Runoa analysoimassa

Uuskriittinen runoanalyysi

Vilho Vikstenin Runo ja tulkinta (1971) tarjoaa oivan esimerkin uuskriittisesti värittyneestä tutkimusotteesta. Vikstenin teos etenee yksittäisten runoanalyysien varassa ja selvittää mm. runon kielen suhdetta ajatukseen, kuvaan ja teemaan. Lisäksi hän varaa kokonaisen luvun runon tulkinnan kysymykselle.

Vikstenin analyysi Juha Mannerkorven runosta "Kaiku" on oiva näyte uuskritiikille tyypillisestä jouhevan esseistisestä otteesta. Runon sanasto ohjailee tulkintaa, eikä tekstissä ole jälkeäkään mm. strukturalistiselle runoudentutkimukselle ominaisesta teoreettisen kielen läpitunkevuudesta. Vikstenin avainkäsitteitä ovat uuskritiikille tyypilliset ristiriidat, vastakohtaisuudet ja paradoksit.

Kaiku

Tähtien lie keli
kirkas,
kitkaton tuolla.
– – –
Ikuisen
ken eli,
sen on
keveä kuolla.

Kolme ajatusviivaa, jotka on sijoitettu säkeistöjen väliin erottavat säkeistöt jyrkemmin kuin tavallista, asettavat ne poikkeavaan suhteeseen keskenään. Mikä "kaiku" tässä on kyseessä? Ensimmäisessä säkeistössä todetaan tähdistä, että niiden "keli" on kirkas ja "kitkaton" "tuolla". Toisessa hypätään näennäisen epäjohdonmukaisesti ihmiseen, ja todetaan, että sen joka on elänyt ikuisen, on keveä kuolla. Runon nimi asettuu säkeistöjen yhdyssiteeksi, silloittajaksi.

On ilmeistä, että kosminen tapahtuminen ja ihmisen elämä asettuvat "kaiku" sanan välityksellä tiettyyn suhteeseen. "Ikuisen ken eli/ sen on keveä kuolla" on oikeastaan paradoksi. Miten voi elää ikuisen ja kuolla? Ilmeisesti siten, että "ikuisen" kokeminen on hetkellistä: kun mieli tajuaa maailmankaikkeuden kirkkaan, kylmän järjestyksen, se saa tukipisteen, josta katsoen ihmisen elämä näyttää mitättömältä. Katoavuus lakkaa pelottamasta, kuolema vaivaamasta, kun sitä katsotaan äärettömän järjestyksen pysyvyyttä vasten.

Kyseessä on todella "kaiku", runon teemana herääminen kosmisen perspektiivin tajuamiseen. Elämälle ja kosmisen tapahtumisen ankaran kauniille lainalaisuudelle tulee vastaavuus, joka on helpottava.

(Viksten 1971: 50.)

Vikstenin analyysi on kuin uuskritiikin oppikirjasta. Keskiössä on vastakohtien muodostama "ankara lainalaisuus", kosmoksen ja kirjoituksen järjestys, jota runo myös retorisesti todentaa. Edellä siteerattu analyysi sijoittuu lukuun "Runo ja teema". Sen jatko on paljastava uuskriittisen teema-käsityksen kannalta, jota esiteltiin aikaisemmin. Viksten painottaa teoksen eri osien kiinteää yhteyttä ja yhteistyötä:

Tässä kohden lienee syytä hetkeksi pysähtyä miettimään, miten runo saa merkityksensä. On ilmeistä, että osat on alistettu kokonaisuudelle, yksityisen sanan ja kuvan arvo ja ilmaisevuus riippuu käyttöyhteydestä. Mutta kuinka tämä käyttöyhteys saa alkunsa? Teema ei ole olemassa ennen osiaan, se veisi meidät silkkaan retoriikkaan, pelkän ajatuksen välittämiseen. Näyttää siltä, että meidän on oletettava runon osien olevan jo kehkeytymisvaiheessaan toistensa edellyttäjiä, toisin sanoen runo rakentaa syntyessään mahdollisuutensa. Ja teemakuviossa jotkin sanat ja kuvat dominoivat, hallitsevat, ne ohjaavat muut toimimaan kanssaan, yhdessä tai vastaan. (Viksten 1971: 51.)
*

http://www.helsinki.fi/hum/kotim.kirjallisuus/opiskelu/Lyriikankurssi/Lukija/uuskritiikki.htm#hahmoja_ja

http://fi.wikipedia.org/wiki/Juha_Mannerkorpi