.
[....] Ehkä ei pitäisi olettaa, että tragedia –
ainakaan Romeon ja Julian kaltainen tragedia – tarvitsee syyn ja selityksen.
Tragedia edustaa jotain suurempaa kuin kaikki mahdolliset selitykset yhteensä;
voidaan todeta korkeintaan, että ilman sukuvihaa mitään tragediaa ei olisi.
Näytelmän lopussa Capulet ja Montague katuvat ja näkevät lapsensa oman
vihanpitonsa uhreina. Katsoja tietää tämän ja tunnistaa myös vanhan säännön,
jonka mukaan uhrin on oltava täydellinen ja tahraton. Mikään täydellinen ja
tahraton ei voi pysyä sellaisena tässä maailmassa, ja se tulee uhrata toiselle
maailmalle ennen kuin se menee pilalle. Mikään sellainen, joka murtautuu
tavanomaisen kokemuksen asettamien esteiden läpi, ei voi jäädä jokapäiväiseen
maailmaan. Heti Julian nähdessään Romeo toteaa hänen olevan hohtava jalokivi,
joka on ‘maan poveen liian kaunis, käyttöön liian jalo’. Tässä on kuitenkin
kysymys enemmästä kuin kauneudesta: Romeon ja Julian välille syttyvä rakkaus,
noin syvä ja ehdoton intohimo polttaisi kohta Veronan muurien sisällä elävän
maailman, jos se siihen maailmaan jäisi. Kun katsoja tai lukija tajuaa tämän,
hänen on helpompi hyväksyä näytelmä kokonaisuudessaan, eikä hän jää pohtimaan,
miksi suuren rakkauden kävi noin huonosti. Ei sen käynyt huonosti, se vain meni
sinne minne se kuuluukin: pois tästä maailmasta. [....]
.
Sitaatti on Marja-Leena Mikkolan esipuheesta/esseestä 'Kaksi tähtien merkkaamaa lasta' kääntämäänsä William Shakespearen
näytelmään Romeo ja Julia.
******
Movetron - Romeo ja Julia
*
No comments:
Post a Comment