Sitaatti on yhteiskuntatieteiden tutkimusmetodien professori Pertti Tötön kirjasta ‘Paljonko
on paljon? Luvuilla argumentoinnista empiirisessä tutkimuksessa’,
luvun ‘Älykkyysosamäärä: mustaa valkoisella’ viimeisen alaotsikon
‘Entä sitten?’ teksti.
.
Charles Murray voi vastata omasta ja edesmenneen
Richard Herrnsteinin puolesta, että johtopäätös, jonka mukaan AÖ ei mittaa
älykkyyttä, ei heilauta heidän meritokratian analyysiään eikä Affirmative
Action-kritiikkiään. Meritokratia voi muodostua ja toimia älyn korrelaatin
mukaan tapahtuvan valikoitumisen varassa, ja nimenomaan ÄO on havaittu vahvasti
periytyväksi. Tähän ei ole vastaansanomista.
.
The Bell Curven nostattaman kohun
vuoksi Amerikan psykologiayhdistys APA kokosi asiantuntijaraadin laatimaan
puolueettoman arvion siitä, mitä älykkyydestä tiedetään [Neisser ym. 1996].
Valkoisten ja mustien ÄO-ero vahvistettiin 15 pisteen suuruiseksi ja ÄO:n
heritabiliteetin arvoksi Pohjois-Amerikan valkoisten keskuudessa todettiin
‘luokkaa 0,75', mikä selvästi ylitti Murrayn ja Herrnsteinin varovaisen arvion.
Yksilöiden välisestä ÄO:n vaihtelusta 75 prosenttia arvioitiin siis geneettisen
vaihtelun aiheuttamaksi tässä populaatiossa.
.
Heritabiliteetin laskuperusteista ei
vallitse täyttä yksimielisyyttä, joten muitakin arvioita esitettiin.
Nature-lehden julkaisemassa 212 adoptio- ja kaksostutkimuksen
meta-analyysissa käytettiin laskutapaa, jossa otetaan huomioon kohtu
sisaruksille yhteisenä ympäristötekijänä. Sen johtopäätös kuului [Devlin,
Daniels & Roeder, 1997, 470]: ‘Tuloksemme viittaavat paljon pienempään
periytyvyyteen: laaja heritabiliteetti, joka mittaa geenien kokonaisvaikutusta
ÄO:ään on ehkä 48 prosenttia; kapea heritabiliteetti, evolutiivisten
argumenttien kannalta tähdellinen suure, koska se mittaa geenien additiivisia
vaikutuksia, on luokkaa 34 prosenttia. Nuo
johtopäätökset tarkoittavat ajatusta meritokraattisen yhteiskunnan
kognitiivisten kastien muodostumisesta. Toisaalta kun Herrnstein ja Murray
mukautuivat valtavirran kantaan siinä, että vain yksilöiden välisten ÄO-erojen
periytyvyydestä voidaan puhua, ovat Arthur Jensen ja Philippe Ruston jopa
jyrkentäneet kantaansa ryhmien välisten ÄO-erojen suhteen. He esittävät, että
uusi näyttö viittaa ‘jonkinasteiseen geneettiseen komponenttiin mustien ja
valkoisten ÄO-keskiarvojen erossa’ [Ruston & Jensen, 2005, 235].
.
Oli yksilöiden välisten ÄO-erojen periytyvyys
sitten 50 tai 26 prosenttia, periytyvyyden kiistattomuudesta ja yhtä
kiistattomasta Flynn-efektistä seuraa paradoksi. Jos ympäristötekijät selittävät
parhaimmillaankin vain puolet ÄO:n vaihtelusta, miten on mahdollista, että ÄO on
teollistuneissa kaupungeissa noussut jopa 15 pisteen vauhtia sukupolvessa?
Näiden maiden geenipoolissahan ei liene tapahtunut mitään radikaalia paranemista
[esimerkiksi maahanmuuttajien ansiosta], jos kohta ei Lynnin ja muiden
eugeenikkojen pelkäämää rappeutumistakaan? Flynn-efektin selityksen täytyy olla
ympäristön muutoksessa, mutta ÄO:n periytyvyys ei tunnu antavan sille
tilaa.
.
Jos psykologiassa jaettaisiin Nobelin palkintoja,
antaisin sellaisen William Dickensille ja James Flynnille. He ovat ymmärtääkseni
ratkaisseet paradoksin [Dickens&Flynn 2001]. Ratkaisun avain on ÄO:n ja
ympäristön molemminpuolinen kausaalinen vaikutus, mistä seuraa geenien ja
ympäristön korrelaatio. Yksilö, jolla on jokin geneettinen taipumus, hakeutuu
mielellään ympäristöön, jossa tuota taipumusta voi toteuttaa. Tuollaisessa
ympäristössä taipumus pääsee parhaiten kehittymään, ja otollinen ympäristö voi
jopa aktivoida geneettisiä vaikutuksia, jotka tylsässä ympäristössä jäävät
passiivisiksi. Taipumuksen puhkeaminen kukkaan taas saa hakeutumaan vielä
parempaan ympäristöön tai luomaan sellaisen. Näin syntyy Dickensin ja Flynnin
mallissa kerrannaisvaikutukseksi kutsuttu efekti.
.
Tavanomaiset heritabiliteetin laskumallit
olettavat, että geenit ja ympäristö ovat toisistaan riippumattomia, minkä vuoksi
laskumallit naamioivat geenien ja ympäristön korrelaatioon liittyvät
ympäristövaikutukset. Kun ympäristön aiheuttamana pidetään vain sitä osaa ÄO:n
kokonaisvaihtelusta, joka ei käy yksiin geneettisen varianssin kanssa, jäljelle
jää vain vähän vaihtelua. Koko mitassa ympäristön aiheuttama vaihtelu tulee
esiin vain sukupolvien välistä vaihtelua tutkittaessa. Siinä geenien ja
ympäristön ‘mätsäystä’ ei tapahdu; vanhempien epäedullista ympäristöä ei vastaa
heikko keskimääräinen geneettinen taipumus ja jälkeläisten hyvää ympäristöä
parempi geneettinen taipumus, sillä geeneiltään sukupovet ovat samanlaisia.
Tällöin ympäristön todellinen vaikutus pääsee esiin. Lopuksi Dickensin ja
Flynnin malli olettaa, että toisten ihmisten ÄO on merkittävä
kerrannaisvaikutuksia aiheuttava ympäristötekijä.
.
Matemaattisesti Dickensin ja Flynnin malli
on varsin vaativa, joten en edes yritä avata sitä tässä enempää. Sen perusviesti
on kuitenkin selkeä: ÄO:n periytyvyys voi olla 0,75, ja silti ympäristö voi
vaikuttaa dramaattisesti ÄO:ään. Paradoksin ratkaisun lisäksi malli näyttäisi
myös selittävän muutaman muun psykometriikan kannalta hankalan havainnon.
Lapsille laskettu ÄO:n heritabiliteetti on alle 50 prosentin luokkaa ja nousee
iän myötä kohti kahdeksaakymmentä. Dickensin ja Flynnin malli selittää tämän
ilmiön sillä, että iän myötä yksilö ikään kuin saa sovitettua ympäristönsä oman
ÄO:nsa mukaiseksi. Samasta syystä lapsuudessa ÄO vaihtelee, mutta asettuu iän
myötä vakaalle tasolle. Samaan prosessiin liittyy
tutkimuksissa toistuvasti saatu tulos, että erilaisilla esikoulu-
valmennusohjelmilla aikaansaadut ÄO:n parannukset eivät kestä ajan hammasta vaan
haihtuvat ohjelmien päätyttyä. Dickensin ja Flynnin
mukaan ohjelmissa on kyse siitä, että niiden alkaessa ulkoinen ympäristö ikään
kuin ajaa osallistujien itse valitseman ympäristön yli. Kun lapsen ympäristö ei
vastaa hänen ÄO:nsa mukaisia taipumuksia, voi tuloksena olla merkittävä ÄO:n
parannus, joka alkaa usein haihtua jo ohjelman aikana, kun lapsi saa ympäristön
taas hallintaansa. Dickensin ja Flynnin malli olettaakin, että
ympäristövaikutukset ovat välttämättä lyhytaikaisia. Sen vuoksi pyrkimykset
vaikuttaa syrjäytyneiden aikuisiän kohtaloihin heidän lapsuuden ÄO:äänsä
nostamalla ovat tuomittuja epäonnistumaan. Aikuisiän ÄO:n seurauksiin voidaan
vaikuttaa vain aikuisiän ympäristön kautta. Dickens ja Flynn [2001, 364] jopa
väittävät, että ne suhteellisen harvat tutkimukset, joissa on saatu näyttöä
ohjelmien pysyvistä vaikutuksista, perustuvat virheelliseen metodologiaan, jonka
vuoksi vain näyttää, että pysyvä nousu ÄO:ssa olisi saatu aikaan.
Ympäristövaikutusten lyhytikäisyydestä seuraa myös adoptiotutkimuksissa havaittu
ilmiö, että paremmista kasvuoloista saatu hyöty häviää aikuisena ja adoptoitujen
ÄO alkaa lähestyä heidän biologisten vanhempiensa tasoa. Kuvioon sopii hyvin
havainto, että mustan äidin ja valkoisen isän lapsilla on keskimäärin alhaisempi
ÄO kun valkoisen äidin ja mustan isän jälkeläisillä. geneettisesti tapausten
pitäisi olla samankaltaisia, mutta äidillä on oletettavasti suurempi rooli
lapsen älyllisen ympäristön kannalta kuin isällä.
.
Jos Dickensin ja Flynnin malli on oikeilla
jäljillä, ei Herrnsteinin ja Murrayn meritokratialle jää edes teoreettista
kasvualustaa. Eliittikoulujen kautta valikoituneen kognitiivisen
eliitin ja sen eliittikouluihin valikoituvien
jälkeläisten ÄO:t ovat sukupolviensa huippua, mutta eivät valikoivan
pariutumisen ja korkean periytyvyyden vuoksi. Sosiologit ja taloustieteilijät
ovat päätyneet varsin yhtenevään johtopäätökseen, edelliset ammatin mukaan
määritellyn yhteiskuntaluokan ja jälkimmäiset tulojen periytymistä tutkittuaan:
Kaikissa länsimaissa yhteiskunnallinen asema on vahvasti periytyvä,
meritokratioita ei ainakaan vielä ole olemassa [Eriksson&Goldthorpe, 2002].
Koulutus on periytymisen kannalta ratkaiseva välittävä tekijä, ÄO korkeintaan
sivuroolissa, ja sen vaikutus tapahtuu koulutuksen kautta. Samuel Bowles ja
Herbert Gintis [2002] ovat yrittäneet estimoida, mikä voisi olla ÄO:n osuus
tulojen periytyvyydestä Yhdysvalloissa, ja päätyneet häviävän pieneen lukuun. He
korostavat, että tulos heidän mallistaan olisi samaa suuruusluokkaa, vaikka
valikoivan pariutumisen aiheuttamalle vanhempien geneettiselle korrelaatiolle
annettaisiin arvo 1 ja ÄO:n heritabiliteetti oletettaisiin sataprosenttiseksi.
ÄO ei siis ‘rakenteista’ yhteiskuntaa juuri lainkaan.
*
4 comments:
ÄO-Päre, osa 2 sisältää toisen sitaatin saman kirjan luvusta 'Mitä Tatu Vanhasen kertoimet kertovat?'.
Lapsen aivot ovat vasta muokkautumisvaiheessa. Lapsen aivot eivät vielä tavallaan ole täysin kykeneväisiä ÄO-testien tehtäviin, siksi ÄO:n geneettinen komponentti on lapsuudessa 0,4-0,5.
Aikuisiän aivot ja ÄO edustavat paremmin todellista ÄO:n periytyvää komponenttia, 0,6-0,8 (60-80% ÄO:n vaihteluista).
ÄO on pohjimmiltaan aivojen prosessointikykyä, ja siten riippuvainen aivojen prosessointikapasiteetista. Olisi epärationaalista olettaa, että roduille olisi erilaisissa olosuhteissa kehittynyt täsmälleen sama aivojen prosessointikapasiteetti.
Rushton ja Ankney (1996 ja 2000) laskivat yhteen kaikki tunnetut aivojen tilavuuden mittaukset. Ruumiinavauksista saatavat tarkimmat tilavuuden mittaukset osoittavat, että valkoisilla aivojen tilavuus on keskimäärin 1356 cm2 ja mustilla aivojen tilavuus on keskimäärin 1223 cm2. Lisäksi valkoisten aivot painavat keskimäärin selvästi enemmän kuin mustien aivot. Suurin osa aivojen kapasiteetista kuluu elimistön säätelyyn. Mitä suurempi keho ihmisellä on sitä suurempi osa keskimäärin hänen aivojen kapasiteetistaan kuluu elimistön säätelyyn. Mustilla on keskimäärin suurempi keho kuin valkoisilla, joten suurempi osa heidän aivokapasiteetistaan menee elimistön säätelyyn ja vähemmän jää käytettäväksi älylliseen prosessointiin. Aivojen koko selittää yli 0,40 älykkyyden vaihteluista. Se ei selitä yksinään yksilöiden ÄO:ta, mutta se selittää luotettavasti älykkyyden eroja ryhmien välillä. Aivojen älykkyys riippuu monesta tekijästä; aivojen koko, hermosolujen määrä, dendriittien määrä, synapsien biokemia, kullekin tehtävälle omistetun aivolohkon suuruus, jne. Isommissa aivoissa on taipumus olla enemmän hermosoluja, dendriittejä ja synapseja. Suuret aivot ovat keskimäärin tehokkaampia saman tehtävän suorittamisessa kuin pienet aivot. Haier et. al. (1995) testasi tätä asiaa, ja tutki aivojen tilavuuden ja älykkyyden välistä yhteyttä glukoosiaineenvaihdunnan avulla. Hän havaitsi, että älykkyyden ja glukoosiaineenvaihdunnan välillä vallitsee negatiivinen korrelaatio, - 0,58. Älykkäämmät ja suuremmat aivot käyttävät keskimäärin vähemmän energiaa saman tehtävän suorittamiseen kuin pienemmät aivot. Yksilöiden kohdalla tietysti energian kulutus lisääntyy mitä vaikeammasta tehtävästä on kysymys. Muut tutkimukset tukevat aivojen koon ja metabolisen tehokkuuden välistä yhteyttä (Gignac, Vernon & Wickett, 2003).
Kaksostutkimukset osoittavat, että geenit selittävät 50-90% aivojen tilavuuden vaihteluista (Bartley, Jones, & Weinberger, 1997; Pennington et al., 2000; Posthuma et al., 2002; Rushton & Osborne, 1995; Thompson et al., 2001). Tutkimukset osoittavat myös, että aivojen koon ja ÄO:n välinen korrelaatio pitää paikkansa sekä perheiden sisällä, että perheiden välillä (Gignac et al., 2003; Jensen, 1994; Jensen & Johnson, 1994), joka viittaa jaettuihin geneettisiin vaikutuksiin. Perheillä, joilla on suuremmat aivot, on keskimäärin korkeampi ÄO kuin perheillä, joilla on pienemmät aivot, ja perheen lapsilla, joilla on suuremmat aivot on keskimäärin korkeampi ÄO kuin lapsilla, joilla on pienemmät aivot. Mustien ja valkoisten aivojen koon erot ovat havaittavissa jo syntymästä lähtien (Broman, Nichols, Shaugnessy, & Kennedy, 1987; Rushton 1997).
Jensen (1994) osoitti Georgia Twin Studyn analyysissä, että että valkoisten ja mustien ero aivojen koossa korreloi 0.51 g:n kanssa (yleisälykkyystekijä).
Jatkuu ...
Mulattien ÄO (valkoisten ja mustien sekoitus), joka on valkoisten ja mustien puolivälissä, viittaa älykkyyden geneettiseen periytyvyyteen (Owen, 1992; Jensen, 1977; Chakraborty et al., 1992; Parra et al., 1998). Samoin regression to the mean ilmiö viittaa älykkyyden geneettiseen periytyvyyteen (Jensen 1973; Jensen 1998b). Ympäristötekijät eivät voi selittää edellisten perusteella havaittuja ryhmätason vaihteluita. Kun tutkimukseen on valittu mulatteja, jotka ovat yhtä mustia kuin mustat, heidän älykkyytensä on sama kuin vaaleampien mulattien (Rowe, 1994). Tässä on dilemma pelkän ympäristöhypoteesin kannattajille. Jos keskimäärin vaalempien mulattien mustia korkeampi ÄO johtuisi siitä, että heitä suositaan vaalemman ihonvärinsä takia enemmän kuin mustia, mistä johtuu silloin se, että mustien mulattien, joita ympäristöhypoteesin perusteella syrjitään yhtä paljon kuin mustia, ÄO on sama kuin vaaleampien mulattien? Mistä johtuu, että vaaleampien ja mustien mulattien ÄO on keskimäärin sama? Kyse ei voi siis olla perheen ulkopuolisista tekijöistä. Voisiko kyse olla perheen sisäisistä tekijöistä?
Coleman et. al. 1966 tutkivat seuraavien tekijöiden ja ÄO:n välistä yhteyttä (vähemmistöjä käsittelevä tutkimus): 1) Kirjojen puute kotona 2) huonot kulttuurilliset tekijät kodissa 3) Perheen rakenteellinen heikkous 4) vieras kieli kotona (vaikeuttaa lapsen sopeutumista yhteiskuntaan) 5) vähäinen esi-kouluun osallistuminen 6) Ei tietokirjoja kotona 7) Vanhempien vähäinen koulutustaso 8) vain vähän aikaa käytetty koulutehtäviin 9) vanhempien vähäinen kiinnostus koulutyöhön 10) negatiivinen lapsen omakuva 11) lapsen vähäinen kiinnostus koulutyöhön. Kun nämä tekijät olivat huonompia aasialaisilla ja amerikan-intiaaneilla, he saivat keskimäärin parempia ÄO -tuloksia kuin mustat.
Tässä raapaistiin vain todisteiden pintaa. Tähän liittyvien todisteiden määrä on massiivinen, ja niistä voi kirjoittaa lukuisten kirjojen verran jos haluaa. Ne puoltavat sekä ryhmien välisten älykkyyserojon olemassaoloa, että niiden geneettistä periytyvyyttä (Ts. ne voidaan selittää geneettis-ympäristöllisillä malleilla suhteessa 0,6-0,8 / 0,2-0,4, mutta ei ympäristöllisillä malleilla, joissa ympäristön osuus on suurempi tai pelkillä ympäristöllisillä malleilla).
Päätetään tämä kirjoitus arvostetun biologin E.O. Wilsonin sanoihin:
As E. O. Wilson (1978) aptly noted: “We are not compelled to believe in biological uniformity in order to affirm freedom and dignity” (p. 52). He went on to quote the sociologist Bressler (1968): “An ideology that tacitly appeals to biological equality as a condition for human emancipation corrupts the idea of freedom. Moreover, it encourages decent men to tremble at the prospect of ‘inconvenient’ findings that may emerge in future scientific research” (E. O. Wilson, 1978, p. 52). Denial of any genetic component in human variation, including between groups, is not only poor science, it is likely to be injurious both to unique individuals and to the complex structure of societies.
Lisäys. Huomatkaa myös, että oman etnisen ryhmän sisällä puolet ihmisistä on keskimääräistä tyhmempiä. Jos ÄO erot oikeuttaisivat sortotoimiin ja alistamiseen, ne oikeuttaisivat sen myös oman ryhmän sisällä. Ajatus on idioottimainen. (No, liberaali yhteiskunta harjoittaa ÄO:n perusteella piiloalistamista ja -sortamista, mutta minä olen vastustanut sitä jo pitkään julkisesti).
Post a Comment