Tässä kuvassa etsitään tietoisuutta
havainto-empiirisen kokeen avulla. Saa nähdä löytyykö vai pakeneeko tietoisuus tätäkin koejärjestelyä? Ainakin säikähtää.
*
Mimesis sallii ‘objektiivisen todellisuuden’
tulla havaituksi' [Kant]
.
I
Päreen
osa I on ‘kantilaistyyppinen’ vastine/vastaus Tomin kommenttiin Ironmistressin
päreessä ‘Jos liberaalit ovat älykkäitä, niin miksi he
ovat niin typeriä, osa II’. Päreen osa II ottaa Spinozan esimerkiksi tietoisuuden
dilemman mystifioivasta ratkaisusta ja osa III vertailee alustavasti Spinozan ja
Lutherin tulkintaa stoalaisen katalepsiksen vaikuttavuudesta mielenrauhan ja/tai
sielunpelastuksen suhteen.
.
Tomi kirjoitti: ‘Teoria on hyvin
pitkälle testattu ja todettu looginen väitejoukko, joka on käytännössä
fakta.’
.
Aivan – mutta vain siihen oletettuun ‘pisteeseen’
asti, kun teorian väittämät eivät enää selitä ‘tarpeeksi hyvin’ havaittuja
tosiasioita. Toisin sanoen: jos/kun anomalioitten [havainnot, joita teoria ei
enää pääosiltaan kumoutumatta pysty selittämään] määrä lisääntyy ‘riittävässä’
määrin, teoria on hylättävä ja mikäli [‘järkevästi’] mahdollista korvattava se
kattavammalla ja relevantimmalla teorialla, jossa nuo anomaliat eivät ole
niinkään poikkeuksia teorian säännöistä kuin [jopa] teorian
korroboroivia/vahvistavia ilmiöitä [jne., ad inf.]
.
Itse asiassa jos/kun [siis milloin?] eli
historiallisen evoluutio-ongelman [~ tiedon kasvun ja
muuttumisen]väistämättömyys/vallitsevuus verifioi metodisen antirealismin
[muutos itsessään ei voi olla realistinen ‘substanssi’ (ellemme tunnusta
metafyysistä uskoa, mikä sekin kyllä käy, jos asia tunnustetaan)] vaan
ajallis-paikallisesti konstruoitavissa oleva ‘aisti-ilmiö’].
.
Teoria siis kehittyy [ja informaation määrä
kasvaa], mutta todellisuus itsessään on aina se, mikä se on [(1)], mikäli se
edes matemaattisen mielikuvituksen äärimmäisissä muodoissaan on laskettavissa
oleva totuus [2); muussa tapauksessa olisimme tekemisissä hahmottoman kaaoksen
kanssa tai itse asiassa emme edes sen]. Tällöin siihen [tieteelliseen totuuteen]
ei kuitenkaan voi suhtautua samanaikaisesti kuin pelkkään kehityksessään
etenevään historialliseen konstruktioon [mitä se kuitenkin samalla myös
väistämättä on]. Dilemma.
.
Niinpä vain erittäin harvat [jos mitkään] teoriat
ovat faktoja=tosiasioita tarkoittamallasi tavalla [‘totuus on testattu ja
todettu (? ~ todistettu?) looginen väitejoukko’]. Teorian tasolla kyseiset
väittämät tietysti voivat olla totta jopa monissakin eri
tapauksissa.
Kantilaisena antirealistina [ks. kuitenkin 3]
totean, että mikään teoria ei ole fakta, koska teoria on ihmisen representaatio
triviaalista totuudesta, joka ei ‘tarvitse’ representaatiota ollakseen tosi.
Totuus teoriana mahdollistuu vain ‘vieraantumisena’/etäisyyden ottona [~
perspektiivisesti] havaittavasta totuudesta metodin ja mittalaitteen avulla.
.
Toisin sanoen – koska ihmisen kognitiivinen
havainto tarvitsee ‘mitan’ [kriteerin ~ ‘alkuehdot, koordinaatit’] kyetäkseen
arvioimaan/selittämään ‘empiria-totuuden’, silloin totuus, jota ‘mitataan’, ei
ole olemassa ilman tuota ‘mittaa’ ja jos onkin, sen olemassaolo on eräänlainen
ontologinen ‘indifferenssi’ eli ihmisen ‘mitan’ kannalta ‘tuonpuoleinen’ X.
Niinpä kaikki puhe faktan ja teorian identtisyydestä totuutena on pelkkää
ihmisen teoreettis-representoivaa puhetta.
.
‘Teoria on fakta, jos maailmaa koskeva
väitejoukko on empiirisesti testattu ja loogisesti todistettu.’ - - Testauksesta ja todistuksesta seuraava[?] fakta voi
kuitenkin olla tosiasia vain ja vasta silloin, kun sen konstruoimiseen tarvittu
representoiva/reflektoiva subjekti on “‘poistettu/poistunut’ tosiasioitten
näyttämöltä’” tarpeettomana anomaliana, sillä tosiasian representaatio ei ole
tosiasia itsessään [eikä edes semanttisessa merkityksessä] vaan pelkästään
tosiasian syntaktinen ‘varjo’ – eräänlainen Platonin vähättelemä mimemis
[matematiikka, jota Platon niin rakasti totuuden ‘kielenä’, ei minulle sen
sijaan kuolleine ja tyhjine muotoineen ole muuta (vai pitäisikö sanoa: enempää
tai vähempää) kuin hiukan eksaktimpaa ‘taidetta’].
*
1] Totuus by definition eli todellisuus teorian
ja havainnon isomorfisena vastaavuutena [1i] jopa muutoksessaan on, mitä se on
eli totuus tosiasioina an sich [erotuksena totuuteen teoriana ‘de jure’] ei ole
‘riippuvainen’ teoriasta.
.
1i] Vaikka välitön havainto [tai affekti]
itsessään ei ole semanttinen ilmiö eli kieli, vertaa tätä oletettua isomorfiaa
vaikeuteen [ellei mahdottomuuteen] kääntää tekstejä semanttisesti identtisinä
kielestä toiseen [puhumattakaan käännöstekstin esteettisen vaikutelman
idiomaattisesta yhtenevyydestä ja relevanssista verrattuna alkukieleen].
.
2] Laskettavissa joskaan ei suoraan
ymmärrettävissä, koska laskeminen yksinomaan kuvaa havaittujen tapahtumien
liikettä [syy-yhteyksinä), kun taas ymmärtäminen pyrkii selittämään kuvatun
kausaalisuuden kontekstuaalisen merkityksen ja/tai jopa sen holistisen
mielekkyyden (tai ‘mielettömyyden’)]. Konteksti ei kuitenkaan voi olla annettu
kuten aistihavainto affektina vaan sekä ennen että jälkeen havaintoa konstruoitu
‘Gestalt’ [hahmo].
.
3] Kant halusi ‘Puhtaan järjen kritiikissään’
välttää sekä metafyysisen idealismin [Kantin vokabulaarilla ‘transsendentaalinen
realismi’] että [ks. etenkin 2. painoksen lisäykset] Berkeleyn antirealismin
[subjektiivisen idealismin, jollaiseksi Schopenhauer ‘jumaloimansa’ Kantin I
Kritiikin yksipuolisesti ja vastoin tämän omaa intuitiota
tulkitsi].
.
II
Spinozan systeemiä voisi pitää ‘empiirisesti’
täydellisenä, jos sen olisi kirjoittanut Spinozan filosofian Substanssi = Jumala
eli Luonto [vrt. Raamattu Jumalan Ilmoituksena] eikä ‘subjekti-modus’ Spinoza.
Nyt siinä kuitenkin on itse systeemin perusluonteesta by definition johtuen
jotain ‘liikaa’ eli Etiikan kirjoittaja itse. Affektit [voimat, kompositiot
jne.] eivät nimittäin kirjoittele kirjoja vaan liikkuvat levottomasti ja
mihinkään pysähtymättä vailla ‘transsendentaalista’ eli käsitteiden kautta
organisoitunutta kiinnekohtaa [itsetietoista minuutta]. Niinpä vain jos Spinoza
onnistuu häivyttämään itsensä [representoivan tietoisuuden] systeemistään, uskon
hänen ‘kineettis-dynaamisen’ ja subjektittoman rationalisminsa olevan
totta.
.
Tietenkin tämä vaatimus on kategorinen
contradictio in adjecto, koska se on mahdollista toteuttaa vain käsitteellisen
representaation ‘tuolla puolen’. Niinpä Spinozan filosofista intentioita voi
pitää pikemminkin ‘käsite-musiikillisena’ kuin käsite-filosofisena.
Representaation purkavaan dilemmaan ole rationaalisia tai empiiris-kokeellisia
vaan enintään performatiivisia ‘ratkaisuja’ [ja niitäkin vain ‘väliaikaisesti’].
.
Minulle on kuitenkin täysin selvää, että jos joku
ylipäätään edes yrittää tuollaista subjektin ja tietoisuuden hävitysoperaatiota
[kuten Spinoza ja empiristi-naturalistit ylipäätään], hän juuri sillä tavoin
tulee osoittaneeksi todeksi sen, minkä yrittää kieltää. Tietoisuus on luonnon
anomalia [poikkeus, joka vain ja ainoastaan olemalla poikkeus eli vapauden
kausaliteetin ‘alainen’/Kant], vahvistaa deterministisen säännön [luonnon
kausaliteetin].
.
Sama semanttinen umpikuja/dilemma ilmenee
Wittgenstein-huomatuksestani, jonka mukaan Wittgensteinin [Tractatuksen lopussa]
olisi pitänyt vaietessaan siitä, mistä ei voi puhua, vaieta myös subjektista eli
representoivasta ‘performantista’. Siitä hän ei voi puhua edes sen vertaa kuin
estetiikasta, etiikasta tai uskonnosta, joista pitää vaieta, koska niistä ei voi
puhua [semanttisesti verifioitavalla ja matemaattisesti eksaktilla tieteen
kielellä]. - -
Toisin sanoen silmä, joka näkee maailman, ei näe itseään – ei edes silloin, kun
havaitsija leikkaa sen irti päästään ja ryhtyy sitä selittämään. Empiristin
intentoimaan näkemiseen tarvitaan aina jo rationaalista ‘mielikuvitusta’, koska
havainto ei voi havaita itseään.
.
Niinpä antirealismia ei voi kiertää kuin
tekemällä kategorisen virhepäätelmän eli tietoteoreettisen silmänkääntötempun –
esim. konstruoimalla ensin ‘totuuden’ käsitteen [ontologinen aksiooma] tiedon
oikeuttamisen määritelmälliseksi tueksi ja ‘takuuksi’ havainnon luotettavuutta
arvioitaessa. Mutta myös ‘totuus’ on aina jo jotain liikaa
ajattelujärjestelmässä, joka yrittää perustaa olemassaolonsa varmuuden pelkän
aistihavainnon varaan. Olemme tuomittuja ‘rationaalisuuteen’.
.
III
Seuraavaksi saatan pohtia Spinozan ja Lutherin kovin erityyppisiä tulkintoja stoalaisen katalepsiksen [selvä ja varma
evidenssi] ‘vaikutuksesta’. Sillä eihän pelkkä tieto luonnon laista voi
vapauttaa [pikemminkin päinvastoin] meitä kausaalisen determinismin orjuudesta.
Tarvitaan armo, joka vaikuttaa varmuuden, jota evidenssi ei voi itsestään käsin
antaa. Spinoza uskoo oikean tiedon [tieteen] antavan meille mielenrauhan. Luther
sen sijaan mielenrauhaa [vapautusta/pelastusvarmuutta] etsiessään palaa Raamatun
teksteihin jumalallisen armon Ilmoituksena. Ehkä meidän olisi pidettävä molempia
näkökantoja relevantteina.
.
Mutta mitä tarkoittavat ‘vapautus, valaistuminen
ja armo’? Augustinus antaa meille hienon ja koskettavan vastauksen: ‘Jumala,
sinä olet luonut meidät itseäsi varten ja levoton on sydämemme kunnes se löytää
levon sinussa.’ Augustinus ei kuitenkaan viittaa mihinkään tieteellisessä
tai filosofisessa mielessä varmaan tietoon vaan armon kautta saatuun uskon
varmuuteen. Juuri se minulta puuttuu.
.
No comments:
Post a Comment