 'paljasta'.

*
Ja on hienoa, että Pälli näyttää taas palanneen kuvioihin mukaan. Saas nähdä milloin lyömme Pällin kanssa 'kovat päämme' yhteen etenkin teologisista kysymyksistä.
Oletan kyllä pikkasen edenneeni siitä, kun viimeksi (yli vuosi sitten?) väittelimme niistä...En tosin väitä, että suunta olisi 'parempi'...

*
Toivon tietysti, että etappisika intoutuisi tekemään lisää 'pika-analyyseja' tässä pikakulttuurissamme ennenkaikkea 'pikatoimeksiantoja silmälläpitäen...(meinasin kirjoittaa 'pikateloituksia ajatellen..;).

*
Kiitos myös niille, joita en nyt maininnut. Mutta kaikilla on paikkansa kommentaattoreina, vaikka ihan vilpittömästi toivoisin joihinkin kommentteihin kirjattavan muutakin kuin ne pari kolme 'maagista hieroglyfiä', joita tuskin pystyy ymmärtämään ilman pientä sananselityksen kaltaista lisäselvitystä...

*
Kemppiselle suosittelisin vähintäin kuukauden mittaista täydellistä taukoa blogijuttujen kirjoittamisessa.
Tekisi psykkisesti että journalistisesti oikein hyvää vaieta yli kuukaudeksi..;) - ja ihan vain kokeeksi...
Sen jälkeen voisi keskittyä täysillä sekä omiin että muiden reaktioihin ja ratkaisuihin 'Kemppisettömän elämän' kestämiseksi.

Puhelinvastaajansa toistaisi toistamisen perään: 'En juuri nyt bloggaa vaan vedän henkeä eli sikarinsavua ja happea - vuorotellen - eli lataan pattereitani'...

Tosin Kemppisen patterit eivät taida lopahtaa edes haudassa...Ne kun toimivat maasäteilyllä.

*
Samanlainen kokeilu saattaisi päteä samantyyppisin perustein myös minuun itseeni. Tulisi nollattua kertakaikkisesti koko bloggaamiskäytäntö. Olen varma, että se osoittautuisi 'puhdistavaksi' elämykseksi...

Geneettisiä virhepäätelmiä, oxymoroneita ja absurdin filosofiaa

Kommentti Gc:n kommenttiin edellisessä päreessäni.

*
Gc sanoi...
Joidenkin tiedemiesten mielestä uskonnollisuuden syy on jossain uskonnollisessa geenissä ja ilmeisesti tämän tyyppistä reduktionismia sinä Rauno vastustat, ainakin siinä mielessä jos tuota tarkoitetaan ilmiön tyhjentäväksi selitykseksi.
Minäkin luen (joskus) Dostojevskin tai Kierkegåårdin uskonnollisia ajatuksia, mutta ei se tarkoita etteikö minusta myös uskonnollisuuteen yllyttävää geeniä voisi olla olemassa.
Todennäköisesti jopa älyllisemmälle uskonnollisuudelle ja vulgaarille taikauskolle on täysin omat geeninsä.
Hyvin harva näiden alojen asiantuntia on kuitenkaan palauttamassa teologiaa tai uskontotiedettä pelkkään biologiaan, joten sellaista pelkäävät saavat olla minusta aivan rauhassa.
Osa tutkimuksesta voi tietenkin hyvillä mielin liikkua myös tuohon suuntaan. Tällaiseen kuitenkin liittyy muutakin. Jos kuvitellaan että suuret uskontotieteelliset löydöt tehdään tutkimalla miljoonien laitteistoilla ihmisen genomia, monista tuntuu että aika vähän perinteinen humanistinen tutkimus voi enää olla alansa ytimessä.
Tällaiset pelot synnyttyvät konstruktivismia ja luonnontieteen vastaisuutta humanistipiireissä. Parasta olisi jos luonnontieteelle ja humanistisille tieteillä löydettäisiin tiedon kerrostumissa omat paikkansa ja tällä mielin minä Heideggerin systeemejä luen aina kun ehdin.

RR

Tulee aika, jolloin on pakko tunnustaa jopa luonnontieteen nimissä, että ihmisen genomin perimmäinen funktio ja 'olemus' on yhtä aikaa sekä triviaali: lisääntyminen - että mysteeri: miksi evoluutio kehitti ihmisen, joka loi itseään varten biologisesti täysin tarpeettoman oletuksen 'tuonpuoleisesta' pelastuksesta.

Me tiedämme toki, että geenien perustarkoitus on pyrkiä kopioimaan itsensä, mutta juuri tämän takia uskontoa ei voi johtaa geeneistä, koska uskonnot eivät palvele välittömästi lisääntymistä - pikemminkin päinvastoin.

Kaikki uskonnot - ateistinen buddhalaisuus mukaanlukien - ovat luoneet erityyppisiä 'transsendensseja', jotka kuvataan käsittämättömän paljon paremmiksi paikoiksi kuin tämä immanentti, maanpäällinen elämä - tämä 'nahkapussissaan' kävelevän haavoittuvan, sairastuvan ja rappeutuvan olennon kärsimyksentäyteinen tie.

Uskonnot ovat kyllä aina pyrkineet integroimaan ihmisryhmiä sosiaalisesti, mutta ei tämän- vaan tuonpuoleisen nimissä.

Silti Richard Dawkinsin yritys selittää uskonnot alunperin evoluutista adaptaatiota palveleviksi mutta biologisen kehityksemme myötä tarpeettomiksi ja väärin suuntautuneiksi käyttäytymismuotoiksi on naivi.

Vai onko sittenkään?

Jos uskontojen perusidea ymmärretään transsendenttiseksi pelastukseksi maailman katoavuudesta ja ihmisen egoistisesta paheellisuudesta (synnistä), niin eikö tässä juuri olla pyrkimässä irti biologian kahleista kohti illusorisen uskon ikäänkuin 'itsetuhoista' lopputulemaa - kohti maailmaa, jota ei voi olla kuin fantasioissa?

Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen, koska uskovat eivät toki tee joukkoitsemurhia kuin aivan äärimmäisissä tapauksissa - äärimmäisen fanaattisissa uskonsuuntauksissa. Itsemurha on sitäpaitsi julistettu kristinuskossa kuolemansynniksi.

Lähestyessämme aihetta nihilismin ja absurdismin kautta - etenkin käyttäen Camus'n todella kovakaliiberista kommenttia, jonka mukaan suurin ihme on, etteivät kaikki ihmiset ole jo tehneet itsemurhaa, päädymme lopulta asian ytimeen.

Ja mistä syystä? Siksi, että todellisuus ja maailma näyttäytyy ihmisille rehellisimmillään täysin mielettömänä, vailla mitään toivoa edes välttävän järjellisestä vastauksesta kysymykseen: miksi minä olen olemassa.
Ihminen kysyy, mutta maailma on hiljaa.

Tämä on minun mielestäni kaikkein johdonmukaisin tapa suhtautua geenien ohjaamaan evoluutioon, jolta aivan aidosti puuttuu mieli, tarkoitus ja päämäärä!

Olen siis eri mieltä kuin evoluutiobiologi E. O. Wilson, joka kritisoi jyrkästi Camus'ta tämän absurdin filosofiasta.

Mutta Wilson ei olekaan argumentatiivisesti ja loppuun saakka johdonmukainen. Hän on luonnontieteilijä eikä nihilismiin asti 'nähnyt' filosofi.

Niinpä Wilson on biologisen elämän ja evoluution sinnikkyydestä rakentanut itselleen metafysiikan, jonka nimissä hän henkeen ja vereen puolustaa naivisti käsitystä, jonka mukaan elämän kunnioittaminen on suurin hyve ja elämän tuhoaminen on biologiaa (evoluutiota, geenejämme! - hah!) vastaan tehty rikos.

Mutta mikä voisikaan olla uskonnollisempaa kuin tällainen päättely. Ei puutu kuin, että sen edustaja ilmoittaisi olevansa panpsykisti/panteisti, jonka korkeimpana pyrkimyksenä on rakastaa Luontoa=Jumalaa intellektuaalisesti kuten Spinoza.

Tämä Jumala ei tietenkään vielä/enää ole persoonallinen, mutta ero persoonallisen ja persoonattoman välillä on tässä asiassa pelkkä teologinen spekulaatio, jolla toki on filosofis-teologisesti syvä antropologinen merkitys, mutta joka jopa kristinuskon sisällä - triniteettiopillisesti - on painotukseltaan hyvin erilainen läntisessä ja itäisessä kristillisyydessä.

Itäisessä korostuu Jumalan/Jeesuksen persoonattomuus, lännessä persoonallisuus.

*
Nietzsche yrittää 'pelastautua nihilismistä' ja 'saman ikuisesta paluusta' vallantahdon avulla sekä pitäen yksilön päämääränä etenkin itseään luovaa, yli-ihmisyyteen kurottavaa esteettistä ideaalihahmoa.
Kyse on vakavasta pyrkimyksestä välttää passiivisen nihilismin tuhoava vaikutus: resignaatio ja itsemurha.
Tässä siis jopa Nietzsche asettuu kvasiuskonnollisesti toiselle katsantokannalle kuin Camus.

*
Richard Rorty luopui alunperin kannattamastaan ajatuksesta, että itsensä luominen nietzscheläisessä mielessä voisi olla aidosti mahdollista, eli että ihminen voisi tehdä 'itseään luodessaan ja itsensä valitessaan' oikeita valintoja sekä ratkaisuja, koskapa mitkään - edes Foucault'n nietzscheläiset identiteettitekniikat eivät johda kuin keinotekoiseen - siis fiktiiviseen olemukseen ja käsitykseen itsestä - käsitykseen, joka on aina vaihdettavissa, koska subjekti on vielä enemmän konstruoitu fiktio kuin Nietzsche väitti sen mm. Descartes-kritiikissään olevan.

*
On syytä kysyä lopuksi: miten biologi/luonnontieteilijä voi puhua yhtään mitään elämän tai ihmisen arvosta, mikäli ihmisen subjektiivinen identiteetti palautuu pelkästään DNA-ketjuun ja kromosomeihin - lopulta hiukkasiksi ja aaltoliikkeiksi?

Mitä ne kertovat subjektiivisesta identiteetistä? Vastaus: eivät itsessään yhtään mitään. Vain omat kulttuuriset ja kirjalliset tulkintamme, jotka ovat aina pelkkiä myyttejä, fiktioita sekä illuusioita voivat kertoa meille ihmisen tai elämän ainutlaatuisuudesta ja arvosta.

Niiden johtaminen geeneistä on pelkkää oxymoronismia ja taikatemppuilua: kaniineja hatusta! Toisin sanoen kyse on geneettisestä virhepäätelmästä.

(Sijoita jälkimmäisen linkin esimerkin kakkospremissin: epämiellyttävä tilalle miellyttävä/hyvä ja johtopäätöksen: epätosi tilalle tosi, niin esimerkki soveltuu paremmin juuri E. O. Wilson-kritiikkiini, koska Wilson näköjään pitää evoluutiota determinoivia? geenejä positiivisina tai jopa hyvinä! ominaisuuksina.)

Olkaa siis luonnontieteilijät johdonmukaisesti nihilistejä - mikä ei kuitenkaan merkitse että te voisitte - johdonmukaisina pysyäksenne - olla ateisteja.

Agnostismi ja nihilismi ovat ainoita johdonmukaisesti perusteltavissa olevia kantoja näissä asioissa.