Mun oma elämäntapa + mun suvaitsevaisuus + mun pankki = mun liberalismi

 MIKSI LIBERALISMI EI TOIMI?

To 26.7.2012/YLE Radio 1/Kalle Haatanen

*

Miksi liberalismi ei toimi?
*
Kuuntele toistaiseksi

Liberalismin voi jakaa taloudelliseen ja asenneliberalismiin. Se on ollut voittava kanta länsimaissa vuosikymmenien ajan, mutta ei ilman ongelmia, kertoo kirjailija Tommi Melender.

Erityisesti arvoliberaalit henkilöt muodostavat helposti omia klikkejään, joissa konservatiiviset argumentit eivät tule kuuluviin. Konservatiivisia arvoja pidetään vanhoillisina, taantumuksellisina ja yksinkertaisesti väärinä.

Siksi liberalismia ei enää määritäkään tärkeä vapauden käsite, vaan tilalle on tullut väljempi käsite suvaitsevaisuus.

Eräänlainen lifestyle-politiikka onkin noussut yhä merkityksellisemmäksi, ja heitä edustavat esimerkiksi Mikael Jungner ja Alexander Stubb. Politiikassakin pitäisi olla siis positiivista menoa - tai sitten vastakulttuuria niin kuin Vasemmistoliitossa.

*

1970-luvulla oltiin solidaarisia. Nykyään ollaan suvaitsevaisia. Samaa ideologista itsesumutusta ja tekopyhyyttä kumpikin [RR].

*

http://yle.fi/radio1/kulttuuri/kalle_haatanen/miksi_liberalismi_ei_toimi_36844.html

http://fi.wikipedia.org/wiki/Str%C3%B6ms%C3%B6

Ad hominem - totuuden puolesta kultivoitunutta höpöttämistä vastaan

Suomen Kuvalehti 3.8.2012 
* 
Martti Luther ja vittuilun taito: Nettikeskustelun perinteet luotiin jo uskonpuhdistuksen aikana

”Tavallisesti sivistyneet henkilöt päivittelevät kahvipöytäkeskusteluissa, kuinka töykeydet nettikeskustelussa ilmentävät keskustelijoiden tietämättömyyttä”, väittää vapaa toimittaja Kimmo Laakso nettikeskustelua koskevassa kirjoituksessaan.

”On kuitenkin osoitettavissa että negatiivisella keskustelukulttuurilla on sivistyneet perinteet, jotka ovat hämmästyttävän nopeasti painuneet unohduksiin.”

Laakson mukaan nykyisessä nettikeskustelun tasossa ei ole oikeastaan mitään uutta: kärkevä, röyhkeä ja loukkaavakin keskustelutyyli on ollut tuttua jo uskonpuhdistuksen aikaan. Uskonpuhdistaja Martti Lutherin mielestä ”keskustelijoiden oli suositeltavaa suoltaa kuraa toisten niskaan hyvin henkilökohtaisella tasolla - vain näin oli mahdollista houkutella totuus esiin”.

Mitä mieltä olet? Lue kirjoitus ja kommentoi. Osallistuaksesi keskusteluun sinun täytyy rekisteröityä SK.fin käyttäjäksi.

---

Senkin umpipösilöt kakkapäät, jotka niistätte aivonne nuhassa serlaan! Jos olisitte olleet hereillä medialukutaidon ABC-kursseilla, tietäisitte että solvaaminen ja suoranainen vinoilu ovat yhtä vanha ilmiö kuin eurooppalainen sivistys.

Kuten uskonpuhdistaja Martti Luther, joka näki korrektissa kaunopuheisuudessa petoksen siemenen, internetin kyberdemokraatit ajattelevat että toisten haukkuminen on omituisella tavalla rauhoittavaa.

Surfing on the Internet-kirjan kirjoittaja ja aito kyberdemokraatti J.C. Hertz ylisti jo 1990-luvun alussa teknologian tuomaa mahdollisuutta digitaalisen kuran heittoon. Hertzin mukaan ilmiö nimeltä fleimaus, vihamielisen viestin kirjoittaminen viestiketjuun osoitti, ettei teknologian ole onnistunut jauhaa ihmisistä homogeenistä kauravelliä.

Kuten kyberdemokraatit, Martti Lutherkin näki ystävällisessä julkisessa keskustelussa jotain orwellilaisen pelottavaa. Illuusio harmoniasta todellisuudessa toteutuu vain Disneylandissa ja uskonnollisissa traktaateissa.

Myös Martti Luther oli läpeensä kiinnostunut hyvästä julkisesta keskustelusta kinastellessaan aikansa humanistien kanssa uskosta. Hänelle hyvä julkinen keskustelu ei kuitenkaan tarkoittanut, että pelkästään asiat riitelevät. Keskustelijoiden oli suositeltavaa suoltaa kuraa toisten niskaan hyvin henkilökohtaisella tasolla - vain näin oli mahdollista houkutella totuus esiin.

Taustalla oli epäilys. Jos asiat ilmaistaan miellyttävällä kaunopuheisuudella, kyseessä saattaa olla Saatanan juoni. Tästä reformaation herjausvillityksestä on suora linkki Herzin ylistämään herjausgenreen.

Fleimauksen perinteet: aaseja ja huoria

Fleimauksesta tuli osa tietoverkkojen käyttäjien slangia ennen internetiä. Vihamielinen viesti eli flame tunnistettiin jo vuonna 1983 Stanfordin yliopiston tietokoneslangin sanakirjassa.

Monet 1980-luvun amerikkalaista yritysviestintää kartoittaneet tutkimukset panivat merkille kuinka sähköpostin kaltaiset tietokonepohjaiset viestintäfoorumit madalsivat ikävien viestien kirjoituskynnystä - ja lisäsivät fleimausta.

Tutkimukset nostivat esille kaksi asiaa, jotka tuntuivat olevan yhteydessä toisiinsa: hyödyttömän kommunikaation sekä herjanheiton lisääntymisen. Myöhemmin fleimauksesta tuli erityisesti julkinen, loukkaava ja henkilökohtainen viesti, joka kerjää tulla vastatuksi. Sen tarkoitus on toimia sytykkeenä herjaavassa viestiketjussa.

Tavallisesti sivistyneet henkilöt päivittelevät kahvipöytäkeskusteluissa, kuinka töykeydet nettikeskustelussa ilmentävät keskustelijoiden tietämättömyyttä. On kuitenkin osoitettavissa että negatiivisella keskustelukulttuurilla on sivistyneet perinteet, jotka ovat hämmästyttävän nopeasti painuneet unohduksiin.

Lutherin kirjoituksista iso osa oli yksityisiä kirjeitä jotka oli tarkoitettu julkisiksi. Kirjeiden puolijulkinen luonne tuntuu nykynäkökulmasta oudolta. Voisi sanoa, että Lutherin painetut kirjeet ovat sukua sähköpostille: sen lisäksi että niitä painettiin, niitä jaettiin ja välitettiin eteenpäin ystävien kesken. Ensisijaista oli, että niillä pyrittiin vaikuttamaan paitsi varsinaiseen vastaanottajaan, myös suureen yleisöön.

Lutherin kirjeiden julkisuus tuntuu olevan yhteydessä niiden röyhkeään tyyliin. Tuntuu hämmentävältä lukea erästä Lutherin kirjettä vuodelta 1520. Kirje alkaa Kristuksen rauhan toivotuksella.

Hetken päästä vastustajia haukutaan aaseiksi ja huoriksi.

Luther siis postaili aikansa domaineille, kirkon seiniin usein omalla nimellään, usein tavalla jonka nykyinen moderaattori luokittelisi asiattomaksi.

Hän käytti anonyymeista väittelykumppaneistaan oikean nimen sijaan eläinaiheisia haukkumanimiä. Lutherin vastustajat kutsuivat häntä toisinaan apinaksi, ja Lutherin mukaan nämä roikkuivat hänessä kuin sonta rattaissa. Eräässä julkaistussa vastaus on osoitettu: Wittenbergin härälle, toinen Leipzigin pässille. Vastauksessa kiistakumppanilleen Luther puolustaa karkeaa kielenkäyttöään:

”Jos sallisin paksukalloille heidän aikeensa, kirjoittaisivat lopulta pesijättäretkin minua vastaan”.

Kiroilu ja tylyt puheet olivat Lutherin teologian looginen johtopäätös.

Koska Jumala on yhtä aikaa ylhäinen ja alhainen, ihmisten käyttämän kielen tulee heijastella tätä ihmettä. Alatyyliset ilmaukset osoittavat, että ihminen ei ylennä itseään. Koska Jumala on puolueeton, hänet voi löytää hyvyydestä ja kauneudesta kuin myös viemärin kakkapökäleestä.

Olisi kätevää todeta, että Luther oli vain sivistymätön. Mutta Lutherin sivistyneet humanistitoverit, kuten Thomas More tukeutuivat samaan retoriikkaan: ikimuistoisessa kirjeessään Lutherille More kutsui uskomme isää ”parittajaksi”.

Raamattu oli kuin pc

Sanotaan, että painotekniikan osuus meidän uskostamme on iso. Me olemme netissä koska tavallaan Marttikin oli. Lutherin mukaan Raamattu oli kuin pc. Sen tarkoitus oli yhdistää meidät taivaalliseen serveriin langattoman rukousyhteyden avulla ilman vääristäviä välikäsiä. Olennaista oli, että aiheeseen liittyvät uskonväittelyt käytiin julkisessa tilassa (in the public domain) ja usein anonyymisti. Luther otti osaa ahkerasti aikansa nettikeskusteluun, mutta vastusti anonyymiutta.

”Avoin syytös on parempi kuin pisto aidan takaa” hän sanoi vuonna 1520.

Lutherille oli selvää että jumalattomat ovat kristittyjä sivistyneempiä. Siksi hän vastusti antiikin ajatusta rauhallisesta keskustelusta, joka oli hänelle joutavaa kultivoitunutta höpöttämistä. Saman ajatuksen muotoili myös humanisti Erasmus Tyhmyyden ylistyksessään (1511) .

Tyhmyys ylistää itseään toteamalla, ettei ole ”väärennös”, ja ilmentää kasvoillaan samaa mitä ajattelee sisimmässään. Erasmuksen väärennös viittaa sivistykseen, jolla kuorrutetaan asian ydin, pihvi.

Keskustelu julkisesta keskustelusta sai alkunsa Martti Lutherista.

Uskonpuhdistus oli ensimmäinen todellinen mediavallankumous, joka perustui kirjapainotaidon madaltuneelle julkaisukynnykselle.

”Koetelkaa kaikki, ja pitäkää se mikä hyvää on” tarkoitti että kukin luki ja tulkitsi sisimmässään sen, mikä oli totta.

Me sanomalehtien ja internetin keskustelupalstojen lukijat olemme saman tehtävän edessä kuin Martti Luther. Meidänkin on muodostettava käsitys totuudesta tykönämme ja yritettävä ottaa samalla huomioon, että olemme vain ihmisiä, jotka voivat erehtyä.

Niin netissä kuin uskonpuhdistuksessakin vallankumouksen muodostamiseen riittää voimakas tunne siitä, että on oikeassa.

Väärinymmärrettyjä viestejä

1950-luvulla brittiläinen systeemiteoreetikko Gregory Bateson näki skitsofrenian olevan seurausta tilanteesta, jossa vastaanottaja ei kykene ratkaisemaan viestin merkitystä sen ristiriitaisuuden vuoksi.

Tietokonevälitteisen viestinnän (CMC) tutkijat ovat soveltaneet tähän tilanteeseen erityistä arvailuteoriaa (second-guess theory).

Fundamentalismin internetissä on väitetty seuraavan tilanteesta, jossa ihmiset joutuvat jatkuvasti arvailemaan sanojen merkityksiä ja päättelemään, mitä lähettäjä ”todella sanoo”.

Verkkokulttuuria tutkineen Ilkka Tuomen mukaan keskustelun toisesta osapuolesta tulee tässä tilanteessa heijastus omista kuvitelmista. Keskustelijan ennakkoluulot saavat vallan. Samalla osapuolet yrittävät ratkaista tykönään viestin sisällön saadakseen kuvan sen ”totuudesta”.

Tuomen mukaan internetin ajan ja paikan ylittävä vuorovaikutus ei lopulta synnytä Benetton-mainoksista tuttua erilaisuuden harmoniaa.

”Internet on synnyttänyt uudelleen keskiajan kylät. Kylän ympärillä oli muurit ja sisällä jokainen tiesi, mitä toiset ajattelevat ja mihin pitää uskoa. Netissä kyläyhteisöt luodaan uudestaan, eikä autiomaahan karkoteta niin kauan kuin jakaa samat arvot”, Tuomi sanoo.

Viestit internetissä ovat Tuomen mukaan ymmärrettäviä, koska vuorovaikutus tapahtuu samaan ryhmään kuuluvien, esimerkiksi suomalaisten välillä. Mutta tämä yhteisymmärrys on aina vaakalaudalla. Viestejä verkossa on helppo ymmärtää väärin, koska normaalit tulkintaa ohjaavat kommunikaation korjausmenetelmät, ilmeet ja eleet puuttuvat.

Omassa internetinkäyttöhistoriassani olen vähitellen tullut tutuksi fleimauksen kanssa. Kuten kuka tahansa aloittelija eli newbie jouduin aluksi hämmennyksen valtaan.

Kirjoitukseni kirvoittavat usein yksinomaan henkilökohtaisia solvauksia. Second-guess teorian mukaisesti olen pakotettu miettimään mitä kirjoittajien päässä liikkuu. Saan kuulla olevani paska kirjoittaja ja olisi parempi, jos jättäisin tekstien rustailun niille, jotka hallitsevat sen paremmin.

Keskustelijoiden kadonneita motiiveja miettiessäni olen ymmärtänyt, että flame wariin eli herjaussotaan osallistuminen on yhtä jännittävää kuin vuoristoradassa ajelu, vatsaa vääntää ja kaarteissa huippaa.

Samalla on jännää suunnitella omaa vastinetta. Sitä varten täytyy vakuuttua, että on oikeassa.

Kuva Lehtikuvan arkisto.

http://suomenkuvalehti.fi/jutut/kulttuuri/martti-luther-ja-vittuilun-taito-nettikeskustelun-perinteet-luotiin-jo-uskonpuhdistuksen-aikana

'Silti koneet lentävät ja yhä me vain istumme niissä.'

Rahavalta murentaa osallisuutta

Esa Aallas/Eurooppalaisia puheenvuoroja/Yle Radio 1/25.8/

Rahavalta murentaa osallisuutta
Kuuntele toistaiseksi

Itävaltalainen esseisti, matkakirjailija ja journalisti Karl-Markus Gauss on niitä eurooppalaisia hengenheimolaisia, jonka uuden puheenvuoron ohitse en ole kertaakaan päässyt lukematta sitä. Siksi ei voi ohittaa tässä talouskriisin sakeuttamassa ilmapiirissä hänen kulttuurista ja matkoistaan kertyneitä päiväkirjamerkintöjä "Ruhm am Nachmittag" –teoksessa.

Kiinnostus on pysynyt siitä asti kun luin ensimmäiseni, Karl-Markus Gaussin vuonna 2001 ilmestyneen, eri puolilla Eurooppaa sinnittelevistä kansansirpaleista kertovan monille kielille sittemmin käännetyn matkakirjan ´Die sterbenden Europäer´.

Salzburgissa vuonna 1954 syntyneen Gaussin kiinnostus usein Euroopan syrjillä eläviin etnisiin ryhmiin ja keskuudessamme eläviin vähemmistöihin juontuu osaltaan kirjailijan omista juurista.
´Ich bin das Kind von der Flutchinger, (olen pakolaisen lapsi)´ aloitti Gauss kiitospuheensakin vastaanottaessaan yhden hänelle myönnetyistä monista tunnustuksistaan Wienin juutalaismuseossa alkuvuodesta 2006 seuraamassani tilaisuudessa.

Gaussin suku lukeutuu Tonavan svaabeihin, Saksan emämaalta vuosisatoja sitten pitkin Tonavaa itään kulkeutuneisiin satoihin tuhansiin saksalaisiin. Toisen maailmansodan myllerrysten seurauksena monet svaabit karkotettiin Tonavan liepeiltä , kuten Gaussin vanhemmat nykyisin Serbiaan kuuluvasta Vojvodinasta, josta he päätyivät Salzburgiin.

Niinpä tekijän on puolestaan vaikea ohittaa tässäkään talouskriisin sakeuttamasta ilmapiiristä, kulttuurista ja matkoistaan kertyneitä päiväkirjamerkintöjä sisältävässä ´Ruhm am Nachmittag´ –teoksessaan marginaalissa kohtaamiaan ilman ylöspanoa.

"Syksyisellä esitelmämatkallani koleansateisessa Brysselissä näin makuupussiin kääriytyneen kodittoman makaavan katetulla kävelykadulla vastapäätä pörssipalatsia. Vaikka en tiennyt liittyikö hänen kohtalonsa jollain tavoin pörssiin, tuumin silti oliko hän valinnut tietoisesti makuupaikkansa haluamalla ehkä tällä tavoin muistuttaa meille ja maailmalle hänen osattomuutensa ja pörssin kesken vallitsevasta yhteydestä.

Tuskin kävelykäytävällä torkkuva, kasvoiltaan rohtunut takkupartainen mies oli entinen pörssimeklari. Joka tapauksessa moni nykyinen meklari ohitti hänet kiiruhtaessaan pörssiin päätteidensä ääreen. Niitä seuraamalla heidän tehtävänään on hankkia sekuntien siirroilla voittoja asiakkaidensa nimiin, heitä useinkaan tuntematta tai edes näkemättä, toisin kuin he näkevät makuupussimiehen pörssin ulkopuolella haluamatta tuntea häntä."

Näihin järjestyksessä neljänsiin julkaisemiinsa päiväkirjoihin, on kertynyt aiempia enemmän arvioita rahamaailmasta ja sen pelureista. Radion ja television äärellä tekijä kirjaa ylös itävaltalaisen pankkiirin lausunnon, jonka mukaan rahamies ei oikein tarkkaan tiedä, mihin kaikki raha oikein menee, kun pörssistä yhtenä päivänä katoaa miljoona euroa.

Gaussin mielestä rahasta on tullut aikamme pankkipelureille fiktiota, jolla voi spekuloida mutta ei aina enää lastata kuin kultaa veturin perässä odottaviin tavaravaunuihin. Hän ironisoi tästä fiktiivisyydestä, kuvitteellisuudesta tulleen rahamaailman kestävimmän kivijalan.

"Käsikirjoittajille tuottaa jo vaikeuksia kilpailla pankkimaailman pelureiden kanssa elämysten, pakkomielteiden ja unelmien luomisessa. Nämä pelurit -siis sijoittajat, keinottelijat ja meklarit - hallitsevat niin viileän laskelmoinnin kuin erilaiset karaktäärit kirjanpitäjän taidolla. He osaavat muokata unelmia, he osaavat pelata oletuksilla ja toimia häilyvinä panostajina sekä vaihtaa kuin näyttelijät jatkuvasti roolejaan edessään alinomaa välkkyvällä näyttämöruudulla."

Itävaltalainen noteeraa amerikkalaisen keinottelijan Bernard Madoffin toistaiseksi suurimman, muutama vuosi sitten ilmitulleen sijoitushuijauksen. Sadanviidenkymmenen vuoden vankeustuomion saaneen Madoffin johtaman sijoitusyhtiön petoksen arvoksi laskettiin 37 miljardia euroa.

Hakusanalla ´Madoff´ noteeraan itse verkon avoimesta tietokirjasta kotimaisen sijoitusmiljonäärimme Björn Wahlroosin viitteen. Viitteen mukaan muut eivät arvanneet epäillä Madoffin mahdottoman korkeita tuottoja, koska Yhdysvaltain finassivalvontaviraston tiedettiin pitävän silmällä Madoffin sijoitusyhtiötä.

Gaussin mielestä sijoituksillaan miljoonia petkuttamalla tai ilman hankkimaan onnistuneet sairastuvat usein autismiin, sairaalloiseen vain omaan ajatusmaailmaan uppoutumiseen. Autistinen asenne estää monesti realistisen asennoitumisen muuhun ulkopuoliseen maailmaan.

"Näitä autistisia pelureita ei monestikaan tunnu kiinnostavan heitä ympäröivä muu maailma. Eikä se, mistä heidän fiktiivinen rahansa on peräisin tai se mistä sitä oikein syntyy. Kun heille sitten kasaantuu realisoitavaa rahaa sievoinen summa, kuten eräille on lehtien mukaan viime aikoina kasaantunut, kokevat he olevansa siihen itseoikeutettuja. Tai pitävät sitten rahaa vain palkkana taitavasta pelistään ja sen vaatimasta uurastuksesta.

Ennen pitkään likaisin keinoin hankittua asemaa ja omaisuutta aletaan suojella sekä todellisilla että virtuaalisilla muureilla. Näillä muureilla muu maailma yritetään pitää näkymättömänä, jotta sen kurjuus ei näkyisi. Näkymättömäksi katseilta kuin digitalisoitu tai virtualisoitu raha, jota rikkaat suosivat kolikoiden ja seteleiden sijasta."

Kolikoita ja seteleitä käyttävät sen sijaan Gaussin mukaan sadattuhannet indonesialaiset, nepalilaiset tai pakistanilaiset Persianlahden siirtotyöläiset. He rakentavat esimerkiksi Dubaihin maailman loistokkaampia hotelleja ja kalliimpia ostoskeskuksia mustalla kullalla rikastuneille paikallisille ja heidän ulkomaalaisilla kumppaneilleen. Pystymättä kuitenkaan itse nauttimaan näistä kättensä töistä tai voimatta kuluttaa niissä vähiä, kotimaahan lähetettäväksi tarkoitettuja rahojaan. Ja jos pystyisivätkin , digitaalisella ja elektronisella valvonnalla sekä vartijoin varmistetaan, etteivät epäilyttävät tai luvattomat pääse tai pyri näihin vauraiden saarekkeisiin.

Gaussin mielestä rikkaiden autismi tulee ilmi myös näkyvänä vihana näkyvää kurjuutta ja osattomuutta kohtaan. Parempiosaisten, hyvin toimeentulevien itävaltalaisten näyttää olevan monen suomalaisen tavoin usein vaikea sietää esimerkiksi katukerjäläisiä. Siitäkin huolimatta että Gauss arvioi ettei kerjäläisten kuukausipotti yllä lähellekään hedge-johdannaisilla pelaavan johtajan päiväpottia.

Tekijä pohtii päiväkirjoissaan moneen otteeseen osallisuutta ja osattomuutta. Tähän viittaa epäsuorasti myös päiväkirjojen nimi Ruhm am Nachmittag, jonka voisi teoksen henkeen kääntää Iltapäivän maineessa tai alkuillan sankarina. Kyse on suuren osattoman enemmistön halusta päästä edes joskus näkyviin, maineeseen, sankariksi, vaikkapa vain hetkeksi suosituimpaan katseluaikaan.

" `Itavalta –tähtimania´ tai ´Saksa etsii supertähteä´ ovat television seuratuimpia ohjelmia. Osallistumalla niihin, tie maineeseen ja kunniaan saattaa olla aavistuksen lähempänä. Televisiodemokratia tarjoaa jokaiselle elehtimään, laulamaan, tanssimaan, temppuilemaan kykenevälle mahdollisuuden nousta osattomuudesta osalliseksi edes hetkeksi. Olennaista ei ole älykkyys tai kriittisyys vaan nasevuus, ilmaisutaito, iskuvalmius ja erikoiset temput sekä kilpailijan päihittäminen kuin rahamaailmassa.

Parasta katseluaikaa myöhemmissä ns. laatuohjelmissa keskustelijat - joiden maine perustuu näihin keskusteluihin - kyllä sitten kertovat pelkistetyn arvionsa supertähdestä vetäjän sallimien minuuttien rajoissa -varmistaakseen vain kutsunsa seuraaviin keskusteluihin."

Lähellä Saksan eteläraja sijaitsevassa Salzburgissa asuva Gauss palauttaa lukijan mieleen eteläsaksalaisessa maakuntakaupungissa Winnendenissä vuonna 2009 tehdyn joukkusurman. Seitsemäntoistavuotias Tim ampui kuoliaaksi viisitoista ihmistä sekä pakomatkallaan itsensä. Uhrien joukossa oli kuusi hänen koulunsa oppilasta ja kolme opettajaa. Hänen isänsä piti viittätoista asettaan asekaapissa mutta yhtä makuuhuoneessaan, josta ilmakiväärejä harrastanut poika surma-aseensa varasti. Gauss pohtii Saksan shokkiin saaneen teon mahdollisia motiiveja.

"Tavoitteliko hiljaisena ja rauhallisena tunnettu, mutta masennuksesta ajoittain kärsinyt nuorukainen huomiota itselleen. HalusikoTim saada edes hetkisen mainetta yhteisössään ja ympäristössään? Nousta supertähdeksi ylitse muiden kameroiden edessä, joiden lakattua käymästä, hiipuu mainekin. Onko maine, kunnia tai sankaruus korkeinta mitä yksittäinen henkilö halajaa?"

Gauss itse pitää taistelua salaillun rahavallan läpinäkyvyydestä taisteluna ihmisarvoisemmasta maailmasta. Maailmasta, jossa myös talousrikokset ja se miten meitä hallitaan ja vertaisiamme kohdellaan, saatetaan näkyviksi

Kauppa- ja taloustieteitä opiskeleville humanisti opettaisi ettei uusliberalismissa petkuttaja toimi koskaan yksin. Esimerkiksi Madoffin pyramidihuijaukseen osallistuivat pelimerkeillään niin Harvardin yliopisto kuin natsirikollisia jahtaava Elie Wieselin rahasto. Hän myös varoittaisi heitä ahneuden vaaroista kertomalla esimerkin Madridin lentokentältä.

"Ohjaaja pysäytti jo Las Palmasiin lähtevän koneen kiitoradalle teknistä, puoli tuntia vienyttä tarkastusta varten päästämättä matkustajia ulos.

Muutama sekunti toisen startin jälkeen 154 ihmistä kuoli koneeseen. Päivä onnettomuuden jälkeen erään matkustajan vaimo kertoi miehensä lähettämästä tekstiviestistä, jonka mukaan matkustajia ei päästetty ulos miehen vaatimuksesta huolimatta. Koneesta pois halunneen miehen piti lentää kuolemaan."

Karl-Markus Gauss lainaa arvostettua ranskalaista taloustieteilijää Jacques Attalia, joka on käyttänyt miehen kohtaloa selityksenä pörssiorientoituneesta kapitalismista. Pilotti ei tiettävästi halunnut nousta lentoon lyhyen tarkastuksen jälkeen.

Attalin mukaan lentäjän uuteen yritykseen vaikuttivat kuitenkin myös yhtiöön ympäri maailmaa sijoittaneeet osakkeenomistajat sekä tuore päätös irtisanoa tuhatsata yhtiön kaikkiaan 3800:sta työntekijästä. Täten osakkaille kertyisi muutama tuhat ehkä kymmenenkin tuhatta euroa lisää voittoa kuukaudessa.

"Jos kone palaisi lähtöruutuun tarkempaan syyniin ja matkustajat yöpuilleen, rahaa palaisi ehkä liikaa. Toki kapteeni ei aikonut tehdä tietoista joukkoitsemurhaa. Mutta koko alalla käytävä kova kilpailu ja siihen liittyvä taistelu halvemmista hinnoista sekä matkustajista on arvioitu niin pieleen että riskit ja virheet, repeämät ja viat lisääntyvät. Silti koneet lentävät ja yhä me vain istumme niissä."

Esa Aallas 

*

http://yle.fi/radio1/asia/puheenvuoroja/karl_markus_gauss_ja_rahavalta-_37126.html

http://yle.fi/radio1/

http://en.wikipedia.org/wiki/Karl-Markus_Gau%C3%9F

Entinen pissis, nykyinen tiukkis?

Jukka Poika - Siideripissis

Pissis itse teossa.
* 
Siideripissiksiä tutkittiin tieteellisesti

Ilta-Sanomat: 28.8.2012

*

Koko kuluneen kesän suomalaiset ovat hoilanneet yhdessä Jukka Pojan kanssa, että "Ekan kerran me tavattiin hissis, enpä ois sitä arvannut, että susta tulee mun siideripissis..."

Pissismi ei ole vain tämän kesän juttu vaan ilmiö alkaa olla kymmenen vuotta vanha.

Pissismi-ilmiötä on nyt tutkittu myös tieteellisesti. Kesäkuussa ilmestyneessä Nuorisotutkimusverkoston julkaisussa Katukulttuuri – nuorisoesiintymiä 2000-luvun Suomessa on sosiologi Milla Paumon kirjoitus pissismi-ilmiöstä.

Pissis tulee sanasta pissaliisa, joka viittasi alun perin porttikongeissa virtsaavaan nuoreen, humalaiseen tyttöön Pissis-sanan korvikkeena käytetään nykyään myös "lissua". Helsingin Sanomissa pissis-sana alkaa esiintyä vuodesta 2003 eteenpäin. Myös haasteteltavat sijoittivat ilmiön alkuperän 2000-luvun alkuun.

Artikkeli pohjautuu nuorten tyttöjen muodostamien ryhmien haastatteluaineistoon. Haastateltavien kuvailujen pohjalta voidaan piirtää vaaleanpunaisin siveltimenvedoin pirskahteleva siideripissiksen muotokuva. Seuraavat asiat perustuvat Paumon haastattelemien nuorten tyttöjen mielipiteisiin ilmiöstä.

• Harva myöntää olevansa itse pissis. Ulkopuoliset pystyvät tarkemmin määrittelemään, kuka on pissis.
• Haastateltavien mukaan pissikset ovat iältään yleensä yläkouluikäisiä, mutta heidän joukossaan voi olla myös lukiolaisia. Termien yleistyessä arkikielenkäyttöön myös vanhemmista tytöistä ja naisista saatettiin alkaa käyttämäännimitystä "pissis", jos he käyttäytyvät huomiota herättävästi tai pukeutuvat tietyllä tavalla.
• Haastateltavat korostivat "pissiksen" keinotekoisen oloista ulkonäköä. "Hirveet paakkuset ripsarit ja meikkivoidetta niinku hirvee kerros." Pissis panostaa myös hiuksiinsa.
• Pukeutumisen teemana ovat asun paljastavuus, tiukkuus ja massamuodin mukaisuus. Pukeutumisessa on seikkoja, joita haastateltavat arvioivat mauttomiksi. Vaaleanpunaisen värin ylenpalttinen käyttö on myös mainittu.
• Pissikset käyttävät ääntään laaja-alaisesti ja häpeämättä julkisissa tiloissa. Puheessa yhdistyvät kikatus ja kiroilu eli perinteisesti naiselliset ja miehiset piirteet.
• Haastateltavien mukaan "pissisten" kielessä on yhdistelmäsanoja suomesta ja englannista, kuten duh->daa ja ihana->ihku. Kauppakeskuksessa aikaa viettävää nuorta kuvataan myös sanalla helmiveli tai -chicksi.
• Vapaa-ajan viettoon kuuluu ”hengailu” tai norkoilu julkisissa tiloissa. Näitä ovat mm. juna-asemat, ”steissi”, kauppakeskukset ja koulujen pihat.
• Alkoholin suurkuluttajiksi "pissikset" eivät haastateltavien puheissa määrity, sen sijaan heidän humaltumisessaan on vahva sosiaalinen vire: "Niinku hirveetä huutoa ja itkemistä ja kaikkee."
• Osa haastatelluista tytöistä määritti itsensä "entisiksi pissiksiksi". He kuvailivat tätä aikaa elämässään huolettomana ajanjaksona, jolloin kokivat itsensä suosituiksi kaveriporukassaan ja olivat vapaita aikuisuuden vastuista.

Paumon mukaan on mielenkiintoista, miten tyttöjen kaduilla tilaa ottava ja äänekäs käytös koetaan niin häiritseväksi, että sille pitää heti antaa oma nimikkeensä. Pojat kun ovat perinteisesti valloittaneet kadut ja muun julkisen tilan.

- Vaikka "pissikseksi" kutsuminen vaikuttaa ensisijaisesti negatiiviselta leimalta, voivat nimittelyn kohteina olevat nuoret naiset kokea railakkuuden, kaveriporukassa temmeltämisen ja äänekkäänä olemisen myös vapauttavana kokemuksena, kuten haastateltavani toteavat, Paumo sanoo.

Millainen on siideripissis? Kerro lisää kuvailuja alla olevassa kommenttikentässä.

Uutista päivitetty 28.8. kello 19.32. Tehty tarkennuksia ja lisäyksiä tutkijan pyynnöstä.

*

http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1288495229722.html?pos=ok-nln

http://fi.wikipedia.org/wiki/Pissis

http://hikipedia.info/wiki/Pissis

http://www.youtube.com/watch?v=W2S9DnxatTM&feature=related

http://joulukalenteri.ilmatar.net/2007/?d=11&m=0

Esteettisestä elämyksestä

Päreen osa I siteeraa Aarne Kinnusen [kuvassa] kirjan Esteettisestä elämyksestä viimeisen eli seitsemännen luvun Lyhyt yhteenveto. Osa II on omaa kommentointiani koskien Ironmistressin 'valheenpaljastus-estetiikkaa'.

*

I

Lyhyt yhteenveto

*

Termiä esteettinen elämys voidaan käyttää seuraavissa tapauksissa:

*

1. esteettistä arvotermiä käytetään emotiivisesti: ‘onpa kaunis!’ Henkilö kiinnittää huomion arvostukseen ja tuntemiseen. Tapaus jää epävarmaksi, ellei tilannetta voida tarkemmin analysoida. Syynä epävarmuuteen on, että henkilö ei pelkällä huudahduksella kykene ilmaiseman ideologiaansa.

*

2. ihminen kokee voimakkaan reaktion jonkin erikoisen arvokkaan taideteoksen äärellä. Viittaan [Heinrich] Heine-esimerkkiin. Reaktion voi nimetä esteettiseksi elämykseksi, vaikka nimeäminen tapahtuukin epävarmoin perustein. Syy epävarmuuteen on sama kuin edellisessä tapauksessa: henkilön ideologia jää salaan.

*

3. jonkin tapahtuman tai esineen kuvailussa käytetään yhtaikaa runsaasti esteettisiä ja tunnetermejä: henkilö ilmaisee selvästi arvostuksensa ja tunteensa. Epävarmuus ‘esteettisen elämyksen’ käytössä on huomattavasti vähäisempi kuin edellisissä tapauksissa [1.-2.], koska arvotermien lukuisuus yleensä paljastaa ideologian, maailmankuvan.

*

4. henkilö itse nimeää kokemuksensa esteettiseksi elämykseksi. On kyseessä perustapaus.  Henkilö voi kuvailla elämyksensä tarkemmin eli antaa perusteluja. Näistä ilmenee, että esteettinen elämys on termi, jonka avulla samalla kertaa ilmaistaan tunne ja henkilön maailmankuva. Jälkimmäinen sisältää uskomukset, vakaumukset ja tiedot. Elämyksen sisältö ja ja perustelut voivat vaihdella, koska termin käyttäjä voi luoda uuden taidekäsityksen, esteettisen teorian tai käyttää muita, tähän asti tuntemattomia ideologioita elämyksensä perusteluun. Esteettinen elämys kuuluu samaan kategoriaan kuin muutkin uskomuselämykset: mystinen, uskonnollinen ja todellisuuselämys. Näiden välillä on tuskin osoitettavissa emotionaalisia eroja.

*

Kaikissa tapauksissa koettu elämys ilmaistaan sanallisesti. Sen määrittely käyttäytymisen termein on mahdotonta, Samalla tavoin kaikissa tapauksissa ‘esteettisen elämyksen’ käyttöä pystytään kontrolloimaan ja kyetään testaamaan, onko henkilö ‘todella kokenut'  väittämänsä elämyksen, onko elämys aito. Testaus on käsitteellinen.

*

Aarne Kinnunen: Esteettisestä elämyksestä [1969/1990]

*

II

1

Luku 2 on alkuosa kommentista Ironmistressille, jonka kirjoitin muutama päivä sitten ja jonka jätin kesken. Täydennän sitä hieman. 

Esteettisen objektin muoto ja sisältö ovat kategorisesti eri asioita {ne viittaavat erilaiseen olemis- ja koettavuusrekisteriin], mutta ne molemmat ovat myös syvemmässä mielessä ontologisesti eri kategorioita kuin [esteettinen] kokemus intentionaalisena aktina. Tietystä esteettisestä muodosta tai sisällöstä ei kausaalisesti ja välttämättä seuraa tämän ontologisen eron[kaan] vuoksi esteettistä elämystä. 

Sanoa, että taide valehtelee tai ilmaisee totuuden, ei ole puhetta esteettisestä elämyksestä vaan taiteen ideologisesta sisällöstä, joka ei ole kaikille yhteinen ja sama. Niinpä esteettisen kokemuksen [absoluuttinen] määrittely muodollisiin tai sisällöllisiin imperatiiveihin vedoten on aina psykologinen makuarvostelma eikä mikään analyyttinen argumentti. Jos olemme samaa mieltä makuarvostelman esittäjän kanssa, se ei johdu niinkään siitä, miten hän perustelee taideteoksen ja oman kokemuksensa vaan siitä, koemmeko samaa taideteosta ‘aistiessamme’ itse myönteisen elämyksen vai emme. Jos olemme samaa mieltä pelkästään taideteoksen muotoon ja sisältöön liitettyjen määritysten perusteella, emme ole kokeneet vielä ainakaan esteettistä elämystä.

Sitä, olemmeko kokeneet ‘aidon’ esteettisen elämyksen, ei voida testata kuin käsitteellisellä tasolla, mikä kuitenkin samalla merkitsee, ettei tätä[kään] kokemusta ole viime kädessä mahdollista testata pätevästi [validisti] lainkaan, koska ei ole olemassa ideaalista tieteen kieltä [ja siten vain yhtä metodia], jolla/jossa käsitteellistetyt kokemukset kyettäisiin osoittamaan merkityksiltään tosiksi [eli verifioimaan semanttisesti: ‘Tractatuksen’ alkuperäinen projekti]. Niinpä tutkimusmetodia on joko vaihdettava ja rajattava [valitaan toinen kielipeli; ‘Filosofisia tutkimuksia’] tai sitten hyväksytään ‘fideistinen’ vaihtoehto [perustaton perustelu; 'Varmuudesta’].

Lopputulema esteettisen elämyksen luonteesta ja laadusta - huolimatta [tai juuri sen takia] henkilökohtaisen varmuutemme vahvuudesta [jopa sen lisääntymisestä kolmannessa vaihtoehdossa] - on pluralistinen, subjektivistinen, relativistinen ja siten lopulta nihilistinen. - - Ehkä Wittgenstein todellakin halusi hävittää maailmasta kaiken turhan filosofoinnin ja jopa kaiken turhan puheen osoittamalla, että kieli on harhaa.

*

2

Pääargumenttisi on selvä kahdella virkkeellä. Kaikki muu matemaattinen ja moralistis-ideologinen pöpinäsi on turhaa lisuketta, koska se ei tuo päättelyyn mitään uutta. Jos niin luulet, elät väärinkäsityksessä ja epärelevantissa itsetehostuksessa. 

Poliittinen moralisti ei puhu esteettisestä elämyksestä vaan poliittis-eettisistä arvoistaan. Matemaatikko ei puhu kauneuden kokemisesta vaan matemaattisista muodoista. Estetiikka ei kuitenkaan palaudu lopullisesti moraaliin eikä matematiikkaan. Kumpaakin tarvitaan ja kumpikin on mahdollistamassa esteettistä kokemusta, mutta esteettinen kokemus [jos sitä ylipäätään on!?] ei tyhjenny moraaliseen tai matemaattiseen eikä myöskään välttämättä seuraa niistä. Jos näin olisi, niin miksi me sitten väitämme kauneuden [ylipäätään esteettiseksi nimetyn] kokemuksen olevan jotain eritystä, ikään kuin omaa lajiaan [sui generis]. 

Minua ei vakuuta tuo ‘moralistis-matemaattinen’ paatos selittäessäsi kauneutta ja esteettistä kokemusta. Toistan – puhut jostain aivan muusta kuin esteettisestä ja tie vie yllätys yllätys [vai onko sittenkään?] sylttytehtaalle. Matemaattinen objektivisti osoittautuu yhtäkkiä absoluuttiseksi psykologiseksi subjektivistiksi, mitä tulee taiteen oletettuihin sisältöihin, joita matemaattiset muodot vain representoivat [representaatio ei siis ole sama kuin kokemus/elämys]. Piilorasistinen moralisti sieltä työntää esiin paholaismaisen kykloopin päänsä [Hydra, jolla on jokaisessa päässään vain yksi silmä] julistaen tuomion paskalle taiteelle rikoslakiin ja Pythagoraan lauseeseen vetoamalla. 

Esteettinen asenne tai kokemus ei palaudu myöskään tiettyihin psykologisiin tiloihin, asenteisiin tai eleisiin. On mahdotonta sanoa, että juuri tietty ele taideteosta kokiessa ilmentää esteettistä asennetta tai että tietty tunne on identtinen esteettisen kokemuksen kanssa. Estetiikka ei ole empiirinen eikä matemaattinen tiede vaan käsitteellistä pohdintaa. Sitä ei voida selittää ja kuvailla tyhjentävästi psykologialla ja matematiikalla. 

Taideteokselta voidaan vaatia moraalista ‘ryhtiä’, mutta sitä ei kyetä koodaamaan mihinkään muodolliseen [matematiikka, geometria], paattiseen [affektit, tunteet] tai sisällölliseen [moraali, ideologia, uskonto] kategoriaan kausaalisesti itsestään selvällä tai loogisesti pakottavalla tavalla. niin että voisimme jo etukäteen [tai edes jälkeenpäin] ja yksimielisesti tiivistää esteettiset sisällöt johonkin eettis-ilmaisulliseen imperatiiviin, jota kaiken hyvän taiteen pitää ehdottomasti noudattaa. - - Sitäpaitsi taide on entropian [sekä kulttuurisen että oman sisäisen entropiansa] lakien alainen siinä missä kaikki muukin tässä maailmassa. Paluuta alkuun ei ole.

.....

Jos taiteelle ylipäätään jää tämän [negatiivisen] päättelyn tuloksena jokin tehtävä/funktio, niin se on kahtalainen: puhtaasti matemaattis-muodollinen ja/tai ideologis-poleeminen. Itse esteettisen olemme sen sijaan kadottaneet - - vai pitäisikö sanoa, että olemme menettäneet ‘mahdollisuutemme’ puhua estetiikasta yhtään mitään. Siis - - ‘wovon man nicht sprechen kann, darüber muss man - - ‘?

*

PS.

Ironmistressille tiedoksi. Hyvin tuntemamme huippumuusikko Iiro Rantalan matematiikan numero oli aina 5. Siis - - ?

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2012/08/kommentteja-taiteesta-ja-estetiikasta.html

http://actuspurunen.blogspot.fi/2012/08/linnut-putoavat-kuin-rukkaset.html

http://www.kirjaseuranta.fi/Aarne_Kinnunen/

Tulkoon nyt ainakin tämä asia selväksi

 

Severi Suhosen jenkka

*

http://www.youtube.com/watch?v=8Q2qo2BAWkk&feature=g-vrec

Kohti substanssia

Demiurgi luo substanssin.

*

Omituinen kommenttipäre Ironmistressin kommenttiin edellisessä päreessäni Teologinen kommentti Calvinista Kafkaan.

 

1

Luther oli alunperin juristi kuten Calvin, mutta jumaluusopillisesti sveitsiläistä fiksumpi tapaus. Siinä missä Luther [joka järkevää kyllä ei hyväksynyt perisynti- ja predestinaatio-oppeja] oli laajasti ja syvällisesti oppinut käytännön teologi [huolimatta sittemmin ‘perutun’ forenssisen pelastusoppinsa liki autoritaarisesta fasistisuudesta], siinä Calvin sen sijaan rakensi loogisesti pätevän mutta psykologisesti absurdin dogmatiikan [vrt. kalvinisti Karl Barth, jonka alunperin metateologinen projekti ‘solipsoitui’ lopulta ‘lahkolaisuudeksi’ [partikularismi] ja Jeesuksen yksittäisten sanojen saivarteluksi], joka ei vuotanut kuin yhdestä kohdasta. Kyseessä oli/on tietysti menestyksen teologia.

 

Tulkitsen niin, että hybrinen menestyksen teologia sisältyy ikäänkuin implisiittisesti [‘dialektisesti’] kalvinismiin, sillä muussa tapauksessa sen kannattajan täytyy olla joko tekopyhä teeskentelijä [‘cant’] tai typerys, joka ei tajua, miten totaalista tuhoa Calvinin [vanhalta synkältä Augustinukselta omaksuma] perisyntikäsitys ja predestinaatio-oppi loppuun asti ymmärrettynä merkitsee vakavasti otettavan moraalisen asenteen kannalta.

 

Kolmas vaihtoehto on hylätä totaalisti koko oppi sadistisesta Jumalasta [joka muistuttaa tässä vaiheessa yhä enemmän ilkeää demiurgia] predestinaatiosta, helvetistä, perisynnistä, synnin korruptoimasta ihmisestä ja päätyä hyveelliseen nihilismiin, jossa ihminen itse viime kädessä määrittää oman suhteensa Jumalaan/jumaliin, substansseihin ja muihin ‘korkeampiin tai syvempiin’ voimiin. Relativismia tai ei. Silti se on ainut rehelliseksi kokemani vaihtoehto näissä asioissa. 

 

Miltton Friidmanin ja kumppanien psykologisesta egoismista sanoudun kuitenkin irti niin vahvalla individualistisella jyrkkyydellä kuin vain ikinä pystyn.

 

Koska usko ja uskonto eivät perimmältään ole minulle tieto-opillisia ongelmia, en voi sanoa olevani ainakaan tavanomainen argumentti-ateisti. Silti en ole koskaan uskomalla uskonut vaan ollut vain erittäin kiinnostunut teologiasta filosofista, historiallisista ja kulttuurisista syistä. Ylipäätään en ‘usko’ Jumalaan, jumaliin, henkiin, energioihin enkä substansseihin. Jos sellaisia on, niin miksipä niihin tarvitsisikaan uskoa?

 

2

Ironmistress kirjoitti: [Kärjistäen: buddhalaisuudessa ihmiset ovat vain välineitä toistensa pelastusprojekteissa/RR]. - - Tuo tulkinta lähtee siitä, että me kaikki olisimme jotenkin toisistamme erillisiä ja riippumattomia olentoja. - - Juuri sen tajuaminen, että olemme yhtä ja samaa substanssia, auttaa ratkomaan tämän ongelman. 

 

Mikä hemmetin substanssi? Pelkkää teoriaa ja matemaattista peliä. Tutkitaan ainetta/materiaa niin pitkälle, että löydetään [varsin nopeasti mutta aina uudestaan ja uudestaan] ei-mitään, jolle sitten annetaan nimityksiä, jotka eivät ainoastaan muistuta vaan jotka practically ovat imaginaarisia fiktioita [paitsi kvanttimatematiikassa]. Niinpä matemaatikot erikoistuneesta älykkyydestään huolimatta tai juuri sen takia ovat myös meidän aikamme epäillyttävimpiä mystikkö-hörhöjä. 

 

Tiede edustaa minulle samantyyppistä projektia kuin uskonnot ilman jumalia tai Jumalaa. Siinä missä animisti yritti maagisesti lepyttää henkivoimia [ja siten vaikuttaa Henkeen], ateenalainen uhrasi monille jumalilleen ja Jerusalemin asukas yhdelle Jumalalleen.

Myös kristitty palvoi yhtä Jumalaa [kolmessa ilmenemismuodossa] ja yritti niin intohimoisesti tulla Jumalansa kaltaiseksi, että ryhtyi jopa syömään tämän ruumista ja juomaan hänen vertaan. Buddhalainen taas pyrkii meditoimaan päänsä niin valaistuneeksi ja pelaamaan karmansa niin putipuhtaaksi, että jossain vaiheessa paha kierrätys-samsara muuttuu hyväksi alku-loppu-nirvanaksi eli buddhalaisten taivaaksi. 

 

Tiedemies yrittää tutkia maailmaa ilman jumalaa, mutta hänen pyrkimyksensä on periaatteessa sama kuin shamaaneilla ja etenkin synergistisen pelastusopin omaksuneilla uskovilla [tosin myös monergisti on mystikkona silkka synergisti] eli sulautuminen Jumalaan = Substanssiin = Luontoon [tulla Jumalan kaltaiseksi]. Tiedemiehen tarkoituksena on rakentaa ihmisestä täydellinen kone, joka simuloi Substanssia, Luontoa eli Jumalaa. 

 

Mutta juuri sen tajuaminen, että me olemme [hetken aikaa] oletusta substanssista erillisiä, tiedostavia subjekteja, jotka ovat jostain käsittämättömästä syystä [joka voidaan kyllä selittää kausaalisesti, mutta jota ei voi ymmärtää riittävin perustein, koska tuo peruste sisältyy tietoisuuden aktuaalisen olemisen dialektiikkaan tai paradoksiin] eronneet oletetusta alkuperästämme, - juuri tästä yhtä aikaa subjektina ja substanssina olemisen dialektisesta katkoksesta johtuen me emme voi tietoisina olioina ratkaista tätä ongelmaa loppuun asti. Joko tietoisuus häviää = ongelma [ei välttämättä ratkea vaan] häviää tai tietoisuus ‘toimii’ ja subjektin ja substanssin dikotomia säilyy.

 

Mitään [edes moniarvo-] loogisia tai hörhö-empiirisiä keskivälin vaihtoehtoja tässä ei ole [tai sitten jo kova känni tai esteettinen elämys merkitsevät osittaista sulautumista substanssiin]. Ongelmaan on kuitenkin olemassa vanha joskin keinotekoinen väliaikaisratkaisu. 

 

Kukaan ei voi päästä ikäänkuin toisella jalallaan substanssin ‘puolelle’ – vähä ninku maistelemaan jo etukäteen substanssin olemusta. Mutta tätä karmeaa tosiasiaa me ihmiset emme ole uskoneet vaan haluamme sinnikkäästi pyrkiä kohti olemista itseään. Ja koska emme ainakaan tuosta vain välittömästi siihen pysty, tarvitsemme valmentajaksi/lobbaajaksi erityisen ihmisen, joka voi toimia välittäjänä subjektin ja substanssin välillä. Ihmisen, joka tavalla tai toisella on sekä jumalallinen että inhimillinen. Kristinuskossa välittäjä on tietenkin Jeesus. 

 

Ylipäätään välittäjäksi tarvitaan joku merkillisiä kykyjä omaava yksilö [shamaani, guru, taivaan poika, buddha/boddhisatva, positiivisen luontoajattelun lobbari jne.], joka on siinä määrin valaistunut että hän voi ohjata ja opettaa niitä, joilla ei ainakaan vielä ole valmiutta ja taitoa lähestyä jumala-substanssia asianmukaisesti.

 

Kristinuskon monergistisessa ratkaisussa pitää kyllä seurata ja imitoida Kristusta, mutta varmaa kuulemma on, että monergismissa vain usko Jumalaan/Substanssiin voi pelastaa – eivät omat teot tai meditaatiot. Rukoileminen on toki sallittua ja kovasti suositeltuakin, mutta toivoa saa vain Jumalan tahtoon taipuen eikä omaa etua havitellen. Rukouksen lopuksi ripotellaan tuhkaa [mieluummin omaan] päähän.

 

Synergistisessä ratkaisussa ollaan oman pelastuksen suhteen paljon oma-aloitteisempia ja aktiivisempia: kuvia palvotaan, liturgista draamaa toistetaan, mystiikkaa harjoitetaan ja ylipäätään oman mielen meditatiivista hallintaa vai pitäisikö sittenkin sanoa hallinnan menettämistä treenataan [ehkä hallinnan menettämistä voisi kutsua positiivisesti muoti-termillä flow]. 

 

Sen sijaan pelagiolaisuus eli itsensä pelastaminen vain omilla ansioillaan ei ole enää edes kristillistä synergismiä, mutta väitän sen olevan buddhalaisen karma-utilitarismin [eettisen egoismin] ohella myös tieteellisen totuuden tavoitteluun sisältyvän tutkimusasenteen perimmäinen lähtökohta. Kyseessä on kuitenkin hybris eli kristillinen kuolemansynti. Tätä kuolemansyntiä absurdi kalvinismi ja saalistava uusliberalismi pitävät ainoana pelastuksen tienä.

*

Jos monergismi on lopulta psyykkinen ja moraalinen helvetti, josta saattaa kasvaa jopa totalitaarinen uskonto [islam], niin pelagiolaisuuten asti synergistinen pelastusetiikka on kalvinistiseen menestyksen teologiaan kätkeytynyttä rasismia. Kuvitelkaa amerikkalainen demokraatti-kalvinisti vapauttamassa Lähi-Idän sorrettuja [= keskenään taistelevia] muslimeja diktaattorin ikeestä länsimaisen suurpankkipääoman velkaorjiksi. Hyi helvetti mitä tekopyhää paskaa.

 

3

Ainakin yksi on minulle varmaa – mitään lopullista pääsyä substanssiin ei ole, koska on tietoisuus, joka ei lähde kirjaimellisesti kuin kirveellä. 

 

Todellisemman ‘substanssi-mielen’ etsiminen on juuri sitä metafysiikkaa, jonka viher-mystikko tai buddhalainen haluaa kieltää kieltämällä egon. ‘Substanssi-mieli’ ja harha-ego on kestämätön dualismi, joka todistaa, että itämaisen ja mystisen ajattelun käsitys subjektista on jäänyt polkemaan paikallaan. 

 

‘Siitä, mistä ei voi puhua, on vaiettava’. Tämä Wittgensteinin Tractatuksen lopettava päälause sopii mielestäni juuri buddhalaisuuden sekavaan subjekti- ja ego-käsitykseen erinomaisesti. Eikö olisi parempi, ettemme puhu subjektista lainkaan, koska sitä ei ole ja koska siitä puhuminen on yksinkertaisesti mahdotonta. Ja piste. Mutta ei. Minulle aletaan puhua suhteellisen minuuden ja mielen välisestä erosta, vaikka juuri tämä puhe johtaa [uuteen] subjekti-substanssi-dualismiin niin että paukahti. 

 

Filosofiassa on perusasioita, jotka buddhalaisten ja ylipäätään naivien reduktionistien pitäisi tajuta, mutta näin ei näytä tapahtuvan. Ollaan kuin noiduttuja triviaalin olemattomuus-ongelman edessä. ‘Mutta eihän tuo, minkä nyt näet, ole todellista ja pysyvää. Se koostuu lukemattomista pienemmistä osista ja hajoaa lähes olemattomiin. Niin on myös sinun egosi laita’. ‘Kyllä kyllä, mutta se, joka tuon näkee, on olemassa tuona näkemisen hetkenä aivan varmasti. Jonain muuna hetkenä sitä tiedostavaa näkijää ei sitten ehkä ole enää olemassa missään muodossa. Sitäpaitsi tiedostavan näkemisen akti ei ole mikään polkupyörä’. Mutta sama jaaritus jatkuu. Minuus ei ole todellinen. Vaihdan keskustelunaihetta.

 

Näitä toisella-jalalla-mystikoita tietysti löytyy lähes joka puolelta – niin uskontojen piiristä tai reunamilta kuin vakavimmankin tieteen matemaattisten labyrinttien ‘fraktaaleista’. Jopa yleensä maltillisen järkevä Kemppinen vaikuttaisi olevan jonkinlainen matematiikka-hörhö. - - Good luck to you K.! Ehkä substanssi vielä löytyy jonain päivänä [viimeistään dementiaosastolla/ta]. Sitä ennen se saattaa löytyä liian syvään hengitetyn piipputupakan savusta.

 

Ehkä kuolema jonain päivänä onkin pelkkä molekyyli-biologinen kaava eikä mikään väistämätön inhimillinen tragedia. Puhumme matematiikkaa. Me koneet.

 

4

Olemme syntymässä tuomitut subjektiuteen ja siten toisistamme erillisiksi olioiksi. Mikään substanssi tai energia ei voi meitä yhdistää toisiimme elämämme aikana. Eroottinen rakkauskin, jota monet niin ylistävät, on pelkkä riivaus, harha ja fantasia, johon energian lainalaisuus meidät pakottaa. 

 

Olemme ‘sulautuneet substanssiin’ [?!] joko ennen syntymäämme tai kuolemamme jälkeen, mutta tässä elämässä ei ole mitään ‘sovitusta’, joka poistaisi kurjan tietoisuutemme, joka on sekä pragmaattisen nerokkuutemme että eksistentiaalisten ongelmiemme [subjektin ja substanssin välisen epäsuhdan] dialektinen rajapinta. 

 

Omat lapset ovat tietysti läheisiä ‘substanssi-sukulaisiamme’, mutta hekin [kuten me] ovat tietoisuutensa vuoksi noita Leibnizin ikkunattomia monadeja, jotka näkevät itsensä, vanhempansa ja maailman vain omasta perspektiivistään. Tietoisuus on subjektiivista vapautta ei-mihinkään. 

 

Monadi kyllä näkee, miten asiat ovat, mutta se ei tiedä, miksi ne ovat niinkuin ovat eikä itseensä suljetun tietoisuutensa vuoksi voi oikeastaan edes kaivata pois tästä maailmasta. Mutta kaipaus on tosiasia, mikä merkitsee myönnytystä substanssin ja Spinozan suuntaan.

Jumala/Substanssi/Evoluutio ei luonut itsensä kanssa identtistä oliota, koska sellainen olisi itsessään Jumala eikä kaipaisi takaisin alkuperäänsä tai yrittäisi saavuttaa simuloitua täydellisyyttä eli virtuaalista jumaluutta ikuisuudessa.

 

5

Ajatelkaa eksistentiaalista tilannettamme. Syvällisin halu, jonka tietoisuus meille mahdollistaa ja antaa, on kaipuu pois – tietoisuuden katoaminen – kuolema. Senkö vuoksi me siis synnyimme ja kehityimme evoluution paineessa tietoisiksi olemassaolostamme, että jo heti kohta syntymämme jälkeen – viimeistään nuoruusiällä – alamme kaivata pois maailmasta. 

 

Kaikki uskonnot, kaikki mystiikat [taide-, luonto-, ym.], spinozalaisuus, luontohörhöily, matemaattiseen harmoniaan vajoaminen – kaikki tämä on kuoleman kaipuuta. Mutta eikö meidän pitänyt elää – voimakkaasti ja mieluummin täysillä – kaikkia resurssejamme käyttäen? Elää. Elämä. Loppuun. Ja kuolla vasta sitten.

 

6

Ne, jotka imaginaarista luovuutta osoittaen julistavat yhteyttä ja jopa rakkautta toisiin ihmisiin, luontoon ja jopa johonkin matemaattisesti määriteltyyn substanssiin, elävät kuvitelmissa, jotka eivät täyty muualla kun heidän itsekkäässä halussaan. Varoitan uskomasta heihin, koska he tarjoavat kuvitteellista onnea muuttuvassa paikassa ja katoavassa ajassa. He ovat kirjaimellisesti vääriä profeettoja, jotka julistavat kuolemaa elämässä. Sillä substanssi ei ilmesty maailmassa, vaikka se onkin maailma. Uskotella jotain muuta itselleen ja muille on paitsi looginen virhe ja empiirinen harha myös eettinen petos.

 

7

Jos tällaisen asenteen, jota itse edustan, perustalle joku osaa rakentaa toimivan uskonnon, niin hän on luultavasti keksinyt uskonnon kokonaan uudelleen. Itse asiassa Nietzsche yritti sitä kaikkien arvojen uudelleen arvioinnissaan, mutta ajoi ajattelunsa karille, mikä oli kyllä odotettavissa jo muutenkin [ajattelun perustusten ja koherenssin hajoaminen nihilismissä] kuin hänen psyykkiseen romahdukseensa jälkiviisaasti viitaten. 

 

Paljon paremmalla konseptilla uuden intellektuaalisemman ‘uskonnon’ valmistamista ja perustamista yritti Nietzschenkin innoittamana Heidegger. Ja kuinkas kävi? Natsit pilasivat aatteen, en minä, sanoi Mr. Dasein. 

 

Tekisi mieleni uskoa Heideggeriin, mutta ei sittenkään. Ei sittenkään. Ei edes autoritaarista konservatismia. Latistakoon demokratia, liberalismi, kapitalismi ja teknologia länsimaisen kulttuurin lopullisesti. Valitettavasti siinä saattaa latistua koko maailma. Jäljelle jää pelkkä dementtien koneiden terminaali. Vanhentunut malli. Poistettu käytöstä. Toimitettava joko kierrätykseen tai romuttamoon. Sitten masuuniin. Kohti substanssia.

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2012/08/teologinen-kommentti-calvinista-kafkaan.html

http://noisenest.tumblr.com/post/25752456956/ex-haud-demiurge-like-true-night-pitch-black-and

Teologinen kommentti Calvinista Kafkaan

Onko Kafka sittenkin lopullinen ja 'oikea' totuus Calvinistä ja äärimonergismista?

*

Kommentti Ironmistressille hänen päreessään Päivän sarkasmi.

*

Rauno, voi[n] olla [‘Suomen aggressiivisin buddhalainen’], mutta vielä pateettisempaa on olla ateisti ja ihquttaa islamia.
*

Tarkoitettiinko tässä minua? No ainakaan minä en ole uskovaista näyttelevä buddhalainen kulttuurirasisti. En teeskentele uskovani, jos en usko [mitä usko sitten perimmältään onkaan, en tiedä]. Silti en koskaan ole kieltänyt [päinvastoin], etteikö uskonnolla voisi olla myös vahva positiivinen merkitys yksilöiden ja yhteisöjen elämässä. Sitäpaitsi teologiset ongelmat ovat olleet filosofisesti tärkeitä ajatteluni kehkeytymisen kannalta [PS 1].

Jos tässä nyt minua tarkoitettiin, niin en todellakaan ihquta islamia. Kiellän sinua enää jauhamasta blogissasi tuota vääristeltyä shittiä minun islam-hypetyksestäni. Suhtaudun islamiin kriittisesti, mutta en kulttuurirasistisesti niinkuin sinä. 

Mutta ainakaan ääri-Islam [tai välttämättä edes koko islam] ei ole ‘oikean’ monergistisen kristinuskon tavoin armon ja rakkauden uskonto vaan kunnian ja vallan teologiaa [PS. 2; PS. 3]. 

Kunniaa ja valtaa edustaa, IM, myös sinun harhaoppinen buddhalaisuutesi. En ymmärrä, miten ylipäätään kehtaat väittää olevasi buddhalainen militaristisine ‘si vis pacem, para bellum’-aatteinesi. Mitä tekemistä Clausewitzilla ja Machiavellilla on buddhalaisuuden kanssa? Haloo!

*

PS 1

Filosofiani päälinjat ovat tiivistettynä: a) ontologinen antirealismi ~ tietoisuutta ja maailmaa ei voi erottaa toisistaan ilman ‘tieteellistä’ väkivaltaa, b) terveen järjen tieto-oppi ~ välitöntä ja luonnollista tietoa voi olla vain tuttuuden kautta; kaikki muu tieto tieteellis-teoreettisesti konstruoitua, c) minimalistinen velvollisuusetiikka ~ ‘olkaa kilttejä toisillenne, muuten voitte tehdä, mitä haluatte’; mitään sisällöllisesti absoluuttista [esim. kristinusko] tai muodollisesti universaalia [Kant] etiikkaa ei ole, mutta silti ihmisillä on luontainen moraalitaju, jonka ymmärtäminen vaatii kuitenkin kasvatusta ja ehkä muutakin harjoitusta.

*

PS. 2

1

Kunnian ja vallan teologiaa löytyy myös eräistä kristinuskon harhaoppisiksi luokiteltavista dogmi-tulkinnoista: etenkin lakimies Calvinin loogisesti tarkka mutta seurauksiltaan kafkamainen oppi [juristi teologina on pahimmillaan katastrofi teologian kannalta], joka pysyy kasassa vain pelagiolaisuuden avulla [kyseessä on kristillisen teologian moraalinen romahdus ja pohjanoteeraus].

Voin ymmärtää [samalla tuomiten] statuksen tavoittelun pelastusopillisen hyväksyttävyyden [jonka alkuperäinen predestinaatio-oppi tekee mahdottomaksi] psyykkiseksi selviytymisstrategiaksi, jonka tarkoitus estää hulluksi tuleminen ja mahdollistaa hyvä elämä loogisesti johdonmukaisessa mutta ihmisen psykologisen kesto- ja sietokyvyn suhteen mahdottomaksi rakennetussa uskon järjestelmässä.

Miten voisikaan noudattaa oppia, joka tuomitsee kaikki jo etukäteen. Kyseessähän on eettinen helvetti jo maan päällä pelkästään predestinaation vuoksi. Koska ennaltamäärääminen tuhoaa kaikki moraaliset insentiivit, on moraalisen laissez fairen välttämiseksi opittava valehtelemaan itselleen ja muille, että hyvät teot johtavat pelastukseen todennäköisemmin kuin pahat.

Väite on paitsi induktiivinen yleistys eikä deduktiivisesti tosi/mahdollinen [koska predestinaatio-oppi] myös teologinen kaksoisstandardi, jota siis pidän katastrofina kristinuskon kannalta. Ei kuitenkaan mikään ihme, että tällainen suuntaus menestyy etenkin angloamerikkalaisessa kapitalismissa, joka on kiiltävien narratiivien ja spektaakkeleiden draama ja kuin kirjoitettu milttonfriidmaneille, jotka sisimmältään paljastuvat aina Othellon Jagon kaltaisiksi saatanoiksi.

Franz Kafka oli paljon rehellisempi ja syvällisempi 'monergisti' [sui generis] kuin angloamerikkalaisen tekopyhyyden isä Jean Calvin ikinä.

*

2

Pelastusopillisiin ratkaisuihin on tietysti ei pakko vaan pikemminkin järkevää ja luonnollista jättää synergististä ‘pelivaraa’, koska ihmisluonto pyrkii aina eteenpäin, parempaan ja täydellisempään, mutta se, joka haluaa tehdä pelastuksesta pelkästään pelagiolaisen ‘eliittikisan’ ei ole ymmärtänyt ainakaan kristinuskon perustasta juuri mitään. 

Pelagiolaisuus ei ole kristinuskoa. Kukaan ei kristinuskossa voi itse pelastaa itseään.

Sanonpa nyt suoraan, että kalvinismin ongelmaa vasten tarkasteltuna buddhalaisuuden ‘myötätunto-oppi’ haiskahtaa minusta joskus elitistiseltä ja jopa egoistiselta, koska omaa karmaansahan se buddhalainen yrittää parantaa olemalla myötätuntoinen toisia ihmisiä kohtaan. Höh. Sanokoon sitten suoraan, että autan sinua, koska häivytän sillä pahaa karmaani. Sinulla on väliä vain välineenä minun pelastusprojektissani.

Tämä oli minulta ilkeästi ja provosoivasti sanottu, mutta haluan näin korostaa, että myös buddhalaisuuden vaikein ongelma löytyy vilpittömän ja pyyteettömän  motivaation harmaalta alueelta. Miten voin olla vilpittömästi myötätuntoinen lähimmäistäni [jota en ole velvoitettu enkä motivoitunut auttamaan] kohtaan, jos olen ajamassa vain omaa pelastustani? Vastaus. En mitenkään.

Augustinuksen ja Lutherin pessimismi, mitä tulee ihmisen kykyyn toimia pyyteettömästi tai edes altruistisesti ja tästä pessimismistä nouseva pelagiolaisuuden kritiikki puree ainakin osittain myös buddhalaisuuteen. 
Mutta - buddhalainen on suhteessa Akuun ja Maraan oikeammassa sen suhteen, ettei hän kuvittelekaan, että voisimme olla täysin pyyteettömiä. Jokainen kulkee vain oman tiensä [mestarinsa opastuksella] yrittäen saavuttaa epäitsekkään asenteen ihmisiin. Ja hän saattaa pikku hiljaa myös päästä yhä lähemmäs tavoitettaan, jos vain vakaasti yrittää.

Siinä sitä on tekemistä jokaisella. Ironmistressillä ehkä eniten ; \].

*

PS. 3

Joku [esim. Finnsanity] sanoo välittömästi, että armon ja rakkauden ‘uusissa vaatteissa’ myös kristillinen kirkko edustaa vallan ja kunnian teologiaa. Pitää paikkansa, mutta haluan tässä korostaa etenkin alkuperäisen kristillisyyden teologiaa ja etiikkaa [Paavalia, joka tosin oli väistämättä rakentamassa kristinuskoa myös instituutiona], en kristinuskon instituutiorakennetta ja suhdetta yhteiskunnalliseen valtaan, joka on kunniakas mutta surullinen ja verinen kertomus. 

Lukekaa Dostojevskin Suurinkvisiittori – lukekaa tai ajatelkaa sitä säännöllisesti uudelleen, niin – jos ette välttämättä täysin ymmärräkään sen ideaa, niin ainakin muistatte silloin, miten vaikea ongelma Jeesus oli paitsi juutalaisille myös itse kristilliselle kirkolle – ja miten vaikea ongelma Jeesuksen vapaus ja lähimmäisenrakkaus lopulta on kaikille yhteiskunnille ja eettisille ajatusjärjestelmille. 

Pilkkaa tehden mutta silti vilpittömästi Nietzsche antoi Jeesukselle korkeimman arvonimen, jolla hän jotain ihmistä saattoi nimittää: ‘vapaa henki’.

*

http://takkirauta.blogspot.fi/2012/08/paivan-sarkasmi_24.html

http://vorige.nrc.nl/article2127701.ece

http://www.zwoje-scrolls.com/kafka-ploski/index.html

Kommentteja taiteesta ja estetiikasta

Satiirista taidetta

*

The End of Art

 

The basic meaning of the term "art" has changed several times over the centuries, and has continued to evolve during the 20th century as well. Danto describes the history of Art in his own contemporary version of Hegel's dialectical history of art. "Danto is not claiming that no-one is making art anymore; nor is he claiming that no good art is being made any more. But he thinks that a certain history of western art has come to an end, in about the way that Hegel suggested it would."^[5] The "end of art" refers to the beginning of our modern era of art in which art no longer adheres to the constraints of imitation theory but serves a new purpose. Art began with an "era of imitation, followed by an era of ideology, followed by our post-historical era in which, with qualification, anything goes... In our narrative, at first only mimesis [imitation] was art, then several things were art but each tried to extinguish its competitors, and then, finally, it became apparent that there were no stylistic or philosophical constraints. There is no special way works of art have to be. And that is the present and, I should say, the final moment in the master narrative. It is the end of the story"^[6]

*

Kommenttipäre Ironmistressin kommenttiin päreessäni Picasson Hedelmävati ja räkäplänttien elliptinen kirjo.

 

I

1

Edustamasi taidekäsitys, Ironmistress, on eettis-poliittis-uskonnollinen. Tavallaan se ilmentää ‘hyvää totalitarismia’. Tiedät [?!], mitä hyvän taiteen tulee sisällöllisesti olla. Ideologinen hybriksesi ja esteettinen objektivismisi on samaa tyyppiä kuin Platonilla, paavilla, natseilla ja kommunisteilla. Pakotat taiteen tiettyyn ideologis-ilmaisulliseen muottiin. 

 

Vastareaktio on varma. Yhtä varma kuin natsismin, fasismin ja kommunismin vastustajien vastareaktio. Jumalat, diktaattorit ja entiset pakottaviksi koetut ihanteet revitään jalustoiltaan myös taiteessa. That’s life ja taide on elämää eikä vain kuollutta muotoa. Mentaliteettini taiteen suhteen on pitkälti subjektivistis-schopenhauerilainen, ei niinkään objektivistis-platonilainen [niin paljon kuin Platonia arvostankin].

 

2

Mitään itsestään selvää kauneutta ei ole. Mitkään klassiset, objektiiviset kriteerit eivät simbsalabim tee aistittavasta kaunista. Matematiikan kauneus on numeraalisen funktion täydellisyyttä, mutta siitä puuttuu suoraan ja välittömään aistikokemukseen [aisthetis] perustuva henki, liha ja tunne. Edellisen päreeni kommentti [tämän päreen osa II] analysoi osaltaan tätä ongelmaa [matemaattisen partituurin lukeminen virtuaalisena audio-simulointina eli mielikuvallisen äänen tuottamisena]. 

 

Koska taiteelle ja taideteokselle ei ole olemassa esteettisen elämyksen ‘takaavia’, periaatteessa jokaiseen taideteokseen päteviä objektiivisia muotokriteereitä, mitään erityistä esteettistä objektiakaan ei tietysti voi olla olemassa [silti Platonin käsitys taiteesta on erittäin opettavainen].

 

Toisaalta ei ole empiirisesti osoitettavissa, että esteettiseen kokemukseen vaadittaisiin jokin tietty, erityinen mutta samalla kaikille yhteinen esteettinen asenne. Esteettinen elämys kyllä koetaan todelliseksi tai ainakin erityiseksi, mutta mahdollistaako sen juuri tietty esteettiseksi nimitetty asenne? 

 

Kantin esteettiselle asenteelle asettamat tunnusmerkit ‘pyyteettömyys, käsitteettömyys, kontemplatiivisuus’ voidaan helposti kyseenalaistaa G. E Mooren common sense-realistisella, avoimella kysymyksen asettelulla. Minkälaisessa mielentilassa olette, kun koette mielihyvää taideteoksesta [minkälaisesta tahansa]? Miten asennoidutte silloin, kun koette esteettisen elämyksen? 

 

Vastauksien kirjosta [empiirisestä aineistosta] ei saada kootuksi yhtenäistä kategoriataulukkoa ja vastaukset ovat yleensä myös ristiriidassa niitten empiiristen tutkimusasetelmien kanssa, joilla yritetään todistaa tietyn psykologisen mielentilan ja esteettisen asenteen välttämätön yhteys. Voidaankin perustellusti väittää, että Kantin kriteerit pätevät pikemminkin taidekeskusteluun kuin itse taiteen kokemistapahtumaan.

 

Wittgensteinilaisittain [kun W. ei enää ‘vaiennut’ siitä, mistä ei voinut puhua] esteettisessä asenteessa on kyse kielenkäyttöön ja kielellisiin instituutioihin sisältyvästä pelistä eikä jostain aidosta ja erityisestä asennelähtökohdasta tai edes kokemuksesta.

 

Tällainen päättely johtaa kuitenkin taiteen institutionalismiteoriaan [etenkin Dickie, joka on saanut vahvoja vaikutteita Danton hegeliläisittäin julistamasta ‘taiteen lopusta’ [ks. alun motto] ja Humen esteettisen asiantuntijuuden korostuksesta itsenäisen esteettisen kokemuksen (Kant) sijaan], mikä merkitsee, ettemme voi arvioida taidetta kokijasta emmekä edes taideteoksesta itsestään käsin vaan pelkästään taideinstituution sisällä tapahtuvana kommunikaationa. 

 

Taiteesta tulee tällä tavoin välineellisen nautinnon lähde, jonka arvoa arvioidaan enemmän tai vähemmän mielihyvää tuottavana tuotteena/hyödykkeenä. Taidehuutokaupoissa myytävistä maalauksista tosin maksetaan huomattavasti suurempia summia, kuin minkä määrän yhteiskunta maksaa antaakseen taiteilijalle edes mahdollisuuden tehdä taidetta.

 

Äärimmäisyyteen asti viedyn instituutioteorian mukaan [jolloin markkinavoimista tulee taiteenkin perimmäinen ‘diskurssi-kriteeri’] lienee kuitenkin aivan sama, missä taidetta arvioidaan, koska tuo arvio perustuu aina viime kädessä taiteen välineelliseen arvoon [status-arvo, jonka määrää hinta ja muoti-arvo, jonka määrittää suosio].

 

Hyvästi siis lopullisesti suuri taide ja ‘itsenäinen’ taide, jolla olisi taideinstituutiosta, taideteoriasta ja rahasta riippumatonta esteettistä arvoa. Jopa esteettinen asenne ja elämys ovat enää pelkkiä viinipullon kyljessä lukevia laatumääreitä: vilpoisa, nykivä mutta rauhoittava, 12,35 €. 

 

Taide on kuollut, eläköön suosio ja status, eläköön kertakäyttöviihde ja kulutustavara, eläköön ökykallis eliittitaide sijoituskohteena. Ylipäätään - eläköön taide kaupan fetissoituna välineenä, jota pitää keksiä aina lisää ja/tai jonka hinta nousee ja laskee pörssikurssien mukaan. - - Jokohan Lascaux’n luolahärät ovat menneet pörssiin - - ?

 

3

Paskapurkki voi kaikessa kuvottavuudessaan olla hyvin erikoisella tavalla vaikuttava taide-esine [vrt. eräät Hieronymos Boschin ja Goyan taulut], mutta okei - - olen horjunut ‘mieleltäni’ tässä asiassa ennenkin, mikä todistakoon, että jossain tulee minullekin vastaan raja [sekä psykologinen että moraalinen], jossa ‘taide’teos vastenmielisyydessään ja rivoudessaan on muuttumassa saastaksi, joka pitää tuomita – - [a propo tässä kohtaa muistutan pyhän/saastaisen (koskematon, jonka kosketus voi tappaa tai parantaa) kaksoisroolista animistisissa uskonnoissa (vaikuttaa vahvasti myös monoteismissa)].

 

Mutta tätähän teoksen tekijä juuri haluaakin. Huomiota pitää saada vaikka sitten tuomion muodossa [huomio nimittäin merkitsee aina myös enemmän vaikutusmahdollisuuksia ja siten rahaa]. Tekijä testaa moraalisten, esteettisten ja psykologisten mieltymyksiemme laatua ja määrää. Mutta pitäisikö hänet tuomita vain sen vuoksi, että hän haluaa saada meidät pohtimaan taiteen ongelmaa uudesta näkökulmasta?

.....

Paskapurkki ja ihmisnahkalamppu eivät kuitenkaan ole taideteoksia vaan provokatorista saastaa ja patologisen mielen aikaansaannoksia. Joissain menee raja, joka toimii kriteerinä [subjektiivisesti yksittäisen taideteoksen suhteen, ‘objektiivis-jälkiviisaasti’ perustelujen suhteen] ja erottaa taideteoksen saastasta. Enempää en mene sanomaan, koska olen jo nyt ristiriidassa itseni kanssa [taiteen absoluuttinen vapaus].

.....

Olen, Ironmistress, vakaasti eri mieltä [mikä ei tarkoita, että sinä olisit totaalisti väärässä, koska näissäkin asioissa kokonaisuuden hahmottamiseen tarvitaan väistämättä useita perspektiivejä] mitä tulee esteettiseen objektivismiisi, mutta silti olen ‘kauhukseni’ samaa mieltä eräitten tradition arvostukseen liittyvien kommenttiesi kanssa. 

 

Sillä – jos arvostaa tiettyjä traditioita, on samalla myös väistämättä ottanut tietyn eettisen kannan [negatiivisen] suhteessa ainakin ultraliberaaliin modernismiin. Silti en koe olevani konservatiivi. En ole committed ja sitoutunut minkäänlaiseen maailmankatsomukseen. En edes humanismiin. - - Olen vapaa ‘jostakin en mihinkään’, mikä merkitsee synonyymiä loogiselle umpikujalle. God help me.

 

II

Kommentti päreessäni Meitä ei enää huijata. Tähän versioon on lisätty luku 4.

 

1
‘Avaa kaikille saman kokemuksen’ objektiivisesti eli muodollisesti, muttei tietenkään voi subjektiivisesti merkitä samaa kokemusta jokaiselle.

2
Partituuri ei ole kokemuksellisesti [eikä ontologisesti eli olemisessaan] sama asia kuin konserttiesitys. Ei edes säveltäjälle itselleen. Jos pelkkä nuottien lukeminen [sävelten välisten suhteitten matemaattinen tarkastelu] riittäisi antamaan mahdollisimman tyydyttävän musiikillisen kokemuksen, niin miksi me silloin vaivautuisimme käymään konserteissa tai ylipäätään kuuntelisimme musiikkia? Eihän tarvittaisi muuta kuin vilkaisu partituuriin ja ah miten täydellisen musiikillis-esteettisen kokonaiselämyksen koemmekaan!

Mutta vaikka musiikillisen performaation kokeminen suoraan partituurissa/sta onkin mahdollista ‘bach-mozart-beethoveneille’, niin tuo virtuaalinen ‘lukukokemus’ ei koskaan voi olla täysin sama kuin partituurin sisältämän aineiston kuuleminen tai paremminkin kuunteleminen konsertissa.

Nuotinluku vaatii näköaistia, mutta partituurin kokonaiskauneus ei sisälly eikä perustu näköaistiin vaan nuottien eli kirjoitettujen ‘ääni-merkkien’ symbolifunktioon, jonka sisältö aktualisoituu [fenomenologinen taso] viimeistään konsertissa. Partituurin kirjoittaminen ja lukeminen on virtuaalinen ajatus-prosessi, jossa nuottien symboloima äänimaailma simuloituu säveltäjän/nuotinlukijan tajunnalliseksi kokemukseksi [partituuri ‘soi’ lukijansa päässä].

Soittimen reaalisen äänen aistiminen ja hahmottaminen [kuunteleminen] sen sijaan tapahtuu suoraan tai ainakin ensisijaisesti kuuloaistin ja vasta toissijaisesti ajattelun ja kuvittelun avulla. Kumpaakin [aisteja sekä ajattelua] tietysti tarvitaan, jotta esteettinen elämys [kauneuden (ja rumuuden) kokeminen] mahdollistuisi.

Säveltäminen on mahdollista pelkästään partituuria kirjoittamalla [‘matemaattisesti’], mutta yleensä säveltäjällä on käytössään soitin, jonka avulla hän ‘tarkistaa’, toimiiko hänen [‘päässä soiva’] virtuaalinen äänisimulaationsa myös fenomenologisessa eikä vain ‘matemaattisessa’ todellisuudessa.

3
Aistiva ja ajatteleva kokemisen akti eroavat ontologisesti toisistaan eikä tätä eroa voi poistaa loogisesti eikä empiirisesti kuin ymmärtämällä väärin ihmisen tiedostamiskyvyn perimmäiset ehdot ja edellytykset. Joka näin tekee, on joko idiootti tai koomikko. Tai lukumystikko.

 

4

Dikotomiaa aistivan ja ajattelevan välillä ei tule kuitenkaan ymmärtää liian jäykästi, koska tietoisuutemme on niin erottamattomasti kietoutunut ulkoiseen maailmaan, että sen tutkiminen empiirisesti yrittämällä löytää aivoista ‘kognitio-moduuleja’, jotka mahdollistavat tai ainakin ilmaisevat tietoisuuden kehittymisen ja olemassaolon, on jo nyt osoittautumassa yhtä turhaksi kuin yritys aineen sisäisen rakenteen empiirisen verifioinnin loppuun viemiseksi. Matemaattisesti voimme tietysti jatkaa todistelujamme vaikka miten pitkälle, mutta ‘oikea’ filosofi tajuaa ilman matematiikkaa ja empiirisiä kokeitakin, että todellisuus ja tietoisuus ovat sama asia.

 

Tietoisuudesta puhuttaessa voidaan käsitteellisellä tasolla tehdä relevantteja erotteluja, kunhan pidetään mielessä, että ne tosiaan ovat käsitteellisiä eivätkä puhu todellisuudesta suoraan vaan dialektisesti. Varmaa tietoa voi olla vain loogisesti rajoitetussa ja rajatussa kielipelissä. Korostan: ‘varmaa tietoa’, mikä ei ole sama kuin empiirisesti tosi, sillä mikään ei voi olla pelkästään ja yksinomaan empiirisesti totta. Ei yhtään mikään. Ei edes tämä tietokone. Vasta [käytännöllinen] järki sanoo minulle, että edessäni olevalla ‘materiaalilla’ voi tehdä hyödylliseksi koettavia asioita ja että tämä materiaali on sillä tavalla olemassa. Muussa tapauksessa se olisi pelkkä romukasa, jonka koen yhtä vieraaksi kuin kokee ufo, joka ei tunne maan asukkaiden neljään ulottuvuuteen jämähtänyttä tekniikkaa.

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2012/08/meita-ei-huijata-enaa.html

http://en.wikipedia.org/wiki/George_Dickie

http://en.wikipedia.org/wiki/Arthur_Danto

http://www.olx.com.sg/on-line-art-exhibition-feline-satire-iid-193693899

http://actuspurunen.blogspot.fi/2012/08/picasson-hedelmavati-ja-rakaplanttien.html