This contemporary depiction
actually shows Erasmus as one of Luther's friends and fellow "reformers" (which
was a common bum rap against Erasmus). Erasmus is fourth from the right, with
Philip Melanchthon on the right.
.
Päre sisältää pari kommenttia Tomin kommentteihin
Ironmistressin päreessä Lukutaito, ÄO ja abstrakti
ajattelu.
.
I
Tomi kirjoitti: 'Juutalaiset eivät varmaan tehneet eroa
nisäkkäiden ja muiden välillä. Linne oli ensimmäinen, joka tämä eron
teki.'
Voin kertoa, Tomi, että oppineen idiootin ja viisaan [tai
hurskaan - miten vain] ihmisen välinen ero ei ole veteen piirretty. Se näkyy
selvästi, kun luen kommenttejasi. Sinä et kerta kaikkiaan voi tai sinun ei ole
edes mahdollista ymmärtää uskonnoista ja uskonnollisuudesta – niiden
perimmäisestä [‘mielettömästä’] mielekkyydestä - juuri mitään.
Reduktionistinen vulgaari-materialismi ja argumentaatio-dogmatismi, joka
ei oivalla ajattelemisen mahdollistavien loogis-kontekstuaalisten ehtojen eli
ajattelun analogisten rakenteitten [vrt. Wittgensteinin ‘käsitteiden
perheyhtäläisyys’] merkitystä eri diskursseja yhdistävinä elementteinä, ajaa
sinut tiedeuskovaiseen fundamentalismiin, josta käsin sitten esim. pidät jonkin
uskonnon relevanssin kannalta merkityksellisenä kysymystä siitä, osaako se tehdä
eroa nisäkkäiden ja muiden eläinten välillä. Hehheh. Todella
syvällistä.
Kumma kyllä Ironmistress, jolla on edes hiukan tajua
uskonnollisuudesta [ainakin sen kontekstisidonnaisuudesta], suostuu edes
väittelemään kanssasi tällä tasolla. Näyttääkin valitettavasti siltä, että myös
IM on sitoutunut tuohon samaan argumentaatio-dogmatismiin kuin sinä. Luova ja
syvällinen ajattelu ei kuitenkaan jämähdä pelkkään argumentaatio-peliin ja
keskittyy niin uskonnon/Jumalan kuin tietoisuudenkin ymmärtämisessä johonkin
aivan muuhun kuin ‘havaintotäplien’ verifiointiin ja luokitteluun.
Lukekaa vaikkapa Erasmuksen ja Lutherin välisen kiistan perimmäisestä
syystä ja ongelmasta [vapaa tahto ja valinta/usko/tieto], niin löydätte
länsimaisen kulttuurin kehittymisen kannalta olennaisen tärkeitä asioita.
Väittely jonkin raamatunlauseen kirjaimellisesta ja/tai luonnontieteellisestä
luotettavuudesta on puuduttavaa ja typerää ainakin silloin, jos väittelijä ei
samanaikaisesti tajua ja korosta vapaan tahdon ongelman merkitystä
universalismin ja nominalismin kiistasta kummunneena järjen ja tahdon
vastakkainasettelun eli de facto uskon/tiedon mahdollisuuden ehkä tärkeimpänä
koetinkivenä tai jopa dilemmana.
......
Tehdään lopuksi pieni testi jo
senkin vuoksi, että blogi-emäntämme sellaisia niin kovin rakastaa. - - Kerro
minulle Tomi, mitä minä tässä kommentissa oikein kirjoitin ja tarkoitin. Kerro
omin sanoin, mistä tässä tekstissä on kyse. Tai kerro ainakin se, miten sinä
ymmärsit viimeisen kappaleen.
.
1
Vai että ovat ymmärryksen eli ajattelun
mahdollisuutta koskevien ehtojen ja tahdon vapauden ongelmat pelkkää mystiikkaa
[toki ne ovat sitäkin]. Vähänpä siis ymmärsit. Sillä kirjoitukseni sivusi
loogisen argumentaation perimmäisiä ehtoja ja niiden perimmäisen pätevyysalueen
legitiimiyttä ja relevanssia. Tuolla pätevyysalueella nimittäin on rajansa,
jotka ylitetään väistämättä aina, kun perimmäisiä valintoja tehdään esim. tahdon
vapauden suhteen, koska mikään argumentaatio ei voi pätevästi todistaa tahdon
vapauden puolesta tai sitä vastaan.
.
Niinpä joudumme vain intuitiivisesti joko
hyväksymään tai hylkäämään tahdon vapautta puolustavan tai sitä puoltavan
argumentin. Se, joka kuitenkin yhä väittää, että hänen hyväksymisensä tai
hylkäämisensä seuraa loogisena johtopäätöksenä argumentin premisseistä, on joko
ymmärtänyt tahdon vapauden ontologisen luonteen [olemisen tavan] tietyllä
tavalla [mikä johtopäätös ei siis seuraa premisseistä vaan kehämäisesti jo itse
siitä väittämästä, mikä piti osoittaa todeksi (eli tahto on vapaa tai se ei ole
vapaa)] tai [mikä on edellisen ‘tietoteoreettinen’ kääntöpuoli] luottaa
argumentin pätevyysalueen kattavan myös argumentointimenettelyn oman ontologisen
perustan, mikä on kuitenkin mahdotonta, koska mikään loogis-matemaattinen tai
ylipäätään aksiomaattinen systeemi ei voi todistaa eikä johtaa omaa
ristiriidattomuuttaan ja perustaansa itsestään käsin [vrt. esim. Gödelin lause
tai naivien empiristien väittämä, että tieteen tulee aina perustua varmoihin
aistihavaintoihin, mikä väittämä itsessään ei perustu eikä voi perustua
aistihavaintoihin].
.
Tahdon vapauteen rinnastettavia ovat
kaikki filosofisten ja tieteellisten diskurssien perustavat lähtökohdat. Samoin
ymmärryksemme tietoisuudesta, joka on minulle analoginen Jumalaa koskevan
‘ongelman’ kanssa. Kysymys loogisen argumentaation pätevyysalueen rajoista
koskee siis viime kädessä uskoamme niihin elementaarisiin perustuksiin, joiden
varaan maailmankuvamme ja maailmankatsomuksemme rakennamme. Kysymys on siten
aina tavalla tai toisella ‘uskosta’ – ei enempää eikä
vähempää.
.
2
Toisaalta et ilmeisesti edes voinut
ymmärtää [koska et näköjään ole perillä kannastani soteriologiaan], että
ortodoksinen kirkko ei ‘sovi’ minulle ainakaan pelastusopillisen synergisminsä
[piilevää pelagiolaisuutta] eikä ritualisminsa [liturgia-keskeisyytensä] vuoksi,
mutta esteettisesti ortodoksinen uskonnollisuus [ja sen rituaalit] miellyttävät
minua enemmän kuin esim. katolisen kirkon korskea ja pönöttävän autoritaarinen
eetos.
.
Luterilaisen kirkon ‘synkkä’ minimalismi
sen sijaan jopa masentaa, joskaan esteettistä makuani ei miellytä yhtään enempää
[pikemminkin päinvastoin] reformatoristen kirkkojen [Lutheria huomattavasti
liberaalimman dogmatiikan vaikutuksesta] taipuminen ties minkälaisiin
arkkitektonisiin ratkaisuihin verotoimiston odotusaulasta mitä
modernistisemmiksi rakennelmahäkkyröiksi ja [voi kauhistuksen kanahäkki!] jopa
kauppakeskusta muistuttaviksi peliluoliksi [tietenkin ameriikassa]!
.
Lutherin versio monergismista sen sijaan
vastaa omaa intuitiotani pelastusopista, mutta Lutherin teologian pohjalle ei
siis, jos kärjistetysti puhutaan, voi rakentaa ainakaan ‘vahvaa’ kirkkoa, jonka
tehtävä/toimenkuva kuitenkin on aina toimia jonkinlaisena välittäjänä
[mediumina] ihmisen ja Jumalan välillä. Tosin Luther itse ei
kirkonvastaisuudessaan mennyt näin pitkälle, muttei voinut mitään sille, että
hänen sola fide, sola gratia ja sola scriptura-maksiimeistaan voitiin loogisesti
johtaa myös täysin anarkistisia vaihtoehtoja [esim. Thomas Müntzer, anababtistit
ja ylipäätään antinomistit].
.
Lutherin sola-periaatteet kuitenkin
helposti implikoivat, ettei kirkon ja rituaalien kaltaista välittäjää
tarvittaisi pelastusopillisesti [itse asiassa kirkon välittäjärooli
mahdollistaisi tai jopa oikeuttaisi jonkin asteisen pelagiolaisuuden], koska 1]
ihmisen ja Jumalan välillä on yhtä aikaa a] sekä ikuisuus että b] ei lainkaan
välimatkaa tai aikaa ja myös tästä seuraten sen vuoksi, että 2] kirkosta
itsestään tulee - ehkei aina väistämättä mutta ainakin paavin ja Rooman kirkon
tapauksessa siitä oli tullut - institutionaalinen Jumala eli pikemminkin
Saatana, jonka vallassa tämä maailma Lutherin mielestä muutenkin on, ja joka
kaikkein ovelimmin naamioituu juuri kirkollisen instituution kuten paavin, hänen
kuuriansa, filosofisen todistuskielipelin eli skolastiikan [jota myös
nominalismi Lutherille edustaa, joskin vanhaa rationalismia radikaalisti
kritikoiden] kaapuun.
.
3
To be continued - luultavimmin Erasmuksen
ja Lutherin suuren skisman merkeissä, eli miten/miksi kaksi sen ajan
eurooppalaisen oppineisuuden ja aatteellisen innovatiivisuuden korkeimman luokan
edustajaa, jotka varsin pitkälle olivat toistensa kanssa samoilla linjoilla
kirkkopoliittisesti [voimakas liberaali kritiikki Rooman korruptoitunutta
ritualismia kohtaan] ja ajatuksellis-aatteellisesti [nominalismin
pääperiaatteiden hyväksyminen, joskin retoriikan ja laajan (alku)kielellisen
(kreikka, heprea) tekstintutkimuksen painottaminen filosofisen spekulaation
(myös nominalistisen)] sijaan], päätyivät lopulta niin kerta kaikkiaan napit
vastakkain.
.
Pääpukari on ilman muuta Luther, mutta ei
sentään ilman kohtuullisen vai pitäisikö sanoa ‘kohtuuttoman’ hyvää syytä.
.
Riidassa on tietysti kyse ihmisen tahdon
vapauden pätevyydestä oman pelastuksensa suhteen ja maallisemmin ymmärrettynä
tahdon vapauden pätevyydestä ylipäätään moraalisen varmuuden saavuttamisessa. Ei
mikään vähäinen eikä varsinkaan sellaista tyyppiä oleva ongelma, joka
verifikaation ja/tai falsifikaation kriteereihin nojautuen kyettäisiin edes
määrittelemään ratkaisusta nyt puhumattakaan, empiirisen tutkimuksen eli
‘varmojen havaintojen’ metodeilla. On toki mahdollista luokitella tahdon
vapauden aistihavainnollisia kriteerejä, mutta tällaisen luokittelun
mahdollisuus tietenkin edellyttää aina jo ontologista valintaa [joka ei ole
aistihavainnon asia] sen suhteen, onko tahdon vapaus ylipäätään aistihavainnon
ominaisuus, joka/mikä siis on mahdollista todentaa esim. tietokonetomografiassa.
- - Tehdään tämän mahdollisuuden hahmottamiseksi pieni testi – nehän ovat
nykyään niin tosi tosi tosi muotia.
.
‘Oppinut
idiootti: Katso Rauno: tuo havaintoläikkä tuossa on neurologinen
korrelaatti, joka ilmentää, mahdollistaa ja todistaa tahdon
vapauden! Rauno: - - Siis mitä? Entä sitten? Mitä hyötyä
meille on tuosta korrelaatista sen suhteen, pitäisikö meidän hyväksyä vapaa
tahto pelastuksen tai ylipäätään moraalisen varmuuden perustaksi vai
ei? Oppinut idiootti: - - Anteeksi Rauno – mitä sinä
tarkoitat? Rauno:
Anna olla. Unohda koko juttu. Kyseessä on kategorinen väärinkäsitys. Mutta sinä
et tule koskaan ymmärtämään sitä asiaa – et ainakaan aistihavainnosta
käsin. ’
.
Huom. 'Testi-esimerkki’ ei ole analoginen
muunnelma Erasmuksen ja Lutherin kiistasta, ellei nyt sitten mutkia
perusteettomasti oikoen tulkita, että rauhallinen ja sovitteleva [joskin ironinen] Erasmus päätyi [jouduttuaan myös paavin epäsuosioon]
lähes paniikin omaisesti puolustamaan positiivista kantaansa fanaattisen Lutherin
röyhkeän poleemista tahdon vapauden kieltoa vastaan, ikään kuin tahdon vapaus [jonka Kant sittemmin
määritteli järjen antinomiaksi]
olisi paitsi ihmisen aistihavainnon ominaisuus myös hänen kommunikatiivisen toimintansa väline.
Mutta kuten sanottu, vaikkei tällainen tulkinta olisikaan ihan väärä, se on silti
liioitteleva ja anakronistinen.
.